Terve,
Onko vielä toivo jäljellä, vai uskottelenko sitä itselleni??
Tässä tarinani:
Avovaimo ilmoitti n. 2kk sitten, että ei rakasta ja muutti pois lapsen kanssa n.1,5v. Sanoi siis ettei vain enää rakasta minua. Haluaa oman elämän ja haluaa olla jäljeen oma itsensä. Onko tämä identiteettikriisi vai mikä?? No, jokatapauksessa, olemme molemmat hieman alle 30v.
Ero tuli yllätyksenä minulle. Eniten harmittaa se, että hän ei vieläkään ole mitenkään kommentoitunut tai halunut keskustella asiasta. Minun yrittäessä keskustella ja kirjoitella asioista, hän lähinnä suuttuu ja tulee vihaiseksi. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin, eikö minun kuuluisi olla vihainen ja suuttunut? Siis keskustelu on ollut vaikeaa, viimeaikoina on toki parannusta jo tapahtunut ja olemme pystyneet puhelimessa keskustelemaan.
Tiedän, että parisuhteessamme oli ongelmia, mutta ei semmoista mitä ei olisi voinut pelastaa. Voisi vieläkin pelastaa. Viimeinen 1-1,5 vuotta on ollut todella raskasta aikaa. Perheeseemme syntyi uusi jäsen ja samaan aikaan myimme vanhan talon pois ja muutimme. Rupesimme rakentamaan uutta taloa. Pääsääntöisesti itse sen rakensin, jolloin työpäivät repesivät todella pitkiksi. Käytännössä 7.00-22.00, kuusi päivää viikossa. Kodin hoitaminen jäi avovaimon harteille. Olin loppuaikana todella stressaantunut ja jopa loppunpalanut (vasta sen tajusin nyt, kun stressistä luin. Oireet sopivat kaikki). Sanoin asioita rumasti, en arvostanut toista, ärsyynnyin helposti, olin joskus jopa agressiivinen, ym.. Hänkin oli varmasti stressaantunut, en sitä kiistä. Eroilmoitus tuli vain niin yllättävään paikkaan. Talo valmistui juuri, kaikki olisi helpottunut. En todellakaan ole sellainen ihminen joksi "muutuin" projektin aikana. Olen sen avovaimollekkin useasti kertonut. Mutta ei siitä tunnu olevan enää mitään apua. Hän on senverran härkäpäinen, että kun päätös on tehty niin se on tehty.
Tuntuu vain niin turhalta, kun mitään ei ole tehty suhteen pelastamiseksi. Itse uskon, että rakkauskin voi kuolla, jos on tosiaan sitoutunut parisuhteeseen. Rakkauden eteen on tehtävä töitä ja taisteltava. Rakastaminen on tahdon asia. Mutta, kun toinen vain luovuttaa ja lähtee. Sanoo kyllä, että on yrittänyt kaikkensa saadakseen asiat toimimaan. En asiasta ole kyllä samaa mieltä. En todellakaan. Sanoo, että on yrittänyt tehdä asioita siten, että kaikki menisi jouheasti eteenpäin. Siis on koittanut kaikki asiat ajatella siten, että ne olisi minun kannaltani valmiiksi ajateltu. Eihän se ole oikea tapa toimia. Minulle tulee ainakin heti sellainen olo, omaa mielipidettä ei arvosteta ollenkaan.
Kolmansia osapuolia ei tietääkseni ole mukana kuvioissa. Ainakin hän on niin vakuutellut. Kaikki vain tapahtuu niin äkkiä. Tosin hieman ennen eroilmoitusta, oli tavannut vanhemmillaan käydessän jonkun vanhan ystävän. Sen kanssa käsittääkseni soittelikin muutamia kertoja jne. Vakuutteli kovasti, että on vain pelkkä ystävä. Olenko liian sinisilmäinen, kun uskon häntä. Tämä ystävä on nyt kuulema lähtenyt kosovaan rauhanturvaajaksi, tiedä häntä?
Heti piti sopia lapsen tapaamisasiat, elatusasiat, ym.. Sitten kiinteistövälittäjä paikalle arvioimaan pirttiä jne. Näinkö sitten 5v. yhteiselo tosiaan voi päättyä. Ilman minkääläisia keskustelua, avun hakemista, yrittämistä, ilmoittamalla vain ettei enää rakasta. En voi siihen uskoa. Pakkohan se kyllä on jossain vaiheessa. Soittelee korkeintaa näistä käytännön asioista ja on niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. On niin kylmä ja etäinen. Kaikki syy ja vika on minussa.
Miksei se toinen voi antaa ajan kulua. Ottaa sitä tilaa ja etäisyyttä suhteeseemme. Soisin sen oikein mielelläni. Tästä on ollut jo nyt valtavasti hyötyä itselleni. Aioin kasvaa itse tästä kriisistä niin paljon kuin mahdollista. Tämä olisi minun mielestäni vain se käännekohta meidän elämässämme, josta kaikki muuttuisi ihan uudelle "tasolle". Yksin on vain paha taistella..
Hän sanoo, että olen hänet muuttanut sellaiseksi, kun hän nyt on. Itsetunto on nollissa. Ja hän haluaa olla se sama ihminen joka on aikaisemminkin ollut. Varmasti olen siihen vaikuttanutkin. Mutta eikö tilannetta voi enää pelastaa. Rakentaa entistä vahvemman pilarit siltaa pystyssä pitämään.
Onko tässä nyt osaksi kysymys jostain identiteettikriisistä/kapinasta hänen osaltaan? Jotenkin vain tuntuu, ettei hänen tekemisissä ole tällä hetkellä mitään järkeä, että hän katuu vielä niitä muutaman hetken päästä. Huomaa, että nyt on tehnyt elämänsä virheen. Pitäisikö mun asettaa jotain rajoja, että takas ei ole tulemista jos pirtti myyntiin menee. (Ei se mua haittaa). Vai olla vain taka-alalla ja jatkaa omaa elämää. Odotella, että se toinen tajuaa.. Vai olenko ihan väärillä raiteilla?
