Siinä kalliolla piirtäessäni hänen kuvansa lehtiöön tajusin, että olin koskettanut häntä jollain muulla tavalla kuin kuvaamataidonmaikkana. Olin hipaissut hänen ihmisyyttään aivan tiedostamatta ja itseltäni salaa. Olin vain ottanut lokoisan asennon ruohomättäällä ja lötkötellyt auringon kuumaksi paahtamalla kalliolla ja katsellut merelle, ja hän sattui olemaan siinä välissä - kuin vahingossa. Piirsin hänen kasvojensa kaaren yhdellä vedolla paperille. Se kävi niin helposti, aivan kuin tuuli olisi hipaissut viivan valkealle hiekalle ja kadonnut jättäen minut ihmeissäni tuijottamaan eteeni. Hän syntyi juuri silloin minun elämääni. Muuttui siitä lettipäisestä kakarasta aikuiseksi aivan simieni edessä - siitä lapsesta jonka olin tuntenut jo vuosia.
Aivan ajatuksissani piirsin häntä yhä huolellisemmin paperille, ja huomasin miten kaikki ne kaaret hänessä taipuvat käsissäni aivan uskomattoman helposti eteeni. Olin luonut hänet aivan tyhjästä, olemattomasta, kuvaksi nuoresta naisesta edessäni, kun hän istuu kalliolla ja katselee ohitse lipuvia laivoja ystäviensä kanssa hiukset ponnarilla, valkoinen t-paita kiertyen ylävartalon ylle kuin häikäisevät siivet, vaaleat farkut puristuneina tiukasti polvista yhteen, ja kaunis kaulan kaari ojentuneena meren aurinkoon kuin joutsen.
Tajusin äkkiä hänen olevan kahdeksantoista, ja minun kolmekymmentäkaksi. Kietaisin paperin äkkiä piiloon lehtiön viimeiseksi, mutta takaani kuului ivallinen kiljaisu:
- Maikka piirsi Jelenalle liian pienet tissit!
Kauhuissani pamautin lehtiöllä huutajaa polveen ja tämä loikki räkättäen karkuun. Jelena oli kääntänyt kasvonsa minuun, samoin jokainen hänen ystävänsä. Ilme oli murskaava. Se oli odottava ja tyhjä, ikäänkuin hän olisi kysynyt minulta jotain ja odottaisi nyt vastausta. No, heitin lehtiöni Jelenan eteen välittämättä siitä mitä tapahtuisi. Se oli minun helmasyntini. En koskaan ajatellut mitä tein.
Jelena poimi lehtiön maasta ja etsi kuvansa, katseli aikaansaannosta pitkään ja näytti sitä sitten muille, pannen lehtiön kiertämään jottei jokaisen tarvitsisi kurkkia epätoivoisesti hänen olkansa ylitse. Kun muut tutkivat piirustustani, niin Jelena katseli minua unisin silmin, silmin joista en voinut lukea yhtään mitään muuta kuin niiden kuvaamattoman kauneuden.
Tämä lyhyt episodi Suomenlinnassa kesällä syöpyi mieleeni lähtemättömästi. Jelena muuttui minulle tähdeksi pimeään luokkahuoneeseen. Hän säteili valoa ympärilleen ja sai minut aamuisin kiirehtimään töihin kuin olisin ollut vasikka loikkimassa kevätheinässä. Ohitin kaikki muut ongelmani olankohautuksella, sillä elämäni oli saanut aivan toisenlaisen suunnan mitä olin sen kuvitellut kulkevan. En enää kulkenut kaupungilla ja koulun käytävillä laahustaen ja niskaani raapien, vaan kuljin pystypäin ja silmät odotuksesta elämää vilkkuen. Naisystäväni kotona ihmetteli suuresti seksielämämme uutta nousua, ja oppilaat ihmettelivät hyväntuulisuuttani ja loputonta kieroa huumoriani. Minä elin. Keitin jopa kahvit opettajainhuoneessa. Ja muutama vanha kalkkuna lottosi kerrankin täysin oikein:
- Kyllä sen pakostakin huomaa... kun jotain tapahtuu länsirintamalla, ensin ajattelin että sanat olivat tarkoitettu edessä olevalle lehdelle, mutta sitten käsitin että ne olivat suunnattu minulle. Opo puhui Hesarinsa kautta ylitse pöydän... ja samalla kaikille paikalla oleville ylitse minun.
- Viagraa, kokeilumielessä, vastasin, ja nainen hörähti kuin hevonen korjaten silmälasejaan ylemmäs nenällä. Nostamatta katsettaan lehdestä hän jatkoi:
- Eikö se riitä että asiat menisivät luonnollista tietä, vaan pitää sotkea tietentahtoen elämä pieniin nappuloihin?
- Olen aina pitänyt sinisestä, esim. Smurffeista.
- Kypsymättömät värit ovat tietenkin noin nuorelle miehelle mieleen. Itse pidän enemmän täyteläisemmistä mauista.
- Kannattaa mennä alkon kautta. Esmes Casillero de Diablo on mainio viini. Hyvä hinta-laatusuhde.
- Saamarin taiteilijat, nainen tuhahti ja tuhahtaessaan punoitti kauttaaltaan kasvoiltaan.
- Niin, mitäs me taiteilijat. Ei haista viinalle ennen puoltapäivää kun on niin hyvät pohjat alla. Lisää kahvia... kollega?
Jelena istui mielellään ikkunapöydissä ja katseli pihalle. Hänessä oli jotain etäistä, kaukaista kaipuuta johonkin minulle tuntemattomaan. Tuntui että hän havaitsi kaiken hyvin tähdellisenä; ohitse kiitävät autot, ohitse kiitävät linnut, ohitse kiitävät ihmiset ja sanat, kaikken hän pisti merkille hyvin huolellisesti ja kaikkea seuraten mahdollisimman pitkään. Yleensä hän nojasi nyrkkiinsä kun hän piirsi tai maalasi, silmät kaukana jossain toisaalla, ajatukset lipuen kiireettä kuin kesäiset pilvet taivaalla kohti horisonttia ja illan punertavaa kajoa.
Kirjoittelin opintokokonaisuuksien päälle tällaisia ajatuksia ja nauroin itselleni. Minulla oli jatkuvasti kiire saada heidät tekemään jotain mahdollisimman hankalaa ja aikaa vievää, sillä juuri silloin saatoin omistautua kokonaan tuolle nuorelle naiselle ikkunarivissä, keskittyä ja unelmoida hänestä täysin rauhassa aitiopaikallani.
Katsellessani häntä niin paljon kuin kehtasin, niin minulle tuli kummallinen olo. Aivankuin hän olisi minulle jotenkin tuttu. Aivankuin olisin joskus tuntenut hänet ja keskustellut hänen kanssaan muustakin kuin kuvataiteesta. Tämä oli hyvin omituinen ajatus päässäni, eikä se jättänyt minua siitä lähtien enää rauhaan. Olin täysin varma että me olimme olleet joskus rakastavaisia ja syvästi tuttuja toisillemme. Oli aivan kuin meillä olisi ollut sama sielu.
Naurahdin ääneen ja muutama oppilas katsahti minuun hämmästyneenä. Minä virnistin omalle vitsilleni ja jätin huomiottta miten eräs tötteröpää naputti omaa otsaansa etusormellaan.
Minä vilkaisin Jelenaa ja ihmettelin miten kaunis hänen kaulansa on, katoaa puseroon kahden pyöreän rinnan helläksi puristukseksi ja muuttuu sitten pehmeäksi vatsaksi kadoten reisien väliin lämpimään häviten näkyvistäni.
Sivelin hänen pehmeitä huulia ja supatin korvaan rakkauttani, imin itseeni hänen nuorta tuoksuaan ollen täysin huumaantunut ja usvainen ajatuksiltani. Hän oli niin läsnä, niin paikalla että olin tukehtua. Minun oli pakko piirtää hänestä jälleen kuva. Asetin siihen kaiken kiihkoni ja taitoni, kaikki ne minuun kulutetut yhteiskunnan varat ja välineet jotka minuun oli tuhlattu.
Jutta tökkäsi mua selkään kynällä. Mä tajusin heti mitä se tarkoitti sillä. Vilkaisin maikkaan ja huomasin sen jälleen piirtävän mua. Mulla oli aivan käsittämätön olo, ja mä luulin että se huomaa senkin ja piirtää paperiinsa. Vapisin ja ajatukseni harhailivat kuin olisin skumpasta humalassa. Mulla oli kuuma ja mä kiemurtelin varmaan siinä tuolillani kuin jokin merenelävä, semmoinen niljakas ja ruma lonkerotsydeemi.
Maikka on katellut mua jo viikkoja. Se on jäänyt muhun jumiin, ja mä tunnen miten se riisuu mua ja ahmii mua surutta. Mä pelkään ja kuitenkin olen aivan märkä, aivan kiimassa ja hämmentynyt siitä kaikesta jota se tekee mulle.
Se ei varmaan tajua että jokainen kimma luokassa tietää mitä se musta ajattelee. Se on aivan sokee ja horny, helvetin komee ja seksikäs ja se haluaa mua.
Ja mä vaan pelkään ja ajattelen sitä... öisin, päivisin, aamuisin. Mä en halua oikein puhua siitä kenenkään kanssa, sillä tää on jotenkin sairasta. Mun posket punoittaa ja mä tahtoisin vain juosta ulos luokasta ja karata jonnekin piiloon tätä oloa. Musta tuntuu että se juoksisi kuitenkin perässä, ottaisi mut kiinni ja kaataisi alleen.
Mä kuolen tähän. Mä olin niin kaunis sen piirustuksessa. Mä en tiennyt että mä olen niin kaunis. Mä olen niin helvetin onnellinen että joku näkee mut niin kauniina, ja että se joku on just toi.
Mutsi katseli maikan mulle antamaa piirustusta ja huuteli ääneen miten hyvin se oli tehty. Jos se vaan tietäs. Se luuli että muhun on rakastunut joku mun ikänen duudsoni, siis tällanen mopopelle joita täällä on joka pulpetissa. Voi vittu mitä ääliöitä. Mutsi vei kuvan kehystämöön. Faijaa en oo koskaan nähny.
Jelenan posket punoittivat. Katselin ihmeissäni hämmentynyttä ilmettä ikkunanvalossa, miten hän liikahteli tuolillaan ja muutti asentoaan niin että piirustukseni sai ihmeellisen kolmiulotteisen otteen itseensä. Katselin kuvaa ihmeissäni ja olin hyvin tyytyväinen tulokseen. Antaisinko tämänkin Jellulle? pohdin ja hymyilin kun hän vilkaisi taululle pelästynein silmin.
Samalla näin jotain sellaista jota en ollut häneltä odottanut, hetken näin suoraan hänen sisäänsä, ja tajusin että hän näki sisääni esteettä. Valahdin aivan punaiseksi ja hän levisi valkoiseen hymyyn kaikesta mietteliäisyydestään. Jokin raskas esirippu romahti väliltämme lattialle, ja kaikki oli äkkiä aivan avointa ja selvää - sekä kiellettyä.
Piirustus
24
7427
Vastaukset
- MorningWood
... yleisö taputtaa karvaisia käsiään ja vaatii jatkoa, koska tämähän oli aivan selvästi vain intro.
Slaavilaisesta nimivalinnasta tuli mieleen Nabakovin Lolita, sattumaako? ;)- Eräs mies
En muista lukeneeni Nabokovin Lolitaa, mutta Zolan Nanan muistan lukeneeni. Siis sattumaa kaikki.
Jelena nyt vain tuli ensimmäiseksi mieleen kun tuossa ryhdyin pohdiskelemaan ahdistavassa kontekstissa himon anatomiaa.
Katsotaan se jatko joskus toiste. - nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
En muista lukeneeni Nabokovin Lolitaa, mutta Zolan Nanan muistan lukeneeni. Siis sattumaa kaikki.
Jelena nyt vain tuli ensimmäiseksi mieleen kun tuossa ryhdyin pohdiskelemaan ahdistavassa kontekstissa himon anatomiaa.
Katsotaan se jatko joskus toiste...saada jatkoa!! Ja pian. Olen ennenkin pitänyt tekstistäsi ja pidän edelleen. Aivan kuin näkisin kaiken edessäni,elävänä...Ole kiltti ja jatka!
- edelliseen
nelikymppinen nainen kirjoitti:
..saada jatkoa!! Ja pian. Olen ennenkin pitänyt tekstistäsi ja pidän edelleen. Aivan kuin näkisin kaiken edessäni,elävänä...Ole kiltti ja jatka!
...tahdon jatkoa!!!!
- täytyy pian
Eräs mies kirjoitti:
En muista lukeneeni Nabokovin Lolitaa, mutta Zolan Nanan muistan lukeneeni. Siis sattumaa kaikki.
Jelena nyt vain tuli ensimmäiseksi mieleen kun tuossa ryhdyin pohdiskelemaan ahdistavassa kontekstissa himon anatomiaa.
Katsotaan se jatko joskus toiste.kirjoittaa tälle jatkoa...uuh!
- Eräs mies
Luokan kello raksutti syvemmälle sisääni terävänä, upposi lihaani, leikaten sitä aikaa halki joka pitäisi minut vielä hetken hänen luonaan. Mutta vääjäämättömästi kuten aina, aika loppuu.
Kolinaa, pulinaa ja palautettuja tehtäviä. Tytöt katselivat minua kummallisesti ja hymyilivät yhtä arvoituksellisesti kuin Louvressa, asetellessaan työnsä pöydälleni liioitellun siistiin pinoon. Kummastelin tätä kaikkea koputellen lyijykynällä paperipinooni jonka päällimmäiseksi olin jättänyt Jelenan kuvan. Se oli suuri A-kolmonen, niin suuri että jokainen näki sen ohitse kävellessään.
Ihmettelin omaa rauhallisuuttani ja välinpitämättömyyttäni, sillä käsitin itsekin etäisesti että olin keikkumassa sillä reunalla joka johtaisi vapaaseen pudotukseen. Mutta minä tunsin olevani vapaa kaikessa vaarassa - perillä sillä kielekkeellä johon olin aina suunnistanut, milloin pimeässä harhaillen, milloin valossa kylpien. Olin löytänyt jotain suurempaa paperiin vedettyjen viivojen takaa.
Jelena saapui eteeni viimeisten joukossa, kiireettä; niitä ja näitä Jutan ja Kristiinan kanssa jutellen. Huomasin, miten Jutta joka tökkäsi Jelenaa sormella selkään, oli pakahtua uteliaisuuteen, sillä kuva joka pöydälläni makasi, oli väärinpäin.
Minä en juurikaan enää välittänyt mistään kuvista, sillä Jelena seisoi edessäni, eikä mielestäni luokassa tai koko maailmassa ollut jäljellä enää ketään muuta kuin me kaksi.
Hän piti ilmeensä vaivoin peruslukemilla. Räpsytteli ripsiään silmät suurina, eikä kaiken ahdistuksen vapauttavasta hymystä tunnin aikana ollut jäljellä kuin vaivoin peitetyt rippeet. Miten häntä hävettikään. Ja miten hän seisoikaan; paino toisella jalalla, suupielessään kummallinen hymynkare, silmät loistaen kuin kastepisara aamuisella lehdellä. Niissä oli iloa ja onnellisuutta, helpottunutta jyskytystä hänen ihonsa alla, kun vapiseva sydän juoksi hänen sisällään kuin pieni orava.
Hän ojensi oman piirustuksensa minulle suoraan käteen ja olin nousta lentoon tuolista. Minulle tuli kuvaa tuijottaessani mieleen että olin ilmapallo, juuri sellainen joka päästetään vapauteen, ja punainen pallo kohoaa kohti korkeuksia kadoten näkyvistä taivaan sineen.
Tytöt kiiruhtivat ulos luokasta jättäen minut piirustus kädessäni istumaan typeränä tuolille. Jelenan piirustus ei käsitellyt ollenkaan antamaani aihetta, vaan siinä kietoutui kaksi ihmistä yhteen niin sulavasti että se muistutti patsasta. He suutelivat.
Muistin siitä kohtaa jotain kun minut talutettiin taksiin koulun pihalla. Päässäni oli valtava kuhmu ja siitä tihkui hieman verta. Ajatukseni olivat aivan sekavat, ja tiesin että olin saanut aivotärähdyksen, sillä minua oksetti enkä nähnyt oikein kunnolla eteeni. Taksisuhari ja vahtimestari pitelivät minua olkavarsista kiinni hoippuessani sisään raksuttavaan mittariin. Istuuduin penkille ja mölisin osoitteeni.
Rehtori oli vahvasti sitä mieltä että minun pitäisi mennä lääkäriin tutkimuksiin, mutta minä nakkasin hänelle vitut ja halusin ateljeehen Arabianrantaan. Ennenkuin taksi kurvasi pois pihalta, minä ehdin nähdä jotain aivan toista mihin olin tottunut: Näin pihalla Jelenan aivan poissa tolaltaan. Hän oli raivosta punainen ja veti jotain huppupäätä suoraan nyrkillä naamaan huutaen ja kiljuen kuin olisi saanut jonkin kohtauksen. En käsittänyt alkuunkaan mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui kuin painajaiselta kaiken päivärutiinin murskaantuessa sirpaleiksi kuin lautanen keittiön lattialle.
- Mitäs sulle tapahtui? Ajetaanko sairaalaan vai sinne Arabiaan? kuljettaja kyseli ja mittaili vointiani. Ähkin Arabian osoitteen hänelle ja pitelin jääpussia päässäni yhtä ammattitaitoisesti kuin muutama vuosi sitten kun sain selkääni kunnon laitataklauksen, ja heräsin vasta seuraavana päivänä lopettaen jääkiekkourani sille laidalle.
- Käsittääkseni päähäni putosi jotain. Varmaan kattolamppu, sanoin ja tarvitsin ryypyn. Muistin olleeni juhlasalissa, ja kävelemässä kohti opettajainhuonetta ja sen kalkkarokäärmeitä ja pillerinpyörittäjiä. Sitten kaikki pimeni.
- Ei kai ne oppilaat saatana telo maikkoja? Mä muistan miten mun kouluaikoina eräs sijainen tuli soitellen luokkaan ja huuteli heti kärkeen että tietää jokaiset metkut, että joten turha yrittää mitään. Joku heitti sitä metallituolilla suoraan lärviin. Aika far out, vai mitä?
Olin samaa mieltä, mutta en jaksanut jaaritella miehen kanssa, vaan keskityin ottamaan vastaan katujen pomppuja kiroten papereitteni katoamista. Jelenan kuva oli niiden joukossa. Nyt se luultavasti makasi opettajainhuoneen pöydällä kierrettyään ensin koko hikisen käsilauman lävitse. Voi vittujen saatana, kirosin. Hyvällä onnella vältän puhuttelun ja saan samoin tein potkut. Mikähän minusta tulee isona, ajattelin.
Puhelimeni soi. Murahdin tuntemattomalle numerolle vastaukseksi.
- Limberg tai Kertsi tiputti sun päähän kirjan toisesta kerroksesta, hätääntynyt ja itkuinen ääni sopersi luuriini. Se oli Jelena. Olin aivan hämilläni, sillä ensimmäistä kertaa hän muuttui piirustuksesta eläväksi ihmiseksi, ihmiseksi jolla oli ääni ja sekava tunnetila.
- Minkä kirjan? kysyin ja yritin rauhoitella häntä.
- Sä olet aivan hullu! No, sivistyssanakirjan, jos sillä nyt on mitään merkitystä. Oletko sä aivan kipeä? Susta tuli vertakin. Mä näin kun ne siat sen teki. Ne kyttäsi parvella ja odotti että tulisit kohdalle. Ja sitten ...fiu. Mä en uskonut sitä todeksi ennenkuin sä lyyhistyit lattialle. Mä yritin huutaa sulle varotuksen, mutta siinä oli niin valtavasti ihmisiä ja pulinaa ettet kuullut.
Minne sä olet menossa...sairaalaanko. Mä tulen heti kattomaan sua. Mihin sairaalaan?
- Otetaanpas nyt ihan rauhallisesti. Mä olen ihan kondiksessa, enkä aio mennä mihinkään sairaalaan, vaan himaan nykäsemään mukin ja kirjoittamaan vakuutuskaavakkeet valmiiksi.
Sulla on vielä koulupäivää jäljellä.. .Jelena.
- Höspis! Mä istun jo autossa ja olen lähdössä. Sun pitää käydä näyttämässä sitä päätäs. Etkö sä tajua että sulla voi olla pahakin aivotärähdys. Miten helvetissä nämä kusipäät voivat jättää sut yksin pääsi kanssa hortoilemaan kaupungille?
- Oletkohan sä oikeassa?
- Mä olen aina oikeassa.
Jelena sanoi sen niin vakuuuttavasti että käänsin taksin kohti Hakaniemeä. Kuljettajalle se oli yksi ja sama. Minä heittäydyin kohtalon virtaan hymy huulillani. Olimme ylittäneet rajan jossa meille syntyi jokin yhteinen asia elettäväksi ja huolehdittavaksi; ja vaikka se nyt olikin minun sivistyssanakirjalla kolautettu pääni, niin silti jossain kurvaili kaunotar kohti sidontapaikkaa tuoden mukanaan elämänvalon silmissään, mutkat kurveissaan tälle pimeälle tielle jolla kaahaan ylinopeutta. Miten minä aloinkaan taas odottaa häntä.
Istuin tuolilla kuin koira ja tuijotin värähtämättä lääkärin lamppuun. Hän mumisi ja koputteli refleksejäni, luetteli numeroita joita minun piti laskea päässäni yhteen. Sitten hän totesi minut suhteellisen terveeksi ja kirjoitti muutaman päivän sairaslomaa.
Yhteiskunta toimi hämmästyttävän hyvin vaikka olikin perjantai ja sen työmotivaatioltaan lörpähtänyt iltapäivä. Lääkäri kertoi lopuksi tyttärensä edesottamuksista ja kutsui häntä 'bimboksi', mikä oli minusta jotenkin kummallista. Kuuntelin tätä perhedraamaa korva kallellaan ja tunsin miten Jelena oli jossain lähellä. Hän aivan varmasti odotti minua tuon formaldehydille haisevan oven takana ja piteli kassiaan polviensa päällä tuijottaen tähän samaan oveen. Me näimme ovien ja seinien lävitse kuin ne olisivat olleet lasia.
Lääkäri alkoi tuntua minusta rasittavalta. Ja heitinkin hänen perhevuodatuksensa sekaan kysymyksen siitä, että olisiko mahdollisesti kyytini jo saapunut. Hän havahtui omasta maailmastaa ulos kuin olisi tipahtanut puusta ja nousi nopeasti ylös, kipitti ovelle ja avasi sen työntäen päänsä ulos. Hän kutsui saattajaani odotushuoneesta ja heti kohta alkoivat kiireiset korot kopista linoleumlattialla kohti ovea.
En ole aivan varma, mutta saatoin ottaa hieman surkeamman ilmeen kuin oli syytä. Lyyhistyin tuolilleni ja otin Rodinin ajattelijapatsaan sairasversion käyttööni. Ja hetken astelin Madeleinen kanssa Pariisissa Pont Neuf 'in ohitse. Se jos jokin kouraisi minua hetken rinnastani kuin metallinen kasvimaaharava. Mad oli duunissa, ja minä tässä istuin valmiina häikäisevän kaunottaren hoitopotilaaksi kuin myötätuntoa ja sääliä kerjäävä koira Andalusian kaduilta. Tuskanhiki hulmahti esiin kuin se olisi ollut kuumetta johon houreinen herää sekavista unistaan. Samassa Jelena tupsahti huoneeseen ilosta säteillen. Tiesin olevani pulassa.
- Tyttärellänne on varmaan auto käytettävissään. En suosittelisi yleisiä, lääkäri sanoi. Jelena tirskahti ja minä olin pyörtyä siihen tuolilleni.
Kuin sumussa näin että hänellä oli mukanaan kaikki minun paperini, toivottavasti piirustuskin.
Hän oli itkenyt, mutta meikannut kiireessä päälle. Minun kävi häntä sääliksi, enkä ymmärtänyt tätä tunnetta sisälläni.
Pihalla meitä odotti kummallinen uusi Volkswagen. Se oli keltainen ja näytti aivan riemukuplalta. Tähän kummajaiseen istuin sisään kuin penkille olisi siroteltu nastoja. Auto tuoksui uudelta ja tajusin että hänen syntymäpäivistään ei voinut olla kovin kauaa. Tiesin, että hänen äitinsä on lakimies ja kova luu sekä alallaan että Jelenan koulunkäyntiä koskevissa tapaamisissa. Olin tavannut hänet muutaman kerran, ja joutunut sekä älyllisiin että filosofisiin väittelyihin hänen kanssaan. Oli ollut aivan selvää keneltä Jelena oli älynsä periksiantamattomuutensa perinyt. Ja nyt tämä perijä tivasi minulta osoitetta johon käpertyisin potemaan päätäni.
Olin repeämispisteessä, sillä olin niin lähellä häntä, ja niin hänen vaikutuspiirissään, etten pystynyt ajattelemaan selkeästi, vaan vaikutin luultavasti entistäkin sekavammalta soperrellessani ateljeeni osoitetta Arabiassa.
Hän oli uudesta tiedosta enemmän kuin yllättynyt. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä että harrastin puolityökseni kuvataidetta opetustyön ohella. Ja jälleen hänen kasvoilleen ilmestyi uusi ilme, olen joskus nähnyt sellaisia hyvin korkeissa katedraaleissa kaukana täältä.
Hän starttasi auton ja hurautimme Helsingin iltaruuhkaan kuin keltainen lokki. Unohtelimme ympäröivää todellisuutta ja keskityimme kevyeen jutusteluun ja pinnalliseen ja vaivautuneeseen tilannekomiikkaan. Tilanne on aivan pähkähullu. Mutta se, miten turvavyö sitoi hänet kiinni tuoreeseen autonistuimeen, tekei minulle jälleen temput. Vyö lepäsi hänen rintojensa välissä ja kiersi hoikan lantion, avokkaiden painellessa polkimia auton lattialla, vaaleiden farkkujen noustessa ja laskiessa rytmikkäästi liikenteen tahtiin. Ja tuo käsi joka piteli vaihdetta, sormet ja kultaiset sormukset... niin. Kaikkialla soi KLF:n tanssimusiikki, musiikki jota minun piti inhota.
