Mä olen niin kyllästynyt mun perheeseen ettei oo tosikaan. Mulla on kyllä äiti ja isä molemmat, mutta kummankaan kanssa en oo oikein hyvissä väleissä. Sitten mulla on isosisko, isoveli ja kaksoisveli. Niittenkin kanssa välit rakoilee. Joskus tuntuu ettei mulla ole tässä maailmassa perhettä ollenkaan. Asun siis yksin ja olen nuori nainen, ikää 20v. Kohta 21.
Vanhemmat erosi joskus 9vuotta sitten ja sen jälkeen mä jäin asumaan mun lapsuudenkotiin äidin ja kaksoisveljen kans. Isommat sisarukset olis siinä vaiheessa jo muuttaneet aikoja sitten pois kotoa. Muutamisen vuotta me tapailtiin kaksosveljen kanssa isää niin, että oltiin sen luona joka toinen viikonloppu. Se tosin jäi koska ei me enää loppuvaiheessa uskallettu olla siellä. Isä on ollut alkoholisti siitä asti kun mä oon ollut jotain 5vuotias eli ihan lapsi. Millään tapaa isä ei edes osallistunut taloudellisesti meidän elämään sen jälkeisenä aikana kun ne on mun äidistäni eronneet jos ei minimi-elatusmaksuja lasketa. Eikä kotona ollessaankaan se mihinkään millään tapaa osallistunut, kaikki rahat meni viinakauppaan. Tuntuu ettei mulla ole normaalia lapsuutta ollutkaan kun aina on pitänyt pelätä isää ja äiti oli aina töissä. Isompien sisarusten kanssa ei oo kovin hyvät tai lämpimät välit ollut koskaan.. Ikäeroa on 6 ja 12 vuotta. Kaksosveljen kanssakin on aina vain tapeltu. Vaikka muuta väitetään, niin se sai lapsena vapaamman kasvatuksen. Vanhemmat olisi halunneet 2poikaa, joten... Kyllä mulla oli selvästi kovempi kuri. Sain kyllä selkään jos puhuin rumia, mutta jos velipoika sanoi jonkun kirosanan niin joko siihen ei reagoitu tai sille naurettiin.
Mutta joo, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee mutta halusin kuitenkin kertoa vähän "taustoja".
Mä asuin 18-vuotiaaksi asti kotona äidin ja velipojan kanssa. Loppuajasta äiti jäi eläkkeelle ja se tiesi tiukkoja aikoja rahallisesti. Muistan sen kuinka äiti syytti mua sinä kesänä perheen rahaongelmista kun mä olin jäänyt sinä kesänä ilman töitä ja veljellä oli työtä koko kesäksi. Sinä syksynä se talo sitten laitettiin myyntiin ja äiti etsi kerrostalo kolmion, mutta vain itselleen ja mun veljelle. Se sanoi että sä et sinne tuu, sä etsit oman kämpän. Mä oon asunut 2vuotta omassa kämpässä, mut tavallaan ajettiin pois kotoa.
Nykyään mä en enää käy siellä äidin ja veljen luona niitä katsomassa. Yhdessä välissä mä sain käydä siellä syömässä mutta kun se mun läsnäolo oli äidille ihan kamalaa niin mä oon sitten ottanut etäisyyttä niihin. Kyse ei silloin ollut siitä että mun syömiset olis maksaneet ihan älyttömästi, koska mä maksoin äidille ruokarahaa. Se tuli edullisemmaksi ja helpommaksi opiskelijalle, me laskettiinkin se. Nyt mä en oo siellä käyny enää pitkään aikaan.
