kun kirjoitetaan ettei olosuhteista tai elämäntilanteesta johtuen ole mahdollista suunnitella yhteistä asumista...ja sitten ollaan muka yhdessä parikin vuotta tai jopa enemmän.
Voisiko joku vihjaista mitkä nämä olosuhteet tai elämäntilanteet ovat ?? Vai ovatko vain jokin syy pysyä erillään, perustuuko suhde rakkauteen vai onko se vain jotain sellaista, että kunhan on joku ????
Ihmettelen tätä aina. Itsekin tapasin tuossa yli vuosi sitten miehen, johon ihastuin todella ja hän väitti samaa. Kuitenkin hän epäröi mm vedoten välimatkaan, n 100km, mikä minusta ei ole mikään mahdoton välimatka lainkaan. Muita syitä oli vuorotyö, mutta sekin tuntuu vain tekosyyltä. Eipä kai sitä rakastumista ja yrittämistä ollutkaan, kuitenkin soittelee yhä edelleen joskus ja ollaan tavattukin pari kertaa.
Itse uskon, että jos todella välittää ja haluaa jakaa elämän toisen kanssa - siinä ei paina mitkään muut asiat. Työpaikkaa voi vaihtaa, asuinpaikkaa voi muuttaa, esim lapset tottuu nopeasti muutoksiin ja hyvin monelle muutokset mahdollistavat paljon uusia, ihania asioita.
Voisiko joku vihjaista mitkä nämä olosuhteet tai elämäntilanteet ovat ?? Vai ovatko vain jokin syy pysyä erillään, perustuuko suhde rakkauteen vai onko se vain jotain sellaista, että kunhan on joku ????
Ihmettelen tätä aina. Itsekin tapasin tuossa yli vuosi sitten miehen, johon ihastuin todella ja hän väitti samaa. Kuitenkin hän epäröi mm vedoten välimatkaan, n 100km, mikä minusta ei ole mikään mahdoton välimatka lainkaan. Muita syitä oli vuorotyö, mutta sekin tuntuu vain tekosyyltä. Eipä kai sitä rakastumista ja yrittämistä ollutkaan, kuitenkin soittelee yhä edelleen joskus ja ollaan tavattukin pari kertaa.
Itse uskon, että jos todella välittää ja haluaa jakaa elämän toisen kanssa - siinä ei paina mitkään muut asiat. Työpaikkaa voi vaihtaa, asuinpaikkaa voi muuttaa, esim lapset tottuu nopeasti muutoksiin ja hyvin monelle muutokset mahdollistavat paljon uusia, ihania asioita.
Vastaukset 19
Vanhimmat
että taisin kirjoittaa hieman epämääräisesti. Tarkoitin siis teitä kaukosuhteessa olevia, jotka sanotte että olosuhteiden tai elämäntilanteiden takia yhdessä eläminen ja asuminen ei ole mahdollista.
Konkreettisia syitä haluaisin tietää !!!
Molemmat opiskelevat kaukana toisistaan eri paikkakunnilla, eikä kummankaan paikkakunnalla ole mahdollista opiskella molempia aloja. Pitäisikö heittää opiskelupaikka menemään jotta voisi muuttaa yhteen pari vuotta aikaisemmin?? Mielestäni aito rakkaus kestää myös välimatkan ja sen, ettei kaikkea tehdä yhdessä. Eri asia on sitten elää koko elämä kaukosuhteessa...
