Tämä päivä oli jotenkin musertava aikuisen sinkkunaisen elämässä.
Klo 10.00 ylös ja kaupungille. Ensin tapettikauppaan. Siellä pariskuntia, lastenhuoneen tapettimalleja selaili nuori pari kuherrellen. Minä yksin paatoksessa miettimässä mikä olisi taloudellinen, mutta kuitenkin riittävän miellyttävä ratkaisu.
Seuraavaksi vaatekauppaan, etsimään pikkujouluihin päällepantavaa. Mies istui pienten lasten kanssa odottamassa vaimoaan sovitushuoneesta. Sitten ruokakauppaan. Pariskuntia työntämässä kärryjä, miettimässä viikonlopun ostoksia. Tuttuja ihmisiä, puolisoineen. Ontto olo.
Kotiin laittautumaan ja tilaisuuteen, johon sain kutsun. Ihmisiä, pareittain, ei ainuttakaan sinkkua lisäkseni. Olen 30 vuotias, ovatko kaikki muut saman ikäiset löytäneet 2-kymppisinä elämänkumppaninsa?
Onko kummallista jos tällaisina hetkinä ja tuollaisissa tilanteissa tuntee olonsa äärettömän yksinäiseksi ja oudoksi? Onko väärin olla surullinen ja tuntea jopa itsesääliä? Ylireagoinko kävellessäni tällaisen päivän päätteeksi itkien kotiin? Mieli on kuitenkin maassa ja olo apea.
Arjen kompastuskivet ja pienet ilot olisi hienoa jakaa jonkun toisen kanssa. Kuten nyt esimerkiksi alakerran naapurin eilinen hullu lattiani takominen, kun töistä tultuani aloitin viikkosiivouksen seitsemän aikaan illalla. Tuona hetkenä, kun olisi kaivannut jotakuta kenen kanssa päivitellä naapurin hullua käytöstä ja miettiä mitä tehdä - tai jotain.
Klo 10.00 ylös ja kaupungille. Ensin tapettikauppaan. Siellä pariskuntia, lastenhuoneen tapettimalleja selaili nuori pari kuherrellen. Minä yksin paatoksessa miettimässä mikä olisi taloudellinen, mutta kuitenkin riittävän miellyttävä ratkaisu.
Seuraavaksi vaatekauppaan, etsimään pikkujouluihin päällepantavaa. Mies istui pienten lasten kanssa odottamassa vaimoaan sovitushuoneesta. Sitten ruokakauppaan. Pariskuntia työntämässä kärryjä, miettimässä viikonlopun ostoksia. Tuttuja ihmisiä, puolisoineen. Ontto olo.
Kotiin laittautumaan ja tilaisuuteen, johon sain kutsun. Ihmisiä, pareittain, ei ainuttakaan sinkkua lisäkseni. Olen 30 vuotias, ovatko kaikki muut saman ikäiset löytäneet 2-kymppisinä elämänkumppaninsa?
Onko kummallista jos tällaisina hetkinä ja tuollaisissa tilanteissa tuntee olonsa äärettömän yksinäiseksi ja oudoksi? Onko väärin olla surullinen ja tuntea jopa itsesääliä? Ylireagoinko kävellessäni tällaisen päivän päätteeksi itkien kotiin? Mieli on kuitenkin maassa ja olo apea.
Arjen kompastuskivet ja pienet ilot olisi hienoa jakaa jonkun toisen kanssa. Kuten nyt esimerkiksi alakerran naapurin eilinen hullu lattiani takominen, kun töistä tultuani aloitin viikkosiivouksen seitsemän aikaan illalla. Tuona hetkenä, kun olisi kaivannut jotakuta kenen kanssa päivitellä naapurin hullua käytöstä ja miettiä mitä tehdä - tai jotain.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meitä on muitakin. Itse olen ollut samassa jamassa valtaosan aikuiselämästäni. 30 kohta plakkarissa, ja kaikki parisuhteet kaatuneet huonoihin kemioihin. Kenties olen tarkoitettu elämään kuitenkin yksin...
En voi sanoa, että tavallista, mutta tunne on kyllä tullut tutuksi vuosien varrella. Yleensä noihin asioihin en kiinnitä huomiota kertomallasi tavalla, kuten et varmaan sinäkään päivittäin, mutta sellaisia päiviä on, jolloin nuo asiat korostuvat ja ne huomaa selvästi niin kuin tuollaisen tapahtuman kautta, jossa itse on ainoa sinkku.
"Olen 30 vuotias, ovatko kaikki muut saman ikäiset löytäneet 2-kymppisinä elämänkumppaninsa?"
"Onko kummallista jos tällaisina hetkinä ja tuollaisissa tilanteissa tuntee olonsa äärettömän yksinäiseksi ja oudoksi? Onko väärin olla surullinen ja tuntea jopa itsesääliä?"
Samanikäisenä miehenä sanon, eettä tilanteeseen pitää vain tottua. Tai ainakin itse yritän tottua, koska eipä ole löytynyt kumppania samanikäisestä tai nuoremmasta naisesta. Puuttuu se kuuluisa "jokin"... eli en ole pitkä, komea, ja niin edelleen.