Tällä viikolla äiti soitti ja koitti kysellä kuulumisia mutta lähinnä se meni vaan piruilemiseksi. Sitä se harrastaa eikä se minusta välitä. Joskus on sanonutkin vihaavansa. Koskaan se ei mua kuuntele jos haluaisin puhua jostain. Lähes aina keskittyy johonkin muuhun tai sitten puhuu päälle. Mutta jumaleisson, jos veli tai sisko kertoo jotain juttua niin kyllä ollaan korvat pitkällä kuuntelemassa ja satasella mukana. Sitten ihmetellään kun en mä puhu mistää asioistani....Miksiköhän? Mua se akka kyllä pitää terapeuttinaan ja tykkää haukkua kaikkia ihmisiä, mm. työkavereitaan, naapureitaan ja etenkin mun isää kun ei ole siitä vielä yli päässyt. Äiti on aina ollut todella ilkeä suustaan, ja ihan pienestä asti yrittänyt aina tilaisuuden tullen loukata mua. Sen on velikin huomannut. Nykyään mä en enää lotkauta korviani sen akan paskapuheille ja se on sen huomannut. Niinpä se haukkuukin mua muiden ihmisten suulla, tässä hiljattain se sanoi mun siskon sanoneen musta ettei se jaksa mua kun mulla ei oo minkäälaisia sosiaalisia taitoja. Myös koko peruskoulun ajan mua kiusattiin koulussa. Jos kerroin siitä äidille, se käänsi sen niin, että se on mun syyni. Myös mun ja mun siskon elämää se haluaa hallita, ja manipuloijaksi isä ja sisko sitä sanoo.
Sisarukset on just samanalaisia siinä ettei ne osaa kuunnella enkä mä niitä kiinnosta. Se tuntuu kieltämättä pahalta ettei kukaan niistä välitä. Mutta mä oon kans lopettanut niistä välittämisen, jos ne olis yhtäkkiä poissa, niin kyllä mä pärjäisin. Isosiskon kanssa me ollaan ihan erilaisia,kuin yö ja päivä eli ei siis mitään yhteistä. Ei me nähdä koskaan, ja jos nähdään, niin se on joko niin et satutaan äidin luo samaan aikaan tai sitten mun pitää mennä asioimaan sen työpaikalle (mitä tapahtuu todella harvoin). Jo pienestä asti tuntui että sisko inhoaa mua ja kyllä se on käytöksellään sen ilmi tuonutkin ja äiti on siitä sille huomauttanut. Aivan erityisen makea paikka sille on se, kun se on aina ollut isän suosikki. Aikoinaan se tuntui pahalta kun se piikitti siitä, tosi asia on se ettei isä ole musta ikinä välittänyt. Älkääkä nyt sanoko että "kyllä se sustakin välittää" tuota on kuultu jo ihan tarpeeksi. Sisko sai aina isältä huomiota, rahaa, tavaroita eikä sitä isä koskaan pahoinpidellyt.
Sisko ei pysty ymmärtämään, miksen mä oo vielä tähän ikään mennessä seurustellut kenenkään kanssa. Yhtä selvää syytä en osaa itsekään sanoa, mutta eiköhän se oikea löydy, jos niin on tarkotettu. Se itse ei oo 17-vuotiaasta asti ollut kuin ehkä 3kk sinkkuna. Eli se ei ilmeisesti osaa olla yksin kun 10 vuoden aikana on tiuhaan kundit vaihtuneet. Äitille mun seurustelemattomuus on ollut kova paikka ja siitä on sukulaisten kanssa mua piikitelty. Niin ja kuulemma lesbo olen...
Kaksoisveli taas on sellainen tapaus, joka asuu kotona ja toimii mun ja äidin "välikätenä". Omien sanojensa mukaan sovittelijana. Todellisuus on se, että äiti sanoo asiansa sille ja se kertoo ne mulle. Mä taas hermostun ja sanon sitten veljelleni mitä ajattelen äidistä. En tiedä kertooko se ne eteenpäin, ihan sama. Mutta se mua siinä jätkässä vituttaa kun se on koko ajan multa vailla rahaa! Mä oon opiskelija mutta käyn töissä. Velkasumma on tällä hetkellä veljen kohdalla noin 600€ ja äidin kohdalla 200€. Äiti on sen lainan unohtanut ja veli ei pysty maksamaan.