Kirjoitus on sekavaa, kertoo vain kuinka sekaisin itsekin vielä olen. Kai sitä on vain päästettävä irti ja jatkettava omaa elämää. Asiat järjestyy tavalla tai toisella ajan kanssa. Sen tiedän, mutta on tämä kyllä tuskaista..
Onko vielä toivo jäljellä, vai uskottelenko sitä itselleni??
Tässä tarinani:
Avovaimo ilmoitti n. 2kk sitten, että ei rakasta ja muutti pois lapsen kanssa n.1,5v. Sanoi siis ettei vain enää rakasta minua. Haluaa oman elämän ja haluaa olla jäljeen oma itsensä. Onko tämä identiteettikriisi vai mikä?? No, jokatapauksessa, olemme molemmat hieman alle 30v.
Ero tuli yllätyksenä minulle. Eniten harmittaa se, että hän ei vieläkään ole mitenkään kommentoitunut tai halunut keskustella asiasta. Minun yrittäessä keskustella ja kirjoitella asioista, hän lähinnä suuttuu ja tulee vihaiseksi. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin, eikö minun kuuluisi olla vihainen ja suuttunut? Siis keskustelu on ollut vaikeaa, viimeaikoina on toki parannusta jo tapahtunut ja olemme pystyneet puhelimessa keskustelemaan.
Tiedän, että parisuhteessamme oli ongelmia, mutta ei semmoista mitä ei olisi voinut pelastaa. Voisi vieläkin pelastaa. Viimeinen 1-1,5 vuotta on ollut todella raskasta aikaa. Perheeseemme syntyi uusi jäsen ja samaan aikaan myimme vanhan talon pois ja muutimme. Rupesimme rakentamaan uutta taloa. Pääsääntöisesti itse sen rakensin, jolloin työpäivät repesivät todella pitkiksi. Käytännössä 7.00-22.00, kuusi päivää viikossa. Kodin hoitaminen jäi avovaimon harteille. Olin loppuaikana todella stressaantunut ja jopa loppunpalanut (vasta sen tajusin nyt, kun stressistä luin. Oireet sopivat kaikki). Sanoin asioita rumasti, en arvostanut toista, ärsyynnyin helposti, olin joskus jopa agressiivinen, ym.. Hänkin oli varmasti stressaantunut, en sitä kiistä. Eroilmoitus tuli vain niin yllättävään paikkaan. Talo valmistui juuri, kaikki olisi helpottunut. En todellakaan ole sellainen ihminen joksi "muutuin" projektin aikana. Olen sen avovaimollekkin useasti kertonut. Mutta ei siitä tunnu olevan enää mitään apua. Hän on senverran härkäpäinen, että kun päätös on tehty niin se on tehty.
Tuntuu vain niin turhalta, kun mitään ei ole tehty suhteen pelastamiseksi. Itse uskon, että rakkauskin voi kuolla, jos on tosiaan sitoutunut parisuhteeseen. Rakkauden eteen on tehtävä töitä ja taisteltava. Rakastaminen on tahdon asia. Mutta, kun toinen vain luovuttaa ja lähtee. Sanoo kyllä, että on yrittänyt kaikkensa saadakseen asiat toimimaan. En asiasta ole kyllä samaa mieltä. En todellakaan. Sanoo, että on yrittänyt tehdä asioita siten, että kaikki menisi jouheasti eteenpäin. Siis on koittanut kaikki asiat ajatella siten, että ne olisi minun kannaltani valmiiksi ajateltu. Eihän se ole oikea tapa toimia. Minulle tulee ainakin heti sellainen olo, omaa mielipidettä ei arvosteta ollenkaan.
Kolmansia osapuolia ei tietääkseni ole mukana kuvioissa. Ainakin hän on niin vakuutellut. Kaikki vain tapahtuu niin äkkiä. Tosin hieman ennen eroilmoitusta, oli tavannut vanhemmillaan käydessän jonkun vanhan ystävän. Sen kanssa käsittääkseni soittelikin muutamia kertoja jne. Vakuutteli kovasti, että on vain pelkkä ystävä. Olenko liian sinisilmäinen, kun uskon häntä. Tämä ystävä on nyt kuulema lähtenyt kosovaan rauhanturvaajaksi, tiedä häntä?
Heti piti sopia lapsen tapaamisasiat, elatusasiat, ym.. Sitten kiinteistövälittäjä paikalle arvioimaan pirttiä jne. Näinkö sitten 5v. yhteiselo tosiaan voi päättyä. Ilman minkääläisia keskustelua, avun hakemista, yrittämistä, ilmoittamalla vain ettei enää rakasta. En voi siihen uskoa. Pakkohan se kyllä on jossain vaiheessa. Soittelee korkeintaa näistä käytännön asioista ja on niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. On niin kylmä ja etäinen. Kaikki syy ja vika on minussa.
Miksei se toinen voi antaa ajan kulua. Ottaa sitä tilaa ja etäisyyttä suhteeseemme. Soisin sen oikein mielelläni. Tästä on ollut jo nyt valtavasti hyötyä itselleni. Aioin kasvaa itse tästä kriisistä niin paljon kuin mahdollista. Tämä olisi minun mielestäni vain se käännekohta meidän elämässämme, josta kaikki muuttuisi ihan uudelle "tasolle". Yksin on vain paha taistella..
Hän sanoo, että olen hänet muuttanut sellaiseksi, kun hän nyt on. Itsetunto on nollissa. Ja hän haluaa olla se sama ihminen joka on aikaisemminkin ollut. Varmasti olen siihen vaikuttanutkin. Mutta eikö tilannetta voi enää pelastaa. Rakentaa entistä vahvemman pilarit siltaa pystyssä pitämään.
Onko tässä nyt osaksi kysymys jostain identiteettikriisistä/kapinasta hänen osaltaan? Jotenkin vain tuntuu, ettei hänen tekemisissä ole tällä hetkellä mitään järkeä, että hän katuu vielä niitä muutaman hetken päästä. Huomaa, että nyt on tehnyt elämänsä virheen. Pitäisikö mun asettaa jotain rajoja, että takas ei ole tulemista jos pirtti myyntiin menee. (Ei se mua haittaa). Vai olla vain taka-alalla ja jatkaa omaa elämää. Odotella, että se toinen tajuaa.. Vai olenko ihan väärillä raiteilla?