Vinkki: Kun vaatii liikoja (= täydellisyyttä), ei löydä etsimäänsä ...
viittä vaille niin vältyn näkemästä pariskuntia kovin pitkää aikaa kerrallaan...
Oletko masokisti? Mene viikolla illemalla kauppoihin niin ei ole ruuhkaa kuten lauantaisin. Mikäli asut kehäkolmosen sisäpuolella niin en tiedä onko siellä ruuhkatonta paikkaa. Älä vietä pariskuntien kanssa iltoja, mene paikkoihin jossa on sinkkuja tai etsi netistä jos et jaksa raahautua. Älä tuijota muita -eli pareja. Niiden naisten miehillä on myös omat puolensa, niitä huonojakin ym -et välttämättä haluaisi ketä tahansa. Niin koita keskittyä omaan elämään? Iisi olo.
Koita nyt ajatella loogisesti...
Itsekin ajattelin vuosia samoja että voi voi kun tuollakin on tullainen pari ja se jatkui ja jatkui. Ei toimi. Siihen on muukin vaihtoehto, tajuta asiasta jotain.
Ja nyt ajattelen myös että joku tulee tai sitten ei. Ja muiden ei tarvitse näin ajatella. Uskoa saa.
No widdu luuleksää että on jotain herkkua odottaa kun ämmä käy kaupassa ja se ottaa ikuisuuden. Kyllä noi menee sinne sinkkuuden plussapuolelle noi vapauden kokemukset.
Miinusta on sitten se hellyyden ja höpsöttelyseuran puute tarvittaessa. Ja se että joutuu itse kokkaamaan, sillä onhan Jumalan tosi että naisen kuuluu ruuasta huolehtia.
Sinkulla pitäisi olla sinkkukavereita. Jos tuttavapiirissä on pelkästään seurustelevia ihmisiä, vähemmästäkin masentuu. Itse yritän vältellä tilaisuuksia, joissa on pelkästään pariskuntia. Menen mieluummin kaverin kanssa baariin, jossa voi tavata sinkkumiehiä. Uusia sinkkukavereita olen etsinyt esim. netistä. Työlästähän se on, kun 3-kymppisistä moni jo elää parisuhteessa. Jos haluat vaihtaa ajatuksia, tässä meilini: [email protected]. Olen samanikäinen kuin sinä ja samassa elämäntilanteessa.
elävät parisuhteessa ja hupsistakeikkaa, jostakin ihmeen syystä ne yhtäkkiä ovat taas uusiosinkkuina markkinoilla, että niitä elinikäisiä liittoja on nykyajan nuorissa todella vähän. Siis metsästyskivääri esiin ja baanalle. Siellä on niitä jätettyjä ja petettyjä ja ihkasinkkuja.
Kovin on samanlaiset fiilikset itsellänikin. Turhankin usein. Surun ja itsesäälin tunteminen on ihan ymmärrettävää. Älä kuitenkaan vajoa liikaa niihin.
Kuulostaa varmaan kovin tyhjältä sanoa että pää pystyyn, kyllä se oikea aikanaan löytyy. Itse kun en oikein aina enää jaksa tuohon uskoa. Ehkä tällaisen koettelemuksen jälkeen sitä ymmärtää sitten arvostaa sitä itselleen tärkeää henkilöä.
Jännä miten keskustelupalstoilta bongaa samassa tilanteessa olevia henkilöitä, mutta esimerkiksi juuri mainitsemassasi ruokakaupassa näkyy vain pariskuntia. Ankeana päivänä sitä vaan käy juuri noin että huomaa vain ne parit. Itse ensimmäisen kerran tuon ahdistuksen eron jälkeen sohvakaupassa - arvatkaa kuinka monta ei-pariskuntaa siellä pyöri huonekalujen keskellä!
Eli samassa jamassa ollaan, bonuksena kaikki ystäväni tällä hetkellä joko kotiäiteinä tai odottavat lasta! Nämä eivät tietenkään paljon baareissa viihdy joten kauheesti ei tule biletettyä. Ja silloin kun päädyn ulkoilemaan joko näiden tai muiden naimisissa olevien kavereiden kanssa ei seurassa oikein voi lähteä miehiä lähestymään, silloin hengaillaan ystävien kanssa kun ne kerran miestensä luota ulos lähtivät!
Mutta siis, ei ole yhtään kummallista tuntea oloansa oudoksi. Luulenpa että meitä on monia jotka naama peruslukemilla pyörivät kaupassa hyllyjen keskellä pähkäillen että mitä h*ttoa tänään viitsisi yhden annoksen verran kokata.
3-kymppisenä on mun kokemusten perusteella tosi vaikeaa löytää uutta rakasta/kumppania ja vähemmästäkin tulee apea fiilis. Ei auta vaikka keksisi uusia harrastuksia, joissa voisi tavata miehiä. Kaikilla on niin urautunut oma elämä jo tässä vaiheessa että siihen on vaikea mahduttaa uutta henkilöä mukaan.