Miksei ihminen voi elää tulojensa mukaan?!? Veljellä on sellainen sairaus ja lääkitys että ne rajoittaa paljon ammatinvalintaa. Niinpä se on nyt koulussa opiskelemassa itselleen toista ammattia kun ei sitä kukaan ota töihin. Silti pitää aina olla jotain ostamassa ja minulta vingutaan luottoa. Noh, ennenhän sitä tuli mutta ei enää. Se on vähän vaikeaa sanoa ei kun kerran olet lainannut. Kyllä se niitä joskus makselee pois mutta on se silti inhottavaan kun jos se lainaa vaikka 200€ ja maksaa kohta 100€ takaisin ja pian on taas lainaamassa 50€. Nytkin multa jäi eräs opintomatka tekemättä ja talvirenkaiden ostoon piti nostaa opintolainaa, kun ei ole rahaa. Kun ei näillä sankareilla ole aikomustakaan maksaa takasin. Hoputtaa ei oikein viitsi tai ilkeä kun tietää ettei siihen talouteen tule kuin yksi opintotuki ja yksi eläke. Vaikka ei ne asiat mitenkään häävisti ole itselläkään kun maksan ihan kaiken elämiseni yksin ja hodan työn ja koulun siinä...
Tää oli avautuminen. Ei vuodatus. Totta joka sana vaikka sitä olisikin vaikea uskoa. Pärjäänhän mä mutta on tää silti välillä niin raivostuttavaa ja ahdistavaa. Eikä mulla ole edes semmosia oikeita ystäviä olemassa. Jotenkin ihmeellisellä tavalla sitä välillä saa revittyä jostain sitä positiivista mieltä ja välillä taas mä oon ihan paskana. Kuitenkin enimmäkseen ihan hyvillä mielin, jos vaan saan olla rauhassa perheestäni. Musta on koko pienen ikäni tuntunut että ne ei mua hyväksy sellaisena ku mä oon.
Nää perhesuhteet on vaan niin kuluttavia ja henkisesti ne imee mut kuiviin. Pelottaa millanen joulu on tulossa, tai että minkä shown ne huomenna pistää pystyyn kun on isänpäivä. Kuuteen vuoteen en ole isänpäivää viettänyt. Tää perhe on vaan niin outo ja pimeä! Syy miksi mä tän tekstin kirjoitin, oli se matkan peruminen ja pelko joulusta, sekä myös vitutus joka nyt sattui iskemään.
Kiitoksia jos jaksoitte lukea loppuun saakka. Laittakaa toki kommenttia.
Vanhemmat erosi joskus 9vuotta sitten ja sen jälkeen mä jäin asumaan mun lapsuudenkotiin äidin ja kaksoisveljen kans. Isommat sisarukset olis siinä vaiheessa jo muuttaneet aikoja sitten pois kotoa. Muutamisen vuotta me tapailtiin kaksosveljen kanssa isää niin, että oltiin sen luona joka toinen viikonloppu. Se tosin jäi koska ei me enää loppuvaiheessa uskallettu olla siellä. Isä on ollut alkoholisti siitä asti kun mä oon ollut jotain 5vuotias eli ihan lapsi. Millään tapaa isä ei edes osallistunut taloudellisesti meidän elämään sen jälkeisenä aikana kun ne on mun äidistäni eronneet jos ei minimi-elatusmaksuja lasketa. Eikä kotona ollessaankaan se mihinkään millään tapaa osallistunut, kaikki rahat meni viinakauppaan. Tuntuu ettei mulla ole normaalia lapsuutta ollutkaan kun aina on pitänyt pelätä isää ja äiti oli aina töissä. Isompien sisarusten kanssa ei oo kovin hyvät tai lämpimät välit ollut koskaan.. Ikäeroa on 6 ja 12 vuotta. Kaksosveljen kanssakin on aina vain tapeltu. Vaikka muuta väitetään, niin se sai lapsena vapaamman kasvatuksen. Vanhemmat olisi halunneet 2poikaa, joten... Kyllä mulla oli selvästi kovempi kuri. Sain kyllä selkään jos puhuin rumia, mutta jos velipoika sanoi jonkun kirosanan niin joko siihen ei reagoitu tai sille naurettiin.