Itäinen Helsinki oli tänään niin kaunis, että olisin voinut väittää että tämä oli jo liikaa. Olisi pysähdyttävä tienlaitaan ja suudeltava tätä naista vieressäni, kertoa hänelle kuinka häntä jumaloin ja kuinka häntä rakastan ja haluan... loputtomasti ja lohduttomasti.
- Oletko sä ihan oikeasti ranskalainen, Jelena kysyi ja kurkki taustapeiliin kuin pikkutyttö.
- Olen, mutta enemminkin pariisilainen. Pariisi kun on ikivanha lauttapaikka ylitse Seinen.
- Onko sulla jokin ikäkriisi? Jelena nauroi ja tööttäsi torveaan.
- Hmpf...
- Voi kuule kun tietäsit mitä me tyttöjen kanssa susta jutellaan. Vissiin siksi ne kundit tiputti sun päähäsi kirjan, kun eivät voi sietää sitä että sä olet niin lutunen. Niillä on alemmuuskompleksi, ja sä olet siihen se syy.
- Mitäpä tuohon nyt sitten sanoisi. Itseasiassa mulla oli sellainen harhakäsitys että kaikki tulee mun kanssa hyvin toimeen.
- Mutta sitten sä piirsit sen kuvan musta Suomenlinnassa.
- Piirtäminen on vaarallista, samoin kirjoittaminen.
Jelena oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten:
- Mä luin noita sun papereitasi odotushuoneessa, anteeksi. Mutta mä en vain voinut vastustaa kiusausta. Sä kirjoitit musta niin kauniisti... etkö sä kirjoittanutkin musta? Jos et kirjoittanut, niin saat kyllä kävellä loppumatkan.
Miksi sä olet ihastunut juuri muhun? Mikä mussa on niin erikoista?
Tunsin kuristuvani turvavyöhön. Kuinka ihmeessä he voivat olla noin suoria? Päänsärkyni kasvoi ja Helsinki alkoi näyttää hirvittävän rumalta. Autojen pakokaasu yskitti minua, enkä voinut avata ikkunaa, sillä siitä yskiminen vain lisääntyisi.
Häntä vain hymyilytti vastaamattomuuteni. Ja kun auto vihdoin saapui Arabianrantaan, minä ryhdyin opastelemaan meitä oikeaan ruutuun, ja sain muuta tekemistä kuin vastailla mahdottomiin kysymyksiin. Me parkkeerasimme auton ja hän otti minua käsikynkästä kiinni kuin olisin aivovammainen ja täysin avuton. Oli täysin selvää että hän halusi nähdä työhuoneeni... Ja hyvä jumala!
Telineeseen keskelle ateljeeta oli pingoitettu valmis kangas, kangas johon olin ajatellut maalata Jelenan.
Hapuilin avaimia taskuistani joutuen hirvittävään kierteeseen. Pääni kieppui ja kohisi, kun tajusin että minä voisin maalata Jellun mallista, enkä vain päästäni. Samalla tajusin miten tämän nuoren naisen lantion kylki painautui vasten omaani, ja hänen mystinen hajuvetensä tuoksu levisi vereeni kuin piikitetty huume.
Hänen naiseutensa notkea myrkky teki minussa tuhojaan, minä tunsin sen. Ja voimattomana kampeamaan vastaan, ahtauduin hänen kanssaan vanhaan hissiin aloittaaksemme matkan kohti kattoa, toisiamme kaikesta ahtaudesta huvittuneina katsellen.- nelikymppinen nainen
..ihanaa!! Olen aivan pyörryksissä! Voi sinua,miten osaatkin koskettaa sanoilla...Kiitos..
- Eräs mies
nelikymppinen nainen kirjoitti:
..ihanaa!! Olen aivan pyörryksissä! Voi sinua,miten osaatkin koskettaa sanoilla...Kiitos..
Vielä pitäisi laittaa tuohon perään yksi sivullinen, niin sitten olisi trilogia siinä. Taidan jättää ruokiksen huomenna taas väliin että olisi isompi nälkä.
Kiva kun kelpaa. - Eräs mies
Piirtämäni tiimalasin hiekka oli valunut loppuun. Istuin sohvalla heilutellen vernissapulloa kuin tylsää ja puolityhjää fiksatiivitölkkiä.
Kirkas neste lasipullossa oli kaiken työn loppu ja viimeinen veto ylitse valmiin taulun, taulun joka lepäsi väsyneenä kiilakehyksissään imien ajasta itseensä joka hetki lisää jännitystä kuivuessaan. Vielä pinta luomukseeni, ja kaikki olisi ohitse. Aika ei enää koskaan pääsisi turmelemaan teostani, vaan käärisin sen ikuisuuteen johon en itse koskaan pääsisi. Ei Jelenakaan, sillä tämä päivä oli ihmisille vain hatara muisto eilisestä.
Olin repinyt kalenteristani pois kaksi hyvin lyhyttä viikkoa. Ja nyt, kun ilta painui mailleen eivätkä lokitkaan jaksaneet enää nokkia katuvalojen alumiinikupuja, saatoin häiriöttä vain istua punaviinintuoksussa, ja olla hetken selittämättömän tyytyväinen mies; mies joka löytää omasta kuolevaisuudestaan hetken jossa kuolevaisuutta ei ole.
Olin pysäyttänyt ajan itseäni varten täysin itsekkäistä syistä, hakannut hennoilla siveltimillä kuoleman ja kaaoksen kiinni maailmojen lattiaan takorautaisilla nauloilla ja laivakettingeillä, pysäyttänyt putoukset ja sateen, nostanut maasta mahdottoman.
Oveeni hakattiin. Hämmästyneenä käänsin pääni metalliseen ja kitisevään hirviöön suorakulmaisessa ja korkeassa huoneessa, ja tuijotin suoraan oveen teipattun Che Guevaran voitokkaisiin silmiin.
Joku hakkasi häntä takaraivoon ja pudotti minut korkealentoisista ajatuksista takaisin sohvalle ja todellisuuteen, todellisuuteen johon minulla ei ollut mikään kiire laskeutua.
Harmistuneena kampesin itseni ylös ja otin taikasauvani mukaan varoen läikyttämästä laatuviiniä lattialle.
Avasin oven odottamatta sieltä tulevaksi mitään ihmeellistä, Madeleine kenties. Mutta kiskaistuani valon porraskäytävän hämärään, minä putosin lopullisesti maanpinnalle.
Porraskäytävän ylätasanteella seisoi Jelenan äiti.
Tunne sisälläni oli aivan sama kuin lapsena: hypättyäni kaukana jo unohdetuilla maaseuduilla heinäladon parvelta alas ja minut lävisti heiniin unohtunut metalliputki. Se iski ilon kasvoiltani ja löi sisääni sokaisevan tuskan. Tuijotin rintakehääni josta törrötti musta tanko, ja yskäisin sen päälle veritulvan.
Hän oli minua hieman lyhyempi, mutta siinä tilanteessa minä tunsin olevani hiiri kissan käpälän alla. Oli aivan turha yrittää sanoa mitään. Viini istui kurkussani kuin vahingossa juotu myrkky. Ja jos jotain olisin yrittänyt sanoa, niin kurkustani olisi luultavasti kuulunut vain samanlaista kurlutusta kuin silloin, kun lapsenveri heinäladossa poreili tuskasta huutavassa suussani.
Hän ei sanonut minulle mitään, ja jos sanoikin, niin korvani eivät toimineet.
Nainen ohitti minut lämpimänä hajuvesipöllähdyksenä, kuin tumma pilvi jossa oli jotain muutakin aistittavaa; kenties juuri syöty myöhäinen päivällinen ja aperitiivi, jokin sessio jossa oli ollut paljon muitakin ihmisiä, paljon puhetta ja naurua, vakavia ilmeitä ja väittelyä. Vahvuus hänen silmissään viestitti minulle vain yhtä asiaa: vihaa.
Hän asteli keskelle ateljeeni pyhintä, ja seisahtui maalaustelineessä alastomana lepäävän lapsensa eteen.
En uskaltanut liikahtaakaan. Koko huone tuntui kutistuvan naisen silmiin, katseeseen joka viilteli taululla hitaasti edestakaisin kuin veitsi. Hän seisoi aivan rentona, eikä yksikään lihas hänen äidinkasvoissaan liikahtanut. Rennosti käsilaukkuaan hihnasta pidellen, pitkä päällystakki löysästi kapeilla hartioilla roikkuen, punaiset huulet avautuen. Ja huoneen täytti äkkiä pehmeä puhe, sellainen puhe joka tulee rakastavan äidin suusta peiton alle nukkumaan käpertyvälle lapselle.
Huulet kertoivat taululle tarinan jota ei oltu tarkoitettu minulle, vaan hänen lapselleen ja ainokaiselleen, aivan kuin tämä lapsi olisi siinä hänen edessään.
- Kun olin lapsi, aivan pieni tyttö, kaukana kaupungin laitamilla, lähellä metsiä ja suuria järviä, niin minulla oli kissa. Sen nimi oli Moksi. Annoin sille nimeksi Moksi, koska se jatkuvasti moksi päällään kaikkea tielle tulevaa: ihmisiä, pöydänjälkoja, kenkiä, puita ja isän lattialla törröttäviä olutpulloja.
Eräänä päivänä Moksi katosi. En löytänyt sitä enää mistään. Hätääntyneenä juoksentelin joka ikisen paikan viiteen kertaan lävitse, mutta se ei ollut ehtinyt livahtaa takaisin sinne josta olin juuri katsonut. Itkin hysteerisenä lemmikkini katoamista pystymättä nukkumaan saati syömään.
Lopulta, kun luulin Moksin olleen jättänyt minut lopullisesti, minä löysin sen halkoliiteristä pienestä pahvilaatikosta. Eikä siinä kaikki, koko laatikko oli täynnä pieniä kissanpentuja. Voitteko kuvitella sitä iloa?
Hän oli hetken hiljaa, jatkoi sitten tarinaa:
- Kaikki oli niin kaunista ja ihanaa. Minä hoivasin pentuja, kuin ne olisivat olleet omiani ja minä kissaemo. Pitelin sylissäni vikiseviä ja miukuvia pieniä karvapalloja aamut sekä illat. Ne olivat niin avuttomia ja pieniä, ja minä niin onnellinen.
Kun eräänä aamuna menin takaisin liiteriin ja kurkistin pahvilaatikkoon, se oli tyhjä. Ei Moksia, ei pentuja. Ensin luulin niiden lähteneen pihalle tutkiskelemaan maailmaa, mutta kun en niitä löytänyt mistään, niin hätäännyin jälleen. Kerroin huolestani kaikille, ja yritin saada muita mukaan etsimään kissoja.
Mutta kukaan ei tuntunut olevan mitenkään kiinnostunut niiden katoamisesta. Ja kaikki vain jankuttivat että kyllä ne palaavat aikanaan, kissat vain ovat sellaisia, menevät ja tulevat miten tahtovat. Ei niitä voi hallita.
Kun en löytänyt kissojani mistään, ulotin etsintäretkeni metsiin. Minä tunsin metsät ja vietin siellä aikaa hyvin paljon. Tutkin jokaisen sopen ja kannonalusen sen sata kertaa, mutta vasta halkoliiterin takana, aivan pihapiirissä, minä huomasin että pieni kuopa joka siinä oli aina ollut, oli peitetty tuoreilla havunoksilla.
Siirsin oksat pois.
Hän hiljeni hyvin pieneksi hetkeksi, ja ajtkoi sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Kuulin koulukuraattorilta että lukiossa oli ollut jotain kärhämää jossa Jelena oli ollut osallisena. Tiesittekö tästä asiasta mitään?
Havahduin mätänevistä kissoista ateljeehen takaisin ja tuijotin naista edessäni. Hän oli siirtänyt katseensa minuun eikä suostunut sitä väistämään mihinkään suuntaan, vaan jatkoi puhettaan minun nyökättyä kysymykseen hyväksyvästi:
- Jos ette jo tiedä, niin Jelena - lyyrisesti ilmaistuna - on menettänyt sydämensä teille.
Ja mitä sitten? Hän on jo aikuinen, siten juridisesti vastuussa itsestään ja omista teoistaan. Minun käteni ei yllä enää minkäänlaiseen määräysvallan symboliin -puunuijaan - joka liittyy hänen päätöksiinsä koskien häntä itseään.
Hän vastaa itsestään ja toimistaan, tunteistaankin.
Ottaen huomioon että hänet on pantu aluille eräissä toogabileissä vessassa yhdeksäntoista vuotta sitten, niin tuollaisen isättömän tytön saavutukset opiskelun ja ihmissuhteiden saralla ovat olleet suorastaan hämmästyttävät.
Syy miksi minä olen täällä, on aivan yksinkertainen... Mutta jos ette ymmärrä suomea tarpeeksi hyvin, niin voin vaihtaa vaivatta ranskaan... cava?
- Mon Dieu! Ei todellakaan tarvitse. Äitini on suomalainen. Olen täysin kaksikielinen, sanoin ja minusta tuntui että lahkeeni tärisivät. Lasi kädessäni painoi tonnin ja silmissäni surrasi ampiaisia ja tulikärpäsiä.
- Oletteko te nainut lastani?
- Hyvä jumala, en! huudahdin ja osoitin taulua naisen edessä änkyttäen jotain sekavaa mallina olosta, kauneudesta ja herkkyydestä.
- Minusta nähden taulunne on hieman 'konservatiivinen'. Luulin käymiemme keskustelujen perusteella että te olisitte modernimpi, avantgardistisempi... ehkä älykkäämpi. Mutta kun tätä teosta katsoo, niin eihän tässä ole taiteen hiventäkään. En tietenkään halua loukata teitä, sillä taiteenkeräilijänä minä olen aivan noviisi... ehkä jopa puolisokea sunnuntaiharrastelija. Oletteko muuttanut taiteellisten ambitioidenne suuntaa jotenkin? Kun katselen muita töitänne, niin näen jotain aivan muuta.
Hän heilautti kättään ympäri ateljeen, ja minun katseeni meni automaattisesti perässä. Tosiaan. Hän oli oikeassa: Jelenan kuva oli väärällä vuosisadalla.
Vernissapullo putosi otteestani lattialle. Kuiva kolahdus jysähti rintaani kuin kahva tikarista sisääni väkivaltaisesti uppoavalle taidekeskustelulle.
Tunsin olleeni niin epäonnistunut että lysähdin kasaan. Kaikki mitä olin juonut jumalten maljasta valui housuihini ja muuttui virtsaksi valuen housunpunteista lattialle. Ymmärsin ettei kauneutta ollut olemassakaan. Se oli mielen harha - verrattavissa masturbaatioon.
Mutta kun vilkaisin jälleen Jelenan kuvaa, niin koko väite tuntui aivan järjettömältä - sairaalta.
Jelena loisti taululla kuin jumalatar kaikessa utuisuudessaan ja salaperäisyydessään. Siinä ei ollut haituakaan säädyttömyyttä, pornoa tai jotain rivoa. Hän oli yksinkertaisesti sietämättömän kaunis kuin valkoinen ruusu taivaiden puutarhoissa, iho kuultaen kuin meren syvyyksistä, ruman simpukan sisuksista juuri esiinkaivettu himmeänä hohtava helmi.
Minä suutuin niin että heitin viinilasin seinään ja kirosin kuin paviaani leijonalle apinanleipäpuusta.
Jelenan äiti katseli minua hämmästyneenä. Reaktioni oli täysin odottamaton ja täydellisen taiteellinen. Hän katseli miten lasinsirpaleet liukuivat pitkin lattiaa huoneennurkkiin, sitten sitä miten marssin taulun luo ja nostin sen telineestä, kohotin sen ilmaan ja olin juuri lyödä sen vasten tuolinselkää, kun hän huudahti... oikeastaan kiljaisi:
-EI!
Jäin seisomaan taulu koholla kaatuneen maalaustelineen viereen ja tuijotin silmät suurina naista edessäni. Tämä tuntui sortuvan johonkin sisäiseen painoon, johonkin valtavaan hyökyaaltoon joka murtui ulos hänen sisältään ja purkautui ulos elämän kaduille ja asuntoihin kuin väkivaltainen ja mitään kysymätön tuntematon voima. Se tuli velloen vastaani ja kietoutui kiinni ojennetuin käsivarsin, itkien kuin lapsi joka menettää jotain itselleen tärkeää yhdessä silmänräpäyksessä, siinä hetkessä jonka piti olla ikuinen ja onnellinen. Ja aika liikahtaa eteenpäin kuin kädet jotka puristuvat kiinni toisiin vartaloihin, syöksyvät sisään sinne jonne ei oltu ajateltu mennä.
Taulu sinkoutuu jonnekin ja me riuhdomme vaatteita toinen toisiltamme, purren ja huutaen ja raastaen kuin eläimet toisiamme verille. Minä tempaisen hänet ylös lattialta ja ryntään sänkyyn reidet ympärilläni kuin talo olisi tulessa, hän kiskoo paitaani kappaleiksi viillellen kynsillään kylkeni ja olkapääni haavoille. Huudan kuin hyeena savannilla ja heitän hänet sänkyyn ja kiskon hameen hänen yltään kenkien lennellessä pitkin vuodetta. Karjuen repäisen pikkuhousut hänen jalastaan ja tungen kasvoni lämpimien reisien väliin imien elämännesteet itseeni ulisten ja haukkuen, uppoutuen pehmeään lihaan kuin shakaali raatoon.
Hän huutaa ja kiskoo viimeisiä vaatteita yltään nylkyttäen itseään vasten minun kasvojani, rinnat heiluen pitsitopissaan, puristuen ja vatkaten ja tahtoen vapauteen kaikesta patoutuneesta elämänahdistuksestaan.
Hieron hänen niskaansa ja hiuksia kuin oranki punaisen suun imiessä itsestäni kummallisen, mantraalisen muminan joka purkautuu syvältä kurkkuni kurkisevista pohjukoista. Ja nainen edessäni kiemurtelee ja tyydyttää itseään. Ja lopulta, voimatta enää kestää enempää ikuista odotusta, hän kaatuu alleni - ja survaisen elimeni hänen sisäänsä kuin villisika omansa kiimaiseen naaraaseen, huutaen ja karjuen niin että seinät vapisevat hänen loputtomien orgasmiensa sarjatulessa. Minulta on lähteä korvat päästä, kun hän vetää niistä vauhtia tapahtumaan.
On kuin hakkaisi alapäätään himosta vastaanpanevaan pehmeään seinään.
Eräs asia minulle tuli mieleen; heti kun olin purkanut itseni hänen sisäänsä puhuen tuntemattomilla kielillä: Madeleinen piti tulla tänään käymään, katsomaan uutta tauluani puoli kahdeksan.
Toivoin että kello ei ollut vielä puoli kahdeksan... tai yli. Hän ei nimittäin koskaan myöhästy mistään. - nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
Piirtämäni tiimalasin hiekka oli valunut loppuun. Istuin sohvalla heilutellen vernissapulloa kuin tylsää ja puolityhjää fiksatiivitölkkiä.
Kirkas neste lasipullossa oli kaiken työn loppu ja viimeinen veto ylitse valmiin taulun, taulun joka lepäsi väsyneenä kiilakehyksissään imien ajasta itseensä joka hetki lisää jännitystä kuivuessaan. Vielä pinta luomukseeni, ja kaikki olisi ohitse. Aika ei enää koskaan pääsisi turmelemaan teostani, vaan käärisin sen ikuisuuteen johon en itse koskaan pääsisi. Ei Jelenakaan, sillä tämä päivä oli ihmisille vain hatara muisto eilisestä.
Olin repinyt kalenteristani pois kaksi hyvin lyhyttä viikkoa. Ja nyt, kun ilta painui mailleen eivätkä lokitkaan jaksaneet enää nokkia katuvalojen alumiinikupuja, saatoin häiriöttä vain istua punaviinintuoksussa, ja olla hetken selittämättömän tyytyväinen mies; mies joka löytää omasta kuolevaisuudestaan hetken jossa kuolevaisuutta ei ole.
Olin pysäyttänyt ajan itseäni varten täysin itsekkäistä syistä, hakannut hennoilla siveltimillä kuoleman ja kaaoksen kiinni maailmojen lattiaan takorautaisilla nauloilla ja laivakettingeillä, pysäyttänyt putoukset ja sateen, nostanut maasta mahdottoman.
Oveeni hakattiin. Hämmästyneenä käänsin pääni metalliseen ja kitisevään hirviöön suorakulmaisessa ja korkeassa huoneessa, ja tuijotin suoraan oveen teipattun Che Guevaran voitokkaisiin silmiin.
Joku hakkasi häntä takaraivoon ja pudotti minut korkealentoisista ajatuksista takaisin sohvalle ja todellisuuteen, todellisuuteen johon minulla ei ollut mikään kiire laskeutua.
Harmistuneena kampesin itseni ylös ja otin taikasauvani mukaan varoen läikyttämästä laatuviiniä lattialle.
Avasin oven odottamatta sieltä tulevaksi mitään ihmeellistä, Madeleine kenties. Mutta kiskaistuani valon porraskäytävän hämärään, minä putosin lopullisesti maanpinnalle.
Porraskäytävän ylätasanteella seisoi Jelenan äiti.
Tunne sisälläni oli aivan sama kuin lapsena: hypättyäni kaukana jo unohdetuilla maaseuduilla heinäladon parvelta alas ja minut lävisti heiniin unohtunut metalliputki. Se iski ilon kasvoiltani ja löi sisääni sokaisevan tuskan. Tuijotin rintakehääni josta törrötti musta tanko, ja yskäisin sen päälle veritulvan.
Hän oli minua hieman lyhyempi, mutta siinä tilanteessa minä tunsin olevani hiiri kissan käpälän alla. Oli aivan turha yrittää sanoa mitään. Viini istui kurkussani kuin vahingossa juotu myrkky. Ja jos jotain olisin yrittänyt sanoa, niin kurkustani olisi luultavasti kuulunut vain samanlaista kurlutusta kuin silloin, kun lapsenveri heinäladossa poreili tuskasta huutavassa suussani.
Hän ei sanonut minulle mitään, ja jos sanoikin, niin korvani eivät toimineet.
Nainen ohitti minut lämpimänä hajuvesipöllähdyksenä, kuin tumma pilvi jossa oli jotain muutakin aistittavaa; kenties juuri syöty myöhäinen päivällinen ja aperitiivi, jokin sessio jossa oli ollut paljon muitakin ihmisiä, paljon puhetta ja naurua, vakavia ilmeitä ja väittelyä. Vahvuus hänen silmissään viestitti minulle vain yhtä asiaa: vihaa.
Hän asteli keskelle ateljeeni pyhintä, ja seisahtui maalaustelineessä alastomana lepäävän lapsensa eteen.
En uskaltanut liikahtaakaan. Koko huone tuntui kutistuvan naisen silmiin, katseeseen joka viilteli taululla hitaasti edestakaisin kuin veitsi. Hän seisoi aivan rentona, eikä yksikään lihas hänen äidinkasvoissaan liikahtanut. Rennosti käsilaukkuaan hihnasta pidellen, pitkä päällystakki löysästi kapeilla hartioilla roikkuen, punaiset huulet avautuen. Ja huoneen täytti äkkiä pehmeä puhe, sellainen puhe joka tulee rakastavan äidin suusta peiton alle nukkumaan käpertyvälle lapselle.
Huulet kertoivat taululle tarinan jota ei oltu tarkoitettu minulle, vaan hänen lapselleen ja ainokaiselleen, aivan kuin tämä lapsi olisi siinä hänen edessään.
- Kun olin lapsi, aivan pieni tyttö, kaukana kaupungin laitamilla, lähellä metsiä ja suuria järviä, niin minulla oli kissa. Sen nimi oli Moksi. Annoin sille nimeksi Moksi, koska se jatkuvasti moksi päällään kaikkea tielle tulevaa: ihmisiä, pöydänjälkoja, kenkiä, puita ja isän lattialla törröttäviä olutpulloja.
Eräänä päivänä Moksi katosi. En löytänyt sitä enää mistään. Hätääntyneenä juoksentelin joka ikisen paikan viiteen kertaan lävitse, mutta se ei ollut ehtinyt livahtaa takaisin sinne josta olin juuri katsonut. Itkin hysteerisenä lemmikkini katoamista pystymättä nukkumaan saati syömään.
Lopulta, kun luulin Moksin olleen jättänyt minut lopullisesti, minä löysin sen halkoliiteristä pienestä pahvilaatikosta. Eikä siinä kaikki, koko laatikko oli täynnä pieniä kissanpentuja. Voitteko kuvitella sitä iloa?
Hän oli hetken hiljaa, jatkoi sitten tarinaa:
- Kaikki oli niin kaunista ja ihanaa. Minä hoivasin pentuja, kuin ne olisivat olleet omiani ja minä kissaemo. Pitelin sylissäni vikiseviä ja miukuvia pieniä karvapalloja aamut sekä illat. Ne olivat niin avuttomia ja pieniä, ja minä niin onnellinen.
Kun eräänä aamuna menin takaisin liiteriin ja kurkistin pahvilaatikkoon, se oli tyhjä. Ei Moksia, ei pentuja. Ensin luulin niiden lähteneen pihalle tutkiskelemaan maailmaa, mutta kun en niitä löytänyt mistään, niin hätäännyin jälleen. Kerroin huolestani kaikille, ja yritin saada muita mukaan etsimään kissoja.
Mutta kukaan ei tuntunut olevan mitenkään kiinnostunut niiden katoamisesta. Ja kaikki vain jankuttivat että kyllä ne palaavat aikanaan, kissat vain ovat sellaisia, menevät ja tulevat miten tahtovat. Ei niitä voi hallita.
Kun en löytänyt kissojani mistään, ulotin etsintäretkeni metsiin. Minä tunsin metsät ja vietin siellä aikaa hyvin paljon. Tutkin jokaisen sopen ja kannonalusen sen sata kertaa, mutta vasta halkoliiterin takana, aivan pihapiirissä, minä huomasin että pieni kuopa joka siinä oli aina ollut, oli peitetty tuoreilla havunoksilla.
Siirsin oksat pois.
Hän hiljeni hyvin pieneksi hetkeksi, ja ajtkoi sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Kuulin koulukuraattorilta että lukiossa oli ollut jotain kärhämää jossa Jelena oli ollut osallisena. Tiesittekö tästä asiasta mitään?
