Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä n. kolme vuotta ja alussa kaikki oli ihanaa vaikka minulla oli taloudellisesti todella tiukkaa mutta suhteemme oli aivan upeaa.
Alkaessamme seurustelemaan avopuolisoni kertoi miten hänellä on ollut vaikeaa masennusta johon hän oli hakenut apua ja saanutkin sitä masennuslääkkeen ja terapian muodossa ja hän oli saanut siitä todellista apua ja minunkin tuleminen hänen elämäänsä auttoi häntä piristymään vielä entisestään.
Nyt kuitenkin on mennyt n. vuoden ajan koko ajan huonommin ja huonommin, syykin on selvä eli hän on jättänyt masennuslääkkeitä ottamatta ja hänellä on se masennus kasvanut ja kasvanut.
Tuo hänen mielentilansa on ns. välinpitämätön eli hänen tunteensa minua kohtaan on hiipuneet vaikka olen todellakin yrittänyt ja näyttänyt kuinka äärettömän paljon häntä rakastan ja kuinka haluaisin hänen parantuvan siitä masennuksesta.
Alkoholia hän ei käytä laisinkaan vaan hänellä on unilääkkeet joiden avulla hän pakenee unimaailmaansa sitä masennustaan pakoon.
Hän on välissä myöntänyt että hänen pitäisi käydä lääkärillä puhumassa, hän tiedostaa että hänellä on se masennus ottanut vallan koko elämästä mutta ei myönnä sitä ääneen.
Tottakai hänen masennuksensa on vaikuttanut minuun myös tod. negatiivisesti ja riitoja on tullut mitä älyttömimmistä asioista.
Itse olen saanut vakituisen työn ja raha-asiat alkavat sujumaan paremmin mutta hänen masennustilaansa se ei vaikuta yhtään.
Muistan miten hän alussa varoitteli siitä että jos hänelle tulee se masennus niin minun pitäisi vain jaksaa kestää mutta kun tilanne on ollut jo pian vuodenpäivät se että hänen tunteitaan ohjaa se masennus ja hän sanoi suoraan nyt että hän ei halua elää kanssani enää.
Minulla on aivan hirvittävä tuska nyt sisälläni kun tiedän että tuon hänen tunteidensa hiipumisen takana on lähestulkoon ainoastaan se hänen masennuksensa enkä tiedä mitä tehdä nyt?
Olen puhunut hänelle siitä että hän ottaisi ja menisi sinne terapiahenkilönsä luokse (hän jätti terapian kesken kun aloimme seurustelemaan) mutta hän sanoo että ei se hänen tunteitaan minua kuhtaan muuta.
On aivan uskomaton tuska sisällä kun tietää mikä on vikana mutta ei pysty tekemään mitään asian eteen.
Onhan minussakin vikoja en sitä kiellä mutta olen muuttanut tapojani ja näyttänyt teoin ja sanoin miten äärettömän paljon häntä rakastan niin tuntuu niin hirvittävän ahdistavalta kun hän ei huomaa sitä että minä panostan täysillä osaltani suhteemme eteen eikä hän tee tilanteen korjaamiseksi mitään.
Tiedän aivan 110% varmasti että jos hän hakisi sitä terapia- ja lääkeapua itselleen niin saisimme suhteemme oikeasti kukoistamaan ja hänen elämänhalunsa palaisi.
Mitä ihmettä minä teen???
Alkaessamme seurustelemaan avopuolisoni kertoi miten hänellä on ollut vaikeaa masennusta johon hän oli hakenut apua ja saanutkin sitä masennuslääkkeen ja terapian muodossa ja hän oli saanut siitä todellista apua ja minunkin tuleminen hänen elämäänsä auttoi häntä piristymään vielä entisestään.
Nyt kuitenkin on mennyt n. vuoden ajan koko ajan huonommin ja huonommin, syykin on selvä eli hän on jättänyt masennuslääkkeitä ottamatta ja hänellä on se masennus kasvanut ja kasvanut.
Tuo hänen mielentilansa on ns. välinpitämätön eli hänen tunteensa minua kohtaan on hiipuneet vaikka olen todellakin yrittänyt ja näyttänyt kuinka äärettömän paljon häntä rakastan ja kuinka haluaisin hänen parantuvan siitä masennuksesta.
Alkoholia hän ei käytä laisinkaan vaan hänellä on unilääkkeet joiden avulla hän pakenee unimaailmaansa sitä masennustaan pakoon.
