Olen 5-kymppinen mies ja ollut psyykkisistä syistä nyt viisi vuotta eläkkeellä. Tässä tarinaani.
Äitini oli erittäin väkivaltainen. Joka toisen illan lapsuudestani hän kiroili ja huusi, koko illan. Jos laitoin oven kiinni hän tuli kiroillen aukaisemaan sen ja läimäytti vasemmalle poskelleni. Vieläkin vasen korvani jännittyy kun kuulen nopean ovenaukaisun. Kovaa ääntä ei saanut pitää ja mielipiteitä ei saanut olla.
Isälläni oli sadistisia taipumuksia. Jos pyysin sinappia niin hän saattoi sanoa että konttaa kuin koira ja hauku niin saat. Kerran kyllästyin hänen pelleilyynsä ja löin häntä selkään. Hän suuttui silmittömästi ja löi avokämmenellä "ei sitä leikistä tartte suuttua". Sen jälkeen söin makkarat ilman sinappia ja ymmärsin ettei hänen "leikkinsä" ollut leikin asia.
Pelokkaana ja hiljaisena lapsena jouduin koulukiusatuksi. Myös sellaisen tapauksen muistan kun koulun käytävästä kuului kovaäänistä tyttöjen meteliä jolloin opettaja käski minun karjaista sinne että "HILJAA SIELLÄ!" Aukaisin luokkahuoneen oven enkä saanut sanaakaan suustani. Opettaja hymyili ja sanoi että "puhuminen hopeaa ja vaikeneminen kultaa".
VOIMANOSTO: harmittelin murkkuikäisenä kun olin laiha ja heikko. Olispa yhtä vahva kuin Tarzan!. Sitten jostain Apu-lehdestä luin miten Kulta Kalle Kangasniemi harjoittelee. Luulin hänen olleen syntymästään saakka vahva. Taivaan ovet avautuivat minulle kun tajusin että minustakin voi tulla vahva! Alkoi suorastaan järjetön treenaaminen.
Tuloksistani voin sanoa että tänä päivänä esim. silloinen penkkipunnerrustulokseni riittäisi vieläkin nuorten sarjoissa mitaleille. Olen myös voittanut SM-tasolla mitalin voimanostossa.
Sitten hyppään vuosia yli ja tulen vuoteen 2000.
Kaikki iskut mitä sain lapsena niin koulussa kuin kotona ovat patoutuneet minuun. Tätä kirjoittaessani ja muistellessani mitä olen joutunut kokemaan viha suorastaan vyöryy ylitseni.
Vuonna 2000 oli vaikeaa työelämässä. Saimme alistavan pomon. Kerran pomo tuohtuneena kirosi minua "saatanan kusipääksi". Sisälläni kiehui raivo. Sain hillittyä vielä itseni ja rauhassa sanottua että "voi asiat kohteliaastikin sanoa". Pomo jatkoi kiroamistaan ja vähättelyäni jolloin lopulta minulla pimahti. Painan yli sata kiloa ja työnsi kasvoni parinkymmenen sentin päähän pomon kasvoista. Huusin niin paljon kuin pystyin solvauksia ja jos pomo olisi hipaissutkin minua olisin hakannut ja potkinut hänet kuoliaaksi tai invalidiksi.
Pomo luikki karkuun ja pisti työhuoneen ovensa perässään lukkoon.
Tällöin tajusin että on enää ajan kysymys milloin tapan tai vammautan pomon. Hain apua psykiatrilta ja nyt olen eläkkeellä nukkuen yöni hyvin eikä ole tarvinnut ketään uhkailla.
Äitini oli erittäin väkivaltainen. Joka toisen illan lapsuudestani hän kiroili ja huusi, koko illan. Jos laitoin oven kiinni hän tuli kiroillen aukaisemaan sen ja läimäytti vasemmalle poskelleni. Vieläkin vasen korvani jännittyy kun kuulen nopean ovenaukaisun. Kovaa ääntä ei saanut pitää ja mielipiteitä ei saanut olla.
Isälläni oli sadistisia taipumuksia. Jos pyysin sinappia niin hän saattoi sanoa että konttaa kuin koira ja hauku niin saat. Kerran kyllästyin hänen pelleilyynsä ja löin häntä selkään. Hän suuttui silmittömästi ja löi avokämmenellä "ei sitä leikistä tartte suuttua". Sen jälkeen söin makkarat ilman sinappia ja ymmärsin ettei hänen "leikkinsä" ollut leikin asia.
