Kuten otsikossa kysyin, niin mietin tätäkö tämä elämä on?
Olen kuusi vuotta sitten eronnut 46-vuotias nainen, jonka lapset ovat jo opiskelemassa, asun siis yksin. Välit ovat hyvät heidän kanssa ja toivon,että myös heidän ja isän välit ovat kunnossa.
Mitä sitten? En vain pysty unohtamaan ex-miestäni, häneltä saamaa tukea ja ymmärrystä kun itsellä oli vaikeaa. Hän halusi silloin aikoinaan eron hyvin lyhyellä varotusajalla, ja en osannut 'taistella' vastaan. Lamaannuin, itkin vain tyhjää oloa.
Kävin yksilöterapiassa, kävin eroseminaarin, toivoin että pystyisin hyväksymään tapahtuneen tosian ja jatkaa elämääni. Olenhan jatkanut, mutta... Olen nyt kolme vuotta seurustellut ihan kivan miehen kanssa, harrastamme paljon yhdessä mm. vaellamme, teemme pyöräretkiä, melomme, hiihdämme... mutta kun en vain osaa kiintyä ja unohtaa menneitä. En ole löytänty sitä nappia josta painamalla menneet olisi menneitä.
Kun tuntuu, että pääsen pikkuisen eteenpäin, niin sitten on taas vastassa jotakin lapsiin liittyviä juttuja, joihin on otetta mukaan myös ex-mies, lasteni isä. Olen pitänyt huolta, että hän on pysynyt tärkeänä osana lasteni elämää, niin on tainut käydä oman itseni kustannuksella.
Olen kuusi vuotta sitten eronnut 46-vuotias nainen, jonka lapset ovat jo opiskelemassa, asun siis yksin. Välit ovat hyvät heidän kanssa ja toivon,että myös heidän ja isän välit ovat kunnossa.
Mitä sitten? En vain pysty unohtamaan ex-miestäni, häneltä saamaa tukea ja ymmärrystä kun itsellä oli vaikeaa. Hän halusi silloin aikoinaan eron hyvin lyhyellä varotusajalla, ja en osannut 'taistella' vastaan. Lamaannuin, itkin vain tyhjää oloa.
Kävin yksilöterapiassa, kävin eroseminaarin, toivoin että pystyisin hyväksymään tapahtuneen tosian ja jatkaa elämääni. Olenhan jatkanut, mutta... Olen nyt kolme vuotta seurustellut ihan kivan miehen kanssa, harrastamme paljon yhdessä mm. vaellamme, teemme pyöräretkiä, melomme, hiihdämme... mutta kun en vain osaa kiintyä ja unohtaa menneitä. En ole löytänty sitä nappia josta painamalla menneet olisi menneitä.
Kun tuntuu, että pääsen pikkuisen eteenpäin, niin sitten on taas vastassa jotakin lapsiin liittyviä juttuja, joihin on otetta mukaan myös ex-mies, lasteni isä. Olen pitänyt huolta, että hän on pysynyt tärkeänä osana lasteni elämää, niin on tainut käydä oman itseni kustannuksella.
Vastaukset 11
Vanhimmat
minulla myös ja samoin olen eron kokenut,myös aikaa erosta yhtä paljon.
Mutta kun en osaa ketään rakastaa vieläkään vaikka mies on ollut jo pari vuotta.
Aina varsinkin joulu,synttärit ym.lasten juhlat saa aikaan että haavat aukeaa.
Milloin pääsen yli?Olen kans käyny eroseminaarin ja sen piti vielä nopeuttaa toipumista.
Osaanko koskaan enää rakastua ja kiintyä?
Olen kuin jossain näytelmässä mieskaverini kanssa en tunne aidosti mitään mutta en haluaisi olla yksinkään.
Niin kauan kuin et ole sinut itsesi kanssa et
voi elää eläämääsi vertailematta sitä entiseen.
Selvitä välisi itsesi kanssa ja anna itsesi hyväksyä se että elät nyt IHAN omaa eläämäsi,valitset niitä polkuja joita kuljet.
Sitten kun sinusta tulee kokonainen ihminen se näkyy myös ulospäin.