Havahduin mätänevistä kissoista ateljeehen takaisin ja tuijotin naista edessäni. Hän oli siirtänyt katseensa minuun eikä suostunut sitä väistämään mihinkään suuntaan, vaan jatkoi puhettaan minun nyökättyä kysymykseen hyväksyvästi:
- Jos ette jo tiedä, niin Jelena - lyyrisesti ilmaistuna - on menettänyt sydämensä teille.
Ja mitä sitten? Hän on jo aikuinen, siten juridisesti vastuussa itsestään ja omista teoistaan. Minun käteni ei yllä enää minkäänlaiseen määräysvallan symboliin -puunuijaan - joka liittyy hänen päätöksiinsä koskien häntä itseään.
Hän vastaa itsestään ja toimistaan, tunteistaankin.
Ottaen huomioon että hänet on pantu aluille eräissä toogabileissä vessassa yhdeksäntoista vuotta sitten, niin tuollaisen isättömän tytön saavutukset opiskelun ja ihmissuhteiden saralla ovat olleet suorastaan hämmästyttävät.
Syy miksi minä olen täällä, on aivan yksinkertainen... Mutta jos ette ymmärrä suomea tarpeeksi hyvin, niin voin vaihtaa vaivatta ranskaan... cava?
- Mon Dieu! Ei todellakaan tarvitse. Äitini on suomalainen. Olen täysin kaksikielinen, sanoin ja minusta tuntui että lahkeeni tärisivät. Lasi kädessäni painoi tonnin ja silmissäni surrasi ampiaisia ja tulikärpäsiä.
- Oletteko te nainut lastani?
- Hyvä jumala, en! huudahdin ja osoitin taulua naisen edessä änkyttäen jotain sekavaa mallina olosta, kauneudesta ja herkkyydestä.
- Minusta nähden taulunne on hieman 'konservatiivinen'. Luulin käymiemme keskustelujen perusteella että te olisitte modernimpi, avantgardistisempi... ehkä älykkäämpi. Mutta kun tätä teosta katsoo, niin eihän tässä ole taiteen hiventäkään. En tietenkään halua loukata teitä, sillä taiteenkeräilijänä minä olen aivan noviisi... ehkä jopa puolisokea sunnuntaiharrastelija. Oletteko muuttanut taiteellisten ambitioidenne suuntaa jotenkin? Kun katselen muita töitänne, niin näen jotain aivan muuta.
Hän heilautti kättään ympäri ateljeen, ja minun katseeni meni automaattisesti perässä. Tosiaan. Hän oli oikeassa: Jelenan kuva oli väärällä vuosisadalla.
Vernissapullo putosi otteestani lattialle. Kuiva kolahdus jysähti rintaani kuin kahva tikarista sisääni väkivaltaisesti uppoavalle taidekeskustelulle.
Tunsin olleeni niin epäonnistunut että lysähdin kasaan. Kaikki mitä olin juonut jumalten maljasta valui housuihini ja muuttui virtsaksi valuen housunpunteista lattialle. Ymmärsin ettei kauneutta ollut olemassakaan. Se oli mielen harha - verrattavissa masturbaatioon.
Mutta kun vilkaisin jälleen Jelenan kuvaa, niin koko väite tuntui aivan järjettömältä - sairaalta.
Jelena loisti taululla kuin jumalatar kaikessa utuisuudessaan ja salaperäisyydessään. Siinä ei ollut haituakaan säädyttömyyttä, pornoa tai jotain rivoa. Hän oli yksinkertaisesti sietämättömän kaunis kuin valkoinen ruusu taivaiden puutarhoissa, iho kuultaen kuin meren syvyyksistä, ruman simpukan sisuksista juuri esiinkaivettu himmeänä hohtava helmi.
Minä suutuin niin että heitin viinilasin seinään ja kirosin kuin paviaani leijonalle apinanleipäpuusta.
Jelenan äiti katseli minua hämmästyneenä. Reaktioni oli täysin odottamaton ja täydellisen taiteellinen. Hän katseli miten lasinsirpaleet liukuivat pitkin lattiaa huoneennurkkiin, sitten sitä miten marssin taulun luo ja nostin sen telineestä, kohotin sen ilmaan ja olin juuri lyödä sen vasten tuolinselkää, kun hän huudahti... oikeastaan kiljaisi:
-EI!
Jäin seisomaan taulu koholla kaatuneen maalaustelineen viereen ja tuijotin silmät suurina naista edessäni. Tämä tuntui sortuvan johonkin sisäiseen painoon, johonkin valtavaan hyökyaaltoon joka murtui ulos hänen sisältään ja purkautui ulos elämän kaduille ja asuntoihin kuin väkivaltainen ja mitään kysymätön tuntematon voima. Se tuli velloen vastaani ja kietoutui kiinni ojennetuin käsivarsin, itkien kuin lapsi joka menettää jotain itselleen tärkeää yhdessä silmänräpäyksessä, siinä hetkessä jonka piti olla ikuinen ja onnellinen. Ja aika liikahtaa eteenpäin kuin kädet jotka puristuvat kiinni toisiin vartaloihin, syöksyvät sisään sinne jonne ei oltu ajateltu mennä.
Taulu sinkoutuu jonnekin ja me riuhdomme vaatteita toinen toisiltamme, purren ja huutaen ja raastaen kuin eläimet toisiamme verille. Minä tempaisen hänet ylös lattialta ja ryntään sänkyyn reidet ympärilläni kuin talo olisi tulessa, hän kiskoo paitaani kappaleiksi viillellen kynsillään kylkeni ja olkapääni haavoille. Huudan kuin hyeena savannilla ja heitän hänet sänkyyn ja kiskon hameen hänen yltään kenkien lennellessä pitkin vuodetta. Karjuen repäisen pikkuhousut hänen jalastaan ja tungen kasvoni lämpimien reisien väliin imien elämännesteet itseeni ulisten ja haukkuen, uppoutuen pehmeään lihaan kuin shakaali raatoon.
Hän huutaa ja kiskoo viimeisiä vaatteita yltään nylkyttäen itseään vasten minun kasvojani, rinnat heiluen pitsitopissaan, puristuen ja vatkaten ja tahtoen vapauteen kaikesta patoutuneesta elämänahdistuksestaan.
Hieron hänen niskaansa ja hiuksia kuin oranki punaisen suun imiessä itsestäni kummallisen, mantraalisen muminan joka purkautuu syvältä kurkkuni kurkisevista pohjukoista. Ja nainen edessäni kiemurtelee ja tyydyttää itseään. Ja lopulta, voimatta enää kestää enempää ikuista odotusta, hän kaatuu alleni - ja survaisen elimeni hänen sisäänsä kuin villisika omansa kiimaiseen naaraaseen, huutaen ja karjuen niin että seinät vapisevat hänen loputtomien orgasmiensa sarjatulessa. Minulta on lähteä korvat päästä, kun hän vetää niistä vauhtia tapahtumaan.
On kuin hakkaisi alapäätään himosta vastaanpanevaan pehmeään seinään.
Eräs asia minulle tuli mieleen; heti kun olin purkanut itseni hänen sisäänsä puhuen tuntemattomilla kielillä: Madeleinen piti tulla tänään käymään, katsomaan uutta tauluani puoli kahdeksan.
Toivoin että kello ei ollut vielä puoli kahdeksan... tai yli. Hän ei nimittäin koskaan myöhästy mistään....hengästyttää...Mieletöntä! Et varmaan jätä vielä tähän? Miten joku teksti voi pyörryttää???
- Eräs mies
nelikymppinen nainen kirjoitti:
...hengästyttää...Mieletöntä! Et varmaan jätä vielä tähän? Miten joku teksti voi pyörryttää???
Ok.
Mä funtsin asiaa. On siinä ainakin kaksi suhteellisen järjellistä tietä jatkaa.
Kiva kun ihmiset pyörtyilee (heh).
Huomisiin - Eräs nainen
Eräs mies kirjoitti:
Ok.
Mä funtsin asiaa. On siinä ainakin kaksi suhteellisen järjellistä tietä jatkaa.
Kiva kun ihmiset pyörtyilee (heh).
HuomisiinToinen trollaa ja toinen skriivaa kökköä perään.
- nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
Ok.
Mä funtsin asiaa. On siinä ainakin kaksi suhteellisen järjellistä tietä jatkaa.
Kiva kun ihmiset pyörtyilee (heh).
Huomisiin..että harkitset. Edes:) Ei siinä mitään kivaa ole. Siis pyörtymisessä. Paitsi jos joku ottaa vastaan...Hih.. Minun tapani lukea on ilmeisesti niin kuvannollinen ja intensiivinen,että tuntuu kuin olisin siellä mukana. Ja sinun tekstiin on helppo uppoutua..Odotan....
- Eräs mies
Eräs mies kirjoitti:
Piirtämäni tiimalasin hiekka oli valunut loppuun. Istuin sohvalla heilutellen vernissapulloa kuin tylsää ja puolityhjää fiksatiivitölkkiä.
Kirkas neste lasipullossa oli kaiken työn loppu ja viimeinen veto ylitse valmiin taulun, taulun joka lepäsi väsyneenä kiilakehyksissään imien ajasta itseensä joka hetki lisää jännitystä kuivuessaan. Vielä pinta luomukseeni, ja kaikki olisi ohitse. Aika ei enää koskaan pääsisi turmelemaan teostani, vaan käärisin sen ikuisuuteen johon en itse koskaan pääsisi. Ei Jelenakaan, sillä tämä päivä oli ihmisille vain hatara muisto eilisestä.
Olin repinyt kalenteristani pois kaksi hyvin lyhyttä viikkoa. Ja nyt, kun ilta painui mailleen eivätkä lokitkaan jaksaneet enää nokkia katuvalojen alumiinikupuja, saatoin häiriöttä vain istua punaviinintuoksussa, ja olla hetken selittämättömän tyytyväinen mies; mies joka löytää omasta kuolevaisuudestaan hetken jossa kuolevaisuutta ei ole.
Olin pysäyttänyt ajan itseäni varten täysin itsekkäistä syistä, hakannut hennoilla siveltimillä kuoleman ja kaaoksen kiinni maailmojen lattiaan takorautaisilla nauloilla ja laivakettingeillä, pysäyttänyt putoukset ja sateen, nostanut maasta mahdottoman.
Oveeni hakattiin. Hämmästyneenä käänsin pääni metalliseen ja kitisevään hirviöön suorakulmaisessa ja korkeassa huoneessa, ja tuijotin suoraan oveen teipattun Che Guevaran voitokkaisiin silmiin.
Joku hakkasi häntä takaraivoon ja pudotti minut korkealentoisista ajatuksista takaisin sohvalle ja todellisuuteen, todellisuuteen johon minulla ei ollut mikään kiire laskeutua.
Harmistuneena kampesin itseni ylös ja otin taikasauvani mukaan varoen läikyttämästä laatuviiniä lattialle.
Avasin oven odottamatta sieltä tulevaksi mitään ihmeellistä, Madeleine kenties. Mutta kiskaistuani valon porraskäytävän hämärään, minä putosin lopullisesti maanpinnalle.
Porraskäytävän ylätasanteella seisoi Jelenan äiti.
Tunne sisälläni oli aivan sama kuin lapsena: hypättyäni kaukana jo unohdetuilla maaseuduilla heinäladon parvelta alas ja minut lävisti heiniin unohtunut metalliputki. Se iski ilon kasvoiltani ja löi sisääni sokaisevan tuskan. Tuijotin rintakehääni josta törrötti musta tanko, ja yskäisin sen päälle veritulvan.
Hän oli minua hieman lyhyempi, mutta siinä tilanteessa minä tunsin olevani hiiri kissan käpälän alla. Oli aivan turha yrittää sanoa mitään. Viini istui kurkussani kuin vahingossa juotu myrkky. Ja jos jotain olisin yrittänyt sanoa, niin kurkustani olisi luultavasti kuulunut vain samanlaista kurlutusta kuin silloin, kun lapsenveri heinäladossa poreili tuskasta huutavassa suussani.
Hän ei sanonut minulle mitään, ja jos sanoikin, niin korvani eivät toimineet.
Nainen ohitti minut lämpimänä hajuvesipöllähdyksenä, kuin tumma pilvi jossa oli jotain muutakin aistittavaa; kenties juuri syöty myöhäinen päivällinen ja aperitiivi, jokin sessio jossa oli ollut paljon muitakin ihmisiä, paljon puhetta ja naurua, vakavia ilmeitä ja väittelyä. Vahvuus hänen silmissään viestitti minulle vain yhtä asiaa: vihaa.
Hän asteli keskelle ateljeeni pyhintä, ja seisahtui maalaustelineessä alastomana lepäävän lapsensa eteen.
En uskaltanut liikahtaakaan. Koko huone tuntui kutistuvan naisen silmiin, katseeseen joka viilteli taululla hitaasti edestakaisin kuin veitsi. Hän seisoi aivan rentona, eikä yksikään lihas hänen äidinkasvoissaan liikahtanut. Rennosti käsilaukkuaan hihnasta pidellen, pitkä päällystakki löysästi kapeilla hartioilla roikkuen, punaiset huulet avautuen. Ja huoneen täytti äkkiä pehmeä puhe, sellainen puhe joka tulee rakastavan äidin suusta peiton alle nukkumaan käpertyvälle lapselle.
Huulet kertoivat taululle tarinan jota ei oltu tarkoitettu minulle, vaan hänen lapselleen ja ainokaiselleen, aivan kuin tämä lapsi olisi siinä hänen edessään.
- Kun olin lapsi, aivan pieni tyttö, kaukana kaupungin laitamilla, lähellä metsiä ja suuria järviä, niin minulla oli kissa. Sen nimi oli Moksi. Annoin sille nimeksi Moksi, koska se jatkuvasti moksi päällään kaikkea tielle tulevaa: ihmisiä, pöydänjälkoja, kenkiä, puita ja isän lattialla törröttäviä olutpulloja.
Eräänä päivänä Moksi katosi. En löytänyt sitä enää mistään. Hätääntyneenä juoksentelin joka ikisen paikan viiteen kertaan lävitse, mutta se ei ollut ehtinyt livahtaa takaisin sinne josta olin juuri katsonut. Itkin hysteerisenä lemmikkini katoamista pystymättä nukkumaan saati syömään.
Lopulta, kun luulin Moksin olleen jättänyt minut lopullisesti, minä löysin sen halkoliiteristä pienestä pahvilaatikosta. Eikä siinä kaikki, koko laatikko oli täynnä pieniä kissanpentuja. Voitteko kuvitella sitä iloa?
Hän oli hetken hiljaa, jatkoi sitten tarinaa:
- Kaikki oli niin kaunista ja ihanaa. Minä hoivasin pentuja, kuin ne olisivat olleet omiani ja minä kissaemo. Pitelin sylissäni vikiseviä ja miukuvia pieniä karvapalloja aamut sekä illat. Ne olivat niin avuttomia ja pieniä, ja minä niin onnellinen.
Kun eräänä aamuna menin takaisin liiteriin ja kurkistin pahvilaatikkoon, se oli tyhjä. Ei Moksia, ei pentuja. Ensin luulin niiden lähteneen pihalle tutkiskelemaan maailmaa, mutta kun en niitä löytänyt mistään, niin hätäännyin jälleen. Kerroin huolestani kaikille, ja yritin saada muita mukaan etsimään kissoja.
Mutta kukaan ei tuntunut olevan mitenkään kiinnostunut niiden katoamisesta. Ja kaikki vain jankuttivat että kyllä ne palaavat aikanaan, kissat vain ovat sellaisia, menevät ja tulevat miten tahtovat. Ei niitä voi hallita.
Kun en löytänyt kissojani mistään, ulotin etsintäretkeni metsiin. Minä tunsin metsät ja vietin siellä aikaa hyvin paljon. Tutkin jokaisen sopen ja kannonalusen sen sata kertaa, mutta vasta halkoliiterin takana, aivan pihapiirissä, minä huomasin että pieni kuopa joka siinä oli aina ollut, oli peitetty tuoreilla havunoksilla.
Siirsin oksat pois.
Hän hiljeni hyvin pieneksi hetkeksi, ja ajtkoi sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Kuulin koulukuraattorilta että lukiossa oli ollut jotain kärhämää jossa Jelena oli ollut osallisena. Tiesittekö tästä asiasta mitään?
Havahduin mätänevistä kissoista ateljeehen takaisin ja tuijotin naista edessäni. Hän oli siirtänyt katseensa minuun eikä suostunut sitä väistämään mihinkään suuntaan, vaan jatkoi puhettaan minun nyökättyä kysymykseen hyväksyvästi:
- Jos ette jo tiedä, niin Jelena - lyyrisesti ilmaistuna - on menettänyt sydämensä teille.
Ja mitä sitten? Hän on jo aikuinen, siten juridisesti vastuussa itsestään ja omista teoistaan. Minun käteni ei yllä enää minkäänlaiseen määräysvallan symboliin -puunuijaan - joka liittyy hänen päätöksiinsä koskien häntä itseään.
Hän vastaa itsestään ja toimistaan, tunteistaankin.
Ottaen huomioon että hänet on pantu aluille eräissä toogabileissä vessassa yhdeksäntoista vuotta sitten, niin tuollaisen isättömän tytön saavutukset opiskelun ja ihmissuhteiden saralla ovat olleet suorastaan hämmästyttävät.
Syy miksi minä olen täällä, on aivan yksinkertainen... Mutta jos ette ymmärrä suomea tarpeeksi hyvin, niin voin vaihtaa vaivatta ranskaan... cava?
- Mon Dieu! Ei todellakaan tarvitse. Äitini on suomalainen. Olen täysin kaksikielinen, sanoin ja minusta tuntui että lahkeeni tärisivät. Lasi kädessäni painoi tonnin ja silmissäni surrasi ampiaisia ja tulikärpäsiä.
- Oletteko te nainut lastani?
- Hyvä jumala, en! huudahdin ja osoitin taulua naisen edessä änkyttäen jotain sekavaa mallina olosta, kauneudesta ja herkkyydestä.
- Minusta nähden taulunne on hieman 'konservatiivinen'. Luulin käymiemme keskustelujen perusteella että te olisitte modernimpi, avantgardistisempi... ehkä älykkäämpi. Mutta kun tätä teosta katsoo, niin eihän tässä ole taiteen hiventäkään. En tietenkään halua loukata teitä, sillä taiteenkeräilijänä minä olen aivan noviisi... ehkä jopa puolisokea sunnuntaiharrastelija. Oletteko muuttanut taiteellisten ambitioidenne suuntaa jotenkin? Kun katselen muita töitänne, niin näen jotain aivan muuta.
Hän heilautti kättään ympäri ateljeen, ja minun katseeni meni automaattisesti perässä. Tosiaan. Hän oli oikeassa: Jelenan kuva oli väärällä vuosisadalla.
Vernissapullo putosi otteestani lattialle. Kuiva kolahdus jysähti rintaani kuin kahva tikarista sisääni väkivaltaisesti uppoavalle taidekeskustelulle.
Tunsin olleeni niin epäonnistunut että lysähdin kasaan. Kaikki mitä olin juonut jumalten maljasta valui housuihini ja muuttui virtsaksi valuen housunpunteista lattialle. Ymmärsin ettei kauneutta ollut olemassakaan. Se oli mielen harha - verrattavissa masturbaatioon.
Mutta kun vilkaisin jälleen Jelenan kuvaa, niin koko väite tuntui aivan järjettömältä - sairaalta.
Jelena loisti taululla kuin jumalatar kaikessa utuisuudessaan ja salaperäisyydessään. Siinä ei ollut haituakaan säädyttömyyttä, pornoa tai jotain rivoa. Hän oli yksinkertaisesti sietämättömän kaunis kuin valkoinen ruusu taivaiden puutarhoissa, iho kuultaen kuin meren syvyyksistä, ruman simpukan sisuksista juuri esiinkaivettu himmeänä hohtava helmi.
Minä suutuin niin että heitin viinilasin seinään ja kirosin kuin paviaani leijonalle apinanleipäpuusta.
Jelenan äiti katseli minua hämmästyneenä. Reaktioni oli täysin odottamaton ja täydellisen taiteellinen. Hän katseli miten lasinsirpaleet liukuivat pitkin lattiaa huoneennurkkiin, sitten sitä miten marssin taulun luo ja nostin sen telineestä, kohotin sen ilmaan ja olin juuri lyödä sen vasten tuolinselkää, kun hän huudahti... oikeastaan kiljaisi:
-EI!
Jäin seisomaan taulu koholla kaatuneen maalaustelineen viereen ja tuijotin silmät suurina naista edessäni. Tämä tuntui sortuvan johonkin sisäiseen painoon, johonkin valtavaan hyökyaaltoon joka murtui ulos hänen sisältään ja purkautui ulos elämän kaduille ja asuntoihin kuin väkivaltainen ja mitään kysymätön tuntematon voima. Se tuli velloen vastaani ja kietoutui kiinni ojennetuin käsivarsin, itkien kuin lapsi joka menettää jotain itselleen tärkeää yhdessä silmänräpäyksessä, siinä hetkessä jonka piti olla ikuinen ja onnellinen. Ja aika liikahtaa eteenpäin kuin kädet jotka puristuvat kiinni toisiin vartaloihin, syöksyvät sisään sinne jonne ei oltu ajateltu mennä.
Taulu sinkoutuu jonnekin ja me riuhdomme vaatteita toinen toisiltamme, purren ja huutaen ja raastaen kuin eläimet toisiamme verille. Minä tempaisen hänet ylös lattialta ja ryntään sänkyyn reidet ympärilläni kuin talo olisi tulessa, hän kiskoo paitaani kappaleiksi viillellen kynsillään kylkeni ja olkapääni haavoille. Huudan kuin hyeena savannilla ja heitän hänet sänkyyn ja kiskon hameen hänen yltään kenkien lennellessä pitkin vuodetta. Karjuen repäisen pikkuhousut hänen jalastaan ja tungen kasvoni lämpimien reisien väliin imien elämännesteet itseeni ulisten ja haukkuen, uppoutuen pehmeään lihaan kuin shakaali raatoon.
Hän huutaa ja kiskoo viimeisiä vaatteita yltään nylkyttäen itseään vasten minun kasvojani, rinnat heiluen pitsitopissaan, puristuen ja vatkaten ja tahtoen vapauteen kaikesta patoutuneesta elämänahdistuksestaan.
Hieron hänen niskaansa ja hiuksia kuin oranki punaisen suun imiessä itsestäni kummallisen, mantraalisen muminan joka purkautuu syvältä kurkkuni kurkisevista pohjukoista. Ja nainen edessäni kiemurtelee ja tyydyttää itseään. Ja lopulta, voimatta enää kestää enempää ikuista odotusta, hän kaatuu alleni - ja survaisen elimeni hänen sisäänsä kuin villisika omansa kiimaiseen naaraaseen, huutaen ja karjuen niin että seinät vapisevat hänen loputtomien orgasmiensa sarjatulessa. Minulta on lähteä korvat päästä, kun hän vetää niistä vauhtia tapahtumaan.
On kuin hakkaisi alapäätään himosta vastaanpanevaan pehmeään seinään.
Eräs asia minulle tuli mieleen; heti kun olin purkanut itseni hänen sisäänsä puhuen tuntemattomilla kielillä: Madeleinen piti tulla tänään käymään, katsomaan uutta tauluani puoli kahdeksan.
Toivoin että kello ei ollut vielä puoli kahdeksan... tai yli. Hän ei nimittäin koskaan myöhästy mistään.Nakkasin savukkeen kesäyöhön bussipysäkin katoksen alta, samaan aikaan kun keltainen koppakuoriainen kurvasi mutkasta näkyviini. Jelena kaahasi hymyillen vierelleni, ja astun autoon sisään ennenkuin se ehti kunnolla pysähtyä.
Moikattiin, ja samassa olimme jo jatkamassa matkaa.
- Minne kiire? kysyin, ja katselin muusani innosta säteileviä kasvoja. Hän oli meikannut ja puuteroinut itsensä aivan vaaleaksi, rajannut silmänsä hyvin tummiksi ja maiskutellut huulensa roosan vaaleanpunaisiksi. Näky oli jotenkin outo, kovin nukkemainen ja epäaito, mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, sillä Jelena virnisti minulle ja kuiskasi koneen värisevässä metelissä tuskin kuultavasti:
- Salaisuus.
- Minä inhoan salaisuuksia.
- Minä rakastan salaisuuksia.
Jelena kaahasi lävitse vilkkuvien liikennevalojen Hämeentieltä Mäkelänkadulle, äkkijyrkkän vasurin Teollisuustielle suunnaten selvästi Itäväylälle. Kun olimme Kuliksen sillalla, hän käski pitää hetken ratista kiinni.
- Aurinko nousee idästä. Ei se sinne laske. Sitäpaitsi minulla ei ole ajokorttia, valitin.
- Tänään ei kortteja lasketa, hän huitaisi ja kaivoi puhtaasta tuhkakupista esiin sätkän ja blossautti autoon valtavan savupilven.
- Vittu! Vedätsä dullaa?
- Mä olen tuhma tyttö, hän hihitti ja väänsi auton mankkan kovemmalle: - Aivan ihana biisi, kuuntele: ..."don't let me go, don't cry to night...", hän lauloi ja pössäytteli savuja autoon. Minun oli avattava ikkunaa etten olisi tukehtunut. - Tiekkö, mutsi haluaa musta arkkitehdin. Mä voisin suunnitella sulle joskus talon johon voitaisiin sitten muuttaa ja tehdä hirveästi vauvoja, grillata pihalla ja naida nurtsilla. Eiks olis sairasta?
Kotieläimiä meillä ei olis, sillä mä en voi sietää mitään marakatteja, koiria, tai etenkään kissoja.
Mutsi hommas itelleen kissan kun mä lähdin lukioon. Mä en tullu katin kanssa yhtään toimeen. Se kuseksi mun viidensadan saappaisiin ja avokkaisiin eteisessä. Se oli aivan sairas. Mä päätin että se raapija ja ylimielinen paska lähtee mun himasta. Enhän mä nyt voi joka päivä uusia kenkiä ostaa aamuseiskalta.
Mä syötin sille vittupäälle mutsin nukahtamislääkkeitä ja vein sen naapurin rotvailerin ketjun ulottuville koisaamaan. Se hauva repi sen kappaleiksi kun se lääkityksestä heräsi. Ei olis kandennu herätä.