Pelokkaana ja hiljaisena lapsena jouduin koulukiusatuksi. Myös sellaisen tapauksen muistan kun koulun käytävästä kuului kovaäänistä tyttöjen meteliä jolloin opettaja käski minun karjaista sinne että "HILJAA SIELLÄ!" Aukaisin luokkahuoneen oven enkä saanut sanaakaan suustani. Opettaja hymyili ja sanoi että "puhuminen hopeaa ja vaikeneminen kultaa".
VOIMANOSTO: harmittelin murkkuikäisenä kun olin laiha ja heikko. Olispa yhtä vahva kuin Tarzan!. Sitten jostain Apu-lehdestä luin miten Kulta Kalle Kangasniemi harjoittelee. Luulin hänen olleen syntymästään saakka vahva. Taivaan ovet avautuivat minulle kun tajusin että minustakin voi tulla vahva! Alkoi suorastaan järjetön treenaaminen.
Tuloksistani voin sanoa että tänä päivänä esim. silloinen penkkipunnerrustulokseni riittäisi vieläkin nuorten sarjoissa mitaleille. Olen myös voittanut SM-tasolla mitalin voimanostossa.
Sitten hyppään vuosia yli ja tulen vuoteen 2000.
Kaikki iskut mitä sain lapsena niin koulussa kuin kotona ovat patoutuneet minuun. Tätä kirjoittaessani ja muistellessani mitä olen joutunut kokemaan viha suorastaan vyöryy ylitseni.
Vuonna 2000 oli vaikeaa työelämässä. Saimme alistavan pomon. Kerran pomo tuohtuneena kirosi minua "saatanan kusipääksi". Sisälläni kiehui raivo. Sain hillittyä vielä itseni ja rauhassa sanottua että "voi asiat kohteliaastikin sanoa". Pomo jatkoi kiroamistaan ja vähättelyäni jolloin lopulta minulla pimahti. Painan yli sata kiloa ja työnsi kasvoni parinkymmenen sentin päähän pomon kasvoista. Huusin niin paljon kuin pystyin solvauksia ja jos pomo olisi hipaissutkin minua olisin hakannut ja potkinut hänet kuoliaaksi tai invalidiksi.
Pomo luikki karkuun ja pisti työhuoneen ovensa perässään lukkoon.
Tällöin tajusin että on enää ajan kysymys milloin tapan tai vammautan pomon. Hain apua psykiatrilta ja nyt olen eläkkeellä nukkuen yöni hyvin eikä ole tarvinnut ketään uhkailla.
Vastaukset 22
Vanhimmat
tuntuu syvällä. Miten vanhemmat ovat voineet kohdella lastaan noin? Onko sinulla sisaruksia, kenen kanssa jakaa asioita? Toivon sinulle voimaa käsitellä asiaa ja viimein jonain päivänä voit antaa anteeksi ja vapautua itse.
Minulla on vajaat kolme vuotta vanhempi isoveli ja hänkin piti minua otteessaan. Yhteisessä huoneessamme minun piti toimia niinkuin hän sanoi.
Pieni huomautus äitienpäivästä. Tiesin vasta yli kolmekymppisenä milloin on äitienpäivä. Niin vastenmielinen oli koko asia ja sen muistaminen. Äitini on kuollut mutta vaikka olen kuullut hänen syntymäpäivänsa kymmeniä kertoja niin en vieläkään muista muuta kuin vuosiluvun ja hänen syntymäkuunsa. Sama koskee veljeäni ja isääni.
Paljon olen miettinyt anteeksiantoa ja miksi asiat ovat edelleen syvällä sisälläni.
Eräs nainen sanoikin että olen suorastaan pelottavan näköinen. Ilmeisesti silloin ei ollut aivan paras päiväni.
tärkeää, että käsittelisit pois tämän asian mielestäsi. Koskaan et voi unohtaa, mutta voit päästä asian yli niin, ettei se sinua jatkuvasti vaivaa. Näen työssäni vastaavia tapauksia silloin tällöin. olen oppinut, että vasta kun antaa väkivallan tekijälle anteeksi, voi päästä hänen otteestaan, joka ulottuu kuolemankin yli. Elämäkin muuttuu täydemmäksi, kun siihen pystyy. Voi antaa anteeksi, mutta ei tarvitse unohtaa. Sinä pystyt siihen, mutta pitkä prosessi se on aina.
Olen lukenut kirjallisuutta ja mm. psykiatri Paloheimo sanoi hyvin kertoessaan että monen ihmisen pahimmat vihamiehet ovat omat vanhemmat.
Itse uskon etten ennen pääse vihastani eroon kunnes isäni kuolee. Paljon sanottu ja kauhistun itsekin näitä sanoja.