Kirjoitus on sekavaa, kertoo vain kuinka sekaisin itsekin vielä olen. Kai sitä on vain päästettävä irti ja jatkettava omaa elämää. Asiat järjestyy tavalla tai toisella ajan kanssa. Sen tiedän, mutta on tämä kyllä tuskaista..
Vastaukset 34
Vanhimmat
Senverran vielä lisäisin. Puolisoni olisi voinut olla raskaana, eroilmoituksen tekiessään itse sitä tietämättä. Eli toinen lapsi oli toiveissa molemmilla. En vain voi ymmärtää. Ja nyt sanoo, että on tätä miettinyt pitkään!!! Tehdäänkö niitä lapsia ihan mutu tuntumalla tähän maailmaan.
On lapsellista olla selvittämättä kumppanilleen näin tärkeässä asiassa missä mättää. Eikä naisella ole oikeutta yksin päättää asioista, kun on lapsikin. Itse aikoinaan käytiin 5 kk lastenhuollossa keskustelemassa ja yritettiin sopia. Eli silloin ero ei ollut yllätys kummallekaan.
Ihmettelen itsekin. Alkuviikosta kumppanini otti ja lähti seisovilta jaloiltaan. Väittää kivenkovaan, että minulla on useita suhteita parhaillaan menossa. Ja todellakaan ei ole, itse sen kyllä tiedän. Mutta kun ei suostu keskustelemaan...!!! Että ärsyttää tuollainen lapsellinen käyttäytyminen. Itsellä ei ole mitään mahdollisuutta selvittää omaa kantaansa ja kyseessä on kuitenkin yli 10 v kestänyt suhde. No tämä on tätä, onhan tästä ollut merkkejä ennenkin, mutta kun ei ole itse arjen kiireissään huomannut toisen varautumista ja muuttumista.
En tiedä onko tästä Sinulle mitään apua, mutta parisuhdeterapia vielä kumppanin kanssa tai jos ei niin eroseminaari Sinulle itsellesi voisi tehdä hyvää.
lähtiessään sanoin vielä monesti, että tarvitsee aikaa. On niin tyhjä olo. Sanoi, anna mulle aikaa, ei mitään muuta. Itki, halasi ja sanoi jotain tavaroita hakiessaan, että uskoo näiden solmujen aukeavan nyt, kun on päässyt omaan kämpään asumaan. (Oli vanhempien luona pari viikkoa aluksi). Tästä meni vikko ja sitten hän soitti, että tämä oli nyt varmaan sitten tässä. Ei halua elää enää kanssani. Sanoi vielä, että haluaa minun olevan onnellinen. Tulee niin hyväksikäytetty olo. Annetaan toivoa, jotta saadaan asiat järjestettyä itselle suotuisaksi. Sitten lopuksi lyödään päin naamaa, ilman sen kummempia selityksiä. Kylmää kyytiä..
avokkisi on sekoittanut tunne-elämänsä ja ihastunut/rakastunut toiseen ja siksi mikään entinen ei tunnu yhtään miltää, vaan ennemmin juuri niin, että äkkiä irti entisestä elämästä, niin olot paranee.
Otan osaa.
Ilmoita avokillesi, että hänellä on oikeus eroon. Meillä kaikilla on oikeus päättää omasta elämästämme. Mutta yhtä lailla sinulla on oikeus selitykseen.
Sano, että haluat, että käytte perheneuvojalla keskustelemassa eron syistä ja seurauksista. koska teillä on yhteinen lapsi. Perheneuvojaan saat yhteyden kuntasi sosiaalitoimiston kautta. Palvelu on ilmaista.
Tuntu, että hänellä olisi suhde tähän toiseen mieheen. Ei kukaan nainen voi olla noin hölmö, että saa päähänsä lähteä kotoa "vapaudenhuumassa" ilman toista miestä. Tai no, onko se vähemmän hölmöä lähteä tämän uuden miehen matkaan?
...minäkin lähdin 15 vuotta kestäneestä liitosta.Kun en kertakaikkiaan saanut toista ymmärtämään millään muulla, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa siinä suhteessa, vaan aivan päinvastoin.
Minulle sitten kerrottiin että joo jutellaan vaan, mutta pari muuta tärkeämpää asiaa piti tehdä ensiksi. Siis mikä on tärkeämpää, kun avioliitto on hajoamassa? Työmatka? Kiva reissu kaverin kanssa?
Sitten luvattiin että varmasti ei jää tähän; olenhan hänen elämänsä suuri rakkaus ja taistelemisen arvoinen ihminen ja ihana nainen ja ja ja...
Jäin sitten odottelemaan että alettaisiin tehdä töitä parisuhteen eteen. Onneksi en odota enää. ja onneksi lähdin. Hän - lasteni isä - kun päättikin salamavauhia jutella nämä asiat ihan toisen naisen kanssa.
Ainoa kerta kun lähetti tekstarin kaipauksestaan oli se kun olin juuri nousemassa lentokoneeseen; tiesi tasan ettei ole pelkoa että siinä tilanteessa voisin todellakin tulla luokseen.
Jäljelle jäi väin ihmetys siitä, että miksi piti mua varatuuna ne viimeiset 10 vuotta?
Se tässä kummastuttaakin, että olen tosiaan yrittänyt kaikkeni. Olen kirjoittanut kirjeitä, tekstiviestejä, yritännyt puhua. Olen lukenut parisuhdekirjoja, etsinyt tietoa. Olen yrittänyt saada hänet parisuhdeterapiaan, olen valmis menemään vaikka yksin terapiaan. Hän ei suostu terapiaan. Sanoo, ettei halua kenenkään ohjailevan häntä tässä vaiheessa. Haluaa päättää omasta elämästä. Siitä ei ole kyllä ole epäselvyyttä, etten häntä rakastaisi. Olen hänelle sanonut sen monesti ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Molemmat ovat laiminlyönneet parisuhteen hoidon viimeisen vuoden aikana. En siitä vain itseäni syytä.