Mutsi ei välittäny mua mitenkään rankasta. Se vaan sano että mä olen patologinen valehtelija ja sosiopaattinen narsisti. Parempi sekin kun haista kissankuselle. Meidän taloon ei tule mitään kusiruiskua merkkailemaan reviireitään.
Jelenan silmät paloivat päässä. Mietin, että oliko tämä jokin tarina jolla minua pitäisi jotenkin järkyttää, jotenkin todistella että tämä nuori aikuinen oli varteenotettava, ja ehkä vaaarallinenkin.
Mieleeni muistui se hetki kun Madeleine oli saapunut ateljeehen viisiminuuttia yli sovitun ajan. Minä makasin vuoteessa pimeäksi sammutetussa työhuuoneessani Jelenan äidin imiessä mulkkuani ja kuunnellessani miten rakastettuni koputtelee nyrkillään metallioveen.
Oloni oli hyvin autio. Tämä autius täyttyi oudosti, kun nainen nousi kuin kirous ylleni ja levitti itsensä vehkeeni ympärille, alkaen hiljalleen liu'uttaa itseään ympärilläni edestakaisin. Hän istahteli silloin tällöin syvään päälleni ja hänen suustaan purkautui matalaa huokailua, samalla kun minä painoin käsiäni hänen huulilleen ja yritin saada tilan täysin hiljaiseksi.
Madeleine poistui hissiin odoteltuaan kylliksi. Hän tiesi että minä vedin lärvit aina sen päälle kun olin saanut jotain tehdyksi. Hän tyytyi tähän, antoi minun tehdä sen.
Käännyimme Kulosaaren ramppiin.
- Eräs asia minua huolestuttaa, Jelena sanoi polkaistessaan jarrua. - Mä en voi käsittää miksi sä et nainut mua silloin kun maalasit mua. Sä et voi käsittää mitä mä tunnen sua kohtaa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Mä voisin luovuttaa sulle elimeni, hän nauroi kikattaen päälle. - Mä makasin sun vuoteellas tuntitolkulla alasti eikä sua kiinnostanut muu kuin pensselin heiluttelu kankaalla. Mun päätäni alkoi särkeä kaikki se tärpätinhaju ja öljyvärien tuoksu.
Sitten siinä makaaminen alasti oli vielä helvetin kylmää hommaa. Ei kivaa. Olenko mä susta jotenkin ruma?
- Häh?
- Niin, olenko mä susta jotenkin ruma, siis koska sä et halua harrastaa seksiä mun kanssa? Olenko mä jotenkin likanen vai lapsellinen? Olenko mä sun mielestä vielä lapsi? Jos sä pidät mua lapsena, niin sittenhän sä olet joku vitun pedofiili jolla on jokin voyerismi tai fetismi... vai mikä helvetti se nyt oli?
Älä pelkää. Kuule, ei ole tuolla kaduilla sellaisia miehiä jotka eivät perääni kuolaisi... siis kirjaimellisesti: kuolaisi 'perääni'. Sitä tekee naapurinsedät ja bensiksen tyypit ja virastopölöt. Ihan samaa kastia kaikki. On aivan sama minkä ikäinen tämä heppu on, aivan sama kohtelu kaikkialla. Se mua vituttaa. Ja mua vituttaa myöskin se, että sitten kun kirjoittelee sulle typeriä rakkausrunoja joka ilta ja miettii missä sä milloinkin mahdat kulkea ja ketä naida, niin minä en kelpaa sulle. Se on lytistävää.
Se varmaan oli lytistävää. Minä vilkaisin Jelenaa, kun tämä kurvasi ohitse Irakin suurlähetystön ja samoin tein täysvalaistun lukaalin sorapihalle.
En muista milloin viimeksi olin käynyt Kulosaaressa, mutta jo lapsena tajusin että minä en kuulunut tänne vaan keskustaan. Jelena jäi tuijottamaan minua avaamatta auton ovea. Tuijotin takaisin.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi. Ja minä näin edessäni valkoiseen, tiukkaan nahkatakkiin pukeutuneen lukiolaistytön jonka kasvoilla oli odottava ilme. Miten olinkaan rakastunut noihin kasvoihin, niin fantastisena ja kauniina laskeutuviin vaaleisiin hiuksiin ja silmiin, joiden eteen silloin tällöin laskeutui kuin taivaasta ripsarilla tummennetut tuuheat harsopilvet. Miten rakastinkaan tuota suuta, huulia joiden kaaria olisin voinut piirtää niin kauan kuin käteni vuoteelta ylös nousisi. Miten jumaloinkaan hänen silmiään, syviä kuin syvin ja vihrein kesäinen meri täynnä aaltoja ja elämää.
- Saatana kun susta ei ota selvää. Tule, mennään! hän tiuskasi ja aukaisi oven ja jäin katselemaan miten hänen päärynäinen takapuolensa farkkuineen katosi ovesta ulos. Ovi pamautettiin kiinni.
Seisoin lukaalin pihalla ja katselin ihmeissäni sitä vaurautta joka näitä kivisiä merenrantametsiä sukupolvesta toiseen miehitti. Tämä oli maailma jossa minun piti olla niin sekaisin viinasta että sen pystyisin kestämään.
Sisältä kuului musiikkia, ja tajusin joutuneeni joihinkin nuorisobileisiin joihin ei koskaan kutsuttaisi poliisia, tapahtui sitten mitä tahansa.
Ovella meitä oli vastassa sekä Jutta että Kristiina, drinksulasit kiillellen mielikuvituksellisesti lakatuissa rakennekynsissään. He kiljuivat ja halailivat Jelenaa, joka kiljui ja halaili kaikkea mikä eteen sattui.
Minä en oikein tiennyt tilatako taksi ja lähteä ostamaan sitä kaalia josta Madeleinen kanssa oli ollut puhetta koko viikon. Hän halusi tehdä kaalikeittoa, se kuulemma virkistäisi muuten minimalistiseksi uuvahtanutta menyytämme.
Unohdin kaalin hetkeksi, ja astelin Jelenan perässä sisään rakennukseen kuin hän olisi ollut jäänmurtaja kuumissa jäissä, ja minä perässä lipuva purjeeton priki täynnä aamuteetä.
Kundi, joka tyrkkäsi käteeni viskilasin, oli tuttu. Hän pelasi Klubissa A-junnuissa maajoukkuetason fudista. Nyt hänellä oli hieman pallo hukassa, sillä hän ei ensin tajunnut kuka olin. Ja sitten kun tajusi, nauroi niin että meistä tuli hetkeksi maailman parhaat frendit.
Lupasin puhua hänen ruotsinmaikalleen kaikista niistä force major -ongelmista joihin hän oli kyseisen lukuvuoden aikana törmännyt. Vedin lasin yhdellä huikalla tyhjäksi ja menin itsekseni tutustumaan kaikkiin, mutta jotka jo ihmeekseni kaikki entuudestaan tunsin.
Oli hyvin ihmeellinen se tunne, että kaikki antoivat minulle sympatiansa päähäni osuneesta sivistyssanakirjasta ja tuomitsivat rikolliset yhteen ääneen. Minä olin tarinan sankari ja "helvetin hyvä heppu", josta kaikki pitivät. Tämä oli oikein mukava tunne, sillä tästä olisi hyvä maanantaina lähteä takaisin skoleen.
Jutta kietaisi itsensä minuun ja suuteli suulle paljon miettimättä. Hän oli niin onnellinen siitä että me olimme löytäneet toisemme Jelenan kanssa, sillä Jellun mutsi on kuulemma täysi paska ja Mussoliniin verrattavissa oleva Hitler jostain landelta. Jellu oli stadilainen ja sillä oli stadin sielu. Se pörräsi bileissä ja reiveissä, keikkui älykkäine päineen Fredalla, ja oli aina silloin paikalla kun Jellua tarvittiin. Kun oltiin päästy Ibitsalle asti, niin Jelena tuli luokseni takaapäin ja otti minut käsivarsiensa otteeseen vyötäröltä ja painoi poskensa selkääni.
Minuun taatusti jäi kaikesta puuterista Jellun siluetti. Sen jälkeen hän ei päästänyt minua enää irti, vaan veti perässään, tuli perässä kävellessäni, istui päälläni istuutuessani, seisoi kiinni minussa - jotten vain naisi jotain hänen frendiään.
Aloin olla humalassa. Jelena paasasi maailmanpolitiikasta, ja heilutteli sormeaan kuin keihästä tuomiten maailman vääryydet ja epäinhimillisyyden, vastuuttomuuden, piittaamattomuuden kolmansista maailmoista, maailman köyhistä, ja heistä jotka ovat yksin jossain jakomäen takana, unohtamatta barbaarista turkistarhaamista.
Olin kaikesta samaa mieltä, enkä jaksanut väitellä, vaan hurrasin muiden mukana ja kiskoin viskiä naamaani kuin se olisi ollut vissyä.
Hoipuin vessaan ja kusin huvikseni pitkin seiniä. Jonkinlainen vasemmistolaisintellektuellin kakara minussa heräsi henkiin, ja tunsin kaikkea tätä kohtaan suunnatonta ja voimatonta vihaa.
Tuijotin vessan peilistä miestä joka halusi ostaa kaalin, kertoa naisystävälleen että oli pannut oppilaansa äitiä ja ollut kuvaamaton sika, mutta siihen en saanut tilaisuutta, sillä Jelena tuli etsimään minua ja koputteli oveen. Päästin hänet sisään ja hän veti muitta mutkitta farkkunsa alas, istuutui pöntölle lorottelemaan ja kiivailemaan siitä miten hirveä maailma oli, ja mitä kaikkea sille oikeastaan pitäisi tehdä.
Pyyhittyään takapuolensa, hän nousi ylös pöntöltä, mutta ei tehnyt elettäkään vetääkseen farkut takaisin jalkaan, vaan painautui vasten minua ja otti käteni omaansa, vei sen jalkojensa väliin ja minun sormeni upposivat hänen turvonneiden huuliensa välistä sisään hänen klitorikselleen.
Se oli jonkinlainen seksuaalinen leka joka jysähti tajuntaani, liikkeeni oli aivan refleksinomainen, suoraviivainen ja nopea: liikautin sormeni ympäri liukasta klitorista ja hän vavahti otteessani, istuutui käsienpesualtaalle ja potki farkut jalastaan, jääden rennosti istumaan ilman housuja ajeltuine alapäineen eteeni.
- Mä tiesin sen, sulla on taiteilevan lääkärin sormet, sen näkee niistä, Jelena kuiskasi tuskin kuuluvasti, ja asettui nojaamaan selkä vasten peilikaappia nostaen jalkapohjansa lantioilleni.
Samalla kun suutelimme niitä ikuisia ranskalaisia, maistellen toisiamme, hän availi farkkuni napit ja pudotti ne polviin, humisten kuin koivu merenrannalla: " rokkarit eivät koskaan pidä alkkareita". En ollut muusikko, mutta tartuin häntä toisella kädellä alaselästä sivellen sen lämmintä ja herkkää pintaa, upottaen toisen käteni jalkojenväliin, ja ryhdyin hieromaan maailman lempeintä nappulaa, kadoten toisinaan Jelenan sisään, syvälle häneen, etsien kuin elävä sondi niitä kohtia joissa hänen kasvonsa jähmettyivät ja kaunis suu aukesi, veti ilmaa sisäänsä ja sulki kasvojensa raskaat luomet nähdäkseen jotain sisäistä ja hämmästyttävää itsessään.
Pyöritin sormiani siinä pehmeässä putouksessa joka Jelenan sisältä valui, ja otin tiukemman otteen alaselästä kun hän alkoi tulla ulos kuorestaan kohti katossa paistavaa lämmintä valoa.
Jelenan orgasmi oli hartiat kokoon puristava, suun raolleen aukaiseva sisäinen ihme, joka vapisutti häntä otteessani hämmästyttävän pitkään. Hän vavahteli ja värisi sanomatta yhtään mitään, päästämättä minkäänlaista ääntä. Vain tutisten pöydällä sormieni ja vartaloni otteessa, Jelena jännittyi ja muuttui yhdeksi ryöpyksi vapinaa. Ja sormeni katosivat sykkivään ja pehmeään lihaan kuin märkään ja lämpimänä pursuilevaan pullataikinaan.
Huohottaen Jelena painoi päänsä olkapäälleni ja lysähti kasaan. Nojailimme toisiimme hyvin pitkään.
Olomme oli uninen ja epätosi. Jellu kietoi kätensä ylitse niskani ja suuteli minua kuin nainen.
Jutta totesi oven toisella puolella jonkun olevan vessassa naimassa. Katsoimme toisiamme ja minä näin hänen silmissään pelkkää rakkautta, syvää halua ja avoimmuutta.... kummallista hiljaisuutta. Ehkä juuri sitä hiljaisuutta johon olin kiinnittänyt Jelenassa huomion, kun hän katseli luokasta ohitse kiitäviä tuulenpuuskia, ihmisiä, lintuja. Hän oli perillä jossain, eikä hänellä ollut enää minkään maailman kiire minnekään. Hän oli rauhallinen.
- Mä jätin sut aivan ilman, hän lopulta huokaisi, tarttui vehkeeseeni ja siveli sen päätä peukalollaan mietteliäänä. - Rakastatko sä mua? Jälleen hän esitti tuon kysymyksen. Se oli ahdistava. Se oli maailman ikävin kysymys joka minulle on koskaan ja missään esitetty.
Virnistin ja kuvittelin pääseväni siitä eroon, mutta Jelena laskeutui alas pöydältä valitellen takapuolensa puutumista ja jatkoi vessanpöntöltä:
- Sä rakastat sitä Madeleineas. Mikä siitä nyt tekee niin hyvän? Samalla hän lipaisi kielellään kullini alapintaa niin että sai sen hyppäämään ilmaan kuin jäniksen puskasta. Hän hihitti ja nuolaisi uudelleen. - Sulla on maailman komein vemputin, kummallisen ylöspäin käyrä, niin kuin jokin soitin johon puhaltaa, hän sanoi ja otti sen suuhunsa. Minun piti ottaa tukea pyyhetelineestä etten olisi hypännyt kattoon. Jellu veti liikkuvat muitta mutkitta taakse ja imi vehkeen itseensä jääden huulillaan hetkeksi hieromaan "vemputtimen" päätä niin, että minä irvistelin kihelmöivästä mielihyvästä ja pakoreaktion jumalaisesta hallitsemisesta.
- Mä en rakasta ketään. Mä olen ihan pipi... Vissiin niin kuin mutsis mukaan säkin: sosiopaattinen narsissi. Tämä pieni toteamus ei Jelenaa haitannut, vaan hän veteli vehjettä suussaan niin että takapuoleni vatkasi edestakaisin. Ja kun en enää kestänyt, minä karjaisin kuin eläin ja paukahdin suoraan hänen odottavaan suuhunsa. "Vemputin" nytki Jelenan kitalaessa, ja hän vain odotti huulet tiukasti sen ympärillä, että olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Putosin läähättäen perseelleni lattialaatoille ja silmissäni kiersi ja heitti kuin maailmanpyörässä Lintsillä. Jelena laski vettä jonkun hammasmukiin ja joi ahnaasti. Sitten veti pääni pehmeiden ja lämpimien reisiensä väliin ja pörrötti tukkaani kuin olisin lapsi. Hänen tuoksunsa levisi sieraimiini painaessani kasvoni vasten pehmeää vatsaa. Jotenkin minulle tuli mieleen hänen äitinsä, kun tämä kiljui kuin syötävä tunkiessani kieleni juuri sinne mistä tämä ihmislapsi oli tullut.
Mikä voima.
Jelena nojautui vasten pöntön vesisäiliötä ja veti minut korvista kiinni odottavaa jalkoväliinsä. En tuntenut kuin ohuen sängen häpykummulla, mutta tätä yksityiskohtaa en hänelle milloinkaan maininnut.
Nostaen jalkansa olkapäilleni, hän tarjosi itsensä minulle esteettä. Painoi pääni vasten lämmintä pilluaan ja huokaisi niin, että olin varma että hän samalla hymyili.
Oveen jyskytettiin hyvin vaativasti. Jutta huuteli kuulumisia ja kyseli olivatko molemmat jo tulleet. Jelena kysyi, "että ketkä"
- Pitää vissiin mennä, kulti?
- Vittu!
- Älä nyt suutu. Mennään alakertaan heti kun olen heittänyt Jutalle muutaman hyvän jutun.
- Minkä helvetin jutun?
- Esso-jutun.
- Vedetäänks täällä nappejakin?
- Juu-u. Mä syön muutenkin e-pillereitä näihin vitun kuukautiskipuihini. Niin, että mitä muutamalla muulla napilla nyt enää väliä on?
- Jaa. Ei täällä alapäässä mitään menkkoja näy.
- Mulla ne on vähän jokapuolella, ja miten sattuu milloinkin.
- Sä se olet kumma otus.
- Mä haluan naida sua. Ja mä haluan että sä haluat naida mua. Mä haluan olla alasti - siten että sä näet mut kokonaan, ja mä näen sut kauttaaltaan.
- Ok.
Lähdimme veskistä ja päästimme Klubin kuselle, Jutan ja Krissen napeille, ja muut tekemään mitä huvitti. Taisin vetää itsekin, en muista. Olin niin saatanan sekaisin etten tiennyt rakastinko minä tuota naista vai en, vai halusinko minä häneltä vain kerran kunnolla takapuolta. Huomasin olevani hyvin kiukkuinen siitä että minut keskeytettiin juuri silloin kun se missään tapauksessa ei olisi ollut toivottavaa.
Kävelin taas Jelenan perässä ja ihailin huomaamatta miten sulava ja ystävällinen, iloinen ihminen hän oli. Hän kumartui kaikkien puoleen ja oli sekunnissa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Nauroi ja pilaili ja oli niin kevyt, kevyt kuin ne perhoset välkkyvine siipineen niittyjen yllä; perhoset jotka mieleeni putkahtavat kun olin jostain syystä harvinaisen iloinen ja onnellinen. Hänessä on kieltämättä uskomaton määrä kauneutta ja karismaa, nuoruutta ja päätöntä herkkyyttä, joka vielä uurtaa sileille kasvoille sen ensimmäisen rypyn - elämänviivan kuoleman rannalle.
Ajatus oli julma. En saattanut kuvitella että jokin noin kaunis olento voisi vanheta, saati kadota. Istuuduin alas ja tuijotin valtavaa litteää televisoiruutua edessäni voimatta uskoa ajatustani todeksi. Silloin muistin tauluni ja vuoteella makaavan unisen Jelenan pysähtyneenä aikaan ja paikkaan, tilaan ja muotoon. Hän oli ikuinen.
Vilkaisin Jelenaa kun hän suuteli jonkun lihaksia kasvattaneen skargatyypin kanssa keittiön ovella. Ja tiesin että Jelena oli vain unta, painajaista josta ei halua herätä.
Poitsu hyrräsi kuin automobiili ulkona pakkasessa ylikuumana. Ja Jellu vain pilaili ja tökki heppua rintaan keikutellen päätään puolelta toiselle hiukset heiluen. Lavakarismaa, kieltämättä. Kulliani aristi farkuissa elämän rajuus ja kauneus.
Etsin cd-telineestä Depech Modea ja linttasin soimaan oman melankoliani, kaikkeuden pimeässä ja tyhjässä huoneessa, loputtomuudessa huutavan ihmisääneni.
Se jotenkin latisti tunnelmaa. Kippasin viinaa lisää ja etsin puhelimeni, selasin kaalisoppaa himoavan naisen luokse vievän taksin numeron ja painoin luuria.
Mutta ennen kuin se oli ehtinyt edes hälyttää, Jelena nappasi sen korvaltani ja juoksi kikattaen karkuun alakertaan.
- Niillä on jumalauta uima-allas! Hätkähdin porrastasanteelta, ja tajusin että jossain oli tietenkin sauna... Ja Jelena.
Sauna vai Jelena? Vai molemmat?
- Saatana! Puhelin tänne tai mä soitan sillä poliisit! karjuin hoippuessani alas portaita kaide nitisten. Alakerrassa oli jälleen peili. Siinä seisoi edessäni kundi jolla roikkui tumma tukka silmillä ja hän kertoili itselleen joitain hyvin tärkeitä asioita elämästään. Ensinnäkin tuo vaatetus: Oletko ajatellut käydä ostamassa uudet farkut, tai käydä jossain nostattamassa nuo raskaat silmäluomet jossain pois silmiesi edestä jotta näkisit eteesi?
Kundilla oli aika paljon kertynyt habaa pensselin heiluttamisesta, silmissäkin tuntui olevan jotain elämää... siellä kimalsi pimeydessä jotain. Ehkä se oli vain kattovalo tai takaraivossa oleva reikä, mutta se näytti suhteellisen hyvältä. Taasen parransänki oli jotenkin liian dekadenssi.
Hänestä tuntui että hän oli täällä jokin vasemmistolainen varas nussimassa pöytähopeita tietämättä mitä niillä tehdä.
Hmm.
Peiliin ilmestyi myös Jelena, pidellen puhelintani kuin olisi ollut vapaudenpatsas, ja puhelin kädessä patsaana roihuava liekki; se pienempi liekki Seinen rannalla. Suurempaa en muista nähneeni koskaan, koska olen amerikkalaisuusvastainen, ja siten rajoittunut persoonallisuus. Luultavasti en enää koskaan edes pääsisi amerikkaan, koska CIA on tutkinut kotikoneeni, juuri sen koneen jolta olen katsonut kaalisopan ohjeet ja Pentagonin pohjapiirustukset.
Perkel! Se kaali. Minä olen humalassa.
- Mitä hittoa sä höpiset siellä? Jelena kysyi ja painautui vasten selkääni.
Kun aamulla juoksin farkuissa pitkin tietä, niin minä nauroin kuin paljasjalkainen hullu. Päätäni särki jokainen tärähdys, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä tämän hullummaksi ei enää voi elämä muuttua.
Löysin muutaman mutkan kautta Kulosaaren metroasemalle ja toivottelin kaikille kanssaihmisille hyviä huomenia. Olin vakaasti päättänyt mennä ateljeelle, vetää ylle uudet kledjut ja paahtaa Haggiksen kauppahalliin ostamaan muutaman mehevän kaalin, ja sitten lutviutua suorin tien himaan niitä keittelemään ja pilppuilemaan.
Mutta istuessani metrossa, minä muistin miten Jelenan vartalo nyki allani, miten joku oli päälläni, miten kaikki oli täysin sekaisin. Muistin miten pidin Jellua kädestä, kun joku heppu pani häntä takaa ja edestä, sivulta ja suuhun. Siitä en ollut ollenkaan varma, olinko rakastunut Juttaan, sillä hänessä oli jotain aivan ihmeellistä kun hän pääsi sänkyyn. Mietin tätä hyvin pitkään tuijotellen metron ikkunasta ulos, ja huomasin yllätyksekseni että joku oli töhrinyt metron ikkunaan huulipunalla sydämen.
Tavasin vaivalloisesti sydämen sisään kirjoitettua tekstiä:
"Kiitos lukijoille...
t: Jelena" - nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
Nakkasin savukkeen kesäyöhön bussipysäkin katoksen alta, samaan aikaan kun keltainen koppakuoriainen kurvasi mutkasta näkyviini. Jelena kaahasi hymyillen vierelleni, ja astun autoon sisään ennenkuin se ehti kunnolla pysähtyä.
Moikattiin, ja samassa olimme jo jatkamassa matkaa.
- Minne kiire? kysyin, ja katselin muusani innosta säteileviä kasvoja. Hän oli meikannut ja puuteroinut itsensä aivan vaaleaksi, rajannut silmänsä hyvin tummiksi ja maiskutellut huulensa roosan vaaleanpunaisiksi. Näky oli jotenkin outo, kovin nukkemainen ja epäaito, mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, sillä Jelena virnisti minulle ja kuiskasi koneen värisevässä metelissä tuskin kuultavasti:
- Salaisuus.
- Minä inhoan salaisuuksia.
- Minä rakastan salaisuuksia.
Jelena kaahasi lävitse vilkkuvien liikennevalojen Hämeentieltä Mäkelänkadulle, äkkijyrkkän vasurin Teollisuustielle suunnaten selvästi Itäväylälle. Kun olimme Kuliksen sillalla, hän käski pitää hetken ratista kiinni.
- Aurinko nousee idästä. Ei se sinne laske. Sitäpaitsi minulla ei ole ajokorttia, valitin.
- Tänään ei kortteja lasketa, hän huitaisi ja kaivoi puhtaasta tuhkakupista esiin sätkän ja blossautti autoon valtavan savupilven.
- Vittu! Vedätsä dullaa?
- Mä olen tuhma tyttö, hän hihitti ja väänsi auton mankkan kovemmalle: - Aivan ihana biisi, kuuntele: ..."don't let me go, don't cry to night...", hän lauloi ja pössäytteli savuja autoon. Minun oli avattava ikkunaa etten olisi tukehtunut. - Tiekkö, mutsi haluaa musta arkkitehdin. Mä voisin suunnitella sulle joskus talon johon voitaisiin sitten muuttaa ja tehdä hirveästi vauvoja, grillata pihalla ja naida nurtsilla. Eiks olis sairasta?
Kotieläimiä meillä ei olis, sillä mä en voi sietää mitään marakatteja, koiria, tai etenkään kissoja.
Mutsi hommas itelleen kissan kun mä lähdin lukioon. Mä en tullu katin kanssa yhtään toimeen. Se kuseksi mun viidensadan saappaisiin ja avokkaisiin eteisessä. Se oli aivan sairas. Mä päätin että se raapija ja ylimielinen paska lähtee mun himasta. Enhän mä nyt voi joka päivä uusia kenkiä ostaa aamuseiskalta.
Mä syötin sille vittupäälle mutsin nukahtamislääkkeitä ja vein sen naapurin rotvailerin ketjun ulottuville koisaamaan. Se hauva repi sen kappaleiksi kun se lääkityksestä heräsi. Ei olis kandennu herätä.
Mutsi ei välittäny mua mitenkään rankasta. Se vaan sano että mä olen patologinen valehtelija ja sosiopaattinen narsisti. Parempi sekin kun haista kissankuselle. Meidän taloon ei tule mitään kusiruiskua merkkailemaan reviireitään.