Vertaisin elämääni syvään metsälampeen jonka syvällä syvyyksissä elää 5 - 6 metrinen valkohai. Jos lammen pinnalla uidaan kauniisti niin hai pysyy pohjalla. Mutta kun alkaa kiroilu tai väkivaltainen käyttäytyminen, alkaa hai nousta kohti pintaa.
olisi hyvä se vihakin jotenkin purkaa. Olis itsellä helpompi olo.
Hitto mikä paskiainen se sun isäs oli,kun kehtas lapselleen noin rumasti laittaa. Jos olisin aikuisena ollut vieressä ja joku olis lapselleen noin inhottavasti sanonut,kun toinen vain pyytää sinappia,
niin arvaa minne olisin sen makkaran sille äijälle tunkenut.
Sinapin kanssa.
Se ei ollut minun isäni. Vastauksesi meni väärälle henkilölle.
Kai tosta nyt jokanen tajus että vastaus menee alkuperäselle.hohoi jas voivoi
hän ei saa viestiä sahköpostiinsa tulleesta vastauksesta, jos osoitat sen minulle. Voi mennä hyvä teksti hukkaan.
Okei. Joo, täytyy muistaa olla tarkempi, en huomannut ottaa tuota asiaa lainkaan huomioon, koska alkuperäinen kirjoittaja ei ollut kirjautunut sähköpostiosoitteellaan.
Silti pyydän ilmoituksen sähköpostiini kun viestiin vastataan.
..ei ihme jos suru ja viha vellovat sisälläsi.
Olet narsististen vanhempiesi uhri.
Teitä on paljon. Mene sivuille www.narsistienuhrientuki.info niin saat lukea paljon samankaltaisia tarinoita joita nyt jo aikuiset ihmiset kirjoittelevat lapsuudestaan.
Sieltä saa tukea/apua omaan pahaan oloon sekä arvokasta tietoa ko. persoonallisuushäiriöstä.
Voimia sinulle!
Tuo oli minun mielestäni hieno juttu tuo penkkipunnerrus. Oot aika sitkeä sälli.
Ja se oli kyllä sille pomolle ihan oikein että sanoit kuinka asiat on.
Mun mies on tosi ärhäkän ja synkän näköinen, jotkut sanoo että jopa pelottava, mutta sydän ja luonne puhdasta kultaa!
Eli ei se ulkonäkö kyllä mitään sano ihmisestä, sitten vasta kun tuntee ja tutustuu paremmin niin alkaa tykätä.
Ja kyllä aika monella on tosi ikäviä muistoja, niin että raavaalta mieheltäkin vielä aikuisena pääsee itku. Jotenkin me ihmiset kuitenkin selvitään, yhdessä ymmärtäen. Koska elämässä on sitten niitä hienoja asioita, jotka saattaa löytää aivan yllättäen.
Psyykkiset sairaudetkin on sairauksia joista toipuu ja paranee. Monta tällaista tarinaa olen nähnyt. Pahat muistotkin oppii hallitsemaan ja käsittelemään, niin ettei ne paina jatkuvasti mieltä ja aiheuta katkeruutta.
Monet vanhemmat haluaisivat rakastaa lapsiaan, mutta ne ei jotkut kykene.
Siis kyky puuttuu.
Ja sitten lapsi ajattelee, aha se on mun vika kun nuo ei tykkää ja on tollasia ilkeitä ja kohtelee huonosti.
Yleensä perheessä se terve yksilö reagoi ensin jos pahaa sattuu.
Kuitenkin sun tekstisi oli selkeää ja mietittyä. Tuntuu että oot tosissasi miettinyt asioita paljon että mites noin ne teki ja miksi ne oli sellasia.
Ja tuo on tietääkseni ensimmäinen toipumisen merkki.
Uskon että eheydyt ja toivut täysin.
Kaikkea parasta sinulle, tulet saamaan kaiken mistä olet jäänyt paitsi ja enemmänkin (tätä sinulle maailman hartaimmin toivon!).
t. Yksi täältä jostain
Kiitokset kannustuksestasi.
Olen nyt lukenut minäxin antamasta linkistä narsistienuhrientuesta.infosta ja totta tosiaan se kolahti: siellä puhutaan mustasta möykystä rinnassa ja lapsuudessa koetuista vatsa- ja rintakivuista. Suoraan omaa elämääni.
Kannustan sua todella paljon ja lämpimästi.
Tärkein havainto on just tuo että se on täysin normaalia että kokemukset ahdistaa ja painaa mieltä.
Epänormaalia olis jos ei yhtään ahdistais!