Hän on välissä myöntänyt että hänen pitäisi käydä lääkärillä puhumassa, hän tiedostaa että hänellä on se masennus ottanut vallan koko elämästä mutta ei myönnä sitä ääneen.
Tottakai hänen masennuksensa on vaikuttanut minuun myös tod. negatiivisesti ja riitoja on tullut mitä älyttömimmistä asioista.
Itse olen saanut vakituisen työn ja raha-asiat alkavat sujumaan paremmin mutta hänen masennustilaansa se ei vaikuta yhtään.
Muistan miten hän alussa varoitteli siitä että jos hänelle tulee se masennus niin minun pitäisi vain jaksaa kestää mutta kun tilanne on ollut jo pian vuodenpäivät se että hänen tunteitaan ohjaa se masennus ja hän sanoi suoraan nyt että hän ei halua elää kanssani enää.
Minulla on aivan hirvittävä tuska nyt sisälläni kun tiedän että tuon hänen tunteidensa hiipumisen takana on lähestulkoon ainoastaan se hänen masennuksensa enkä tiedä mitä tehdä nyt?
Olen puhunut hänelle siitä että hän ottaisi ja menisi sinne terapiahenkilönsä luokse (hän jätti terapian kesken kun aloimme seurustelemaan) mutta hän sanoo että ei se hänen tunteitaan minua kuhtaan muuta.
On aivan uskomaton tuska sisällä kun tietää mikä on vikana mutta ei pysty tekemään mitään asian eteen.
Onhan minussakin vikoja en sitä kiellä mutta olen muuttanut tapojani ja näyttänyt teoin ja sanoin miten äärettömän paljon häntä rakastan niin tuntuu niin hirvittävän ahdistavalta kun hän ei huomaa sitä että minä panostan täysillä osaltani suhteemme eteen eikä hän tee tilanteen korjaamiseksi mitään.
Tiedän aivan 110% varmasti että jos hän hakisi sitä terapia- ja lääkeapua itselleen niin saisimme suhteemme oikeasti kukoistamaan ja hänen elämänhalunsa palaisi.
Mitä ihmettä minä teen???
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sinulla on vaikea tilanne, tiedän. Meillä se on toisinpäin, täällä minä olen se joka on kärsii masennuksesta ja pelkotiloista. Minulla masennusta on ollut kauan, myöskin ennen kuin tapasin mieheni, mutta se on vastikään todettu, ja olen vasta aloittanut lääkityksen.
Yritin astua miehesi saappaisiin ja miettiä mitä hän miettii, mutta se on aika vaikeaa. Mutta ole kiitollinen siitä, ettei miehesi käytä alkoholia, vaan nukkuu. Voihan unilääkkeisiinkin jäädä koukkuun, mutta uni myös parantaa, tiedän sen.
Ja voin kertoa, että kun tuntuu todella pahalta, on todella vaikeaa iloita toisen ihmisen saavutuksista. Ne ei eivät tunnu miltään vaikka kuinka haluaisi, vaikka kyseessä olisi kuinka rakas ihminen tahansa. Uskon että miehesi sisimmissään ymmärtää hänen sairautensa vaikuttavan myös sinuun. Ja minä ajattelen (liian) usein, että jos eroaisin, säästäisin miestäni kaikelta siltä pahalta, jonka masenukseni hänelle ja suhteellemme aiheuttaa. Ehkä miehesikin ajattelee niin?
Masennus on paha sairaus monessa mielessä, varsinkin, kun sitä on hyvin vaikeaa erottaa; puhuuko minussa sairaus vai minä sen sairauden takana? Mutta minä olen sanonut miehelleni monta kertaa että jaksaisi kanssani ne pahimmatkin alamäet. Että uskoisi minun rakastavan häntä vaikka se kuinka muulta näyttäisi.
Puhu miehellesi! Tärkeintä on saada hänelle ensin asianmukainen hoito. Sillä vaikka hän oikeasti haluaisi erota (siihen sinun on varauduttava, ikävä kyllä), olisi ensin saatava "pää kuntoon", sillä ei masentuneena jaksa hoitaa edes niitä päivittäsiä asioita, saati sitten eroa jos sellainen kohdalle tulee.
Mutta kiitän miehesi puolesta sinua siitä, että jaksat ja yrität ymmärtää häntä. Läheisten tuki on kaikkein tärkeintä!
Voimia.
Olen kokenut jo kaksi eroa elämäni aikana ja niissä suhteissa oli mukana myös lapset mutta jälkeenpäin ajatellen ne olivat helppoja eroja kuitenkin vaikka ne ovat vieneet elämästäni paljon pois.