Mutta joo, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee mutta halusin kuitenkin kertoa vähän "taustoja".
Mä asuin 18-vuotiaaksi asti kotona äidin ja velipojan kanssa. Loppuajasta äiti jäi eläkkeelle ja se tiesi tiukkoja aikoja rahallisesti. Muistan sen kuinka äiti syytti mua sinä kesänä perheen rahaongelmista kun mä olin jäänyt sinä kesänä ilman töitä ja veljellä oli työtä koko kesäksi. Sinä syksynä se talo sitten laitettiin myyntiin ja äiti etsi kerrostalo kolmion, mutta vain itselleen ja mun veljelle. Se sanoi että sä et sinne tuu, sä etsit oman kämpän. Mä oon asunut 2vuotta omassa kämpässä, mut tavallaan ajettiin pois kotoa.
Nykyään mä en enää käy siellä äidin ja veljen luona niitä katsomassa. Yhdessä välissä mä sain käydä siellä syömässä mutta kun se mun läsnäolo oli äidille ihan kamalaa niin mä oon sitten ottanut etäisyyttä niihin. Kyse ei silloin ollut siitä että mun syömiset olis maksaneet ihan älyttömästi, koska mä maksoin äidille ruokarahaa. Se tuli edullisemmaksi ja helpommaksi opiskelijalle, me laskettiinkin se. Nyt mä en oo siellä käyny enää pitkään aikaan.
Tällä viikolla äiti soitti ja koitti kysellä kuulumisia mutta lähinnä se meni vaan piruilemiseksi. Sitä se harrastaa eikä se minusta välitä. Joskus on sanonutkin vihaavansa. Koskaan se ei mua kuuntele jos haluaisin puhua jostain. Lähes aina keskittyy johonkin muuhun tai sitten puhuu päälle. Mutta jumaleisson, jos veli tai sisko kertoo jotain juttua niin kyllä ollaan korvat pitkällä kuuntelemassa ja satasella mukana. Sitten ihmetellään kun en mä puhu mistää asioistani....Miksiköhän? Mua se akka kyllä pitää terapeuttinaan ja tykkää haukkua kaikkia ihmisiä, mm. työkavereitaan, naapureitaan ja etenkin mun isää kun ei ole siitä vielä yli päässyt. Äiti on aina ollut todella ilkeä suustaan, ja ihan pienestä asti yrittänyt aina tilaisuuden tullen loukata mua. Sen on velikin huomannut. Nykyään mä en enää lotkauta korviani sen akan paskapuheille ja se on sen huomannut. Niinpä se haukkuukin mua muiden ihmisten suulla, tässä hiljattain se sanoi mun siskon sanoneen musta ettei se jaksa mua kun mulla ei oo minkäälaisia sosiaalisia taitoja. Myös koko peruskoulun ajan mua kiusattiin koulussa. Jos kerroin siitä äidille, se käänsi sen niin, että se on mun syyni. Myös mun ja mun siskon elämää se haluaa hallita, ja manipuloijaksi isä ja sisko sitä sanoo.