Ton kun tajuaa niin sitä kautta saa systeemit hallintaan ja alkaa tosissaan toipua. Niin ainakin mulle kävi.
Tajus että hitto soikoon ihmistä pitääkin ahdistaa jos on kokenut ja elänyt pahoja asioita.
Tervetuloa perässä vapautuneempaan elämään, se on mahtavaa kun huomaa että alkaa mennä aina vaan pitempiä aikoja kun tulee enää niitä muistoja mieleen ja sitä alkaa funtsia uusia juttuja ja menoja ihan yllättäen.
Ja tajuaa kuinka älyttömästi maailmassa on mukavaa ja mielenkiintoisempaa funtsittavaa kuin jotkut skitsot hörhöt joiden kynsiin ihan kohtalon oikusta joutu.
ISO HALAUS SULLE ja mä TIEDÄN että susta kans tulee harvinaisen onnellinen mies!
Minä olen sitä mieltä että anteeks ei tartte antaa sitä helvettiä, mihin meidän vanhemmat/tai toinen heistä alistaa. Itse olen kokenut millaista on olla psykoottisen, narsistisen ja persoonallisuushäiriöisen äidin lapsi, äidin jolla on ollut yksi tarkoitus elämässään;murskata lastensa itsetunto(siltä se on tuntunut).Meitä on 4 lasta, kaksi selviytyi ja kaksi murskaantui..Minä olen yksi joka selviytyi, rakensin jo pienenä itselleni selviymismekanismin;rakensin muurin itseni ympärille ja muutuin kovaksi.Nyt yli nelikymppisenä, terapiat läpikäyneenä olen onnellinen perheen äiti, työskentelen apulaisosastonhoitajana psykiatrisella osastolla ja työkaverit pitävät minua helvetin kovana ämmänä(työni olen aina tehnyt hyvin), mutta heillä ei ole hajuakaan mitä minä olen kokenut lapsuudessani ja olen kuitenkin haavoittuvainen ihminen, mutta kovan kuoren olen säilyttänyt...
Aivan samaa mieltä. Ei tarvitse antaa anteeksi. Siinä sitä monen elämä menee yhdeksi anteeksiantamiseksi jota terapiassa sitten käännellään ja väännellään mässätään.Ja annetaan niin maan perusteellisen anteeksi ja ymmärretään. Ja pahaa kokenutta kirvelee syyllisyys sisimmässä kun "pitää antaa anteeksi kuin kiltti ihminen" vaikka mieli sanoo että "ei ikinä!". Ei ihme että ahdistaa!
Ihminen antaa anteeksi jos siltä tuntuu. Ei siinä mitään tonkimisia tarvitse.
Kolikolla tosiaan on kääntöpuoli. Vanha hokema "vastoinkäymiset voi kääntää viisaudeksi" hämmästyttävää kyllä, toimii.
Annampa esimerkkejä:
a) Edellinen kirjoittaja eli psykoottisen äidin lapsi. Aikuisena hyödynsi kokemuksensa rautaiseksi ammattitaidoksi.
b) Perheväkivallan uhri esim hakattu vaimo. Olen tavannut USEITA naisia jotka ovat menneisyydessään kokeneet perheväkivaltaa ex-miehen taholta. Tästä huolimatta tai ehkä tästä syystä JOKAINEN heistä on sanonut että arvostaa aivan uudella tavalla uutta kumppaniaan ja tavallista, rauhallista ja turvallista elämää (eivät siis hae tai kaipaa nykyaikana niin muodikkaita seikkailuja).
c) Työpaikkakiusaamisen uhri (joka on selviytynyt) tuntee oman arvonsa ja on oppinut että aina voi lähteä huonojen ihmisten seurasta, sanoa ei kiitos ja se on ihmisen etuoikeus , ei heikkous. Vahvat ihmiset uskaltavat lähteä kohti uutta.
d) Minä itse esimerkiksi : lapsuuden turvattomuus ja väkivalta. Nykyään toimin lastensuojelussa ja näen ja osaan lähestyä vaikeita asioita ymmärtäen oman kokemani ansiosta, suureksi osaksi. Olen lempeä ja luja työssäni ja uskon että ilman kärsimystäni en olisi ehkä päätynyt tälle alalle. Vaikea sanoa, mutta suuri rikkaus tämä työ kyllä on ollut.
Eli kärsimys ei murskaa kaikkia.
Ottavat vastaan vaikka tuli lunta tupaan kuinka tai aurinkonpaistetta. Ja sitten vaan kylmänviileesti jatkavat eteenpäin.