2000 Km välimatka kyllä hieman estää, vaikka kuinka tykättäis toisistamme. Ystävinä tässä prosessissa nyt toivottavasti kuitenkin voidaan pysyä. Eri kulttuuri, erilaiset kielet molempien kotimaissa vaikka yhteisinä kielinä pari muuta kieltä onkin. Ei sitä noin vain voi muuttaa toisen luokse, vaikka minä periaatteessa valmistunkin pian. Mutta kun toinen opiskelee eikä asu omassa asunnossa, niin kyllä se vaikeuttaa tilannetta. Lisäksi voitaisiin tavata hyvin harvoin, eikä sitten hänen valmistumisensa jälkeisestä tilanteesta ole tietoa, saatika milloin hän valmistuu. epävarma tulevaísuus ei oikein innosta. Että vaikka sitä rakastaisikin, niin kyllä ne olosuhteet voi valitettavasti parin erottaa :/
Minä olen neljättä vuotta kaukosuhteessa. Konkreettisia syitä on useita. Ensinnäkin minulle painavin on tämä:
Uudelleenkoulutin itseni 6-7 vuotta sitten ja sain unelmatyöpaikkani.Niin hyvää työpaikkaa kun minulla on ei voi saada kuin kerran elämässään. Rakkaani on myös samaa mieltä että minun tulee ajatella sitä. Vastaavanlaisista en ole kuullut ikinä, ja koska hän asuu pienessä kaupungissa ei siellä muutenkaan ole juuri minkäänlaisia työpaikkoja tarjolla, saati vastaavanlaisia kuin minulla.
Toinen syy on että lapseni ovat juuri tulossa aikuisiksi, ja verrattaen pian alkaa viimeinenkin heistä oman elämän.
Kolmas syy on että hän on ylkiherkkä kissoilleni ja siitä syystä minun on löydettävä uusi koti niille. Ne ovat kuin lapsia (totta niille jotka ovat eläinystäviä sydämestänsä). Se uusi koti tarkoittaa että sen tulee olla samaa luokkaa, varsinkin siitä syystä että toinen kissani on ostettu kissakodista (sillä on traumaattinen lapsuus) ja en halua sitä enää altistaa turvattomuudelle.
Ja yksi syy pitkään kaukosuhteeseemme on että yhdessäolomme on laadukasta, emme ole koskaan ehtineet väsyä toisiimme. Juttelemme joka päivä puhelimessa, tapaamme joka viikonloppu perjantaista sunnuntaihin,välillä maanantaiaamuun.
Ja hyvä syy miksi voimme rauhassa tyytyväisinä pitää tätä suhdetta yllä: molemmat ymmärtävät ja hyväksyvät tilanteen ja molemmille on tärkeää vapaus, omat harrastukset USKOLLISUUDEN raamien sisäpuolella.
Olemme löytäneet toisissamme unelmaelämänystävän, ja olemme tulevaisuudessa puhuneet vihille menosta. Se ei ole minulle mitenkään ehto tai suurin päämäärä elämässäni, vaan se että on fantastista olla kypsän , aidon, rehellisen ihmisen kanssa jolla on samat elämänarvot ja samat emotionaaliset tarpeet kuin itsellä.
Välimatkaa n. 250 km.
Molemmilla lapsi, lapset koulussa ja kaverit tosi tärkeitä(12&13 v)
Minulla työ täällä
Hänellä työ siellä
Hänen ehkä olisi työn puolesta helpompi muuttaa tänne, mutta minun ex tekee muutosta oikeasti mahdotonta, en halua miehen lapsen joutuvan tilanteeseen jossa pitää pelätä kulkea koulumatkaa vieraassa paikassa.
Lähestymiskielto on haettu ja poliisiin ollaan yhteydessä, mutta niin kauan kun uhkaukset on vain uhkauksia ja mitään konkreettista ei tapahdu, sitä ei saa pois kaduilta kuleksimasta ja kiusaamasta ihmisiä.
En halua asettaa heitä vaaralle alttiiksi.
Me ei pystytä elättään meidän uusioperhettä, jos minulla ei ole töitä, olen kyllä jatkuvasti hakenut töitä tuolta toiselta paikkakunnalta ja lähikunnista, mutta en ole vielä onnistunut.
Kerro meille miten tää homma järjestetään että pystytään muuttan yhteen niin olen ikuisesti kiitollinen!