Jelenan silmät paloivat päässä. Mietin, että oliko tämä jokin tarina jolla minua pitäisi jotenkin järkyttää, jotenkin todistella että tämä nuori aikuinen oli varteenotettava, ja ehkä vaaarallinenkin.
Mieleeni muistui se hetki kun Madeleine oli saapunut ateljeehen viisiminuuttia yli sovitun ajan. Minä makasin vuoteessa pimeäksi sammutetussa työhuuoneessani Jelenan äidin imiessä mulkkuani ja kuunnellessani miten rakastettuni koputtelee nyrkillään metallioveen.
Oloni oli hyvin autio. Tämä autius täyttyi oudosti, kun nainen nousi kuin kirous ylleni ja levitti itsensä vehkeeni ympärille, alkaen hiljalleen liu'uttaa itseään ympärilläni edestakaisin. Hän istahteli silloin tällöin syvään päälleni ja hänen suustaan purkautui matalaa huokailua, samalla kun minä painoin käsiäni hänen huulilleen ja yritin saada tilan täysin hiljaiseksi.
Madeleine poistui hissiin odoteltuaan kylliksi. Hän tiesi että minä vedin lärvit aina sen päälle kun olin saanut jotain tehdyksi. Hän tyytyi tähän, antoi minun tehdä sen.
Käännyimme Kulosaaren ramppiin.
- Eräs asia minua huolestuttaa, Jelena sanoi polkaistessaan jarrua. - Mä en voi käsittää miksi sä et nainut mua silloin kun maalasit mua. Sä et voi käsittää mitä mä tunnen sua kohtaa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Mä voisin luovuttaa sulle elimeni, hän nauroi kikattaen päälle. - Mä makasin sun vuoteellas tuntitolkulla alasti eikä sua kiinnostanut muu kuin pensselin heiluttelu kankaalla. Mun päätäni alkoi särkeä kaikki se tärpätinhaju ja öljyvärien tuoksu.
Sitten siinä makaaminen alasti oli vielä helvetin kylmää hommaa. Ei kivaa. Olenko mä susta jotenkin ruma?
- Häh?
- Niin, olenko mä susta jotenkin ruma, siis koska sä et halua harrastaa seksiä mun kanssa? Olenko mä jotenkin likanen vai lapsellinen? Olenko mä sun mielestä vielä lapsi? Jos sä pidät mua lapsena, niin sittenhän sä olet joku vitun pedofiili jolla on jokin voyerismi tai fetismi... vai mikä helvetti se nyt oli?
Älä pelkää. Kuule, ei ole tuolla kaduilla sellaisia miehiä jotka eivät perääni kuolaisi... siis kirjaimellisesti: kuolaisi 'perääni'. Sitä tekee naapurinsedät ja bensiksen tyypit ja virastopölöt. Ihan samaa kastia kaikki. On aivan sama minkä ikäinen tämä heppu on, aivan sama kohtelu kaikkialla. Se mua vituttaa. Ja mua vituttaa myöskin se, että sitten kun kirjoittelee sulle typeriä rakkausrunoja joka ilta ja miettii missä sä milloinkin mahdat kulkea ja ketä naida, niin minä en kelpaa sulle. Se on lytistävää.
Se varmaan oli lytistävää. Minä vilkaisin Jelenaa, kun tämä kurvasi ohitse Irakin suurlähetystön ja samoin tein täysvalaistun lukaalin sorapihalle.
En muista milloin viimeksi olin käynyt Kulosaaressa, mutta jo lapsena tajusin että minä en kuulunut tänne vaan keskustaan. Jelena jäi tuijottamaan minua avaamatta auton ovea. Tuijotin takaisin.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi. Ja minä näin edessäni valkoiseen, tiukkaan nahkatakkiin pukeutuneen lukiolaistytön jonka kasvoilla oli odottava ilme. Miten olinkaan rakastunut noihin kasvoihin, niin fantastisena ja kauniina laskeutuviin vaaleisiin hiuksiin ja silmiin, joiden eteen silloin tällöin laskeutui kuin taivaasta ripsarilla tummennetut tuuheat harsopilvet. Miten rakastinkaan tuota suuta, huulia joiden kaaria olisin voinut piirtää niin kauan kuin käteni vuoteelta ylös nousisi. Miten jumaloinkaan hänen silmiään, syviä kuin syvin ja vihrein kesäinen meri täynnä aaltoja ja elämää.
- Saatana kun susta ei ota selvää. Tule, mennään! hän tiuskasi ja aukaisi oven ja jäin katselemaan miten hänen päärynäinen takapuolensa farkkuineen katosi ovesta ulos. Ovi pamautettiin kiinni.
Seisoin lukaalin pihalla ja katselin ihmeissäni sitä vaurautta joka näitä kivisiä merenrantametsiä sukupolvesta toiseen miehitti. Tämä oli maailma jossa minun piti olla niin sekaisin viinasta että sen pystyisin kestämään.
Sisältä kuului musiikkia, ja tajusin joutuneeni joihinkin nuorisobileisiin joihin ei koskaan kutsuttaisi poliisia, tapahtui sitten mitä tahansa.
Ovella meitä oli vastassa sekä Jutta että Kristiina, drinksulasit kiillellen mielikuvituksellisesti lakatuissa rakennekynsissään. He kiljuivat ja halailivat Jelenaa, joka kiljui ja halaili kaikkea mikä eteen sattui.
Minä en oikein tiennyt tilatako taksi ja lähteä ostamaan sitä kaalia josta Madeleinen kanssa oli ollut puhetta koko viikon. Hän halusi tehdä kaalikeittoa, se kuulemma virkistäisi muuten minimalistiseksi uuvahtanutta menyytämme.
Unohdin kaalin hetkeksi, ja astelin Jelenan perässä sisään rakennukseen kuin hän olisi ollut jäänmurtaja kuumissa jäissä, ja minä perässä lipuva purjeeton priki täynnä aamuteetä.
Kundi, joka tyrkkäsi käteeni viskilasin, oli tuttu. Hän pelasi Klubissa A-junnuissa maajoukkuetason fudista. Nyt hänellä oli hieman pallo hukassa, sillä hän ei ensin tajunnut kuka olin. Ja sitten kun tajusi, nauroi niin että meistä tuli hetkeksi maailman parhaat frendit.
Lupasin puhua hänen ruotsinmaikalleen kaikista niistä force major -ongelmista joihin hän oli kyseisen lukuvuoden aikana törmännyt. Vedin lasin yhdellä huikalla tyhjäksi ja menin itsekseni tutustumaan kaikkiin, mutta jotka jo ihmeekseni kaikki entuudestaan tunsin.
Oli hyvin ihmeellinen se tunne, että kaikki antoivat minulle sympatiansa päähäni osuneesta sivistyssanakirjasta ja tuomitsivat rikolliset yhteen ääneen. Minä olin tarinan sankari ja "helvetin hyvä heppu", josta kaikki pitivät. Tämä oli oikein mukava tunne, sillä tästä olisi hyvä maanantaina lähteä takaisin skoleen.
Jutta kietaisi itsensä minuun ja suuteli suulle paljon miettimättä. Hän oli niin onnellinen siitä että me olimme löytäneet toisemme Jelenan kanssa, sillä Jellun mutsi on kuulemma täysi paska ja Mussoliniin verrattavissa oleva Hitler jostain landelta. Jellu oli stadilainen ja sillä oli stadin sielu. Se pörräsi bileissä ja reiveissä, keikkui älykkäine päineen Fredalla, ja oli aina silloin paikalla kun Jellua tarvittiin. Kun oltiin päästy Ibitsalle asti, niin Jelena tuli luokseni takaapäin ja otti minut käsivarsiensa otteeseen vyötäröltä ja painoi poskensa selkääni.
Minuun taatusti jäi kaikesta puuterista Jellun siluetti. Sen jälkeen hän ei päästänyt minua enää irti, vaan veti perässään, tuli perässä kävellessäni, istui päälläni istuutuessani, seisoi kiinni minussa - jotten vain naisi jotain hänen frendiään.
Aloin olla humalassa. Jelena paasasi maailmanpolitiikasta, ja heilutteli sormeaan kuin keihästä tuomiten maailman vääryydet ja epäinhimillisyyden, vastuuttomuuden, piittaamattomuuden kolmansista maailmoista, maailman köyhistä, ja heistä jotka ovat yksin jossain jakomäen takana, unohtamatta barbaarista turkistarhaamista.
Olin kaikesta samaa mieltä, enkä jaksanut väitellä, vaan hurrasin muiden mukana ja kiskoin viskiä naamaani kuin se olisi ollut vissyä.
Hoipuin vessaan ja kusin huvikseni pitkin seiniä. Jonkinlainen vasemmistolaisintellektuellin kakara minussa heräsi henkiin, ja tunsin kaikkea tätä kohtaan suunnatonta ja voimatonta vihaa.
Tuijotin vessan peilistä miestä joka halusi ostaa kaalin, kertoa naisystävälleen että oli pannut oppilaansa äitiä ja ollut kuvaamaton sika, mutta siihen en saanut tilaisuutta, sillä Jelena tuli etsimään minua ja koputteli oveen. Päästin hänet sisään ja hän veti muitta mutkitta farkkunsa alas, istuutui pöntölle lorottelemaan ja kiivailemaan siitä miten hirveä maailma oli, ja mitä kaikkea sille oikeastaan pitäisi tehdä.
Pyyhittyään takapuolensa, hän nousi ylös pöntöltä, mutta ei tehnyt elettäkään vetääkseen farkut takaisin jalkaan, vaan painautui vasten minua ja otti käteni omaansa, vei sen jalkojensa väliin ja minun sormeni upposivat hänen turvonneiden huuliensa välistä sisään hänen klitorikselleen.
Se oli jonkinlainen seksuaalinen leka joka jysähti tajuntaani, liikkeeni oli aivan refleksinomainen, suoraviivainen ja nopea: liikautin sormeni ympäri liukasta klitorista ja hän vavahti otteessani, istuutui käsienpesualtaalle ja potki farkut jalastaan, jääden rennosti istumaan ilman housuja ajeltuine alapäineen eteeni.
- Mä tiesin sen, sulla on taiteilevan lääkärin sormet, sen näkee niistä, Jelena kuiskasi tuskin kuuluvasti, ja asettui nojaamaan selkä vasten peilikaappia nostaen jalkapohjansa lantioilleni.
Samalla kun suutelimme niitä ikuisia ranskalaisia, maistellen toisiamme, hän availi farkkuni napit ja pudotti ne polviin, humisten kuin koivu merenrannalla: " rokkarit eivät koskaan pidä alkkareita". En ollut muusikko, mutta tartuin häntä toisella kädellä alaselästä sivellen sen lämmintä ja herkkää pintaa, upottaen toisen käteni jalkojenväliin, ja ryhdyin hieromaan maailman lempeintä nappulaa, kadoten toisinaan Jelenan sisään, syvälle häneen, etsien kuin elävä sondi niitä kohtia joissa hänen kasvonsa jähmettyivät ja kaunis suu aukesi, veti ilmaa sisäänsä ja sulki kasvojensa raskaat luomet nähdäkseen jotain sisäistä ja hämmästyttävää itsessään.
Pyöritin sormiani siinä pehmeässä putouksessa joka Jelenan sisältä valui, ja otin tiukemman otteen alaselästä kun hän alkoi tulla ulos kuorestaan kohti katossa paistavaa lämmintä valoa.
Jelenan orgasmi oli hartiat kokoon puristava, suun raolleen aukaiseva sisäinen ihme, joka vapisutti häntä otteessani hämmästyttävän pitkään. Hän vavahteli ja värisi sanomatta yhtään mitään, päästämättä minkäänlaista ääntä. Vain tutisten pöydällä sormieni ja vartaloni otteessa, Jelena jännittyi ja muuttui yhdeksi ryöpyksi vapinaa. Ja sormeni katosivat sykkivään ja pehmeään lihaan kuin märkään ja lämpimänä pursuilevaan pullataikinaan.
Huohottaen Jelena painoi päänsä olkapäälleni ja lysähti kasaan. Nojailimme toisiimme hyvin pitkään.
Olomme oli uninen ja epätosi. Jellu kietoi kätensä ylitse niskani ja suuteli minua kuin nainen.
Jutta totesi oven toisella puolella jonkun olevan vessassa naimassa. Katsoimme toisiamme ja minä näin hänen silmissään pelkkää rakkautta, syvää halua ja avoimmuutta.... kummallista hiljaisuutta. Ehkä juuri sitä hiljaisuutta johon olin kiinnittänyt Jelenassa huomion, kun hän katseli luokasta ohitse kiitäviä tuulenpuuskia, ihmisiä, lintuja. Hän oli perillä jossain, eikä hänellä ollut enää minkään maailman kiire minnekään. Hän oli rauhallinen.
- Mä jätin sut aivan ilman, hän lopulta huokaisi, tarttui vehkeeseeni ja siveli sen päätä peukalollaan mietteliäänä. - Rakastatko sä mua? Jälleen hän esitti tuon kysymyksen. Se oli ahdistava. Se oli maailman ikävin kysymys joka minulle on koskaan ja missään esitetty.
Virnistin ja kuvittelin pääseväni siitä eroon, mutta Jelena laskeutui alas pöydältä valitellen takapuolensa puutumista ja jatkoi vessanpöntöltä:
- Sä rakastat sitä Madeleineas. Mikä siitä nyt tekee niin hyvän? Samalla hän lipaisi kielellään kullini alapintaa niin että sai sen hyppäämään ilmaan kuin jäniksen puskasta. Hän hihitti ja nuolaisi uudelleen. - Sulla on maailman komein vemputin, kummallisen ylöspäin käyrä, niin kuin jokin soitin johon puhaltaa, hän sanoi ja otti sen suuhunsa. Minun piti ottaa tukea pyyhetelineestä etten olisi hypännyt kattoon. Jellu veti liikkuvat muitta mutkitta taakse ja imi vehkeen itseensä jääden huulillaan hetkeksi hieromaan "vemputtimen" päätä niin, että minä irvistelin kihelmöivästä mielihyvästä ja pakoreaktion jumalaisesta hallitsemisesta.
- Mä en rakasta ketään. Mä olen ihan pipi... Vissiin niin kuin mutsis mukaan säkin: sosiopaattinen narsissi. Tämä pieni toteamus ei Jelenaa haitannut, vaan hän veteli vehjettä suussaan niin että takapuoleni vatkasi edestakaisin. Ja kun en enää kestänyt, minä karjaisin kuin eläin ja paukahdin suoraan hänen odottavaan suuhunsa. "Vemputin" nytki Jelenan kitalaessa, ja hän vain odotti huulet tiukasti sen ympärillä, että olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Putosin läähättäen perseelleni lattialaatoille ja silmissäni kiersi ja heitti kuin maailmanpyörässä Lintsillä. Jelena laski vettä jonkun hammasmukiin ja joi ahnaasti. Sitten veti pääni pehmeiden ja lämpimien reisiensä väliin ja pörrötti tukkaani kuin olisin lapsi. Hänen tuoksunsa levisi sieraimiini painaessani kasvoni vasten pehmeää vatsaa. Jotenkin minulle tuli mieleen hänen äitinsä, kun tämä kiljui kuin syötävä tunkiessani kieleni juuri sinne mistä tämä ihmislapsi oli tullut.
Mikä voima.
Jelena nojautui vasten pöntön vesisäiliötä ja veti minut korvista kiinni odottavaa jalkoväliinsä. En tuntenut kuin ohuen sängen häpykummulla, mutta tätä yksityiskohtaa en hänelle milloinkaan maininnut.
Nostaen jalkansa olkapäilleni, hän tarjosi itsensä minulle esteettä. Painoi pääni vasten lämmintä pilluaan ja huokaisi niin, että olin varma että hän samalla hymyili.
Oveen jyskytettiin hyvin vaativasti. Jutta huuteli kuulumisia ja kyseli olivatko molemmat jo tulleet. Jelena kysyi, "että ketkä"
- Pitää vissiin mennä, kulti?
- Vittu!
- Älä nyt suutu. Mennään alakertaan heti kun olen heittänyt Jutalle muutaman hyvän jutun.
- Minkä helvetin jutun?
- Esso-jutun.
- Vedetäänks täällä nappejakin?
- Juu-u. Mä syön muutenkin e-pillereitä näihin vitun kuukautiskipuihini. Niin, että mitä muutamalla muulla napilla nyt enää väliä on?
- Jaa. Ei täällä alapäässä mitään menkkoja näy.
- Mulla ne on vähän jokapuolella, ja miten sattuu milloinkin.
- Sä se olet kumma otus.
- Mä haluan naida sua. Ja mä haluan että sä haluat naida mua. Mä haluan olla alasti - siten että sä näet mut kokonaan, ja mä näen sut kauttaaltaan.
- Ok.
Lähdimme veskistä ja päästimme Klubin kuselle, Jutan ja Krissen napeille, ja muut tekemään mitä huvitti. Taisin vetää itsekin, en muista. Olin niin saatanan sekaisin etten tiennyt rakastinko minä tuota naista vai en, vai halusinko minä häneltä vain kerran kunnolla takapuolta. Huomasin olevani hyvin kiukkuinen siitä että minut keskeytettiin juuri silloin kun se missään tapauksessa ei olisi ollut toivottavaa.
Kävelin taas Jelenan perässä ja ihailin huomaamatta miten sulava ja ystävällinen, iloinen ihminen hän oli. Hän kumartui kaikkien puoleen ja oli sekunnissa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Nauroi ja pilaili ja oli niin kevyt, kevyt kuin ne perhoset välkkyvine siipineen niittyjen yllä; perhoset jotka mieleeni putkahtavat kun olin jostain syystä harvinaisen iloinen ja onnellinen. Hänessä on kieltämättä uskomaton määrä kauneutta ja karismaa, nuoruutta ja päätöntä herkkyyttä, joka vielä uurtaa sileille kasvoille sen ensimmäisen rypyn - elämänviivan kuoleman rannalle.
Ajatus oli julma. En saattanut kuvitella että jokin noin kaunis olento voisi vanheta, saati kadota. Istuuduin alas ja tuijotin valtavaa litteää televisoiruutua edessäni voimatta uskoa ajatustani todeksi. Silloin muistin tauluni ja vuoteella makaavan unisen Jelenan pysähtyneenä aikaan ja paikkaan, tilaan ja muotoon. Hän oli ikuinen.
Vilkaisin Jelenaa kun hän suuteli jonkun lihaksia kasvattaneen skargatyypin kanssa keittiön ovella. Ja tiesin että Jelena oli vain unta, painajaista josta ei halua herätä.
Poitsu hyrräsi kuin automobiili ulkona pakkasessa ylikuumana. Ja Jellu vain pilaili ja tökki heppua rintaan keikutellen päätään puolelta toiselle hiukset heiluen. Lavakarismaa, kieltämättä. Kulliani aristi farkuissa elämän rajuus ja kauneus.
Etsin cd-telineestä Depech Modea ja linttasin soimaan oman melankoliani, kaikkeuden pimeässä ja tyhjässä huoneessa, loputtomuudessa huutavan ihmisääneni.
Se jotenkin latisti tunnelmaa. Kippasin viinaa lisää ja etsin puhelimeni, selasin kaalisoppaa himoavan naisen luokse vievän taksin numeron ja painoin luuria.
Mutta ennen kuin se oli ehtinyt edes hälyttää, Jelena nappasi sen korvaltani ja juoksi kikattaen karkuun alakertaan.
- Niillä on jumalauta uima-allas! Hätkähdin porrastasanteelta, ja tajusin että jossain oli tietenkin sauna... Ja Jelena.
Sauna vai Jelena? Vai molemmat?
- Saatana! Puhelin tänne tai mä soitan sillä poliisit! karjuin hoippuessani alas portaita kaide nitisten. Alakerrassa oli jälleen peili. Siinä seisoi edessäni kundi jolla roikkui tumma tukka silmillä ja hän kertoili itselleen joitain hyvin tärkeitä asioita elämästään. Ensinnäkin tuo vaatetus: Oletko ajatellut käydä ostamassa uudet farkut, tai käydä jossain nostattamassa nuo raskaat silmäluomet jossain pois silmiesi edestä jotta näkisit eteesi?
Kundilla oli aika paljon kertynyt habaa pensselin heiluttamisesta, silmissäkin tuntui olevan jotain elämää... siellä kimalsi pimeydessä jotain. Ehkä se oli vain kattovalo tai takaraivossa oleva reikä, mutta se näytti suhteellisen hyvältä. Taasen parransänki oli jotenkin liian dekadenssi.
Hänestä tuntui että hän oli täällä jokin vasemmistolainen varas nussimassa pöytähopeita tietämättä mitä niillä tehdä.
Hmm.
Peiliin ilmestyi myös Jelena, pidellen puhelintani kuin olisi ollut vapaudenpatsas, ja puhelin kädessä patsaana roihuava liekki; se pienempi liekki Seinen rannalla. Suurempaa en muista nähneeni koskaan, koska olen amerikkalaisuusvastainen, ja siten rajoittunut persoonallisuus. Luultavasti en enää koskaan edes pääsisi amerikkaan, koska CIA on tutkinut kotikoneeni, juuri sen koneen jolta olen katsonut kaalisopan ohjeet ja Pentagonin pohjapiirustukset.
Perkel! Se kaali. Minä olen humalassa.
- Mitä hittoa sä höpiset siellä? Jelena kysyi ja painautui vasten selkääni.
Kun aamulla juoksin farkuissa pitkin tietä, niin minä nauroin kuin paljasjalkainen hullu. Päätäni särki jokainen tärähdys, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä tämän hullummaksi ei enää voi elämä muuttua.
Löysin muutaman mutkan kautta Kulosaaren metroasemalle ja toivottelin kaikille kanssaihmisille hyviä huomenia. Olin vakaasti päättänyt mennä ateljeelle, vetää ylle uudet kledjut ja paahtaa Haggiksen kauppahalliin ostamaan muutaman mehevän kaalin, ja sitten lutviutua suorin tien himaan niitä keittelemään ja pilppuilemaan.
Mutta istuessani metrossa, minä muistin miten Jelenan vartalo nyki allani, miten joku oli päälläni, miten kaikki oli täysin sekaisin. Muistin miten pidin Jellua kädestä, kun joku heppu pani häntä takaa ja edestä, sivulta ja suuhun. Siitä en ollut ollenkaan varma, olinko rakastunut Juttaan, sillä hänessä oli jotain aivan ihmeellistä kun hän pääsi sänkyyn. Mietin tätä hyvin pitkään tuijotellen metron ikkunasta ulos, ja huomasin yllätyksekseni että joku oli töhrinyt metron ikkunaan huulipunalla sydämen.
Tavasin vaivalloisesti sydämen sisään kirjoitettua tekstiä:
"Kiitos lukijoille...
t: Jelena"..miehelle. Kiitos. Edelleen hengästyttää. Hämmästyttää. Purtavaa riittää. Tämä on pakko lukea vielä uudelleen...Kunpa olisit kirjoittanut kirjan. Lukisin sen,yhdeltä istumalta,kannesta kanteen. Ja todennäköisesti huohottaisin lopussa:)
- joojoojoo1
Eräs mies kirjoitti:
Nakkasin savukkeen kesäyöhön bussipysäkin katoksen alta, samaan aikaan kun keltainen koppakuoriainen kurvasi mutkasta näkyviini. Jelena kaahasi hymyillen vierelleni, ja astun autoon sisään ennenkuin se ehti kunnolla pysähtyä.
Moikattiin, ja samassa olimme jo jatkamassa matkaa.
- Minne kiire? kysyin, ja katselin muusani innosta säteileviä kasvoja. Hän oli meikannut ja puuteroinut itsensä aivan vaaleaksi, rajannut silmänsä hyvin tummiksi ja maiskutellut huulensa roosan vaaleanpunaisiksi. Näky oli jotenkin outo, kovin nukkemainen ja epäaito, mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, sillä Jelena virnisti minulle ja kuiskasi koneen värisevässä metelissä tuskin kuultavasti:
- Salaisuus.
- Minä inhoan salaisuuksia.
- Minä rakastan salaisuuksia.
Jelena kaahasi lävitse vilkkuvien liikennevalojen Hämeentieltä Mäkelänkadulle, äkkijyrkkän vasurin Teollisuustielle suunnaten selvästi Itäväylälle. Kun olimme Kuliksen sillalla, hän käski pitää hetken ratista kiinni.
- Aurinko nousee idästä. Ei se sinne laske. Sitäpaitsi minulla ei ole ajokorttia, valitin.
- Tänään ei kortteja lasketa, hän huitaisi ja kaivoi puhtaasta tuhkakupista esiin sätkän ja blossautti autoon valtavan savupilven.
- Vittu! Vedätsä dullaa?
- Mä olen tuhma tyttö, hän hihitti ja väänsi auton mankkan kovemmalle: - Aivan ihana biisi, kuuntele: ..."don't let me go, don't cry to night...", hän lauloi ja pössäytteli savuja autoon. Minun oli avattava ikkunaa etten olisi tukehtunut. - Tiekkö, mutsi haluaa musta arkkitehdin. Mä voisin suunnitella sulle joskus talon johon voitaisiin sitten muuttaa ja tehdä hirveästi vauvoja, grillata pihalla ja naida nurtsilla. Eiks olis sairasta?
Kotieläimiä meillä ei olis, sillä mä en voi sietää mitään marakatteja, koiria, tai etenkään kissoja.
Mutsi hommas itelleen kissan kun mä lähdin lukioon. Mä en tullu katin kanssa yhtään toimeen. Se kuseksi mun viidensadan saappaisiin ja avokkaisiin eteisessä. Se oli aivan sairas. Mä päätin että se raapija ja ylimielinen paska lähtee mun himasta. Enhän mä nyt voi joka päivä uusia kenkiä ostaa aamuseiskalta.
Mä syötin sille vittupäälle mutsin nukahtamislääkkeitä ja vein sen naapurin rotvailerin ketjun ulottuville koisaamaan. Se hauva repi sen kappaleiksi kun se lääkityksestä heräsi. Ei olis kandennu herätä.
Mutsi ei välittäny mua mitenkään rankasta. Se vaan sano että mä olen patologinen valehtelija ja sosiopaattinen narsisti. Parempi sekin kun haista kissankuselle. Meidän taloon ei tule mitään kusiruiskua merkkailemaan reviireitään.
