Pojan perheessä menee huonosti. Välit kiristyvät. Huomaan, että nukutaan eri huoneissa. Yhdessä ei enää liikuta, ja keskinäinen keskustelu on lyhytä ja väritöntä.
Eivät he riitele. Se olisikin hyvä merkki, sillä silloin voisivat tuulettaa tunteitaan. Nyt nielevät molemmat.
Jokin on pielessä.
Kumpikin sanoo minulle sivulauseessa, että "eihän tässä nyt mitään saa aikaan, kun tuo toinen..."
Kysyn varoen, että mitä, mutta eivät osaa puhua.
Mitä neuvoa voisin heille antaa? Ei anoppi tai äiti voi sekaantua perheen asioihin. Ne ovat liian monimutkaisia kerrottavaksi. Sitä paitsi olen liian lähellä. Miniä ajattelisi, että asettuisin poikani kannalle, ja poika taas, että yhtä köyttä naiset kuitenkin vetävät.
Mikä voisi olla taho, jonne saisin heidät keskustelemaan?
Eivät he riitele. Se olisikin hyvä merkki, sillä silloin voisivat tuulettaa tunteitaan. Nyt nielevät molemmat.
Jokin on pielessä.
Kumpikin sanoo minulle sivulauseessa, että "eihän tässä nyt mitään saa aikaan, kun tuo toinen..."
Kysyn varoen, että mitä, mutta eivät osaa puhua.
Mitä neuvoa voisin heille antaa? Ei anoppi tai äiti voi sekaantua perheen asioihin. Ne ovat liian monimutkaisia kerrottavaksi. Sitä paitsi olen liian lähellä. Miniä ajattelisi, että asettuisin poikani kannalle, ja poika taas, että yhtä köyttä naiset kuitenkin vetävät.
Mikä voisi olla taho, jonne saisin heidät keskustelemaan?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsellä samat fiilikset aina kun tapaan nuorta paria. Kaikki ei ole hyvin, joskus tuntuu että mikään ei ole hyvin. Aistin sen teeskentelyn takaa pahoja ristiriitoja, mutta en uskalla sanoa mitään.
Tuskallista tuntea, että pojan perheessä on paha olla. Heillä on niin suloinen lapsi, alle vuosikas, niin eloisa ja iloinen, mutta vanhemmat eivät kai osaa antaa arvoa sille vaan kiusaavat toisiaan mitättömillä arjen asioilla. Näin ainakin kuvittelen, koska heillä on taloudellinen tilanne hyvä, terveys, nuoruus, työ, harrastukset....kaikki ulospäin hyvin, mutta sisällä velloo jotain käsittämätöntä. Pelkään, pelkään todella heidän puolestaan ja lapsen puolesta, mutta mitään en voi tehdä. Vai voisinko ? Jos en yritä, kadunko myöhemmin. Onko minulla oikeutta puuttua ja yrittää auttaa ? Otetaanko apuni vastaan ?
Nyt olen vain murehtinut hiljaa mielessäni.
näiden tarinoiden miniä. Apua suuresti kaipaisin, haluaisin saada suhteen kuntoon. En osaa puhua, kaiken pidän sisällä. Meillä ei myös tapella, vaikka välillä tuntuu että ehkä pitäisi.
ehkä hyvä mennä hakemaan apua jostakin perheneuvojalta tai -terapeutilta. Siellä voi puhua yhdessä ja erikseen, käydä läpi vaikeitakin asioita asiantuntijan kanssa. Tiedän pareja joita keskustelut ovat auttaneet ja ovat saaneet solmuja purettua.