Tämä on oikea tapa.
Jos jää märehtimään liian pitkäksi aikaa kokamaansa tai maailman paskamaisuutta , jää helpommin muistojen vangiksi. Muistelu ja vanhojen tonkiminen ruokkii usein kokemuksia ja pitää ne hengissä.
Tekeminen pitää virkeänä. Eli selviytyjät purkavat kokemuksiaan tekemisen kautta?
Ainakin se toimii useinpien kohdalla paremmin kuin 20 vuotinen psykoterapia ja lääkkeet.
nim. paskoja asioita sattuu meille kaikille,ja paljon! kukaan ei säästy huonoilta asioilta, mutta eteenpäin mennään ja hyvä tästä tulee.
"älä jää tulee makaamaan" eli älä jää vatvomaan vaikka kuinka vituttaisi. Vahvista ITSEÄSI ja tee tai harrasta tai mitätahansa kunhan TEET etkä märehdi vanhoja.
Vanhojen muistojen märehtiminen saattaa lamaannuttaa ja mädättää sisältäpäin kuin rikkaruohot puutarhassa.
Tiedän että tästä monet terapeutit älähtää, että ei-ei-kyllä-terapiaan-vaan, mutta kuitenkin tiedän paljon ihmisiä (jotka ei sitä toitota) jotaka kävi kerran terapiassa KOSKA NIIN NEUVOTTIIN ja on tapana ----ja totesi: terapia ei oikein ollu mun juttu.
Ja jatkoivat elämäänsä.
No nämä näyttivät pitkällä juoksulla pärjäävän paremmin (vaikka joskus tottakai tipahti kyynel kämmeneen joka salaa pyyhkäistiin pois ja nostettiin pää pystyyn taas)
kuin ne jotka vuosikausia terapoivat ja märehtivät muistoissaan.
Mikä helvetti on trauma. Nykyajan trenditermi jolla rahastetaan.
Ennenvanhaan sitä kutsuttiin "pahaksi kokemukseksi". Siis ihminen oli kokenut paskamaisen asian.
Jos joku esimerkiksi on raiskattu niin käytöksessä luonnollisesti saattaa näkyä pahan kokemuksen vuoksi erilaista (pelkoa tai varovaisuutta,jne.) suhtautumista miehiin kuin ei-raiskautta kokeneella. Tämähän on aivan normaalia. Nyt kuitenkin puhutaan että tällainen henkilö on "traumatisoitunut". Aivan kuin olisi reumatisoitunut ja saanut reuman.
Pahat muistot voi/kykenee unohtaa (anteeksi harva oikeasti antaa, eikä tarvitse), moni pystyy siihen ilman että muodikkaasti alkaa "käsitellä" niitä jossain kalliissa psykoanalyysissä. Raumasta ei parane mutta traumasta (inhoan tuota sanaa) ja pahoista kokemuksista paranee.
Jos taas uskoo ettei parane niin siitä vaan sitten kiristelemään hampaitaan loppuelämän. Mihin ihminen uskoo , se toimi....
oletko sinä kovinkin ylpeä tuosta kovasta kuorestasi? pitäisi sinun psykiatrisena hoitajana tietää, että se on patologista ja inhimillisyyttä tuhoavaa. toivottavasti et sitten pura tuota purkamatonta vihaasi potilaisiin, jotka eivät yhtä piinkovikis omien elämän kokemustensa vuoksi ole halunneet itseään rakentaa!
Olen käynyt terapiassa useasti, väkivallalta jätti jälkensä. Terapia auttoi kohtaamaan asioita, se auttoi myös luopumaan alkoholista (jossain vaiheessa pakeni painajaismaisia muistoja humalan turrutukseen)...mutta anteeksianto oli aina yhtä vaikeaa. Minulle tehtiin pahoin, hengenmeno oli lähellä...miksi minun pitäisi antaa se anteeksi?
Parasta lääkettä on ollut kohdata asiat selvinpäin, puhua niistä, mutta myös jatkaa eteenpäin elämässä. Minä aloitin opiskelut, löysin uuden suunnan elämälle.
Anteeksiantoa olen yrittänyt, mutta aina se on yhtä vastenmielisen tuntuista. Mietin lopulta mikä minussa on vikana kun en pysty antamaan anteeksi? Huh, minä jolle se paha tehtiin, mietin mikä mussa on vikana kun en hymistele armoon uskoen?
Yritystä
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000
No niin
Hei!
Suosittelen lämpimästi kirjaa
Dave Pelzter: Pimeän poika.
Hänen omat nettisivunsakin löytyvät: http://www.davepelzer.com/