Se tässä onkin, että toinen ei halua tehdä parisuhteen eteen töitä. Onko se sitten helpompaa lähteä ja olla tekemättä töitä. Ottaa toinen tilalle ja odottaa että se tekee onnelliseksi. Ei sitä onnea voi kuitenkaan toiselta ottaa. Itsestä se on lähdettävä. Ongelmamme eivät kuitenkaan ole sellaisia, joista ei VOISI päästä yli. Tiedän, että arkemme on ollut todella raskasta viime ajat. Tiedän sen todella hyvin. Molemmat ovat panostaneet sen hetkisiin "tärkeimpiin" juttuihin. (Talon teko, lapsen hoito) Tiedän, että virhe on tapahtunut. Tärkein juttu on unohtunut. Mutta eikö virheistä voi oppia, eikö tästä kriisistä voi molemmat kasvaa ja kehittyä. Rakkaus voisi muuttua syvällisemmäksi ja monipuolisemmaksi kuin koko suhteen aikana on ollutkaan. Kyllä niitä kriisejä jatkossakin tulee, onko sitten toimintatapa edelleen sama. Lapset kainaloon ja lähdetään pakoon. Onhan ne joskus kuitenkin kohdattava.
Eikö ole oikeutettua vaatia, että tehtäisiin kaikkemme suhteen pelastamiseksi jo lapsenkin takia. Siis rehellisesti yritetettäisiin kaikki mitä on tehtävissä. Kaikki avaimet ovat kuitenkin omissa käsissämme. Sitten jos ei mikään auttaisi, voitaisiin sanoa molemmat eron olevan se oikea ratkaisu. Antaisin sitä aikaa, enkä halua mitenkään häntä painostaa. Pikku hiljaa, keskustelemalla ja paljon, tekemällä yhdessä asioita, ja taas puhumalla. Eikö ne solmut voisi todella aueta??
...että vielä hän antaisi meille mahdollisuuden. Mistä hän siinä joutuisi luopumaan. Ja mitä se mahdollisuuden antaminen voisi antaa? On vaikea käsittää ajatuksen juoksua...
parisuhdetta aivan liian myöhään? Ehkä kamelinselkä on jo katkennut? Vaikea sitä on ulkopuolisen tietää, mutta mielenkiintoista olisi kuulla puolisonkin versio tarinasta.
..kovasti sen vielä itsekin joskus kuulevani...
Otan osaa. Ei mikään parisuhde pysy pystyssä, jos vaan toinen tahtoo. Pahasti vaikuttaa siltä, että olet vielä siinä sokkivaiheessa, jossa ajattelet, että tämä ei voi olla totta, ei hän voi ajatella noin, kyllä hän vielä muuttaa mielensä. Olisi tietysti mahtavaa, jos niin tapahtuisi.
Minut jätti mies. Maanantaina loppuu harkinta-aika. Vieläkään en oikein käsitä, miten olen joutunut tähän tilanteeseen. Vaikutusmahdollisuuteni ovat aika minimaaliset: minkäs minä sille voin, kun toinen ei enää tahdokaan.
Voimaa.
Elämä on tätä. Riskien ottamista myös parisuhteissa.
Joskus joitain onnistaa.
Joskus ei vaikka kuinka itse yrittäisi.
Toisen haluattomuus kaataa koko rakennelman kuin korttipakan.
Surullista mutta totta.
Minutkin jätti mies. (harkinta aika umpetui viikolla)
Kuitenkin yhä voimakkaita tunteita toista kohtaan.
Voimia jaksamiseen jatkaa oman elämän matkaa.
Lohduttaako yhtään, että et ole ainoa jätetty?
Ja kyllä, toinen voi - jopa 15 yhteisen vuoden jälkeen - vain ilmoittaa haluavansa erota.
Ei selityksiä.
Ei yritystä parisuhteen korjaamiseen.
Ei mitään.
Vain nimi paperiin.
Koskaan en kuullut syitä eroomme, enkä sitä tiedä tänä päivänäkään...
Mitäs siitä jos toinen pettää luottamuksen, eipähän ainakaan petä toiste. Eron syytä sun ei tarvitse tietää, koska se voisi satuttaa vaikka tuntuisi helpottavan.
Kirjoita kirja siitä miksi hän lähti. Mieti kaikki mahdolliset syyt, ja valitse niistä itsellesi sopivin. Siten voit aina ajatella että se syy oli se, jonka sä itse valitsit =)
t. optimistiko
"Kolmansia osapuolia ei tietääkseni ole mukana kuvioissa. Ainakin hän on niin vakuutellut. Kaikki vain tapahtuu niin äkkiä. Tosin hieman ennen eroilmoitusta, oli tavannut vanhemmillaan käydessän jonkun vanhan ystävän. Sen kanssa käsittääkseni soittelikin muutamia kertoja jne. Vakuutteli kovasti, että on vain pelkkä ystävä. Olenko liian sinisilmäinen, kun uskon häntä. Tämä ystävä on nyt kuulema lähtenyt kosovaan rauhanturvaajaksi, tiedä häntä? "
Jos eivät ole alkaneet heilastella, niin avokkisi on vähintään ihastunut kyseiseen sälliin. Samaa kaveroskeidaa höpötti minunkin exä ennenkuin selvisi että panohommissahan sitä oltiin oltu.
Kyllä se siitä parissa viikossa hellittää.
hellittänyt. Tuttua on tarina. Ei minunkaan vaimoni halua keskustella, ei terapiaan, ei muuta kuin rahaa. Vakuutteli aikansa, ettei ole toista. Lupasi että kun saa muuttaa edes viikolla eri asuntoon, niin kaikki jatkuu muutoin ennallaan ainakin ensi syksyyn. Sovimme ettei mitään ulkopuolisia suhteita kummallakaan jne. Erittäin pitkä avioliitto takana, ei riitaa, ei taloudellisia vaikeuksia.
Sitten kun selvisi, että kaiken takana on toinen mies ja muistutin siitä mitä olimme muutama kuukausi aikaisemmin toisillemme luvanneet, niin sain vastaukseksi ettei meillä mitään kirjallista sopimusta ole. Mikä saa aikuisen ihmisen, joka on ennen ollut reilu ja luotettava ja jonka sanaan on tosiaan voinut luottaa, toimimaan noin. Eihän sille mitään voi, vaan surullista se on.