Meitä anoppi on kerran neuvonut ja ehdottanut avioliittoneuvontaan menoa. Se loukkasi kovasti, koska koin että hän oli hermostunut sellaisesta sananvaihdosta, mikä oli meillä normaalia. Olin kuitenkin iloinen että hän ehdotti sitä meille molemmille (eikä vain minulle miniälleen), olin nimittäin itsekin ehtinyt ehdottaa miehelleni (meillä oli välillä, kun anoppi ei ollut paikalla, oikeastikin raskasta). Mies oli myös vähän harmissaan, ehkä ei kuitenkaan ihan loukkaantunut. Emme menneet, mutta hyviä keskusteluja kävimme kuitenkin ja - häpeä tunnustaa - meitä yhdisti tämä "ulkopuolinen hyökkäys". En olisi harmistunut jos anoppi olisi ehdottanut avun hakemista pojalleen kahdenkeskisessä tilanteessa.
Se mikä anopin huolehtimisessa on loukannut, on viesti siitä että hän toivoo minun muuttuvan, eikä halua ymmärtää minun kannaltani tilannetta. Sen sijaan että kuuntelisi, hän yrittää minulle vakuutella miten mahtava tyyppi hänen poikansa on. Senhän minä tiedän, kun olen naimisiinkin sen kanssa halunnut mennä. Yhteisiä ongelmia pitäisi ratkoa, mieluiten yhdessä kahden.
Nämä miniän omakohtaisia kokemuksia, toiset varmaan olisi voineet panna välitkin poikki, jotkut taas olisi mukisematta tehneet kuten anoppi neuvoo. Meitä on niin moneksi.
olen siinä onnellisessa asemassa, että me juttelemme miniän kanssa ihan suoraan joka asiasta, jos heillä on ongelmia, niin miniä saattaa soittaa ja noitua niin p-sti, että on se tuo yks sitten ihan mahdoton... ja onhan se, vaikka on oma poikani, niin osaa se yks tolvanakin olla. Meillä poika otti äitinsä kaltaisen vaimon, mutta ei ottanut sitä huomioon, että vaimo ei teekkään samoja virheitä kuin äitinsä, kun äidin mies sattuu olemaan sammaa sukua kuin äidinpoika, niin kokemusta näistä on jo kertynyt. Siinä missä minä aikoinaan vaikenin, miniä sanoa täräyttää just niinkuin asia on, kaunistelematta. Onneksi poika on koulutuskelpoinen, isänsä suhteen toivo on jo mennyt.
Toivoisinkin, että omat nuoreni olisivat tuollaisia "täräyttelijöitä", jotka tuulettaisivat reippaasti ja eläisivät sitten paremmassa yhteisymmärryksessä.
Mutta heillä on ehkä suuremmat ristiriidat, jotka valitettavasti syntyivät esikoisen mukana.
Lapsen hoidosta ja kasvatuksesta ei päästä yhteisymmärrykseen, rahankäyttö tuntuu olevan eri tahdissa, arvojärjestys asioiden hoidossa ei ole kohdallaan jne.
Minua ei haluta rasittaa asioilla, ja jos yritän puhua, niin joudun kuuntelemaan vain valitusta toisen käytöksestä milloin missäkin tilanteessa.
Yksittäiset tilanteet ovat vain se näkyvä oire perusristiriidasta, joka heidän suhdettaan kalvaa, ja sitä he eivät osaa käsitellä.
Luulenpa, että miniäni olisi helpompi saada avioliittoneuvolaan, mutta poikaani olisi varmasti vaikea saada liikkeelle.
Pelottaa vain mennä edes ehdottamaan, koska he niin selvästi haluavat minun pysyvän ulkopuolella.
Eivät ymmärrä, että minä olen nähnyt tämän ongelman kehityksen alusta asti. Ensin vain luulin väärinkäsittäneeni ennen niin onnellisen parin keskinäisen kaunan, mutta nyt se on päälimmäisenä koko ajan.
Tulee mieleen, et tapa jolla voisit fiksusti "sekaantua" olisi ehdotus ottaa lapsi hoitoon ja tarjota pariskunnalle mahdollisuutta kahdenkeskiseen iltaan/ viikonloppuun. Huomaat kyllä, jos toimenpiteellä on positiivisia vaikutuksia.