Eipä se nyt taida ihan niin yksiviivaista olla, ettäkö "rakkaus voittaa kaiken" - ainakaan yli neljän kympin iässä.
Tässä iässä ei uusia ihmissuhteitakaan luoda enää niin helposti kuin kaksikymppisenä; ihmiset ovat asettuneet omiin kuvioihinsa ja sitä jää helposti yksin muuttaessaan vieraaseen ympäristöön. Tämä on tietysti myös kulttuurinen ja luonnekysymys, mutta faktoja kummatkin silti.
Ei se parisuhde yksin kanna elämää, ystäviäkin tarvitsemme ympärillemme. Toki olen tänäkin päivänä yhteydessä netin ja puhelimen välityksellä omiin ystäviini, joten se puoli sinänsä hoituu.
On myös sellainen syy, että olen koko ikäni elänyt (esi)kaupunki ympäristössä ja siis tottunut tähän, että "kaikki on lähellä". Mies taas opiskeluvuosiaan lukuunottamatta on elänyt maaseutuympäristössä, omilla juurillaan, kuten sen näen. Tällaiset ympäristö ja elämäntapakysymykset eivät ihan pelkän rakkauden voimalla järjesty.
Kihalttuni ei voi muutta minun paikkakunnalleni, enkä minäkään hänen luokseen - ainakaan vielä.
Syynä se, että mies on oman firmansa vuoksi sidottu sinne missä on. Enkä tietystikään oleta, että hän firmansa myisi ja ryhtyisi palkkatyöhön täällä, minkä hän on kyllä tarjoutunut tekemään.
Minä en voi muuttaa sinne, koska tyttäreni vasta aloitteli lukion, enkä todellakaan riistä häntä tutusta ympäristöstään enkä ystävistään jonnekin huitsin nevadaan maalaisympäristöön kaupungista.
kaikki sun kirjoitus on pelkkää tekosyytä. Yli nelikymppisenä voi todella tehdä suuriakin muutoksia. Ei parisuhde yksin kanssa, mutta toki parisuhteen kautta voi saada uusia tuttavuuksia, ystäviä ja eiköhän ne vanhat, todelliset ystävätkin pysy mukana vaikka välimatkaa tulisi lisää.
Mielestäni perustelusi ovat melko huonot etkä taida olla valmis muutoksiin...siis miten tärkeä tuo kumppanisi oikein on ?!
Itse elän kaukosuhteessa jo toista vuotta, mutta tosissamme mietimme kumppanini kanssa jonkinlaista ratkaisua. Arkea haluaisimme elää yhdessä, joka päivä olla yhdessä, herätä ja nukahtaa yhdessä jne.
Suuria muutoksia vaatii yhteenmuuttaminen, yhteinen isompi asunto pitäisi hankkia, uusioperhe koostuisi 3 lapsesta ja koirasta. Jommankumman lapsille tulisi koulun ja tietty asuinpaikan vaihdos. Mietitään sitäkin kumman paikkakunnalle muutettais, pienempään vai suurempaan kaupunkiin. Vaiko ihan uuteen paikkaan ? Jommallekummalle tulisi eteen työpaikan vaihdos, tai toki voisi jonkun aikaa ajella edestakaisin sellaista n 100 km:n työmatkaakin.
Jonkinlaisen ratkaisun haluamme, enää ei riitä viikonloppu-, juhlapyhä- ja lomtapaamiset. Yhteistä elämää suunnitellaan vakavasti. Tämä taitaa olla rakkautta.
Syyni voivat kuulostaa tekosyiltä jonkun korvissa. Mutta täytyy muistaa myös se, että ei se "saman katon alla asuminen" ole todellakaan se ainoa oikea tapa elää parisuhteessa.
Edellinen kysyy, että miten tärkeä tuo kumppani minulle on? Vastaus on: erittäin tärkeä! Mutta ei se mielestäni ole mikään mittari, jos siitä huolimatta ei yhteistä pessä aleta rakentaa.