... tässäkin tapauksessa on raha kyseessä, ainakin osittain. Eli Itse rakentanut talon ja rahoittanut lähes kokonaan itse. Luottamus oli niin kova, että molempien nimiin talo tuli tehtyä. Nyt hän on sitten ottanut asianajajan itselleen ja kiinteistövälittäjä kävi alkuviikosta arvioimassa talon. Että silleen.. Voiko mihinkään enää luottaa. No se on vain rahaa. Mutta kyllähän se v****aa, kun toisesta paljastuu noin härskejä piirteitä. No, katsotaan nyt mitä sitten vaatii loppujen lopuksi. On ainakin sanonut minulle, ettei tätä rahan takia tee, eikä meinaa "imeä kuiviin". Eiköhän se ensiviikon tai seuraavan aikana selviä mitä haluaa.
En vain ymmärrä, ettei voi sitä minulle sanoa, mitä haluaa. Sanoi vai asianajajan nimen ja sanoi, että soita sille. On se mukava ruveta sitten riitelemään ja kaikki rahat valuu muille (asianajat, välittäjät, ym.) Mutta, kun toinen ei tajua, tai ei halua tajuta. Niin ei sille voi mitään.. Riidellä en haluaisi. Olen "tarjonnut" hänelle tiettyä summaa, mutta ei käy. Olen myös itse kysynyt neuvoja ja kaikki on sanoneet, ettei puolia tule saamaan. Yksi piti tätä minun tarjoustani varsin avokätisenä ja ehdottikin, että pidän viikon tarjousta voimassa ja rupean sitä sitten laskemaan. On vain hauska nähdä mitä sitten todellisuudessa jää kaiken tämän jälkeen jaettavaksi. Olisiko se minun tarjoukseni kannattanut ottaa.. Sitten pitäisi olla vielä ystäviä... Voi vi...
vaikka on niin petetyksi tulleen olo, että alta pois! Ystävää on taas helpompi vetää nenästä, kele!
Olen pahoillani puolestasi. Niinhän sitä kuvittelee, että kun ollaan aviossa, niin toinenkin haluaa tehdä töitä suhteen eteen kun on vielä lapsia. Valitettavasti niin ei ole aina tai sanoisin, että nykyään se on harvinaista. Kaikki mulle heti ja nyt -asenne jyllää.
Kriisien voittaminen vaatii keskustelua, ehkä joskus parisuhdeterapiaa ja halua yrittää. Jos sitä halua ei sillä toisella syystä tai toisesta ole, niin ei kannata yrittää. Yksin et saa suhdettanne takaisin kasaan.
Minun mieheni jätti minut myös ihan kylmiltään ja kieltämättä oli hiukan samankuuloisia selityksiä.
Paljon myöhemmin selvisi, että kyseessä 30 kympin kriisi ja ihastuminen toiseen. Valitettavasti hänen elämänsä ei siitä sen paremmaksi kuulemma muuttunut ja on katunut hätiköintiään.
Voisiko olla, että koska ette ole hoitaneet parisuhdettanne, niin vaimollasi on ollut tilaisuus ja aikaa ehkä ihastua toiseen ja siksi ei halua yrittää enää korjata suhdettanne?
Tuo talon rakentaminen ja pikkuinen rahastusmeininki kuulostaa kyllä hyvin ikävältä. Onneksi osaat suhtutua niin, että rahaa se vain on. Toivottavasti pääsette sopuun kaikista asioista.
Mielestäni sinulla on oikeus kuulla rehellisesti mikä tämän kaiken takana on. Onko se toinen mies vai ikäkriisi vai se, ettei parisuhteenne kerta kaikkiaan toiminut?
Tsemppiä! Kyllä sinä sieltä suosta selviät, koska perusarvosi ovat kohdallaan.
...ja viestittellee lähes päivittäin. Tosin pojasta. Ei puhu "meidän" asioista mitään. Lähettelee kuvia ja soittelee mitä on päivittäin tehnyt jne. Miten koskaan pääsen eteenpäin. Irtaantumaan toisesta, jos se koko ajan muistuttaa itsestaan. Ei siinä mitään. On ihana kuulla oman pojan ääntä puhelimessa, mutta kyllä se on näin aluksi ainakin kovin, kovin tuskallista ja vaikeaa. Ja kun toinen on siinä vielä tyyliin, että mitään ei ole edes tapahtanut.
En tiedä, on varmaan sitten päässyt tästä nopeammin yli kuin minä. Tai sitten ei. Kuka sen tietää, kun ei puhuta. Sen verran sanoi taas alkuviikosta, kun kysyin parisuhdeterapiasta, ettei ole vielä valmis. On sanonut jo sen monesti. Ettei ole vielä valmis. Kuitenkin sanoo, ettei halua elää enää kanssani. Miksi siis enää terapiaa yhdessä. Sanoi kyllä senkin, että on käynyt muutaman kerran yksin puhumassa jollekkin. Hyvä niin, aioin kyllä mennä itsekin, saamaan nämä solmut auki..
Kyllä tässä väkisinkin vähän katkeroituu, tulee vihaiseksi. En kyllä aioi purkaa sitä vihaani häneen. Koitan purkaa sen rakentavasti johonkin muuhun, huudan vaikka tyhjille seinille. En kyllä meinaa pitää sitä sisällänikään. Poishan se on päästettävä...
Mitä teen, "roikunko" tässä löysässä hirttosolmussa vai jatkanko elämääni eteenpäin? Uskoen, että jos toinen rakastaa, löytää vielä luokseni. Jos ei rakasta, ei ole minua varten.. En halua häntä kerjätä takaisin. Onhan se niin, että itsestähän se on lähdettävä. Ei sitä onnea kukaan toiselta voi vaatia, itsestä se lähtee. Kun on itsensä kanssa "sinut" voi olla onnellinen.
Kait se on vain jatkettava eteenpäin, katsottava mitä elämällä on annettavana. Vaikeata se vain nyt tuntuu taas olevan. Kertakaikkiaan...Toinen on mielessä koko ajan.. Tuntuu, ettei tässä pääse eteenpäin ollenkaan. Poljetaan paikallaan... Tai sitten en vain osaa päästää irti.. Pitäisikö sanoa sille, että pidä akka tunkkisi... Jätä mut sitten rauhaa... En halua susta kuulla enää mitään...