Sisarukset on just samanalaisia siinä ettei ne osaa kuunnella enkä mä niitä kiinnosta. Se tuntuu kieltämättä pahalta ettei kukaan niistä välitä. Mutta mä oon kans lopettanut niistä välittämisen, jos ne olis yhtäkkiä poissa, niin kyllä mä pärjäisin. Isosiskon kanssa me ollaan ihan erilaisia,kuin yö ja päivä eli ei siis mitään yhteistä. Ei me nähdä koskaan, ja jos nähdään, niin se on joko niin et satutaan äidin luo samaan aikaan tai sitten mun pitää mennä asioimaan sen työpaikalle (mitä tapahtuu todella harvoin). Jo pienestä asti tuntui että sisko inhoaa mua ja kyllä se on käytöksellään sen ilmi tuonutkin ja äiti on siitä sille huomauttanut. Aivan erityisen makea paikka sille on se, kun se on aina ollut isän suosikki. Aikoinaan se tuntui pahalta kun se piikitti siitä, tosi asia on se ettei isä ole musta ikinä välittänyt. Älkääkä nyt sanoko että "kyllä se sustakin välittää" tuota on kuultu jo ihan tarpeeksi. Sisko sai aina isältä huomiota, rahaa, tavaroita eikä sitä isä koskaan pahoinpidellyt.
Sisko ei pysty ymmärtämään, miksen mä oo vielä tähän ikään mennessä seurustellut kenenkään kanssa. Yhtä selvää syytä en osaa itsekään sanoa, mutta eiköhän se oikea löydy, jos niin on tarkotettu. Se itse ei oo 17-vuotiaasta asti ollut kuin ehkä 3kk sinkkuna. Eli se ei ilmeisesti osaa olla yksin kun 10 vuoden aikana on tiuhaan kundit vaihtuneet. Äitille mun seurustelemattomuus on ollut kova paikka ja siitä on sukulaisten kanssa mua piikitelty. Niin ja kuulemma lesbo olen...
Kaksoisveli taas on sellainen tapaus, joka asuu kotona ja toimii mun ja äidin "välikätenä". Omien sanojensa mukaan sovittelijana. Todellisuus on se, että äiti sanoo asiansa sille ja se kertoo ne mulle. Mä taas hermostun ja sanon sitten veljelleni mitä ajattelen äidistä. En tiedä kertooko se ne eteenpäin, ihan sama. Mutta se mua siinä jätkässä vituttaa kun se on koko ajan multa vailla rahaa! Mä oon opiskelija mutta käyn töissä. Velkasumma on tällä hetkellä veljen kohdalla noin 600€ ja äidin kohdalla 200€. Äiti on sen lainan unohtanut ja veli ei pysty maksamaan.
Miksei ihminen voi elää tulojensa mukaan?!? Veljellä on sellainen sairaus ja lääkitys että ne rajoittaa paljon ammatinvalintaa. Niinpä se on nyt koulussa opiskelemassa itselleen toista ammattia kun ei sitä kukaan ota töihin. Silti pitää aina olla jotain ostamassa ja minulta vingutaan luottoa. Noh, ennenhän sitä tuli mutta ei enää. Se on vähän vaikeaa sanoa ei kun kerran olet lainannut. Kyllä se niitä joskus makselee pois mutta on se silti inhottavaan kun jos se lainaa vaikka 200€ ja maksaa kohta 100€ takaisin ja pian on taas lainaamassa 50€. Nytkin multa jäi eräs opintomatka tekemättä ja talvirenkaiden ostoon piti nostaa opintolainaa, kun ei ole rahaa. Kun ei näillä sankareilla ole aikomustakaan maksaa takasin. Hoputtaa ei oikein viitsi tai ilkeä kun tietää ettei siihen talouteen tule kuin yksi opintotuki ja yksi eläke. Vaikka ei ne asiat mitenkään häävisti ole itselläkään kun maksan ihan kaiken elämiseni yksin ja hodan työn ja koulun siinä...
Tää oli avautuminen. Ei vuodatus. Totta joka sana vaikka sitä olisikin vaikea uskoa. Pärjäänhän mä mutta on tää silti välillä niin raivostuttavaa ja ahdistavaa. Eikä mulla ole edes semmosia oikeita ystäviä olemassa. Jotenkin ihmeellisellä tavalla sitä välillä saa revittyä jostain sitä positiivista mieltä ja välillä taas mä oon ihan paskana. Kuitenkin enimmäkseen ihan hyvillä mielin, jos vaan saan olla rauhassa perheestäni. Musta on koko pienen ikäni tuntunut että ne ei mua hyväksy sellaisena ku mä oon.