Tämä suhde avopuolisoni kanssa on kuitenkin aivan täysin erillainen koska entisiin kumppaneihin verrattuna nyt on kyse oikeasta aidosta rakkaudesta mikä tulee tuolta sydämmestä ja josta en tiennyt mitään ennen nykyistä rakasta avopuolisoani.
Se raastaa aivan hirmuisesti sisältä kun olen aivan täysin varma että myös tämä minulle äärettömän rakas avopuolisoni koki sen saman rakkauden silloin alkuaikoina mutta nyt sen tilalle on tullut vain välinpitämättömyys ja kun tietää että sen välinpitämättömyyden saa aikaan sairaus nimeltä masennus niin se on hirvittävän tuskallista kun hän ei juuri sen masennuksen takia halua hakea hoitoa itselleen enkä minäkään voi häntä väkisin psykiatrille viedä koska en ole käytännössä mitään lähisukua hänelle.
Alussa tuli eteen monta yhteistä asiaa mitkä olivat meille kummallekkin mieluisia tehdä yhdessä, koiran ulkoilutus, uimahallikäynnit, laavunuotiot, pyörälenkit, ristikot jne. mutta nyt hänen masennus on saanut aikaan sen että hän ei näe meillä mitään yhteistä.
Olen niin selkä seinää vasten etten todellakaan tiedä miten saisin hänet hakemaan apua siihen masennukseen koska hän ei sen helvetin masennuksen takia halua hakea apua mitä hän ehdottomasti tarvitsee!!!
Voisitko esimerkiksi soittaa kyseiseen sairaalaan, tai missä hoito sitten tapahtui, selittää tilanteen ja huolesi, ja kysyä mitä tehdä?
Sen voin aika varmasti sanoa, ettei kukaan halua olla sairas, eikä masentunut.
Vaikka et ole lähisukua, olet lähin ihminen kuitenkin, avopuoliso. Kyllä sinun huolesi pitäisi jo riittää, jos niin voi sanoa. Yritä edes.
Tämä on niin äärettömän vaikeaa! En haluaisi mitään muuta niin kovasti kuin että avopuolisoni saisi tarvitsemansa hoidon ja hän parantuisi mutta kun ketään ei voi pakottaa hoitoon.
Koska itsellänikin on ollut aiemmin jonkin asteista masennusta ja varmaan on nytkin tästä tilanteesta johtuen niin tiedän että masentunut ei helpolla hae apua ennenkuin on henki kyseessä ja moni ei edes kerkiä hakea sitä apua ennenkuin on liian myöhäistä.
Olen tässä tänne kirjoittamisen oheessa lähettänyt avopuolisolleni meilejä (hän on töissä nyt) joissa yritän saada hänet uskomaan ja hyväksymään sen asian että se hänen masennuksensa tuhoaa lopulta hänen elämänsä ellei hän ota apua vastaan.
Itselläni on iltapäivällä lääkärille aika itselleni koska en ole nukkunut yhtään tilanteesta johtuen ja en tosiaankaan pysty keskittymään työhön juuri nyt joten pakko hakea apu ensin itselle jotta voisin auttaa puolisoani.
Avopuolisollani on pari aiempaa suhdetta kaatunut myös siihen masennukseen ja hänen edellinen kumppani käytti häntä rahallisesti törkeästi hyväkseen joten hän eikä edellinenkään kumppani rakastaneet häntä oikeasti sillä olisivathan he taistelleet suhteen puolesta jos olisivat oikeasti välittäneet.
Minä en todellakaan aio antaa periksi vaikka tämä on minullekkin todella rankkaa ja välissä tuntuu että olisi helpotus turvautua alkoholiin mutta tiedän että jos sen teen niin minun oma elämäni olisi silloin todennäköisesti liian ohuen hiuskarvan varassa enkä enää jaksaisi vastoinkäymisiä mitä omankin elämän kohdalla on ollut jo enemmän kuin moni voi edes kuvitella ja olen jo valmiiksi mietittinytkin miten lähtisin jos ajaudun niin nurkkaan että alko tulee mukaan.
Tämä on niin äärettömän vaikeaa! En haluaisi mitään muuta niin kovasti kuin että avopuolisoni saisi tarvitsemansa hoidon ja hän parantuisi mutta kun ketään ei voi pakottaa hoitoon.
Koska itsellänikin on ollut aiemmin jonkin asteista masennusta ja on nytkin tästä tilanteesta johtuen niin tiedän että masentunut ei helpolla hae apua ennenkuin on henki kyseessä ja moni ei edes kerkiä hakea sitä apua ennenkuin on liian myöhäistä.