Me ihmiset olemme erilaisia. Ja täytyy myöntää, että olen itsenäinen, mutta ei se rakkauteni, tunteitteni eikä hellyyden määrää mitenkään suhteessa vähennä. Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka naiset -päätä pahkaa - ovat aina valmiita muuttamaan elämässään kaiken ja ryntäämään miehen elämään ja miehen luokse? Mikä nainen on aina luopumaan omastaan? Tehkööt miehetkin joskus isoja siirtoja "osoittaakseen rakkautensa".
Ehkäpä elämä juuri siksi laittoikin eteeni Suuren Rakkauden, joka pakottaa minut ensimmäistä kertaa elämässäni edes harkitsemaan tällaista asiaa. Tähän saakka kun kaikki mieheni (4 kpl) ovat tulleet minun talooni...
Ja sitä paitsi. Tilanteemme on näinkin sikäli hyvä, että välimatkamme on vain 50 km, eli sen ajaa runsaaseen puoleen tuntiin. Ja kyllä tätä väliä kuljetaan ihan viikollakin, ei vain viikonloppuisin...
Olen itse seurustellut tiiviisti yli kaksi vuotta naisen kanssa jolla on vielä korkeakoulutus kesken. Itse kanssa vuosia virunut koulutuksessa ja vaihtanut alaa aina lennosta. Yhteen ei vielä olla muutettu koska: (1) Mikään kiire ei ole (2) Rakkauskin on todellista, sen on kahdessa vuodessa etäsuhteessa nähnyt (3) kolmanneksi, kyllä se loppuelämän kerkeää olemaan yhdessä.
Ja kaikkein tärkeintä on oma itse. Jos muutetaan yhteen, aina toinen joutuu eniten luopumaan. Toisen luokse muuttaminen on aina toiselle suuri hyppy jota ei ikinä pidä kiirehtiä. Harvemmin on käynyt niin että kukaan pari olisi muuttanut yhdessä tuumin eri paikkakunnalle asumaan tuosta noin vaan vaikkapa kaukosuhteen aikana.
Niin, hätiköidessä syntyy niitä huonoja liittoja. Pyöräytetään kakarat ja sitten erotaan. Kun hiljaa hyvää tulee- periaatteella etenee, niin osaa sitten jotain odottaakin suhteelta. Jos toinen on hätäilijä, niin kyllä siihen tilalle joku rauhallisempi löytyy;);););););)
mutta vastaukseni:
ollaan vähän alle kolmekymppisiä. mulla korkeakoulututkinto piirun verta valmis, parin vuoden loppu puristus ja saan vuosien työt yhdelle paperille. miehelläni levytyssopimus ja bändi omassa maassaan. miksi kummankaan pitäisi nyt luopua omista unelmistaan? meillä on koko loppuelämä aikaa olla yhdessä.
eikä todellakaan kyse siitä että olisi "joku". ironista kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni olen joutunut oppimaan elämään yksin. mutta tosi rakkauden takia on valmis tekemään töitä. mm. opettelemaan taas uuden kielen ja työnhaku tulee olemaan kusista työtä ulkomailla vaikka akateeminen tutkinto löytyisikin takataskusta...
kun sitten vihoviimein muutatte yhteen asumaan ?!
Niinpä !
pahin paperi. Voipi olla, No paper is the best paper. Vain oikein hyvällä tuurilla, Suomessakin, ulkomaalainen pääsee hyvään, papereiden oikeuttamaan työhön.
Kyllä minä ymmärrän niitä jotka eivät työn tai jonkun muun asian puolesta voi muuttaa toiselle paikkakunnalle. Eihän niin ehkä voi jatkua koko elämää, mutta turha on elämäänsä heittää hukkaan jos suhteesta ei tulisikaan mitään. Tietysti jossain kohtaa toisen ainakin on ehkä pakko luopua jostain, muttei mielestäni ainakaan heti kannata.