Nää perhesuhteet on vaan niin kuluttavia ja henkisesti ne imee mut kuiviin. Pelottaa millanen joulu on tulossa, tai että minkä shown ne huomenna pistää pystyyn kun on isänpäivä. Kuuteen vuoteen en ole isänpäivää viettänyt. Tää perhe on vaan niin outo ja pimeä! Syy miksi mä tän tekstin kirjoitin, oli se matkan peruminen ja pelko joulusta, sekä myös vitutus joka nyt sattui iskemään.
Kiitoksia jos jaksoitte lukea loppuun saakka. Laittakaa toki kommenttia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...omaa lastaan tuolla tavoin. Ollakseni rehellinen, on äitisi mielestäni ihan perseestä. Toivon, että löydät hyvän mielitietyn itsellesi ja, että elämäsi kääntyy kohdalleen. Lykkyä tykö.
Ymmärrän sinua enemmän kuin hyvin. Ei ole helppoa tuntea olevansa perheen ulkopuolella. Olet niin nuorikin, että varmasti tarvitsisit elämässäsi mukanaeläjiä, kun opinnotkin ovat vielä kesken.
Onneksi sinulla on sentään työpaikka ja olet ilm. terve. Se on kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista, jota ei huomaa, ennenkuin sen on menettänyt.
Kieltämättä sinulla on lapsuudesta asti ollut rankkaa, mutta olet kuitenkin selvinnyt pahimmasta ilman mielenterveysongelmia.
Jätä ne sisaruksesi ja vanhempasi omiin oloihinsa, koska saat vain pahan mielen, kun yrität olla heidän kanssaan tekemisissä.
Eivät sisarukset mitenkään välttämättömiä ole. Minulla ei ole ollut niitä koskaan, joten en edes osaa kaivata.
Mitä olen seurannut tuttavapiiriäni ja heidän aikuisia lapsiaan, niin uskomattoman paljon on raastavia riitoja ja katkaistuja välejä.
Eräälläkin hyvällä ystävälläni tuntui menevän ihan normaalisti neljän sisaruksensa kanssa kymmeniä vuosia. Kunnes yht´äkkiä muutama vuosi sitten, naps, kaikkien neljän kanssa välit totaalisesti poikki. Samalla tuli täydellinen välirikko kahden oman aikuisen lapsen kanssa, kolmas joskus soittelee. Perhe jakautui kahtia. Lapsia on kaikkiaan kuusi. Kolme on äidin puolella, mutta keskenään he eivät ole missään tekemisissä, eivät edes puheväleissä, vaikka pari asuu esim. samassa kerrostalossa. Minun käsitykseni mukaan äiti on syytön tilanteeseen, mutta välejä tuskin koskaan pystytään korjaamaan, eikä enää halutakaan.
Myös toisen ystäväni tytär katkaisi välit äitiinsä ja sisareensa. Muutaman vuoden kuluttua kuitenkin teki sovinnon äidin kanssa, mutta ei sisaren. Isänpäivänäkin käydään eri aikoina.
Tuttavapiirissäni näitä riittää.
Jospa sinäkin löytäisit jonkun hyvän ystävän. Ystävän kanssa on helpompaa, kun ei olla riippuvaisia, eikä vastuussa samoista asioista.
Tiedän kyllä, ettei hyvän ystävän löytäminen aina ole helppoa. Joskus ihmettelen, kun lueskelen ystävä- ja yksinäiyyspalstoja, mitä niitä nyt onkaan, kuinka täynnä Suomikin on yksinäisiä ihmisiä. Tuntuu haaskaukselta, etteivät he voi kohdata toisiaan. Tietenkin iät ja välimatkatkin asettavat omat rajoituksensa, eivätkä kaikki ole samalla aaltopituudella muutenkaan.