Nim. kokemusta on
Avioliittolupauksessa sanottiin: "Kunnes kuolema erottaa." Ero on siis epänormaali juttu. Tunteettomat ja psykopaatit ainoastaan voi vaihtaa kumppania.
Minä pääsin eroon ex-miehestä, joka siis myös lasteni isä, vasta 10 vuotta eron jälkeen. Olihan siinä kolme pidempää suhdetta, mutta kun eivät olleet "minun miehiäni" yksinkään, niin jotenkin taustalla aina väijyi ex-mies, josta itse en edes olisi halunnut erota.
Mutta sitten se tapahtui!!! Törmäsin Elämäni Mieheen ja tämä rakkaus ja suhde on ollut koko ajan jotakin aivan upeaa- sellaista josta olin vain osannut unelmoida.
Ja vasta sitten jäi ex-mies pois kummittelemasta.
Muistan kun kaverini jo kuolleen äidin kommentit
tyttärelleen (kaverini siskolle) hänen erotessaan
olivat: "ei se elämä tästä kuitenkaan välttämättä
parane". Tietty totuus siinäkin. En siis tarkoita,
että jos avioliitto on yhtä helvettiä niin etteikö voisi erota, mutta kyllä se julma totuus
tulee eteen muutaman vuoden päästä: tuliko ero kuitenkin liian helposti, tehtiinkö asioiden eteen oikeasti kaikki tarpeellinen jne?
Olen tätä miehenä itsekin miettinyt usein jälkeenpäin. En osaa vastata, mutta totean tylysti, että ei se elämäni näin jälkikäteen ole ollut yhtään sen parempaa kuin aikaisemmin.
Eron jälkeiset naistuttavuudet eivät ole myöskään tuntuneet enää samanlaisilta kuin nuorempana.
Elämä on tylyä ja se on tosiasia.
Omat tunteeni ovat samanlaiset. Ex-vaimoni halusi eron viitisen vuotta sitten. Minä en eroa olisi halunnut. Meidän eroomme syy tuskin oli kukaan ulkopuolinen ihminen. Väkivaltaa, alkohjolismia tms. ei ollut.
Eron jälkeen olen tavannut useita mukavia naisia. Aivan ihania ihmisiä. Silti en saa ex-vaimoani mielestäni. Olimme kokeneet aika paljon yhdessä ja minä jo unelmoin yhteisestä ajasta, kun lapset lentävät pesästä ja saadaan olla kahden. Ja yhteisestä vanhuudesta.
Tällaiset tunteet lienevät tavallisempia meille jätetyille. Jättäjähän pystyy työstä,mään päätöstään rauhassa. Saanko kysyä kumpi sinä olit?
Me erosimme, koska mies niin tahtoi. Halusi kokea vielä jotain elämässään...ei osannut tarkemmin sanoa mitä. Eroajatus oli ensin järkytys, koska omat elämänsuunnitelmani olivat toisenlaiset ja niihin kuului myös tämä mies. Toisin kävi.
Kävin kovan koulun itseni kanssa, opettelin luopumaan vanhasta ja katsomaan niitä mahdollisuuksia mitä minulla vielä on. Voin vain todeta, että elämä kantaa. Vanhat asiat pitää setviä päässään valmiiksi, laittaa kirjan kannet kiinni ja siirtyä reippaasti eteenpäi.
Nyt minusta tuntuu, että elän naisena parasta aikaa sitten sinkkuvuosien, suhteet lapsiin on hyvät ja paljon ihania asioita tapahtuu koko ajan. Olen löytänyt tasapainon, mielenrauhan, iloisuuden, energisyyden ja saanut luovuuteni takaisin. Luja luottamus tulevaisuuten ja tunne itsenäisyydestä on vahvana. Mikä hätä minulla on; on terveyttä, työtä, oma koti, unelmia, hyviä ihmissuhteita :)
Minä voin sanoa samat sanat, eli mieheni halusi alunperin eron mutta nyt parin vuoden kuluttua hän pyöriskelee edelleen samojen ongelmiensa parissa uudessa suhteessa. Minä taas olen elänyt yksin, opetellut nauttimaan elämästä itsenäisenä, käynyt lävitse riittävästi asioita, ja nautin nyt elämästä täysillä. En ole halunnut tähän mennessä vielä uutta seurustelusuhdetta, kun en ole ollut siihen riittävän valmis. Elämäni on ollut hienoa ja täyttä lasten kanssa.