Jelenan silmät paloivat päässä. Mietin, että oliko tämä jokin tarina jolla minua pitäisi jotenkin järkyttää, jotenkin todistella että tämä nuori aikuinen oli varteenotettava, ja ehkä vaaarallinenkin.
Mieleeni muistui se hetki kun Madeleine oli saapunut ateljeehen viisiminuuttia yli sovitun ajan. Minä makasin vuoteessa pimeäksi sammutetussa työhuuoneessani Jelenan äidin imiessä mulkkuani ja kuunnellessani miten rakastettuni koputtelee nyrkillään metallioveen.
Oloni oli hyvin autio. Tämä autius täyttyi oudosti, kun nainen nousi kuin kirous ylleni ja levitti itsensä vehkeeni ympärille, alkaen hiljalleen liu'uttaa itseään ympärilläni edestakaisin. Hän istahteli silloin tällöin syvään päälleni ja hänen suustaan purkautui matalaa huokailua, samalla kun minä painoin käsiäni hänen huulilleen ja yritin saada tilan täysin hiljaiseksi.
Madeleine poistui hissiin odoteltuaan kylliksi. Hän tiesi että minä vedin lärvit aina sen päälle kun olin saanut jotain tehdyksi. Hän tyytyi tähän, antoi minun tehdä sen.
Käännyimme Kulosaaren ramppiin.
- Eräs asia minua huolestuttaa, Jelena sanoi polkaistessaan jarrua. - Mä en voi käsittää miksi sä et nainut mua silloin kun maalasit mua. Sä et voi käsittää mitä mä tunnen sua kohtaa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Mä voisin luovuttaa sulle elimeni, hän nauroi kikattaen päälle. - Mä makasin sun vuoteellas tuntitolkulla alasti eikä sua kiinnostanut muu kuin pensselin heiluttelu kankaalla. Mun päätäni alkoi särkeä kaikki se tärpätinhaju ja öljyvärien tuoksu.
Sitten siinä makaaminen alasti oli vielä helvetin kylmää hommaa. Ei kivaa. Olenko mä susta jotenkin ruma?
- Häh?
- Niin, olenko mä susta jotenkin ruma, siis koska sä et halua harrastaa seksiä mun kanssa? Olenko mä jotenkin likanen vai lapsellinen? Olenko mä sun mielestä vielä lapsi? Jos sä pidät mua lapsena, niin sittenhän sä olet joku vitun pedofiili jolla on jokin voyerismi tai fetismi... vai mikä helvetti se nyt oli?
Älä pelkää. Kuule, ei ole tuolla kaduilla sellaisia miehiä jotka eivät perääni kuolaisi... siis kirjaimellisesti: kuolaisi 'perääni'. Sitä tekee naapurinsedät ja bensiksen tyypit ja virastopölöt. Ihan samaa kastia kaikki. On aivan sama minkä ikäinen tämä heppu on, aivan sama kohtelu kaikkialla. Se mua vituttaa. Ja mua vituttaa myöskin se, että sitten kun kirjoittelee sulle typeriä rakkausrunoja joka ilta ja miettii missä sä milloinkin mahdat kulkea ja ketä naida, niin minä en kelpaa sulle. Se on lytistävää.
Se varmaan oli lytistävää. Minä vilkaisin Jelenaa, kun tämä kurvasi ohitse Irakin suurlähetystön ja samoin tein täysvalaistun lukaalin sorapihalle.
En muista milloin viimeksi olin käynyt Kulosaaressa, mutta jo lapsena tajusin että minä en kuulunut tänne vaan keskustaan. Jelena jäi tuijottamaan minua avaamatta auton ovea. Tuijotin takaisin.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi. Ja minä näin edessäni valkoiseen, tiukkaan nahkatakkiin pukeutuneen lukiolaistytön jonka kasvoilla oli odottava ilme. Miten olinkaan rakastunut noihin kasvoihin, niin fantastisena ja kauniina laskeutuviin vaaleisiin hiuksiin ja silmiin, joiden eteen silloin tällöin laskeutui kuin taivaasta ripsarilla tummennetut tuuheat harsopilvet. Miten rakastinkaan tuota suuta, huulia joiden kaaria olisin voinut piirtää niin kauan kuin käteni vuoteelta ylös nousisi. Miten jumaloinkaan hänen silmiään, syviä kuin syvin ja vihrein kesäinen meri täynnä aaltoja ja elämää.
- Saatana kun susta ei ota selvää. Tule, mennään! hän tiuskasi ja aukaisi oven ja jäin katselemaan miten hänen päärynäinen takapuolensa farkkuineen katosi ovesta ulos. Ovi pamautettiin kiinni.
Seisoin lukaalin pihalla ja katselin ihmeissäni sitä vaurautta joka näitä kivisiä merenrantametsiä sukupolvesta toiseen miehitti. Tämä oli maailma jossa minun piti olla niin sekaisin viinasta että sen pystyisin kestämään.
Sisältä kuului musiikkia, ja tajusin joutuneeni joihinkin nuorisobileisiin joihin ei koskaan kutsuttaisi poliisia, tapahtui sitten mitä tahansa.
Ovella meitä oli vastassa sekä Jutta että Kristiina, drinksulasit kiillellen mielikuvituksellisesti lakatuissa rakennekynsissään. He kiljuivat ja halailivat Jelenaa, joka kiljui ja halaili kaikkea mikä eteen sattui.
Minä en oikein tiennyt tilatako taksi ja lähteä ostamaan sitä kaalia josta Madeleinen kanssa oli ollut puhetta koko viikon. Hän halusi tehdä kaalikeittoa, se kuulemma virkistäisi muuten minimalistiseksi uuvahtanutta menyytämme.
Unohdin kaalin hetkeksi, ja astelin Jelenan perässä sisään rakennukseen kuin hän olisi ollut jäänmurtaja kuumissa jäissä, ja minä perässä lipuva purjeeton priki täynnä aamuteetä.
Kundi, joka tyrkkäsi käteeni viskilasin, oli tuttu. Hän pelasi Klubissa A-junnuissa maajoukkuetason fudista. Nyt hänellä oli hieman pallo hukassa, sillä hän ei ensin tajunnut kuka olin. Ja sitten kun tajusi, nauroi niin että meistä tuli hetkeksi maailman parhaat frendit.
Lupasin puhua hänen ruotsinmaikalleen kaikista niistä force major -ongelmista joihin hän oli kyseisen lukuvuoden aikana törmännyt. Vedin lasin yhdellä huikalla tyhjäksi ja menin itsekseni tutustumaan kaikkiin, mutta jotka jo ihmeekseni kaikki entuudestaan tunsin.
Oli hyvin ihmeellinen se tunne, että kaikki antoivat minulle sympatiansa päähäni osuneesta sivistyssanakirjasta ja tuomitsivat rikolliset yhteen ääneen. Minä olin tarinan sankari ja "helvetin hyvä heppu", josta kaikki pitivät. Tämä oli oikein mukava tunne, sillä tästä olisi hyvä maanantaina lähteä takaisin skoleen.
Jutta kietaisi itsensä minuun ja suuteli suulle paljon miettimättä. Hän oli niin onnellinen siitä että me olimme löytäneet toisemme Jelenan kanssa, sillä Jellun mutsi on kuulemma täysi paska ja Mussoliniin verrattavissa oleva Hitler jostain landelta. Jellu oli stadilainen ja sillä oli stadin sielu. Se pörräsi bileissä ja reiveissä, keikkui älykkäine päineen Fredalla, ja oli aina silloin paikalla kun Jellua tarvittiin. Kun oltiin päästy Ibitsalle asti, niin Jelena tuli luokseni takaapäin ja otti minut käsivarsiensa otteeseen vyötäröltä ja painoi poskensa selkääni.
Minuun taatusti jäi kaikesta puuterista Jellun siluetti. Sen jälkeen hän ei päästänyt minua enää irti, vaan veti perässään, tuli perässä kävellessäni, istui päälläni istuutuessani, seisoi kiinni minussa - jotten vain naisi jotain hänen frendiään.
Aloin olla humalassa. Jelena paasasi maailmanpolitiikasta, ja heilutteli sormeaan kuin keihästä tuomiten maailman vääryydet ja epäinhimillisyyden, vastuuttomuuden, piittaamattomuuden kolmansista maailmoista, maailman köyhistä, ja heistä jotka ovat yksin jossain jakomäen takana, unohtamatta barbaarista turkistarhaamista.
Olin kaikesta samaa mieltä, enkä jaksanut väitellä, vaan hurrasin muiden mukana ja kiskoin viskiä naamaani kuin se olisi ollut vissyä.
Hoipuin vessaan ja kusin huvikseni pitkin seiniä. Jonkinlainen vasemmistolaisintellektuellin kakara minussa heräsi henkiin, ja tunsin kaikkea tätä kohtaan suunnatonta ja voimatonta vihaa.
Tuijotin vessan peilistä miestä joka halusi ostaa kaalin, kertoa naisystävälleen että oli pannut oppilaansa äitiä ja ollut kuvaamaton sika, mutta siihen en saanut tilaisuutta, sillä Jelena tuli etsimään minua ja koputteli oveen. Päästin hänet sisään ja hän veti muitta mutkitta farkkunsa alas, istuutui pöntölle lorottelemaan ja kiivailemaan siitä miten hirveä maailma oli, ja mitä kaikkea sille oikeastaan pitäisi tehdä.
Pyyhittyään takapuolensa, hän nousi ylös pöntöltä, mutta ei tehnyt elettäkään vetääkseen farkut takaisin jalkaan, vaan painautui vasten minua ja otti käteni omaansa, vei sen jalkojensa väliin ja minun sormeni upposivat hänen turvonneiden huuliensa välistä sisään hänen klitorikselleen.
Se oli jonkinlainen seksuaalinen leka joka jysähti tajuntaani, liikkeeni oli aivan refleksinomainen, suoraviivainen ja nopea: liikautin sormeni ympäri liukasta klitorista ja hän vavahti otteessani, istuutui käsienpesualtaalle ja potki farkut jalastaan, jääden rennosti istumaan ilman housuja ajeltuine alapäineen eteeni.
- Mä tiesin sen, sulla on taiteilevan lääkärin sormet, sen näkee niistä, Jelena kuiskasi tuskin kuuluvasti, ja asettui nojaamaan selkä vasten peilikaappia nostaen jalkapohjansa lantioilleni.
Samalla kun suutelimme niitä ikuisia ranskalaisia, maistellen toisiamme, hän availi farkkuni napit ja pudotti ne polviin, humisten kuin koivu merenrannalla: " rokkarit eivät koskaan pidä alkkareita". En ollut muusikko, mutta tartuin häntä toisella kädellä alaselästä sivellen sen lämmintä ja herkkää pintaa, upottaen toisen käteni jalkojenväliin, ja ryhdyin hieromaan maailman lempeintä nappulaa, kadoten toisinaan Jelenan sisään, syvälle häneen, etsien kuin elävä sondi niitä kohtia joissa hänen kasvonsa jähmettyivät ja kaunis suu aukesi, veti ilmaa sisäänsä ja sulki kasvojensa raskaat luomet nähdäkseen jotain sisäistä ja hämmästyttävää itsessään.
Pyöritin sormiani siinä pehmeässä putouksessa joka Jelenan sisältä valui, ja otin tiukemman otteen alaselästä kun hän alkoi tulla ulos kuorestaan kohti katossa paistavaa lämmintä valoa.
Jelenan orgasmi oli hartiat kokoon puristava, suun raolleen aukaiseva sisäinen ihme, joka vapisutti häntä otteessani hämmästyttävän pitkään. Hän vavahteli ja värisi sanomatta yhtään mitään, päästämättä minkäänlaista ääntä. Vain tutisten pöydällä sormieni ja vartaloni otteessa, Jelena jännittyi ja muuttui yhdeksi ryöpyksi vapinaa. Ja sormeni katosivat sykkivään ja pehmeään lihaan kuin märkään ja lämpimänä pursuilevaan pullataikinaan.
Huohottaen Jelena painoi päänsä olkapäälleni ja lysähti kasaan. Nojailimme toisiimme hyvin pitkään.
Olomme oli uninen ja epätosi. Jellu kietoi kätensä ylitse niskani ja suuteli minua kuin nainen.
Jutta totesi oven toisella puolella jonkun olevan vessassa naimassa. Katsoimme toisiamme ja minä näin hänen silmissään pelkkää rakkautta, syvää halua ja avoimmuutta.... kummallista hiljaisuutta. Ehkä juuri sitä hiljaisuutta johon olin kiinnittänyt Jelenassa huomion, kun hän katseli luokasta ohitse kiitäviä tuulenpuuskia, ihmisiä, lintuja. Hän oli perillä jossain, eikä hänellä ollut enää minkään maailman kiire minnekään. Hän oli rauhallinen.
- Mä jätin sut aivan ilman, hän lopulta huokaisi, tarttui vehkeeseeni ja siveli sen päätä peukalollaan mietteliäänä. - Rakastatko sä mua? Jälleen hän esitti tuon kysymyksen. Se oli ahdistava. Se oli maailman ikävin kysymys joka minulle on koskaan ja missään esitetty.
Virnistin ja kuvittelin pääseväni siitä eroon, mutta Jelena laskeutui alas pöydältä valitellen takapuolensa puutumista ja jatkoi vessanpöntöltä:
- Sä rakastat sitä Madeleineas. Mikä siitä nyt tekee niin hyvän? Samalla hän lipaisi kielellään kullini alapintaa niin että sai sen hyppäämään ilmaan kuin jäniksen puskasta. Hän hihitti ja nuolaisi uudelleen. - Sulla on maailman komein vemputin, kummallisen ylöspäin käyrä, niin kuin jokin soitin johon puhaltaa, hän sanoi ja otti sen suuhunsa. Minun piti ottaa tukea pyyhetelineestä etten olisi hypännyt kattoon. Jellu veti liikkuvat muitta mutkitta taakse ja imi vehkeen itseensä jääden huulillaan hetkeksi hieromaan "vemputtimen" päätä niin, että minä irvistelin kihelmöivästä mielihyvästä ja pakoreaktion jumalaisesta hallitsemisesta.
- Mä en rakasta ketään. Mä olen ihan pipi... Vissiin niin kuin mutsis mukaan säkin: sosiopaattinen narsissi. Tämä pieni toteamus ei Jelenaa haitannut, vaan hän veteli vehjettä suussaan niin että takapuoleni vatkasi edestakaisin. Ja kun en enää kestänyt, minä karjaisin kuin eläin ja paukahdin suoraan hänen odottavaan suuhunsa. "Vemputin" nytki Jelenan kitalaessa, ja hän vain odotti huulet tiukasti sen ympärillä, että olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Putosin läähättäen perseelleni lattialaatoille ja silmissäni kiersi ja heitti kuin maailmanpyörässä Lintsillä. Jelena laski vettä jonkun hammasmukiin ja joi ahnaasti. Sitten veti pääni pehmeiden ja lämpimien reisiensä väliin ja pörrötti tukkaani kuin olisin lapsi. Hänen tuoksunsa levisi sieraimiini painaessani kasvoni vasten pehmeää vatsaa. Jotenkin minulle tuli mieleen hänen äitinsä, kun tämä kiljui kuin syötävä tunkiessani kieleni juuri sinne mistä tämä ihmislapsi oli tullut.
Mikä voima.
Jelena nojautui vasten pöntön vesisäiliötä ja veti minut korvista kiinni odottavaa jalkoväliinsä. En tuntenut kuin ohuen sängen häpykummulla, mutta tätä yksityiskohtaa en hänelle milloinkaan maininnut.
Nostaen jalkansa olkapäilleni, hän tarjosi itsensä minulle esteettä. Painoi pääni vasten lämmintä pilluaan ja huokaisi niin, että olin varma että hän samalla hymyili.
Oveen jyskytettiin hyvin vaativasti. Jutta huuteli kuulumisia ja kyseli olivatko molemmat jo tulleet. Jelena kysyi, "että ketkä"
- Pitää vissiin mennä, kulti?
- Vittu!
- Älä nyt suutu. Mennään alakertaan heti kun olen heittänyt Jutalle muutaman hyvän jutun.
- Minkä helvetin jutun?
- Esso-jutun.
- Vedetäänks täällä nappejakin?
- Juu-u. Mä syön muutenkin e-pillereitä näihin vitun kuukautiskipuihini. Niin, että mitä muutamalla muulla napilla nyt enää väliä on?
- Jaa. Ei täällä alapäässä mitään menkkoja näy.
- Mulla ne on vähän jokapuolella, ja miten sattuu milloinkin.
- Sä se olet kumma otus.
- Mä haluan naida sua. Ja mä haluan että sä haluat naida mua. Mä haluan olla alasti - siten että sä näet mut kokonaan, ja mä näen sut kauttaaltaan.
- Ok.
Lähdimme veskistä ja päästimme Klubin kuselle, Jutan ja Krissen napeille, ja muut tekemään mitä huvitti. Taisin vetää itsekin, en muista. Olin niin saatanan sekaisin etten tiennyt rakastinko minä tuota naista vai en, vai halusinko minä häneltä vain kerran kunnolla takapuolta. Huomasin olevani hyvin kiukkuinen siitä että minut keskeytettiin juuri silloin kun se missään tapauksessa ei olisi ollut toivottavaa.
Kävelin taas Jelenan perässä ja ihailin huomaamatta miten sulava ja ystävällinen, iloinen ihminen hän oli. Hän kumartui kaikkien puoleen ja oli sekunnissa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Nauroi ja pilaili ja oli niin kevyt, kevyt kuin ne perhoset välkkyvine siipineen niittyjen yllä; perhoset jotka mieleeni putkahtavat kun olin jostain syystä harvinaisen iloinen ja onnellinen. Hänessä on kieltämättä uskomaton määrä kauneutta ja karismaa, nuoruutta ja päätöntä herkkyyttä, joka vielä uurtaa sileille kasvoille sen ensimmäisen rypyn - elämänviivan kuoleman rannalle.
Ajatus oli julma. En saattanut kuvitella että jokin noin kaunis olento voisi vanheta, saati kadota. Istuuduin alas ja tuijotin valtavaa litteää televisoiruutua edessäni voimatta uskoa ajatustani todeksi. Silloin muistin tauluni ja vuoteella makaavan unisen Jelenan pysähtyneenä aikaan ja paikkaan, tilaan ja muotoon. Hän oli ikuinen.
Vilkaisin Jelenaa kun hän suuteli jonkun lihaksia kasvattaneen skargatyypin kanssa keittiön ovella. Ja tiesin että Jelena oli vain unta, painajaista josta ei halua herätä.
Poitsu hyrräsi kuin automobiili ulkona pakkasessa ylikuumana. Ja Jellu vain pilaili ja tökki heppua rintaan keikutellen päätään puolelta toiselle hiukset heiluen. Lavakarismaa, kieltämättä. Kulliani aristi farkuissa elämän rajuus ja kauneus.
Etsin cd-telineestä Depech Modea ja linttasin soimaan oman melankoliani, kaikkeuden pimeässä ja tyhjässä huoneessa, loputtomuudessa huutavan ihmisääneni.
Se jotenkin latisti tunnelmaa. Kippasin viinaa lisää ja etsin puhelimeni, selasin kaalisoppaa himoavan naisen luokse vievän taksin numeron ja painoin luuria.
Mutta ennen kuin se oli ehtinyt edes hälyttää, Jelena nappasi sen korvaltani ja juoksi kikattaen karkuun alakertaan.
- Niillä on jumalauta uima-allas! Hätkähdin porrastasanteelta, ja tajusin että jossain oli tietenkin sauna... Ja Jelena.
Sauna vai Jelena? Vai molemmat?
- Saatana! Puhelin tänne tai mä soitan sillä poliisit! karjuin hoippuessani alas portaita kaide nitisten. Alakerrassa oli jälleen peili. Siinä seisoi edessäni kundi jolla roikkui tumma tukka silmillä ja hän kertoili itselleen joitain hyvin tärkeitä asioita elämästään. Ensinnäkin tuo vaatetus: Oletko ajatellut käydä ostamassa uudet farkut, tai käydä jossain nostattamassa nuo raskaat silmäluomet jossain pois silmiesi edestä jotta näkisit eteesi?
Kundilla oli aika paljon kertynyt habaa pensselin heiluttamisesta, silmissäkin tuntui olevan jotain elämää... siellä kimalsi pimeydessä jotain. Ehkä se oli vain kattovalo tai takaraivossa oleva reikä, mutta se näytti suhteellisen hyvältä. Taasen parransänki oli jotenkin liian dekadenssi.
Hänestä tuntui että hän oli täällä jokin vasemmistolainen varas nussimassa pöytähopeita tietämättä mitä niillä tehdä.
Hmm.
Peiliin ilmestyi myös Jelena, pidellen puhelintani kuin olisi ollut vapaudenpatsas, ja puhelin kädessä patsaana roihuava liekki; se pienempi liekki Seinen rannalla. Suurempaa en muista nähneeni koskaan, koska olen amerikkalaisuusvastainen, ja siten rajoittunut persoonallisuus. Luultavasti en enää koskaan edes pääsisi amerikkaan, koska CIA on tutkinut kotikoneeni, juuri sen koneen jolta olen katsonut kaalisopan ohjeet ja Pentagonin pohjapiirustukset.
Perkel! Se kaali. Minä olen humalassa.
- Mitä hittoa sä höpiset siellä? Jelena kysyi ja painautui vasten selkääni.
Kun aamulla juoksin farkuissa pitkin tietä, niin minä nauroin kuin paljasjalkainen hullu. Päätäni särki jokainen tärähdys, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä tämän hullummaksi ei enää voi elämä muuttua.
Löysin muutaman mutkan kautta Kulosaaren metroasemalle ja toivottelin kaikille kanssaihmisille hyviä huomenia. Olin vakaasti päättänyt mennä ateljeelle, vetää ylle uudet kledjut ja paahtaa Haggiksen kauppahalliin ostamaan muutaman mehevän kaalin, ja sitten lutviutua suorin tien himaan niitä keittelemään ja pilppuilemaan.
Mutta istuessani metrossa, minä muistin miten Jelenan vartalo nyki allani, miten joku oli päälläni, miten kaikki oli täysin sekaisin. Muistin miten pidin Jellua kädestä, kun joku heppu pani häntä takaa ja edestä, sivulta ja suuhun. Siitä en ollut ollenkaan varma, olinko rakastunut Juttaan, sillä hänessä oli jotain aivan ihmeellistä kun hän pääsi sänkyyn. Mietin tätä hyvin pitkään tuijotellen metron ikkunasta ulos, ja huomasin yllätyksekseni että joku oli töhrinyt metron ikkunaan huulipunalla sydämen.
Tavasin vaivalloisesti sydämen sisään kirjoitettua tekstiä:
"Kiitos lukijoille...
t: Jelena"Tee samantien romaani
- upea kirjoittaja
Eräs mies kirjoitti:
Nakkasin savukkeen kesäyöhön bussipysäkin katoksen alta, samaan aikaan kun keltainen koppakuoriainen kurvasi mutkasta näkyviini. Jelena kaahasi hymyillen vierelleni, ja astun autoon sisään ennenkuin se ehti kunnolla pysähtyä.
Moikattiin, ja samassa olimme jo jatkamassa matkaa.
- Minne kiire? kysyin, ja katselin muusani innosta säteileviä kasvoja. Hän oli meikannut ja puuteroinut itsensä aivan vaaleaksi, rajannut silmänsä hyvin tummiksi ja maiskutellut huulensa roosan vaaleanpunaisiksi. Näky oli jotenkin outo, kovin nukkemainen ja epäaito, mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, sillä Jelena virnisti minulle ja kuiskasi koneen värisevässä metelissä tuskin kuultavasti:
- Salaisuus.
- Minä inhoan salaisuuksia.
- Minä rakastan salaisuuksia.
Jelena kaahasi lävitse vilkkuvien liikennevalojen Hämeentieltä Mäkelänkadulle, äkkijyrkkän vasurin Teollisuustielle suunnaten selvästi Itäväylälle. Kun olimme Kuliksen sillalla, hän käski pitää hetken ratista kiinni.
- Aurinko nousee idästä. Ei se sinne laske. Sitäpaitsi minulla ei ole ajokorttia, valitin.
- Tänään ei kortteja lasketa, hän huitaisi ja kaivoi puhtaasta tuhkakupista esiin sätkän ja blossautti autoon valtavan savupilven.
- Vittu! Vedätsä dullaa?
- Mä olen tuhma tyttö, hän hihitti ja väänsi auton mankkan kovemmalle: - Aivan ihana biisi, kuuntele: ..."don't let me go, don't cry to night...", hän lauloi ja pössäytteli savuja autoon. Minun oli avattava ikkunaa etten olisi tukehtunut. - Tiekkö, mutsi haluaa musta arkkitehdin. Mä voisin suunnitella sulle joskus talon johon voitaisiin sitten muuttaa ja tehdä hirveästi vauvoja, grillata pihalla ja naida nurtsilla. Eiks olis sairasta?
Kotieläimiä meillä ei olis, sillä mä en voi sietää mitään marakatteja, koiria, tai etenkään kissoja.
Mutsi hommas itelleen kissan kun mä lähdin lukioon. Mä en tullu katin kanssa yhtään toimeen. Se kuseksi mun viidensadan saappaisiin ja avokkaisiin eteisessä. Se oli aivan sairas. Mä päätin että se raapija ja ylimielinen paska lähtee mun himasta. Enhän mä nyt voi joka päivä uusia kenkiä ostaa aamuseiskalta.
Mä syötin sille vittupäälle mutsin nukahtamislääkkeitä ja vein sen naapurin rotvailerin ketjun ulottuville koisaamaan. Se hauva repi sen kappaleiksi kun se lääkityksestä heräsi. Ei olis kandennu herätä.
Mutsi ei välittäny mua mitenkään rankasta. Se vaan sano että mä olen patologinen valehtelija ja sosiopaattinen narsisti. Parempi sekin kun haista kissankuselle. Meidän taloon ei tule mitään kusiruiskua merkkailemaan reviireitään.
Jelenan silmät paloivat päässä. Mietin, että oliko tämä jokin tarina jolla minua pitäisi jotenkin järkyttää, jotenkin todistella että tämä nuori aikuinen oli varteenotettava, ja ehkä vaaarallinenkin.