Ja jonkun mielestä eläin voi olla turha syy ettei voida asua yhdessä. Mutta eläinrakkaana todellakin ymmärrän asian. En minäkään koiriani pois laittaisi kenenkään takia! Ja joku myöskin puhui että lapset tottuvat. Kuitenkin mielestäni jos lapsia on joskus tehnyt, niin silloin on sitounut huolehtimaan heistä loppuelämäkseen, ei niitä voi pomputella miten haluaa.
Itselläni tällaista tilannetta ei varsinaisesti ole. Tai ollaan pari vuotta oltu kaukosuhteessa, mutta tiedän sen loppuvan puolen vuoden sisällä.
Minua ei mitkään esteet haittaa,jos rakastaa ja aikoo olla yhdessä ,ei työ, ei suku, ei ystävät vaan rakas on tärkein.se on se elämän oikea ainut ja todellinen rakkaus ,joka kaikki esteet voittaa,sillä yhdessä eläminen meinaa sitä ,että kaikki se kestää ja kärsii, ja hyvät puolet painaa vaa-assa enemmän kuin esteet.Ihminen elää vain kerran.Sitäpaitsi Suomi on pieni maa ,eri asia on tietysti ,jos ulkomaille muuttaa, sitten jo alkaisi tulla ongelmia,mutta minua ei kyllä ulkomaiset miehet kiinnosta pätkääkään.
oltiin mieheni kanssa lomalla..tutustuin häneen ja meistä ehti tulla hyviä tuttuja,vaihdettiin meili osoitteet.
pikkuhiljaa meseily ja meiliviestit saivat meidät rakastumaan.
sitten turk.tuli armeijaan meno ja jäin yksin...jopka päivä rukoilen että hän voi hyvin ja odotan häntä.oman mieheni kanssa ei ole rakkautta vain lapset..joka asiasta vaikean tekee...voi kuinka haluiasin hänen oman rakkaani luo..ja armeija on siellä niin rankka,kuulen hänestä harvoin koska ei pysty pitämään yhteyttä kunnolla....tää ikävä riipii mun sisintä,en kä voi unohtaa vaikka kuinka halauaisin...RANKKAAA!!!!!
Tässä meidän kertomuksemme. Muutimme asumaan yhteen vain muutamia kuukausia seurustelun aloittamisesta. Se tuntui silloin oikealta, ja tuntuu edelleen. Tästä on nyt kulunut aikaa 6 vuotta. Olemme molemmat muusikoita, joten meille on itsestäänselvää ettei elämäntilanteemme tule aina olemaan samanlainen. Parhaassa tapauksessa molemmille muodostuu kansainvälinen ura, ja vaikka osoite sama on paljon mahdollista että tulee aikoja jolloin emme kovin usein ehdi nähdä. Juuri nyt asumme erillään juuri siksi että toisella on työt eri kaupungissa missä toinen opiskelee. Tämä ei ole muuttanut suhdettamme millään tavalla, korkeintaan vain vahvistanut.
Minun mielestäni se ei ole mikään rakkauden mittari, että katsoo mistä kaikesta toinen (tai itse) on valmis luopumaan. Jos rakkautta on, se kestää kyllä huolimatta siitä missä osapuolet fyysisesti ovat.. Toinen ihminen pitäisi ottaa vastaan ja hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on, eikä ruveta vaatimaan mitään mikä tekisi hänen elämästään hankalampaa. Se ei ole merkki rakkaudesta vaan itsekkyydestä.
hyvin sanottu ja ajateltu
välimatkaa on ja työt ja muut estää näkemisen ,mutta kun on rakkautta, sitä todellista ,mikään ei voi sitä estää vaikka ikävä on kovasti .Olosuhteet muuttuvat ,pitää olla joustava ,ihminen elää vain kerran .