Olen tässä tänne kirjoittamisen oheessa lähettänyt avopuolisolleni meilejä (hän on töissä nyt) joissa yritän saada hänet uskomaan ja hyväksymään sen asian että se hänen masennuksensa tuhoaa lopulta hänen elämänsä ellei hän ota apua vastaan.
Itselläni on iltapäivällä lääkärille aika itselleni koska en ole nukkunut yhtään tilanteesta johtuen ja en tosiaankaan pysty keskittymään työhön juuri nyt joten pakko hakea apu ensin itselle jotta voisin auttaa puolisoani.
Avopuolisollani on pari aiempaa suhdetta kaatunut myös siihen masennukseen ja hänen edellinen kumppani käytti häntä rahallisesti törkeästi hyväkseen joten hän eikä edellinenkään kumppani rakastaneet häntä oikeasti sillä olisivathan he taistelleet suhteen puolesta jos olisivat oikeasti välittäneet.
Minä en todellakaan aio antaa periksi vaikka tämä on minullekkin todella rankkaa ja välissä tuntuu että olisi helpotus turvautua alkoholiin mutta tiedän että jos sen teen niin minun oma elämäni olisi silloin todennäköisesti liian ohuen hiuskarvan varassa enkä enää jaksaisi vastoinkäymisiä mitä omankin elämän kohdalla on ollut jo enemmän kuin moni voi edes kuvitella ja olen jo valmiiksi mietittinytkin miten lähtisin jos ajaudun niin nurkkaan että alko tulee mukaan.
Oikeasti minä rakastan avopuolisoani niin äärettömän paljon että en todellakaan anna sairauden nimeltä masennus tuhota meidän elämäämme!!!!
Itse entisenä masentuneen ja mielenterveysongelmaisen kumppanina ymmärrän sinua. Mun suhde kesti yli 5 vuotta, kunnes jätin hänet. Ajattelin itseäni ja tajusin, ettei mun tarvitse olla onneton ja elää toisen rinnalla vain haaveillen siitä joskus koittavasta onnellisesta tulevaisuudesta.
Teet mitä teet, niin vaikeaa se on. Eipä tästä viestistä hyötyä ole sun tilanteeseen, mutta tulipahan mieleen.
Voimaa ja jaksamisia sinulle!
-m24-
Itse masennusta sairastaneena tiedän kokemuksesta, että silloin kuin depis on todella paha, sitä ei yksinkertisesti kykene - ei ole aloitakykyä eikä voimavaroja - lähteä lääkäriaikoja varailemaan ja raahautua vastaanotolle!!! Silloin tarvitaan rinnallakulkijoita apuun; ihan suoranaista ja konkreettista lääkärin pakeille taluttamista ja läsnäoloa! Hyvä ap, toimi, toimi ja toimi!!! Ota ohjat, kun toinen ei siihen (enää) kykene!
Minut aikoinaan "pelasti" ystävättäreni, kun avomieheni ei siihen kyennyt... ei nähnyt, ei osannut... Ystävätär tuli paikalle, oli kanssani ja lopulta kuskasi sairaalaan :-) Kiitos hänelle!
Ja nyt on kaikki toisin :-) Sillinen mieskin on jätetty taakse ja rinnalla rakastava ja välittävä kumppani.
Kuulostaa yksinkertaiselta mutta miten ihmeessä minä saan vietyä avopuolisoni esim. psyk. poliklinikalle käytännössä jos hän ei itse sitä halua?
En voi väkisin paketoida ja survoa häntä autoon koska siitähän syntyisi hänelle sellainen uhma hoitoa vastaan jos väkipakolla häntä yritettäisiin hoitaa.
Olen tosi hyvissä väleissä hänen vanhempiensa kanssa mutta he eivät tiedä koko asiasta mitään koska emme ole vähään aikaan käyneet heidän luonaan ja kynnys on iso mennäkkö heille kertomaan vai ei.
Avopuolisoni on varsinkin isänsä kanssa hyvissä väleissä ja ehkä hänen isänsä voisi olla se henkilö joka saisi puolisoni uskomaan että nyt on viimeisiä aikoja saada apua ennenkuin mitään peruuttamatonta tapahtuu.
Avopuolisollani on se masennus niin syvä nyt jo että esim. hän ei halua missään nimessä että edes koskisin häneen sormenpäällänikään koska hän ilmeisesti tuntee vain pelkästään negatiivisiä tunteita minua kohtaan vaikka käytännössä suhteessamme ei ole tapahtunut viimeaikoina mitään minkä takia hänen mielensä olisi pitänyt kääntyä minua vastaan.