Nyt kuitenkin elämääni tupsahti upea mies, enkä voi muuta sanoa, kuin olla kiitollinen ex-miehelleni, että hän lähti ja antoi minulle siten uuden, entistä paremman loppuelämän, ja mahdollisuuden sellaiseen rakkauteen ja suhteeseen, jota en olisi aiemmin voinut edes kuvitella olevan olemassa.
ennenkuin se on liian myöhäistä. Äitini ei löytänyt eron jälkeen uutta kumppania itselleen ja purki katkeruutta lapsiinsa. Se on aika hirveä taakka. Ensin vanhemmat eroaa ja sitten pitää kestää kaikki paska siitä, että vanhemmat ovat uhranneet koko elämänsä huonossa liitossa ja lapset ovat osasyyllisiä siihen. Kun olette vielä sen ikäisiä, niin hankkikaa uusi suhde, ennenkuin olette supervanhoja.
Mua on auttanut exän uusi perhe, avovaimo ja heillä kaksi yhteistä lasta sekä avokin lapsi edellisestä suhteesta. Mulla on kaikki syyt uskoa heidän onneensa ja toivoa miehelle parasta. Minä en ollut hänelle sellainen nainen jonka kanssa olisi loppuelämän. Meillä ei ole lapsia vaikka 11 vuotta yhteistä taivalta olikin. Suhten alussa tein abortin kun oltiin niin nuoria ja aika erikoisessa elämäntilanteessa. Onko se kaduttanut? Totta helvetissä. Enhän nähnyt tulevaisuuteen mihin elämä vie. Mutta toisaalta tiesin silloin, että päätös piti tehdä sen hetkisen elämäntilanteen mukaan, ja silloin lapsi olisi pitänyt antaa adoptoitavaksi tai pois muuten. Sittemmin äitiys pelotti. Ehkä en ollut edes kypsä. Mutta miehen kanssa ollaan ns. hyvissä väleissä. Ei me enää soitella eikä tavata, mutta jos niin käy (ehkä kerran 2 vuodessa) kun on vielä yhteisiä tuttuja ja tilanteita, olemme kuin vanhat kaverit.
Olen nyt itse naimisissa, mutta ero on edessä. Mentiin naimisiin 2,5 vuoden seurustelun ja yhteisasumisen jälkeen, mutta mies alkoi muuttua aivan oudoksi. Olen saanut kokea väkivaltaa - henkistä ja fyysistä. Mies ei usko että muutan pois. Hetkessähän se ei tapahdu, mutta siihen ei kauaa enää mene. Monesti olen kaivannut exää. Meillä oli asiat loppujen lopuksi hyvin. Emmehän me edes riidelleet kun vertaa nykyiseen. En silti usko meillä olevan enää yhteistä tulevaisuutta, vaikka tiet sellaiseen johtaisi. Mutta rakkaudella muistan yhteisiä (hyviä) aikoja. (joskus huonojakin, sillä ne olivat hyviä verrattuna nykyiseen..). Hänen avovaimonsa on saanut hyvän miehen. Uskon hänen olevan hyvä isäkin lapsilleen.
Minusta tuntuu,että et ole käynyt läpi eroasi.Surutyösi on vielä kesken ja kaikki mikä koskettaa entistä elämääsi sattuu.Itse ajattelen osaavani sulautua ajatuksiisi jotenkin.Sinulla on syviä tunteita ex-mieheesi eli rakastat häntä vielä et pysty irrottamaan vielä.Yritä muistella hetkiä kun kaikki oli hyvin ja yritä jatkaa eteenpäin.Tiedän,että tämä on pieni lohtu tai ei sitäkään.Itse painiskelen asian olla vai eikö olla???? Olemme olleet kauan yhdessä ja en tie mitä teen??? Lämmitti kovasti kun joku samaan ikäluokkaan kuuluva kirjoitti tänne.Ihmissuhde asiat ovat niin hankalia kun on lapset ja kaikki olisi otettava huomioon ettei loukkaisi tai haavoittaisi!!!