Myös se, ettei elämä lapsuudessa eikä varhaisemmassa nuoruudessa ole ollut ihan tavanmukaista, voi muokata ihmisen luonnetta niin, että hänen on vaikeaa ystävystyä ikäistensä kanssa, kun ei ole oikein mitään yhteistä. Vanhempien ihmisten kanssa se usein käy helpostikin. Tiedän sen konkreettisesti oman, vaikean sairauden läpikäyneen, eikä koskaan täysin terveen, tyttäreni, sekä tuntemani, kolme kertaa leukemiasta selvinneen nuoren naisen kohdalta. Näillä molemmilla on ollut niin kova kohtalo, että ihmettelen, kun kummallakin on mielenterveys säilynyt. Nykyisinhän se tuntuu monella reistailevan paljon vähemmästäkin. Ehkä yksi syy näihin selviämisiin on ollut kummallakin vahva äiti, joka on taistellut kynsin hampain tyttärensä elämän puolesta, kirjaimellisesti.
Sitä tukea sinulla ei ole koskaan ollut.
Toivottavasti pystyt jossain vaiheessa perustamaan oman perheen, josta saat tukea ja osaat hoitaa lapsesi antamalla heille sitä rakkautta, mitä et ole itse saanut.
Koita nostaa pääsi pystyyn. Tulevaisuus voi tuoda vaikka minkälaista onnea kohdallesi.
Edellinen kirjoittaja osasi kirjoittaa sinulle juuri ne rohkaisut, joita olisin halunnut minäkin kirjoittaa, mutta taito puuttuu.
Ennen kaikkea haluaisin kysyä, tarvitsetko sinä näitä ihmisiä itse?
Olisiko sinun helpompi elää, jos katkaisisit välisi noin tylyihin ihmisiin.
Vai onko se kuitenkin niin, että perhe on perhe, vaikka kuinka huonosti kohtelisi?
Sinä olet vielä niin nuori, että perhesiteet ovat vahvat. Itse en näin paljon vanhempana ihmisenä sietäisi yhtään enempää, mutta muistan nuoruudestani, kuinka yksinäisyys oli raskas taakka.
Vaikka minulla ei ollut noin rankkaa, niin olin kuitenkin poissa kotoa ja tunsin itseni toisen luokan perheenjäseneksi.
Itsenäisyyteen on sinulla vielä matkaa, mutta kun saat opiskelusi valmiiksi ja leipään kiinni, niin elosi helpottuu.
Vetäydy vain omiin ympyröihisi, luulisi sentään vähän muutakin elämääsi mahtuvan, kuin opiskelu ja työ?
Moni lukija haluaisi varmaan auttaa, mutta mitäpä muuta voimme, kuin toivottaa sinulle valosampaa tulevaisuutta. Sinä olet jo paremmalla puolella vaikeuksistasi.
muakin alkoi harmittamaan sun puolstasi. Kyllä suosittelisin sulle ettet olisi näiden kanssa edes tekemisissä ja rahan lainaamiselle teet ainakin kertakaikkisen stopin. Yhtää et enää lainaa vaikka mitä vinkuisivat, parasta olisi jos muuttaisit kokonaan toiselle paikkakunnalle etteivät pääsisi sinua vainoamaan lainaamis pyynnöillään.
Ymmärrän täysin että sinua harmittaa ja välillä olet katkera tuollaisille ihmisille joilla ei ole muuta annettavaa sinulle kuin aina vain mielipahaa. Ja ymmärrän senkin ettet haluaisi olla tekemisissä heidän kanssaan, mutta kun toisaalta on pakkokin.... harmi juttu juu. Toivon elämääsi jotain parempaa kuitenkin ettei tarvitsisi aina pahoittaa mieltään näiden "lähimmaisten" takia. Maailma on pullollaan YKSINÄISIÄ ihmisiä jotka pärjäävät vallan mainiosti, ellen sanoisi paremmin ilman niitä omia omaisiaan jotka tunkevat elämääsi öin ja päivinkin, jollei muuta niin ajatuksin. Eikä aina niin mukavin vaan enimmäkseen rasittavin ja ikävin sellaisin.