Päinvastoin olen ollut hänelle todella avulias ja yritteliäs jotta hän piristyisi edes pikkuhiljaa mutta aivan merkityksetöntä minun hyvää ajattelevat teot ovat olleet.
Minulla on todella surullinen ja ahdistunut olo kun näkee miten maailman rakkain ihminen muuttuu aivan eri ihmiseksi sisältä vaikka kuinka yritän auttaa koko sydämmestäni...
Rakas ystävä, käytä kaikki keinot mitä käytettävissä on. Oletko ihan tosissasi, kun kerrot, että et voi kertoa kumppanisi vanhemmille hänen tilanteestaan? Onko ylpeys tai rohkeuden puute riittävä syys sille, että antaa vaan tilanteen olla ja miehesi vajota syvemmälle sairauteen?!!!
Kun depis on pahana, sitä ei sitten enää itse kykene arvioimaan omaa tilaansa... niin se vain on. Joten läheisten ON toimittava.
Ja soita vaikka lääkäri kotikäynnille jos ei muuten! Kyllä keinoja löytyy!
Tosissani aidosti rakastan aviopuolisoani ja ihan varmasti teen aivan kaikkeni jotta saisin hänet takaisin mukaan tähän elämään.
Vaatikoon se hänen masennuksensa hoito sitten vaikka minulta terveyden ja kaiken maallisen mitä minulla on niin periksi en tule antamaan missään vaiheessa.
Tänään kun hän tuli töistä "keskustelimme" hänen ja minun tunteista ja oli todella raskasta kuultavaa kun hän ei myönnä että hänen tunteidensa hiipumiseen on syynä se masennus vaan hän itsepintaisesti vain väittää ettei sitä masennusta ole.
Taas oli sama kaava kuin ennenkin kun masennus on oireillut näkyvästi eli hän ottaa opamoxeja jotta pääsisi sitä masennusta pakoon unen maailmaan.
Sitä ei voi sanoin kuvata miten ääretön tuska kaivertaa sisimmissä kun näkee miten oma rakkain elämänkumppani luisuu yhä syvemmälle masennuksen syövereihin joka muuttaa sen rakkaan ihmisen aivan pelottavan tunteettomaksi ja vieraaksi ihmiseksi vaikka kuinka itse haluaisi auttaa kaikin tavoin.
Meidän suhteessamme ei ikinä ole ollut minkäänlaista todellista ylitsepääsemätöntä ongelmaa kuten uskottomuutta tai väkivaltaa vaan ihan "normaaleja" riidan aiheita jotka olemme tiedostaneet ja varsinkin minä olen antanut kaikkeni jotta niitä riidan aiheita ei enää tarvitsisi käydä läpi vaan olen rakkaudesta avopuolisooni omatahtoisesti muuttanut omaa käyttäytymistäni ja huonoja tapoja.
Avopuolisoni ei jaksa masennukseltaan yrittääkkään nähdä sitä miten kovasti minä teen töitä suhteemme parantamisen eteen ja se sattuu todella paljon sisimpääni.
Tiedän että kumppanini on aivan mielettömän kultainen ja hyväsydämminen normaalissa mielentilassa ja se saa minussa suunnattoman surun aikaan kun hän ei sairaudeltaan kykene näyttämään sisintään vaan sulkeutuu omaan maailmaansa jossa ainoita valonpilkahduksia on ilmeisesti vain ne hetket kun hän saa ottaa ne opamoxinsa ja vaipua unen satumaailmaan.
Se joka on joskus kokenut edes puoliksikkaan niin suuren rakkaudentunteen ketään kohtaan kuin minä tunnen avopuolisoani kohtaan niin hän voi ymmärtää sen että sen rakkaimman puolesta on taisteltava vaikka viimeiseen hengenvetoon asti koska hän ei itse siihen masennuksesta johtuen kykene.
Rakkautemme toisiamme kohtaan on myös hänen puoleltaan aitoa sen minä tiedän ihan varmasti ja siksi en todellakaan anna periksi ikinä vaan taistelen!
No, mitä aiot TEHDÄ miehesi hyväksi? Ei nämä kirjoitusvuodatukset häntä auta, vaikka sinua ehkä auttavatkin! Toimi!
Opamoxit muuten lisäävät masennusta juuri tuon unettavan ja lamaavan vaikutuksen johdosta! Ei hyvä. Tiedän omasta kokemuksestani.