Tämä ero on niin turha... Turha...
Oli viestin kirjoittajan tarina, lukuunottamatta asunnonrakentamista. Tässä tapauksessa korvataan se mm. levynteolla jota kesti yhteensä puoli vuotta, viime helmikuusta heinäkuuhun. Ikäkin täsmää aika lailla.
Oma avovaimoni lähti vuoden ikäisen poikamme kanssa 2.5 kk sitten pois yhteisestä omistusasunnostamme, ja itse olen henkisesti aivan raunioina. Jopa enemmän kuin keväällä, vaikka silloin luulin ettei mikään rääkki voi enää tuntua pahemmalta.
Tiedän käyttäytyneeni kuin idiootti ja kusipää pitkin kevättä, en ollut kotona silloin kuin piti, ja kun olin, pinna oli äärimmäisen kireällä eikä mitään seksielämää ollut, mutta vasta kaiken menetys sai itseni näkemään sen kunnolla. Lääkäri totesi kesällä alkavan vatsahaavan, burnoutin ja keskivaikean masennuksen, joten stressi ja henkinen sekä fyysinen väsymys oli yksi erittäin suuri osasyy sille, miksi käyttäydyin niin kusipäisesti kotona. Kun mies menettää ensin terveytensä ja sitten perheensä, hän tietää kyllä siitä eteenpäin mitkä ne elämän pääpilarit on, ja olisi pitänyt ollakin koko ajan.
Puolisoni ei jaksa enää yrittää, vaikka on nähnyt minun muuttuneen täysin. Olen jättänyt 90% turhista työasioista pois, keskittynyt vain kotiin ja perheeseen pakollisen päivätyön ohella.
Olen nauttinut siitä mitä en idioottina osannut ensin tarpeeksi arvostaa, olen ymmärtänyt miten huono puoliso olen joissain asioissa ollut melkein seitsemän vuoden ajan, ja silmäni ovat auenneet lähes täysin. On niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä erilailla, jokapäiväisestä arvostuksesta ja toiselle enemmän tilan antamisesta alkaen. Olin sellainen ihminen joskus, kunnes poltin itseni loppuun työllä ja siinä sivussa muutuin väsyneeksi, nurkkaan ajetuksi raunioksi ja olin kovaa vauhtia tekemässä puolisostani samanlaista.
En ihmettele puolisoni päätöstä, mikäli en olisi muuttunut yhtään. Olemme käyneet pariterapiassa- tuloksetta. Kun toinen on päättänyt että "siitä ei tule mitään", ei siitä tule mitään. Ei ainakaan yksin. Olisin halunnut toisen mahdollisuuden. En pettänyt, juonut tai lyönyt. Rakastin perhettäni. Halusin meille kaikille kolmelle sen elämän mikä meillä oli. Puolisoni halusi sen. Ja lapsemme- miten pahalta tuntuukaan ajatella sitä, minkä häneltä vein.
Olisin pyytänyt vain yhtä mahdollisuutta näyttää teille, kuinka paljon teitä rakastan. Enemmän kuin mitään koko maailmassa.
Huh, kyllä olet saanut kestää aikamoista tuon eron aikana.
Itselläni vähän sama tilanne. Oltu 6 vuotta yhdessä ja yhtäkkiä mieheni sanoi eräs lauantai ilta että se on muuten loppu, ettei rakasta minua enää. Nyt ollaan oltu erillään 3 kk ja minua ei helpota yhtään. Mies väitti että ei ole kolmatta osapuolta. Nytpä sellainenkin on paljastunut eli varmasti oma osansa eroon! Mieheni vaati myös aikaa. Minähän annoin... eipä ollut apua. Nyt pitäisi päästä omille jaloilleen mutta kyllä se on vaikeaa.
Luulen että vaimollasi on ollut samoja ajatuksia kuin miehelläni. Ja pelottaa nuo "vain ystävä" puheet. Meidän kohdalla pahimmat pelkoni toteutuivat.
luin noita myöhempiä viestejäsi... minunkin mies sanoo samaa "en halua elää kanssasi" " ollaan ystäviä" jne. Ihan samat elkeet kun vaimollasi. Mietin itse samaa: meillähän oli kaikki hyvin ja ero aivan turha!!!! Itken ja kärsin ja mietin miksi en kelpaa.
Toinen ei vaan rakasta...
Ihan selvä juttu.
Naisesi on tavannut uuden miehen ilm. tämä Kosovotyyppi. Törkeästi hyväksikäyttää sinua tuossa taloasiassa ja on varmaan odottanut eron siihen asti, että talo on valmis. Toisaalta voit ajatella, että rahat tulevat myös lapsesi hyväksi.
Jatka elämääsi, älä jää miettimään tuota juttua, en usko,e ttä palaatte yhteen, naisesi tunteet ovat jo kuolleet ja vaikka uusi mies jättäisikin, ei hän löydä tunteita enää sinua kohtaan.
Syntipukki ainakin nyt olen. Kaikki asiat ovat minun syytäni, myöntää toki omankin osuuden asiaan. Mutta kaikkein perimmäinen syy on aina minussa. Kaikessa. Emme voi edes keskustella asioista, kun siitä keskustelemisesta ei meinaa tulla mitään. Säistä puhuminen voisi onnistua.. Ehkä itsekin yrittää aina vähän liikaa saada niitä solmuja aukemaan, liian äkkiä. Parisuhdeterapiaan olen kovasti yrittänyt saada. Ei käy. Sanoi kyllä, että on yksin nyt käynyt puhumassa jonkun kanssa. Minäkin olen menossa kyllä, kunhan saan ajan.