Pyri pääsemään irti heistä, ehkä se joskus vielä sujuu kanssakäyminen heidänkin kanssaan kunhan vuosia välissä. Mutta nyt sinun olisi päästävä irti heistä, että jaksat sitä omaa elämääsi elää.
Annu, sina olet tosi rohkea ihminen!
Ala missaan tapauksessa anna perheesi vetaa sinua lokaan jossa itse ovat. Sina olet paassyt sielta ylos, pysy siella kynsin hampain.
Aivan ensiksi, ala vastaa heidan yhteydenottoihin, oli se sitten kirjeitse, tekstiviesti tai puhelimitse.
Sinulla on jo aika taysi elama, tee kaikkesi etta saat opintosi kunnolla paatokseen.
Jos kellaan heista on avainta asuntoosi, ota avain pois tai pyyda omistajaa vaihtamaan lukot (vaikka joutuisit sen itse maksamaankin)
Loydettyasi muutama tunti vapaa aikaa, haeppa tukiryhma, jossa voit purkautua henkisesti ja saat tukea muilta ehka saman tyyppisessa asemassa olevilta. Tai juttele opintopaikkasi psykologille, auttaa kun voit vain keskustella ja purkaa taakkaasi ulkopuoliselle taysin neutraalille ihmiselle.
Tietoisesti tehdessasi etaisyytta perheeseesi, tulet vahvistumaan entisestaankin ja huomaat etta sinua arvostavia ja todella lampimia ihmisia ON olemassa, ja paljon!
Heita sina tarvitset elamaasi, et tuota ilkeaa perhettasi.
Neale Donald Walschin kirja keskusteluja Jumalan kanssa. Sen on kirjottanut yks mies, joka suuttui jumalalle kun sille tuli avioero, se sai potkut töistä ja perheen kanssa oli vaikeuksia. Se ei oo mitään uskonnollista bullshittiä, vaan siitä kirjasta tulee hyvä olo. Oikeesti. Keskusteluja Jumalan kanssa 1 on tehnyt musta avoimemman ja iloisemman ihmisen. Mullakin on ollut ongelmia perheen kanssa, vanhempien avioero yms. muttei kuitenkaan noin pahoja.
Jotenkin tuli mieleen kirjoitustasi lukiessa, että veljesi on äitisi tyyliin taitava manipuloija, joka pyörittää äitiäs ja sinua miten haluaa. Sulle on sitten määrätty teidän perheessä se mustan lampaan osa.
Kuitenkin voit olla ylpeä itsestäsi! Sinähän se just tulet toimeen ja pärjäät, siksi sun ei tarvitse asua äitisi kanssa! Anna niitten pyöriskellä surkeudessaan ja näytä niille! Olet jo selvinnyt aikuiseksi asti noin hienona ja ajattelevana ihmisenä, vaikka takana on ikävä isän alkoholismi jne. Lopeta rahan jakaminen ja elä omaa elämääsi. Äitisi on valinnut veljesi hyysäämisen, mutta sun ei tarvitse elää niin. Siskosi on jo irrottautunut, kyllä sinäkin siihen pystyt. Pidä kiinni ystävistäsi ja tuttavista. Jos kaavoihin kangistuneet "pakkojuhlat", isänpäivät ja muut pelottavat, älä sitten vietä niitä. Anna ihmisille sellainen viesti, että tapaat heitä mielelläsi asiallisissa merkeissä. Jos muilla on ikävä sinua, kyllä he tulevat luoksesi. Yritä pärjätä, tulevaisuudella on paljon mukavaa tiedossa sinulle!