Mieleeni muistui se hetki kun Madeleine oli saapunut ateljeehen viisiminuuttia yli sovitun ajan. Minä makasin vuoteessa pimeäksi sammutetussa työhuuoneessani Jelenan äidin imiessä mulkkuani ja kuunnellessani miten rakastettuni koputtelee nyrkillään metallioveen.
Oloni oli hyvin autio. Tämä autius täyttyi oudosti, kun nainen nousi kuin kirous ylleni ja levitti itsensä vehkeeni ympärille, alkaen hiljalleen liu'uttaa itseään ympärilläni edestakaisin. Hän istahteli silloin tällöin syvään päälleni ja hänen suustaan purkautui matalaa huokailua, samalla kun minä painoin käsiäni hänen huulilleen ja yritin saada tilan täysin hiljaiseksi.
Madeleine poistui hissiin odoteltuaan kylliksi. Hän tiesi että minä vedin lärvit aina sen päälle kun olin saanut jotain tehdyksi. Hän tyytyi tähän, antoi minun tehdä sen.
Käännyimme Kulosaaren ramppiin.
- Eräs asia minua huolestuttaa, Jelena sanoi polkaistessaan jarrua. - Mä en voi käsittää miksi sä et nainut mua silloin kun maalasit mua. Sä et voi käsittää mitä mä tunnen sua kohtaa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Mä voisin luovuttaa sulle elimeni, hän nauroi kikattaen päälle. - Mä makasin sun vuoteellas tuntitolkulla alasti eikä sua kiinnostanut muu kuin pensselin heiluttelu kankaalla. Mun päätäni alkoi särkeä kaikki se tärpätinhaju ja öljyvärien tuoksu.
Sitten siinä makaaminen alasti oli vielä helvetin kylmää hommaa. Ei kivaa. Olenko mä susta jotenkin ruma?
- Häh?
- Niin, olenko mä susta jotenkin ruma, siis koska sä et halua harrastaa seksiä mun kanssa? Olenko mä jotenkin likanen vai lapsellinen? Olenko mä sun mielestä vielä lapsi? Jos sä pidät mua lapsena, niin sittenhän sä olet joku vitun pedofiili jolla on jokin voyerismi tai fetismi... vai mikä helvetti se nyt oli?
Älä pelkää. Kuule, ei ole tuolla kaduilla sellaisia miehiä jotka eivät perääni kuolaisi... siis kirjaimellisesti: kuolaisi 'perääni'. Sitä tekee naapurinsedät ja bensiksen tyypit ja virastopölöt. Ihan samaa kastia kaikki. On aivan sama minkä ikäinen tämä heppu on, aivan sama kohtelu kaikkialla. Se mua vituttaa. Ja mua vituttaa myöskin se, että sitten kun kirjoittelee sulle typeriä rakkausrunoja joka ilta ja miettii missä sä milloinkin mahdat kulkea ja ketä naida, niin minä en kelpaa sulle. Se on lytistävää.
Se varmaan oli lytistävää. Minä vilkaisin Jelenaa, kun tämä kurvasi ohitse Irakin suurlähetystön ja samoin tein täysvalaistun lukaalin sorapihalle.
En muista milloin viimeksi olin käynyt Kulosaaressa, mutta jo lapsena tajusin että minä en kuulunut tänne vaan keskustaan. Jelena jäi tuijottamaan minua avaamatta auton ovea. Tuijotin takaisin.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi. Ja minä näin edessäni valkoiseen, tiukkaan nahkatakkiin pukeutuneen lukiolaistytön jonka kasvoilla oli odottava ilme. Miten olinkaan rakastunut noihin kasvoihin, niin fantastisena ja kauniina laskeutuviin vaaleisiin hiuksiin ja silmiin, joiden eteen silloin tällöin laskeutui kuin taivaasta ripsarilla tummennetut tuuheat harsopilvet. Miten rakastinkaan tuota suuta, huulia joiden kaaria olisin voinut piirtää niin kauan kuin käteni vuoteelta ylös nousisi. Miten jumaloinkaan hänen silmiään, syviä kuin syvin ja vihrein kesäinen meri täynnä aaltoja ja elämää.
- Saatana kun susta ei ota selvää. Tule, mennään! hän tiuskasi ja aukaisi oven ja jäin katselemaan miten hänen päärynäinen takapuolensa farkkuineen katosi ovesta ulos. Ovi pamautettiin kiinni.
Seisoin lukaalin pihalla ja katselin ihmeissäni sitä vaurautta joka näitä kivisiä merenrantametsiä sukupolvesta toiseen miehitti. Tämä oli maailma jossa minun piti olla niin sekaisin viinasta että sen pystyisin kestämään.
Sisältä kuului musiikkia, ja tajusin joutuneeni joihinkin nuorisobileisiin joihin ei koskaan kutsuttaisi poliisia, tapahtui sitten mitä tahansa.
Ovella meitä oli vastassa sekä Jutta että Kristiina, drinksulasit kiillellen mielikuvituksellisesti lakatuissa rakennekynsissään. He kiljuivat ja halailivat Jelenaa, joka kiljui ja halaili kaikkea mikä eteen sattui.
Minä en oikein tiennyt tilatako taksi ja lähteä ostamaan sitä kaalia josta Madeleinen kanssa oli ollut puhetta koko viikon. Hän halusi tehdä kaalikeittoa, se kuulemma virkistäisi muuten minimalistiseksi uuvahtanutta menyytämme.
Unohdin kaalin hetkeksi, ja astelin Jelenan perässä sisään rakennukseen kuin hän olisi ollut jäänmurtaja kuumissa jäissä, ja minä perässä lipuva purjeeton priki täynnä aamuteetä.
Kundi, joka tyrkkäsi käteeni viskilasin, oli tuttu. Hän pelasi Klubissa A-junnuissa maajoukkuetason fudista. Nyt hänellä oli hieman pallo hukassa, sillä hän ei ensin tajunnut kuka olin. Ja sitten kun tajusi, nauroi niin että meistä tuli hetkeksi maailman parhaat frendit.
Lupasin puhua hänen ruotsinmaikalleen kaikista niistä force major -ongelmista joihin hän oli kyseisen lukuvuoden aikana törmännyt. Vedin lasin yhdellä huikalla tyhjäksi ja menin itsekseni tutustumaan kaikkiin, mutta jotka jo ihmeekseni kaikki entuudestaan tunsin.
Oli hyvin ihmeellinen se tunne, että kaikki antoivat minulle sympatiansa päähäni osuneesta sivistyssanakirjasta ja tuomitsivat rikolliset yhteen ääneen. Minä olin tarinan sankari ja "helvetin hyvä heppu", josta kaikki pitivät. Tämä oli oikein mukava tunne, sillä tästä olisi hyvä maanantaina lähteä takaisin skoleen.
Jutta kietaisi itsensä minuun ja suuteli suulle paljon miettimättä. Hän oli niin onnellinen siitä että me olimme löytäneet toisemme Jelenan kanssa, sillä Jellun mutsi on kuulemma täysi paska ja Mussoliniin verrattavissa oleva Hitler jostain landelta. Jellu oli stadilainen ja sillä oli stadin sielu. Se pörräsi bileissä ja reiveissä, keikkui älykkäine päineen Fredalla, ja oli aina silloin paikalla kun Jellua tarvittiin. Kun oltiin päästy Ibitsalle asti, niin Jelena tuli luokseni takaapäin ja otti minut käsivarsiensa otteeseen vyötäröltä ja painoi poskensa selkääni.
Minuun taatusti jäi kaikesta puuterista Jellun siluetti. Sen jälkeen hän ei päästänyt minua enää irti, vaan veti perässään, tuli perässä kävellessäni, istui päälläni istuutuessani, seisoi kiinni minussa - jotten vain naisi jotain hänen frendiään.
Aloin olla humalassa. Jelena paasasi maailmanpolitiikasta, ja heilutteli sormeaan kuin keihästä tuomiten maailman vääryydet ja epäinhimillisyyden, vastuuttomuuden, piittaamattomuuden kolmansista maailmoista, maailman köyhistä, ja heistä jotka ovat yksin jossain jakomäen takana, unohtamatta barbaarista turkistarhaamista.
Olin kaikesta samaa mieltä, enkä jaksanut väitellä, vaan hurrasin muiden mukana ja kiskoin viskiä naamaani kuin se olisi ollut vissyä.
Hoipuin vessaan ja kusin huvikseni pitkin seiniä. Jonkinlainen vasemmistolaisintellektuellin kakara minussa heräsi henkiin, ja tunsin kaikkea tätä kohtaan suunnatonta ja voimatonta vihaa.
Tuijotin vessan peilistä miestä joka halusi ostaa kaalin, kertoa naisystävälleen että oli pannut oppilaansa äitiä ja ollut kuvaamaton sika, mutta siihen en saanut tilaisuutta, sillä Jelena tuli etsimään minua ja koputteli oveen. Päästin hänet sisään ja hän veti muitta mutkitta farkkunsa alas, istuutui pöntölle lorottelemaan ja kiivailemaan siitä miten hirveä maailma oli, ja mitä kaikkea sille oikeastaan pitäisi tehdä.
Pyyhittyään takapuolensa, hän nousi ylös pöntöltä, mutta ei tehnyt elettäkään vetääkseen farkut takaisin jalkaan, vaan painautui vasten minua ja otti käteni omaansa, vei sen jalkojensa väliin ja minun sormeni upposivat hänen turvonneiden huuliensa välistä sisään hänen klitorikselleen.
Se oli jonkinlainen seksuaalinen leka joka jysähti tajuntaani, liikkeeni oli aivan refleksinomainen, suoraviivainen ja nopea: liikautin sormeni ympäri liukasta klitorista ja hän vavahti otteessani, istuutui käsienpesualtaalle ja potki farkut jalastaan, jääden rennosti istumaan ilman housuja ajeltuine alapäineen eteeni.
- Mä tiesin sen, sulla on taiteilevan lääkärin sormet, sen näkee niistä, Jelena kuiskasi tuskin kuuluvasti, ja asettui nojaamaan selkä vasten peilikaappia nostaen jalkapohjansa lantioilleni.
Samalla kun suutelimme niitä ikuisia ranskalaisia, maistellen toisiamme, hän availi farkkuni napit ja pudotti ne polviin, humisten kuin koivu merenrannalla: " rokkarit eivät koskaan pidä alkkareita". En ollut muusikko, mutta tartuin häntä toisella kädellä alaselästä sivellen sen lämmintä ja herkkää pintaa, upottaen toisen käteni jalkojenväliin, ja ryhdyin hieromaan maailman lempeintä nappulaa, kadoten toisinaan Jelenan sisään, syvälle häneen, etsien kuin elävä sondi niitä kohtia joissa hänen kasvonsa jähmettyivät ja kaunis suu aukesi, veti ilmaa sisäänsä ja sulki kasvojensa raskaat luomet nähdäkseen jotain sisäistä ja hämmästyttävää itsessään.
Pyöritin sormiani siinä pehmeässä putouksessa joka Jelenan sisältä valui, ja otin tiukemman otteen alaselästä kun hän alkoi tulla ulos kuorestaan kohti katossa paistavaa lämmintä valoa.
Jelenan orgasmi oli hartiat kokoon puristava, suun raolleen aukaiseva sisäinen ihme, joka vapisutti häntä otteessani hämmästyttävän pitkään. Hän vavahteli ja värisi sanomatta yhtään mitään, päästämättä minkäänlaista ääntä. Vain tutisten pöydällä sormieni ja vartaloni otteessa, Jelena jännittyi ja muuttui yhdeksi ryöpyksi vapinaa. Ja sormeni katosivat sykkivään ja pehmeään lihaan kuin märkään ja lämpimänä pursuilevaan pullataikinaan.
Huohottaen Jelena painoi päänsä olkapäälleni ja lysähti kasaan. Nojailimme toisiimme hyvin pitkään.
Olomme oli uninen ja epätosi. Jellu kietoi kätensä ylitse niskani ja suuteli minua kuin nainen.
Jutta totesi oven toisella puolella jonkun olevan vessassa naimassa. Katsoimme toisiamme ja minä näin hänen silmissään pelkkää rakkautta, syvää halua ja avoimmuutta.... kummallista hiljaisuutta. Ehkä juuri sitä hiljaisuutta johon olin kiinnittänyt Jelenassa huomion, kun hän katseli luokasta ohitse kiitäviä tuulenpuuskia, ihmisiä, lintuja. Hän oli perillä jossain, eikä hänellä ollut enää minkään maailman kiire minnekään. Hän oli rauhallinen.
- Mä jätin sut aivan ilman, hän lopulta huokaisi, tarttui vehkeeseeni ja siveli sen päätä peukalollaan mietteliäänä. - Rakastatko sä mua? Jälleen hän esitti tuon kysymyksen. Se oli ahdistava. Se oli maailman ikävin kysymys joka minulle on koskaan ja missään esitetty.
Virnistin ja kuvittelin pääseväni siitä eroon, mutta Jelena laskeutui alas pöydältä valitellen takapuolensa puutumista ja jatkoi vessanpöntöltä:
- Sä rakastat sitä Madeleineas. Mikä siitä nyt tekee niin hyvän? Samalla hän lipaisi kielellään kullini alapintaa niin että sai sen hyppäämään ilmaan kuin jäniksen puskasta. Hän hihitti ja nuolaisi uudelleen. - Sulla on maailman komein vemputin, kummallisen ylöspäin käyrä, niin kuin jokin soitin johon puhaltaa, hän sanoi ja otti sen suuhunsa. Minun piti ottaa tukea pyyhetelineestä etten olisi hypännyt kattoon. Jellu veti liikkuvat muitta mutkitta taakse ja imi vehkeen itseensä jääden huulillaan hetkeksi hieromaan "vemputtimen" päätä niin, että minä irvistelin kihelmöivästä mielihyvästä ja pakoreaktion jumalaisesta hallitsemisesta.
- Mä en rakasta ketään. Mä olen ihan pipi... Vissiin niin kuin mutsis mukaan säkin: sosiopaattinen narsissi. Tämä pieni toteamus ei Jelenaa haitannut, vaan hän veteli vehjettä suussaan niin että takapuoleni vatkasi edestakaisin. Ja kun en enää kestänyt, minä karjaisin kuin eläin ja paukahdin suoraan hänen odottavaan suuhunsa. "Vemputin" nytki Jelenan kitalaessa, ja hän vain odotti huulet tiukasti sen ympärillä, että olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Putosin läähättäen perseelleni lattialaatoille ja silmissäni kiersi ja heitti kuin maailmanpyörässä Lintsillä. Jelena laski vettä jonkun hammasmukiin ja joi ahnaasti. Sitten veti pääni pehmeiden ja lämpimien reisiensä väliin ja pörrötti tukkaani kuin olisin lapsi. Hänen tuoksunsa levisi sieraimiini painaessani kasvoni vasten pehmeää vatsaa. Jotenkin minulle tuli mieleen hänen äitinsä, kun tämä kiljui kuin syötävä tunkiessani kieleni juuri sinne mistä tämä ihmislapsi oli tullut.
Mikä voima.
Jelena nojautui vasten pöntön vesisäiliötä ja veti minut korvista kiinni odottavaa jalkoväliinsä. En tuntenut kuin ohuen sängen häpykummulla, mutta tätä yksityiskohtaa en hänelle milloinkaan maininnut.
Nostaen jalkansa olkapäilleni, hän tarjosi itsensä minulle esteettä. Painoi pääni vasten lämmintä pilluaan ja huokaisi niin, että olin varma että hän samalla hymyili.
Oveen jyskytettiin hyvin vaativasti. Jutta huuteli kuulumisia ja kyseli olivatko molemmat jo tulleet. Jelena kysyi, "että ketkä"
- Pitää vissiin mennä, kulti?
- Vittu!
- Älä nyt suutu. Mennään alakertaan heti kun olen heittänyt Jutalle muutaman hyvän jutun.
- Minkä helvetin jutun?
- Esso-jutun.
- Vedetäänks täällä nappejakin?
- Juu-u. Mä syön muutenkin e-pillereitä näihin vitun kuukautiskipuihini. Niin, että mitä muutamalla muulla napilla nyt enää väliä on?
- Jaa. Ei täällä alapäässä mitään menkkoja näy.
- Mulla ne on vähän jokapuolella, ja miten sattuu milloinkin.
- Sä se olet kumma otus.
- Mä haluan naida sua. Ja mä haluan että sä haluat naida mua. Mä haluan olla alasti - siten että sä näet mut kokonaan, ja mä näen sut kauttaaltaan.
- Ok.
Lähdimme veskistä ja päästimme Klubin kuselle, Jutan ja Krissen napeille, ja muut tekemään mitä huvitti. Taisin vetää itsekin, en muista. Olin niin saatanan sekaisin etten tiennyt rakastinko minä tuota naista vai en, vai halusinko minä häneltä vain kerran kunnolla takapuolta. Huomasin olevani hyvin kiukkuinen siitä että minut keskeytettiin juuri silloin kun se missään tapauksessa ei olisi ollut toivottavaa.
Kävelin taas Jelenan perässä ja ihailin huomaamatta miten sulava ja ystävällinen, iloinen ihminen hän oli. Hän kumartui kaikkien puoleen ja oli sekunnissa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Nauroi ja pilaili ja oli niin kevyt, kevyt kuin ne perhoset välkkyvine siipineen niittyjen yllä; perhoset jotka mieleeni putkahtavat kun olin jostain syystä harvinaisen iloinen ja onnellinen. Hänessä on kieltämättä uskomaton määrä kauneutta ja karismaa, nuoruutta ja päätöntä herkkyyttä, joka vielä uurtaa sileille kasvoille sen ensimmäisen rypyn - elämänviivan kuoleman rannalle.
Ajatus oli julma. En saattanut kuvitella että jokin noin kaunis olento voisi vanheta, saati kadota. Istuuduin alas ja tuijotin valtavaa litteää televisoiruutua edessäni voimatta uskoa ajatustani todeksi. Silloin muistin tauluni ja vuoteella makaavan unisen Jelenan pysähtyneenä aikaan ja paikkaan, tilaan ja muotoon. Hän oli ikuinen.
Vilkaisin Jelenaa kun hän suuteli jonkun lihaksia kasvattaneen skargatyypin kanssa keittiön ovella. Ja tiesin että Jelena oli vain unta, painajaista josta ei halua herätä.
Poitsu hyrräsi kuin automobiili ulkona pakkasessa ylikuumana. Ja Jellu vain pilaili ja tökki heppua rintaan keikutellen päätään puolelta toiselle hiukset heiluen. Lavakarismaa, kieltämättä. Kulliani aristi farkuissa elämän rajuus ja kauneus.
Etsin cd-telineestä Depech Modea ja linttasin soimaan oman melankoliani, kaikkeuden pimeässä ja tyhjässä huoneessa, loputtomuudessa huutavan ihmisääneni.
Se jotenkin latisti tunnelmaa. Kippasin viinaa lisää ja etsin puhelimeni, selasin kaalisoppaa himoavan naisen luokse vievän taksin numeron ja painoin luuria.
Mutta ennen kuin se oli ehtinyt edes hälyttää, Jelena nappasi sen korvaltani ja juoksi kikattaen karkuun alakertaan.
- Niillä on jumalauta uima-allas! Hätkähdin porrastasanteelta, ja tajusin että jossain oli tietenkin sauna... Ja Jelena.
Sauna vai Jelena? Vai molemmat?
- Saatana! Puhelin tänne tai mä soitan sillä poliisit! karjuin hoippuessani alas portaita kaide nitisten. Alakerrassa oli jälleen peili. Siinä seisoi edessäni kundi jolla roikkui tumma tukka silmillä ja hän kertoili itselleen joitain hyvin tärkeitä asioita elämästään. Ensinnäkin tuo vaatetus: Oletko ajatellut käydä ostamassa uudet farkut, tai käydä jossain nostattamassa nuo raskaat silmäluomet jossain pois silmiesi edestä jotta näkisit eteesi?
Kundilla oli aika paljon kertynyt habaa pensselin heiluttamisesta, silmissäkin tuntui olevan jotain elämää... siellä kimalsi pimeydessä jotain. Ehkä se oli vain kattovalo tai takaraivossa oleva reikä, mutta se näytti suhteellisen hyvältä. Taasen parransänki oli jotenkin liian dekadenssi.
Hänestä tuntui että hän oli täällä jokin vasemmistolainen varas nussimassa pöytähopeita tietämättä mitä niillä tehdä.
Hmm.
Peiliin ilmestyi myös Jelena, pidellen puhelintani kuin olisi ollut vapaudenpatsas, ja puhelin kädessä patsaana roihuava liekki; se pienempi liekki Seinen rannalla. Suurempaa en muista nähneeni koskaan, koska olen amerikkalaisuusvastainen, ja siten rajoittunut persoonallisuus. Luultavasti en enää koskaan edes pääsisi amerikkaan, koska CIA on tutkinut kotikoneeni, juuri sen koneen jolta olen katsonut kaalisopan ohjeet ja Pentagonin pohjapiirustukset.
Perkel! Se kaali. Minä olen humalassa.
- Mitä hittoa sä höpiset siellä? Jelena kysyi ja painautui vasten selkääni.
Kun aamulla juoksin farkuissa pitkin tietä, niin minä nauroin kuin paljasjalkainen hullu. Päätäni särki jokainen tärähdys, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä tämän hullummaksi ei enää voi elämä muuttua.
Löysin muutaman mutkan kautta Kulosaaren metroasemalle ja toivottelin kaikille kanssaihmisille hyviä huomenia. Olin vakaasti päättänyt mennä ateljeelle, vetää ylle uudet kledjut ja paahtaa Haggiksen kauppahalliin ostamaan muutaman mehevän kaalin, ja sitten lutviutua suorin tien himaan niitä keittelemään ja pilppuilemaan.
Mutta istuessani metrossa, minä muistin miten Jelenan vartalo nyki allani, miten joku oli päälläni, miten kaikki oli täysin sekaisin. Muistin miten pidin Jellua kädestä, kun joku heppu pani häntä takaa ja edestä, sivulta ja suuhun. Siitä en ollut ollenkaan varma, olinko rakastunut Juttaan, sillä hänessä oli jotain aivan ihmeellistä kun hän pääsi sänkyyn. Mietin tätä hyvin pitkään tuijotellen metron ikkunasta ulos, ja huomasin yllätyksekseni että joku oli töhrinyt metron ikkunaan huulipunalla sydämen.
Tavasin vaivalloisesti sydämen sisään kirjoitettua tekstiä:
"Kiitos lukijoille...
t: Jelena""Eräs mies" ;) Lisää...saammehan?
- Laurelin...Laurelin
Eräs mies kirjoitti:
Nakkasin savukkeen kesäyöhön bussipysäkin katoksen alta, samaan aikaan kun keltainen koppakuoriainen kurvasi mutkasta näkyviini. Jelena kaahasi hymyillen vierelleni, ja astun autoon sisään ennenkuin se ehti kunnolla pysähtyä.
Moikattiin, ja samassa olimme jo jatkamassa matkaa.
- Minne kiire? kysyin, ja katselin muusani innosta säteileviä kasvoja. Hän oli meikannut ja puuteroinut itsensä aivan vaaleaksi, rajannut silmänsä hyvin tummiksi ja maiskutellut huulensa roosan vaaleanpunaisiksi. Näky oli jotenkin outo, kovin nukkemainen ja epäaito, mutta en antanut sen häiritä itseäni sen enempää, sillä Jelena virnisti minulle ja kuiskasi koneen värisevässä metelissä tuskin kuultavasti:
- Salaisuus.
- Minä inhoan salaisuuksia.
- Minä rakastan salaisuuksia.
Jelena kaahasi lävitse vilkkuvien liikennevalojen Hämeentieltä Mäkelänkadulle, äkkijyrkkän vasurin Teollisuustielle suunnaten selvästi Itäväylälle. Kun olimme Kuliksen sillalla, hän käski pitää hetken ratista kiinni.
- Aurinko nousee idästä. Ei se sinne laske. Sitäpaitsi minulla ei ole ajokorttia, valitin.
- Tänään ei kortteja lasketa, hän huitaisi ja kaivoi puhtaasta tuhkakupista esiin sätkän ja blossautti autoon valtavan savupilven.
- Vittu! Vedätsä dullaa?
- Mä olen tuhma tyttö, hän hihitti ja väänsi auton mankkan kovemmalle: - Aivan ihana biisi, kuuntele: ..."don't let me go, don't cry to night...", hän lauloi ja pössäytteli savuja autoon. Minun oli avattava ikkunaa etten olisi tukehtunut. - Tiekkö, mutsi haluaa musta arkkitehdin. Mä voisin suunnitella sulle joskus talon johon voitaisiin sitten muuttaa ja tehdä hirveästi vauvoja, grillata pihalla ja naida nurtsilla. Eiks olis sairasta?
Kotieläimiä meillä ei olis, sillä mä en voi sietää mitään marakatteja, koiria, tai etenkään kissoja.
Mutsi hommas itelleen kissan kun mä lähdin lukioon. Mä en tullu katin kanssa yhtään toimeen. Se kuseksi mun viidensadan saappaisiin ja avokkaisiin eteisessä. Se oli aivan sairas. Mä päätin että se raapija ja ylimielinen paska lähtee mun himasta. Enhän mä nyt voi joka päivä uusia kenkiä ostaa aamuseiskalta.
Mä syötin sille vittupäälle mutsin nukahtamislääkkeitä ja vein sen naapurin rotvailerin ketjun ulottuville koisaamaan. Se hauva repi sen kappaleiksi kun se lääkityksestä heräsi. Ei olis kandennu herätä.
Mutsi ei välittäny mua mitenkään rankasta. Se vaan sano että mä olen patologinen valehtelija ja sosiopaattinen narsisti. Parempi sekin kun haista kissankuselle. Meidän taloon ei tule mitään kusiruiskua merkkailemaan reviireitään.
Jelenan silmät paloivat päässä. Mietin, että oliko tämä jokin tarina jolla minua pitäisi jotenkin järkyttää, jotenkin todistella että tämä nuori aikuinen oli varteenotettava, ja ehkä vaaarallinenkin.
Mieleeni muistui se hetki kun Madeleine oli saapunut ateljeehen viisiminuuttia yli sovitun ajan. Minä makasin vuoteessa pimeäksi sammutetussa työhuuoneessani Jelenan äidin imiessä mulkkuani ja kuunnellessani miten rakastettuni koputtelee nyrkillään metallioveen.