Väittää kovasti, ettei tähän kuulu kolmansia osapuolia mukaan. Voi ollakkin ettei fyysisesti kuulukkaan. Ehkä vain on tosiaan keskustellut tämän hepun kanssa ja huomannut siinä sitten, ettei enää minua rakastakaan. Kaikki vain tosiaan kävi niin äkkiä. Toinen lapsi oli odotuksissa ja toiveissa meille. (Olisi voinut olla raskaana lähtiessään, tietämättään) Sitten tämä ystävä ilmaantui mukaan kuvioihin. Oli pelkkä ystävä. Vanha tuttu. Puheiden mukaan ainakin. Sitten lähdettiin ryminällä pois, annettiin vähän toivoa. Haettiin kertaalleen tavaroita, halasi, itki ja kuiskasi: Kyllä nämä solmut lähteävät aukeamaan, kun nyt päästään omaan asuntoon. Annat vain sitä aikaa. (Asui porukoilla pari ekaa viikkoa.) Sitten viikon päästä kylmästi, kyllä tämä oli nyt tässä. En vain voi nähdä tilannetta enää siten, ettei tämä kaveri olisi mitenkään vaikuttanut mihinkään.
Toisaalta vielä viikko sitten (erossa oltu kohta 2,5kk) sanoi, että anna sitä perhanan aikaa hänelle. Ja sanoi, ettei vielä ole valmis parisuhdeterapiaan. Etten voi häntä sinne pakottaa. En tietenkään voi. Enkä halua. Nyt kun kysyn, että mikset ota sitä aikaa, kun antaisin. Nähtäisiin onko tästä enää mihinkään. Sanoo, että eikö sitä aikaa just tässä nyt oteta.
Kuitenkin sitten sanoo saman puhelun aikana, ettei halua olla parisuhteessa minun kanssani, meillä ei ole enää mitään parisuhdetta. Ei Rakasta enää. Ei halua samaan suhteeseen enää takaisin jne. Haluaa vain olla onnellinen, eikä päästä ketään lähelleen.
En ymmärrä vain sitä, että asioille ei tehdä mitään. Ei kertakaikkiaan mitään. Lähdetään vain. Kysyin tätäkin häneltä, että miksei voida rehellisesti yrittää, hakea apua. Tähän sanoi taas, että yritänhän minä, käyn puhumassa ulkopuolisen kanssa. Kaikki tämä siis saman puhelun aikana.
Kaikki on vain niin kovin ristiriistaista. Tuntuu, ettei se toinen tosiaan tiedä mitä haluaa. On ihan lukossa. Tuntuu vain, että syyttää pahasta olosto tosiaan kaikkia muita kuin itseään. Haukkui puhelimessa, jopa äitini. Ja ihan syyttä suotta. Identiteettikriisistä tietoa olen paljon etsinyt ja kirjallisuuden perusteella oireet kyllä täsmäävät aika täydellisesti.
Kai se on parempi päästää vain irti. Katsoa mitä se elämä tuo. Jos meidät on yhteen tarkoitettu, yhteen vielä päädytään. En jaksa enää antaa itselleni sitä toivoakaan loputtomiin. Eteenpäin on nyt mentävä, rakennettava elämää uudelleen.
Sinäpä se helpolla luovutat.Taidat olla itse se, joka haluaa erota, mutta peilaat omat tunteesi avovaimoosi. Jos rakastat, jatka rakastamista ja suko rakkauteenne. KAtso mitä tapahtuu. Näin et menetä mitään, mutta voit saada paljon.
En luovutakaan. Enkä todellakaan olisi halunnut erota. Miten sen rakkauteni toiselle näytän jos hän sen torjuu koko ajan. Tarpeeksi monta kertaa kun juoksee seinää päin se rupeaa sattumaan. Tai sitten olen tosiaan juossut liian lujaa liian nopeasti. Antaa ajan kulua..
Keskity vain itseesi, oman sisäisesi käsittelemiseen. Älä fokusoi häneen, ikään kuin vastaus olisi hänellä. Kun sinä muutut, niin tämä muutos vaikuttaa läheisiisi. Tämä on paljon isompi juttu kuin mitä tässä näkyy. Vaali rakkautta sydämessäsi, kohtaa kipu, käsittele sitä, älä hae nopeata raktaisua. Kannattaa hakea kirjallisuutta avuksi. Mm. John Gray, Bruce Fisher. Älä menetä toivoasi, mutta keskity itseesi.
...muutama päivä sitten. Ei tässä ole nopeaa ratkaisua. Pitäisi todella nyt ruveta vain elämään tässä hetkessä. Nauttimaan lapseni läsnäolosta silloin kuin se on mahdollista. Ei elää menneessä eikä miettiä tulevaisuutta liikaa. Kirjallisuudesta on tosiaankin ollut apua. Uskon todella, että tässä on nyt kyseesssä hänen identiteettikriisi.
Itselläkin on mielestäni alkanut jokin vastaavanlainen kriisi. Vanhemmat ärsyttää, vaikka tarkoittavat hyvää. Tekis mieli jättää kaikki ja aloittaa kaikki alusta, tekis mieli vaihtaa auto jne.. Ei oikein tiedä kuka on ja mikä on mun paikka täällä maailmassa.
No, ehkä on parempi kun katselee rauhassa eteenpäin. Rakkauteen uskon ja sitä vaalin. Toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin. Jotenkin ne asiat järjestyy...
Itseeni olen pyrkinyt keskittymään. Se on vain niin vaikeaa. Aina se toinen tulee mieleen. No, nyt on tullut sellaisia hetkiä, kun on tajunnut ettei jokin asia ole siitä toisesta kiinni. Esim. nukutin poikaani, joka ei oikein suostunut jäämään nukkumaan. Tulin siitä aluksi ex:lle vihaiseksi. Syytin mielessäni häntä siitä, hän on saanut sen aikaan toiminnallaan. Sitten oivalsin, että eihän se minun oleminen ja toimiminen ole hänestä kiinni. Jäin poikani viereen makaamaan ja silittämään hänet uneen. Olipahan jotenkin vapauttava tunne itselleni..
Vihan tunteitakin tulee. Nykyään jo aika usein. Ne pyrin kuitenkin käsittelemään itse ja purkamaan rakentavasti johonkin muuhun kuin häneen. Olisi varmaan varma keino päästä irti hänestä, kun ne häneen purkaisin. En vain sitä halua tehdä.
Hei taas ketjun aloittaja. Miten voit? Lueskelin noita kirjoituksiasi taas. Minun tunteet on aivan samat kuin sinulla. Paitsi että kolmas pyörä pyörii kuvioissa ja minun oletetaan olevan exäni ystävä edelleen (siis hän niin olettaa) Hirvittävä ikävä! Miten sitä aikaa jaksaa antaa? Ja miten pystyy päästämään irti? Ja järjestyykö asiat koskaan? Sitä ei tiedä. Kaverit ei ymmärrä että haikailen edelleen exäni perään, vaikka tavallaan hän "petti" minua.
...paras mahdollinen. Tuntuu, että kaikki vaan pahenee päivä päivältä. Varsinkin nyt viikonlopun jälkeen on mieli maassa, kun poika ei enää tulekkaan yöllä viereen. Ei laita aamulla valoja päälle ja huuda isi, isi. Ei ennen seuraavaa viikonloppua.
Kolmannesta pyörästä en tiedä mitään. Sanoo, ettei semmoista ole. Siihen on vain sitten uskottava. Ja haluankin uskoa. Yhteyttä ei olla juuri pidetty. Tekstiviestit hän lähettää pojalle- ja pojalta- muodossa... Kurjaa.
Tällähetkellä itsestäni tuntuu, ettei mustakaan ole antamaan mitään kenellekään muille kuin itselle. Olen ihan tyhjä, hukassa. En rakasta itseäni.. Yritän siis kait sanoa, että on päästävä jaloille itse, että tietää mitä haluaa. Tiedän rakastavani häntä. Uskon rakkauteemme. Yritän toteuttaa jonkun tässä ketjussa aiemmin sanomia viisaita sanoja. Keskityn siis itseeni. Se tuntuu tässä tilanteessa oikealta.
Syyllisyys on ehkäpä noussut pääosiin tunteistani. Se on jaettu 100-0. Eli minulla on kaikki syyllisyys. Osittain sen myönnänkin. Paljon olen sanonut ja tehnyt sellaista mitä ei olisi pitänyt tehdä ja sanoa. Liian paljon. Kadun niitä sanoja, enkä niitä sanomattomiksi saa. Sen kanssa on nyt vain elettävä. Annettava joskus itsellekin anteeksi. Itse näen vain stressin ja väsymyksen aiheuttaneen ärtymystä ym. turhaa p***aa välillemme. Itse näen, että eromme johtuu olosuhteista. Ja jos sitä aikaa oikeasti annettaisi toisillemme, tarkastelisimme suhdetta "ulkopuolelta" näkisimme mistä kaikki johtui. Siis itse sen näenkin. Mutta sitä toista en voi pakottaa näkemään ja tuntemaan. Se on vain hyväksyttävä.
Itse olen kanssa huomannut jotenkin tuon, että kavereiden ja perheen mielestä pitäsi jo päästä yli. Jatkaa matkaa. Eivät ole suoraan sanoneet, mutu -tuntumalla tuntuisi siltä.
Mutta taidan tästä lähteä pyörälenkille ja sitten saunaan.. Torstaina pääsee perheneuvolaan puhuun ja solmuja availeen... Yksin tosin, mutta päivä kerrallaan.
siis oikeesti.. rakkaus on semmoinen juttu, ettei kaksi ihmistä tunne sitä samaa rakkautta. He rakastavat toisiaan tahoillaan, joten on täysin selvää että toisen rakkaus voi loppua tai molempien, vaikka kuin salaman iskusta.
Ihmisen mieli on sellainen. Jos hän vaan on liikaa kokenut, ettet sä tukenut häntä raskaus ja vauvavaiheessa ja jotenkin ei kestä sitä hylkäämistäsi, vaikka se olisi ollut tahatontakin.
Myös sinä olisit tarvinnut hänen tukea samalla tavoin, isäksi tulemisessa ja niin isojen muutosten keskellä.
teillä oli liian monta rautaa tulessa yhtäaikaa, joten jälkiviisaana pakko miettii että jos olisi jotenkin vaikka ensin totutellut vanhemmuteen yhdessä ja sitten vasta alkanut rakentaa taloa.
Miksi oli niin kiire tehdä kaikki isot asiat yhtäaikaa?
Tilanteenne on korjattavissa, sillä teidän pitää päästä pois, etäälle tapahtumapaikasta. RAuhoittua molempien ja sitten alkaa suunnitelmallisesti keskustella ihan kaikesta. Ehkä parisuhdterapia voisi olla ratkaisu, siihen kannattaa mennä eronkin jälkeen vaikka lapsen takia. Että vanhemmat pystyvät arvostamaan toisiaan kaikesta huolimatta, se on lapsellekin tärkeää.
Toivotan onnea
ps. mä olen näköjään kärkäs analysoimaan muitten tilanteita ja antamaan neuvoja, vaikka omat juttuni menevät aina sotkuun...
onko ketjun aloittajalla asiat edennyt yhtään parempaan? voimia!!!!!!
Niin, ei ole asiat edennyt mihinkään. Ei ainakaan parempaan suuntaan. Eipä olla puhuttu "meistä" oikeastaan mitään. Itse olen käynyt puhumassa perheneuvolassa ja se onkin auttanut itseäni paljon. Yli pariviikkoa on ollut itselläni niin tyhjä olo. En ole oikeastaan tuntenut mitään. En ketään kohtaan. Avovaimokin kävi yllättäen työmaallani, enkä tuntentunut mitään. Suu loksahti auki...
Nyt viime päivinä, tuntuu että olen saannut jonkilaisen yhteyden taas tunteisiini, hetkittäin. Jotenkin ikävä tuntuu nyt vielä suuremmalta kuin aluksi. Tuntuu todella, että olen/olin hukannut itseni johonkin. Olenkin yrittänyt nyt keskittyä itseeni. Olen aloittanut vanhan harrastukseni uudelleen. Myöskin lenkkeily tuntuu hyvältä.
Eniten maailmassa haluaisin perheeni takaisin. Syyllistän itseäni enkä oikean tunnu pääsevän eroon siitä taakasta. Tosi paljon on ollut vikaa itsessäni. Olen käyttäytynyt niin idioottimaisesti. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Menneistyyttä ei tarvitse unohtaa sen kanssa pitää vain nyt sitten elää. Itse olen kasvanut ja tulen vielä varmasti paljon kasvamaan tämän asian johdosta. Paljon asioita tulee muuttumaan.
Kovan hinnan vain jouduin maksamaan.