Oloni oli hyvin autio. Tämä autius täyttyi oudosti, kun nainen nousi kuin kirous ylleni ja levitti itsensä vehkeeni ympärille, alkaen hiljalleen liu'uttaa itseään ympärilläni edestakaisin. Hän istahteli silloin tällöin syvään päälleni ja hänen suustaan purkautui matalaa huokailua, samalla kun minä painoin käsiäni hänen huulilleen ja yritin saada tilan täysin hiljaiseksi.
Madeleine poistui hissiin odoteltuaan kylliksi. Hän tiesi että minä vedin lärvit aina sen päälle kun olin saanut jotain tehdyksi. Hän tyytyi tähän, antoi minun tehdä sen.
Käännyimme Kulosaaren ramppiin.
- Eräs asia minua huolestuttaa, Jelena sanoi polkaistessaan jarrua. - Mä en voi käsittää miksi sä et nainut mua silloin kun maalasit mua. Sä et voi käsittää mitä mä tunnen sua kohtaa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Mä voisin luovuttaa sulle elimeni, hän nauroi kikattaen päälle. - Mä makasin sun vuoteellas tuntitolkulla alasti eikä sua kiinnostanut muu kuin pensselin heiluttelu kankaalla. Mun päätäni alkoi särkeä kaikki se tärpätinhaju ja öljyvärien tuoksu.
Sitten siinä makaaminen alasti oli vielä helvetin kylmää hommaa. Ei kivaa. Olenko mä susta jotenkin ruma?
- Häh?
- Niin, olenko mä susta jotenkin ruma, siis koska sä et halua harrastaa seksiä mun kanssa? Olenko mä jotenkin likanen vai lapsellinen? Olenko mä sun mielestä vielä lapsi? Jos sä pidät mua lapsena, niin sittenhän sä olet joku vitun pedofiili jolla on jokin voyerismi tai fetismi... vai mikä helvetti se nyt oli?
Älä pelkää. Kuule, ei ole tuolla kaduilla sellaisia miehiä jotka eivät perääni kuolaisi... siis kirjaimellisesti: kuolaisi 'perääni'. Sitä tekee naapurinsedät ja bensiksen tyypit ja virastopölöt. Ihan samaa kastia kaikki. On aivan sama minkä ikäinen tämä heppu on, aivan sama kohtelu kaikkialla. Se mua vituttaa. Ja mua vituttaa myöskin se, että sitten kun kirjoittelee sulle typeriä rakkausrunoja joka ilta ja miettii missä sä milloinkin mahdat kulkea ja ketä naida, niin minä en kelpaa sulle. Se on lytistävää.
Se varmaan oli lytistävää. Minä vilkaisin Jelenaa, kun tämä kurvasi ohitse Irakin suurlähetystön ja samoin tein täysvalaistun lukaalin sorapihalle.
En muista milloin viimeksi olin käynyt Kulosaaressa, mutta jo lapsena tajusin että minä en kuulunut tänne vaan keskustaan. Jelena jäi tuijottamaan minua avaamatta auton ovea. Tuijotin takaisin.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi. Ja minä näin edessäni valkoiseen, tiukkaan nahkatakkiin pukeutuneen lukiolaistytön jonka kasvoilla oli odottava ilme. Miten olinkaan rakastunut noihin kasvoihin, niin fantastisena ja kauniina laskeutuviin vaaleisiin hiuksiin ja silmiin, joiden eteen silloin tällöin laskeutui kuin taivaasta ripsarilla tummennetut tuuheat harsopilvet. Miten rakastinkaan tuota suuta, huulia joiden kaaria olisin voinut piirtää niin kauan kuin käteni vuoteelta ylös nousisi. Miten jumaloinkaan hänen silmiään, syviä kuin syvin ja vihrein kesäinen meri täynnä aaltoja ja elämää.
- Saatana kun susta ei ota selvää. Tule, mennään! hän tiuskasi ja aukaisi oven ja jäin katselemaan miten hänen päärynäinen takapuolensa farkkuineen katosi ovesta ulos. Ovi pamautettiin kiinni.
Seisoin lukaalin pihalla ja katselin ihmeissäni sitä vaurautta joka näitä kivisiä merenrantametsiä sukupolvesta toiseen miehitti. Tämä oli maailma jossa minun piti olla niin sekaisin viinasta että sen pystyisin kestämään.
Sisältä kuului musiikkia, ja tajusin joutuneeni joihinkin nuorisobileisiin joihin ei koskaan kutsuttaisi poliisia, tapahtui sitten mitä tahansa.
Ovella meitä oli vastassa sekä Jutta että Kristiina, drinksulasit kiillellen mielikuvituksellisesti lakatuissa rakennekynsissään. He kiljuivat ja halailivat Jelenaa, joka kiljui ja halaili kaikkea mikä eteen sattui.
Minä en oikein tiennyt tilatako taksi ja lähteä ostamaan sitä kaalia josta Madeleinen kanssa oli ollut puhetta koko viikon. Hän halusi tehdä kaalikeittoa, se kuulemma virkistäisi muuten minimalistiseksi uuvahtanutta menyytämme.
Unohdin kaalin hetkeksi, ja astelin Jelenan perässä sisään rakennukseen kuin hän olisi ollut jäänmurtaja kuumissa jäissä, ja minä perässä lipuva purjeeton priki täynnä aamuteetä.
Kundi, joka tyrkkäsi käteeni viskilasin, oli tuttu. Hän pelasi Klubissa A-junnuissa maajoukkuetason fudista. Nyt hänellä oli hieman pallo hukassa, sillä hän ei ensin tajunnut kuka olin. Ja sitten kun tajusi, nauroi niin että meistä tuli hetkeksi maailman parhaat frendit.
Lupasin puhua hänen ruotsinmaikalleen kaikista niistä force major -ongelmista joihin hän oli kyseisen lukuvuoden aikana törmännyt. Vedin lasin yhdellä huikalla tyhjäksi ja menin itsekseni tutustumaan kaikkiin, mutta jotka jo ihmeekseni kaikki entuudestaan tunsin.
Oli hyvin ihmeellinen se tunne, että kaikki antoivat minulle sympatiansa päähäni osuneesta sivistyssanakirjasta ja tuomitsivat rikolliset yhteen ääneen. Minä olin tarinan sankari ja "helvetin hyvä heppu", josta kaikki pitivät. Tämä oli oikein mukava tunne, sillä tästä olisi hyvä maanantaina lähteä takaisin skoleen.
Jutta kietaisi itsensä minuun ja suuteli suulle paljon miettimättä. Hän oli niin onnellinen siitä että me olimme löytäneet toisemme Jelenan kanssa, sillä Jellun mutsi on kuulemma täysi paska ja Mussoliniin verrattavissa oleva Hitler jostain landelta. Jellu oli stadilainen ja sillä oli stadin sielu. Se pörräsi bileissä ja reiveissä, keikkui älykkäine päineen Fredalla, ja oli aina silloin paikalla kun Jellua tarvittiin. Kun oltiin päästy Ibitsalle asti, niin Jelena tuli luokseni takaapäin ja otti minut käsivarsiensa otteeseen vyötäröltä ja painoi poskensa selkääni.
Minuun taatusti jäi kaikesta puuterista Jellun siluetti. Sen jälkeen hän ei päästänyt minua enää irti, vaan veti perässään, tuli perässä kävellessäni, istui päälläni istuutuessani, seisoi kiinni minussa - jotten vain naisi jotain hänen frendiään.
Aloin olla humalassa. Jelena paasasi maailmanpolitiikasta, ja heilutteli sormeaan kuin keihästä tuomiten maailman vääryydet ja epäinhimillisyyden, vastuuttomuuden, piittaamattomuuden kolmansista maailmoista, maailman köyhistä, ja heistä jotka ovat yksin jossain jakomäen takana, unohtamatta barbaarista turkistarhaamista.
Olin kaikesta samaa mieltä, enkä jaksanut väitellä, vaan hurrasin muiden mukana ja kiskoin viskiä naamaani kuin se olisi ollut vissyä.
Hoipuin vessaan ja kusin huvikseni pitkin seiniä. Jonkinlainen vasemmistolaisintellektuellin kakara minussa heräsi henkiin, ja tunsin kaikkea tätä kohtaan suunnatonta ja voimatonta vihaa.
Tuijotin vessan peilistä miestä joka halusi ostaa kaalin, kertoa naisystävälleen että oli pannut oppilaansa äitiä ja ollut kuvaamaton sika, mutta siihen en saanut tilaisuutta, sillä Jelena tuli etsimään minua ja koputteli oveen. Päästin hänet sisään ja hän veti muitta mutkitta farkkunsa alas, istuutui pöntölle lorottelemaan ja kiivailemaan siitä miten hirveä maailma oli, ja mitä kaikkea sille oikeastaan pitäisi tehdä.
Pyyhittyään takapuolensa, hän nousi ylös pöntöltä, mutta ei tehnyt elettäkään vetääkseen farkut takaisin jalkaan, vaan painautui vasten minua ja otti käteni omaansa, vei sen jalkojensa väliin ja minun sormeni upposivat hänen turvonneiden huuliensa välistä sisään hänen klitorikselleen.
Se oli jonkinlainen seksuaalinen leka joka jysähti tajuntaani, liikkeeni oli aivan refleksinomainen, suoraviivainen ja nopea: liikautin sormeni ympäri liukasta klitorista ja hän vavahti otteessani, istuutui käsienpesualtaalle ja potki farkut jalastaan, jääden rennosti istumaan ilman housuja ajeltuine alapäineen eteeni.
- Mä tiesin sen, sulla on taiteilevan lääkärin sormet, sen näkee niistä, Jelena kuiskasi tuskin kuuluvasti, ja asettui nojaamaan selkä vasten peilikaappia nostaen jalkapohjansa lantioilleni.
Samalla kun suutelimme niitä ikuisia ranskalaisia, maistellen toisiamme, hän availi farkkuni napit ja pudotti ne polviin, humisten kuin koivu merenrannalla: " rokkarit eivät koskaan pidä alkkareita". En ollut muusikko, mutta tartuin häntä toisella kädellä alaselästä sivellen sen lämmintä ja herkkää pintaa, upottaen toisen käteni jalkojenväliin, ja ryhdyin hieromaan maailman lempeintä nappulaa, kadoten toisinaan Jelenan sisään, syvälle häneen, etsien kuin elävä sondi niitä kohtia joissa hänen kasvonsa jähmettyivät ja kaunis suu aukesi, veti ilmaa sisäänsä ja sulki kasvojensa raskaat luomet nähdäkseen jotain sisäistä ja hämmästyttävää itsessään.
Pyöritin sormiani siinä pehmeässä putouksessa joka Jelenan sisältä valui, ja otin tiukemman otteen alaselästä kun hän alkoi tulla ulos kuorestaan kohti katossa paistavaa lämmintä valoa.
Jelenan orgasmi oli hartiat kokoon puristava, suun raolleen aukaiseva sisäinen ihme, joka vapisutti häntä otteessani hämmästyttävän pitkään. Hän vavahteli ja värisi sanomatta yhtään mitään, päästämättä minkäänlaista ääntä. Vain tutisten pöydällä sormieni ja vartaloni otteessa, Jelena jännittyi ja muuttui yhdeksi ryöpyksi vapinaa. Ja sormeni katosivat sykkivään ja pehmeään lihaan kuin märkään ja lämpimänä pursuilevaan pullataikinaan.
Huohottaen Jelena painoi päänsä olkapäälleni ja lysähti kasaan. Nojailimme toisiimme hyvin pitkään.
Olomme oli uninen ja epätosi. Jellu kietoi kätensä ylitse niskani ja suuteli minua kuin nainen.
Jutta totesi oven toisella puolella jonkun olevan vessassa naimassa. Katsoimme toisiamme ja minä näin hänen silmissään pelkkää rakkautta, syvää halua ja avoimmuutta.... kummallista hiljaisuutta. Ehkä juuri sitä hiljaisuutta johon olin kiinnittänyt Jelenassa huomion, kun hän katseli luokasta ohitse kiitäviä tuulenpuuskia, ihmisiä, lintuja. Hän oli perillä jossain, eikä hänellä ollut enää minkään maailman kiire minnekään. Hän oli rauhallinen.
- Mä jätin sut aivan ilman, hän lopulta huokaisi, tarttui vehkeeseeni ja siveli sen päätä peukalollaan mietteliäänä. - Rakastatko sä mua? Jälleen hän esitti tuon kysymyksen. Se oli ahdistava. Se oli maailman ikävin kysymys joka minulle on koskaan ja missään esitetty.
Virnistin ja kuvittelin pääseväni siitä eroon, mutta Jelena laskeutui alas pöydältä valitellen takapuolensa puutumista ja jatkoi vessanpöntöltä:
- Sä rakastat sitä Madeleineas. Mikä siitä nyt tekee niin hyvän? Samalla hän lipaisi kielellään kullini alapintaa niin että sai sen hyppäämään ilmaan kuin jäniksen puskasta. Hän hihitti ja nuolaisi uudelleen. - Sulla on maailman komein vemputin, kummallisen ylöspäin käyrä, niin kuin jokin soitin johon puhaltaa, hän sanoi ja otti sen suuhunsa. Minun piti ottaa tukea pyyhetelineestä etten olisi hypännyt kattoon. Jellu veti liikkuvat muitta mutkitta taakse ja imi vehkeen itseensä jääden huulillaan hetkeksi hieromaan "vemputtimen" päätä niin, että minä irvistelin kihelmöivästä mielihyvästä ja pakoreaktion jumalaisesta hallitsemisesta.
- Mä en rakasta ketään. Mä olen ihan pipi... Vissiin niin kuin mutsis mukaan säkin: sosiopaattinen narsissi. Tämä pieni toteamus ei Jelenaa haitannut, vaan hän veteli vehjettä suussaan niin että takapuoleni vatkasi edestakaisin. Ja kun en enää kestänyt, minä karjaisin kuin eläin ja paukahdin suoraan hänen odottavaan suuhunsa. "Vemputin" nytki Jelenan kitalaessa, ja hän vain odotti huulet tiukasti sen ympärillä, että olin saanut kaiken itsestäni ulos.
Putosin läähättäen perseelleni lattialaatoille ja silmissäni kiersi ja heitti kuin maailmanpyörässä Lintsillä. Jelena laski vettä jonkun hammasmukiin ja joi ahnaasti. Sitten veti pääni pehmeiden ja lämpimien reisiensä väliin ja pörrötti tukkaani kuin olisin lapsi. Hänen tuoksunsa levisi sieraimiini painaessani kasvoni vasten pehmeää vatsaa. Jotenkin minulle tuli mieleen hänen äitinsä, kun tämä kiljui kuin syötävä tunkiessani kieleni juuri sinne mistä tämä ihmislapsi oli tullut.
Mikä voima.
Jelena nojautui vasten pöntön vesisäiliötä ja veti minut korvista kiinni odottavaa jalkoväliinsä. En tuntenut kuin ohuen sängen häpykummulla, mutta tätä yksityiskohtaa en hänelle milloinkaan maininnut.
Nostaen jalkansa olkapäilleni, hän tarjosi itsensä minulle esteettä. Painoi pääni vasten lämmintä pilluaan ja huokaisi niin, että olin varma että hän samalla hymyili.
Oveen jyskytettiin hyvin vaativasti. Jutta huuteli kuulumisia ja kyseli olivatko molemmat jo tulleet. Jelena kysyi, "että ketkä"
- Pitää vissiin mennä, kulti?
- Vittu!
- Älä nyt suutu. Mennään alakertaan heti kun olen heittänyt Jutalle muutaman hyvän jutun.
- Minkä helvetin jutun?
- Esso-jutun.
- Vedetäänks täällä nappejakin?
- Juu-u. Mä syön muutenkin e-pillereitä näihin vitun kuukautiskipuihini. Niin, että mitä muutamalla muulla napilla nyt enää väliä on?
- Jaa. Ei täällä alapäässä mitään menkkoja näy.
- Mulla ne on vähän jokapuolella, ja miten sattuu milloinkin.
- Sä se olet kumma otus.
- Mä haluan naida sua. Ja mä haluan että sä haluat naida mua. Mä haluan olla alasti - siten että sä näet mut kokonaan, ja mä näen sut kauttaaltaan.
- Ok.
Lähdimme veskistä ja päästimme Klubin kuselle, Jutan ja Krissen napeille, ja muut tekemään mitä huvitti. Taisin vetää itsekin, en muista. Olin niin saatanan sekaisin etten tiennyt rakastinko minä tuota naista vai en, vai halusinko minä häneltä vain kerran kunnolla takapuolta. Huomasin olevani hyvin kiukkuinen siitä että minut keskeytettiin juuri silloin kun se missään tapauksessa ei olisi ollut toivottavaa.
Kävelin taas Jelenan perässä ja ihailin huomaamatta miten sulava ja ystävällinen, iloinen ihminen hän oli. Hän kumartui kaikkien puoleen ja oli sekunnissa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Nauroi ja pilaili ja oli niin kevyt, kevyt kuin ne perhoset välkkyvine siipineen niittyjen yllä; perhoset jotka mieleeni putkahtavat kun olin jostain syystä harvinaisen iloinen ja onnellinen. Hänessä on kieltämättä uskomaton määrä kauneutta ja karismaa, nuoruutta ja päätöntä herkkyyttä, joka vielä uurtaa sileille kasvoille sen ensimmäisen rypyn - elämänviivan kuoleman rannalle.
Ajatus oli julma. En saattanut kuvitella että jokin noin kaunis olento voisi vanheta, saati kadota. Istuuduin alas ja tuijotin valtavaa litteää televisoiruutua edessäni voimatta uskoa ajatustani todeksi. Silloin muistin tauluni ja vuoteella makaavan unisen Jelenan pysähtyneenä aikaan ja paikkaan, tilaan ja muotoon. Hän oli ikuinen.
Vilkaisin Jelenaa kun hän suuteli jonkun lihaksia kasvattaneen skargatyypin kanssa keittiön ovella. Ja tiesin että Jelena oli vain unta, painajaista josta ei halua herätä.
Poitsu hyrräsi kuin automobiili ulkona pakkasessa ylikuumana. Ja Jellu vain pilaili ja tökki heppua rintaan keikutellen päätään puolelta toiselle hiukset heiluen. Lavakarismaa, kieltämättä. Kulliani aristi farkuissa elämän rajuus ja kauneus.
Etsin cd-telineestä Depech Modea ja linttasin soimaan oman melankoliani, kaikkeuden pimeässä ja tyhjässä huoneessa, loputtomuudessa huutavan ihmisääneni.
Se jotenkin latisti tunnelmaa. Kippasin viinaa lisää ja etsin puhelimeni, selasin kaalisoppaa himoavan naisen luokse vievän taksin numeron ja painoin luuria.
Mutta ennen kuin se oli ehtinyt edes hälyttää, Jelena nappasi sen korvaltani ja juoksi kikattaen karkuun alakertaan.
- Niillä on jumalauta uima-allas! Hätkähdin porrastasanteelta, ja tajusin että jossain oli tietenkin sauna... Ja Jelena.
Sauna vai Jelena? Vai molemmat?
- Saatana! Puhelin tänne tai mä soitan sillä poliisit! karjuin hoippuessani alas portaita kaide nitisten. Alakerrassa oli jälleen peili. Siinä seisoi edessäni kundi jolla roikkui tumma tukka silmillä ja hän kertoili itselleen joitain hyvin tärkeitä asioita elämästään. Ensinnäkin tuo vaatetus: Oletko ajatellut käydä ostamassa uudet farkut, tai käydä jossain nostattamassa nuo raskaat silmäluomet jossain pois silmiesi edestä jotta näkisit eteesi?
Kundilla oli aika paljon kertynyt habaa pensselin heiluttamisesta, silmissäkin tuntui olevan jotain elämää... siellä kimalsi pimeydessä jotain. Ehkä se oli vain kattovalo tai takaraivossa oleva reikä, mutta se näytti suhteellisen hyvältä. Taasen parransänki oli jotenkin liian dekadenssi.
Hänestä tuntui että hän oli täällä jokin vasemmistolainen varas nussimassa pöytähopeita tietämättä mitä niillä tehdä.
Hmm.
Peiliin ilmestyi myös Jelena, pidellen puhelintani kuin olisi ollut vapaudenpatsas, ja puhelin kädessä patsaana roihuava liekki; se pienempi liekki Seinen rannalla. Suurempaa en muista nähneeni koskaan, koska olen amerikkalaisuusvastainen, ja siten rajoittunut persoonallisuus. Luultavasti en enää koskaan edes pääsisi amerikkaan, koska CIA on tutkinut kotikoneeni, juuri sen koneen jolta olen katsonut kaalisopan ohjeet ja Pentagonin pohjapiirustukset.
Perkel! Se kaali. Minä olen humalassa.
- Mitä hittoa sä höpiset siellä? Jelena kysyi ja painautui vasten selkääni.
Kun aamulla juoksin farkuissa pitkin tietä, niin minä nauroin kuin paljasjalkainen hullu. Päätäni särki jokainen tärähdys, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä tämän hullummaksi ei enää voi elämä muuttua.
Löysin muutaman mutkan kautta Kulosaaren metroasemalle ja toivottelin kaikille kanssaihmisille hyviä huomenia. Olin vakaasti päättänyt mennä ateljeelle, vetää ylle uudet kledjut ja paahtaa Haggiksen kauppahalliin ostamaan muutaman mehevän kaalin, ja sitten lutviutua suorin tien himaan niitä keittelemään ja pilppuilemaan.
Mutta istuessani metrossa, minä muistin miten Jelenan vartalo nyki allani, miten joku oli päälläni, miten kaikki oli täysin sekaisin. Muistin miten pidin Jellua kädestä, kun joku heppu pani häntä takaa ja edestä, sivulta ja suuhun. Siitä en ollut ollenkaan varma, olinko rakastunut Juttaan, sillä hänessä oli jotain aivan ihmeellistä kun hän pääsi sänkyyn. Mietin tätä hyvin pitkään tuijotellen metron ikkunasta ulos, ja huomasin yllätyksekseni että joku oli töhrinyt metron ikkunaan huulipunalla sydämen.
Tavasin vaivalloisesti sydämen sisään kirjoitettua tekstiä:
"Kiitos lukijoille...
t: Jelena"Voisiko tuon ihanan ranskalaisen jotenkin pitää saitilla? :)
- nelikymppinen nainen
...viivyt,milloin saan nauttia sinun tekstistäsi jälleen?? Odotan ja olen kärsimätön....
- Eräs mies
Olen nähtävästi saanut ihka oikean "fanin". Hmm... Olen suoraan sanottuna hieman hämilläni.
Eikö sen mennyt jotenkin niin, että faneista on pidettävä hyvää huolta ja yritettävä kestää fanien aiheuttama hermopaine yrittämällä unohtaa heidät :)
... Ja nyt takaisin töllöön: Arizona Baby! - nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
Olen nähtävästi saanut ihka oikean "fanin". Hmm... Olen suoraan sanottuna hieman hämilläni.
Eikö sen mennyt jotenkin niin, että faneista on pidettävä hyvää huolta ja yritettävä kestää fanien aiheuttama hermopaine yrittämällä unohtaa heidät :)
... Ja nyt takaisin töllöön: Arizona Baby!..et ole reilu:( Loukkaannunko vai mitä? Eikö sinua miellytä,että tekstisi miellyttää "faneja"? *Syvä huokaus*,no,pitää lukea muiden juttuja....:P
- Eräs mies
nelikymppinen nainen kirjoitti:
..et ole reilu:( Loukkaannunko vai mitä? Eikö sinua miellytä,että tekstisi miellyttää "faneja"? *Syvä huokaus*,no,pitää lukea muiden juttuja....:P
Yritin tuossa eilisessä elokuvahuumassani vain ilmaista mahdollisimman suoraan sen että kaikenlaiset odotukset ajavat herkän sielun hermopaineeseen ja taideklaustrofobiaan, mutta kuten aina: sekavaksihan se taas minulta meni.
Tosin tämä paineenlisäys ei koske mitenkään minua, sillä painetta ei tässä päässä enää voi kummoisesti lisätä.
Olit siis sekä oikeassa että väärässä yhtäaikaa.
Tervetuloa loukkaantumatta sekavaan maailmaani. - nelikymppinen nainen
Eräs mies kirjoitti:
Yritin tuossa eilisessä elokuvahuumassani vain ilmaista mahdollisimman suoraan sen että kaikenlaiset odotukset ajavat herkän sielun hermopaineeseen ja taideklaustrofobiaan, mutta kuten aina: sekavaksihan se taas minulta meni.
Tosin tämä paineenlisäys ei koske mitenkään minua, sillä painetta ei tässä päässä enää voi kummoisesti lisätä.
Olit siis sekä oikeassa että väärässä yhtäaikaa.
Tervetuloa loukkaantumatta sekavaan maailmaani.oikeasti voi loukkaantua Sinulle! En tosiaan halua lisätä paineita,tai niinhän sanoit,että se on mahdotonta. Mutta,ilman mitään paineita; kirjoitathan uuden tarinan? Siis sitten kun ja jos sinusta siltä tuntuu?? Huomaatko,minä matelen:)) En ihan rukoile sitä,mutta.. Ja kiitos,että kutsuit,tulen erittäin mielelläni;))
- aa_aa_antti
Jotenkin sä vaan osaat. Vihjailevaa ja veikeää sanailua ilman turhaa selittelyä. Teksti vie viemättä. Mielelläänhän näitä lukee.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Jos yhdistät nimikirjaimet
Jos yhdistät sinun ja kaivattusi ensimmäisten nimien alkukirjaimet mitkä nimikirjaimet tulee? Sinun ensin ja sitten häne1076904- 954431
Mies vinkkinä sulle
Jos pyytäisit kahville tai ihan mihin vaan, niin lähtisin varmasti välittämättä muista483806Kyllä se taitaa olla nyt näin
Minusta tuntuu et joku lyö nyt kapuloita rattaisiin että meidän välit menisi lopullisesti. Sinä halusit että tämä menee483502- 513498
- 1883445
Odotan että sanot
Sitten siinä että haluaisit vielä jutella kahdestaan kanssani ja sitten kerrot hellästi että sinulla on ollut vaikea san242949- 672654
- 462491
- 131854