parisuhteeni

toista ihmistä vierelleen. Kyllä se vielä löytyy, aito ja oikea :)

pelätä elämää niin paljon, että jättää elämättä.

Mieti mieti ja vielä kerran mieti!
Mieti sitä että et voi kuitenkaan elää ns. irtosuhde-elämää koska se repii yhä enemmän ja enemmän sinua rikki.
Sinulle voi tulla välittävä kumppani vierelläsi mutta et osaa antaa arvoa hänelle vaan elät vain oman pääsi sisäistä "haavemaailmaa".

Ei koira, ei suku, ei kaverit, ei mikään korvaa sitä että vierellä on se rakastava ihminen joka välittää SINUSTA ja haluaa ELÄÄ, ei sinun eikä omaa elämäänsä vaan yhteistä TEIDÄN elämää.

Aina ihmiselämässä tulee todella vaikeita hetkiä ja jaksoja mutta juuri silloin EI pidä antaa periksi vaikka kuinka se tuntuu sillä hetkellä oikealta vaihtoehdolta.
Itseään pitäisi myös osata tutkiskella todella kriittisestikkin koska usein ei huomaa eikä tajua sitä että itsessä voi olla vikoja vaikka kuinka paljon jotka muuttavat todellisen minäni aivan eriksi henkilöksi.

Ei myöskään pidä pelätä tai ottaa loukkauksena kun joku vakavasti sanoo että sinulla on mielenterveysongelmia sillä sellaista sairautta ei usein itse tiedosta ja vaikka tiedostaisikin niin ei uskalla/halua tehdä mitään asian eteen.

Omakohtaisesta kokemuksestani johtuen voin kertoa että oma elämäni oli aika paljon samankaltaista kuin kerroit omastasi ja halusin elää yksin lemmikkini kanssa ja se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

Ensimmäisen vakavan suhteen eron myötä minulle tuli masennus tai oikeammin se tuli aiemmin ja suhde kaatuikin siihen koska en itse eikä kukaan saanut minua hakemaan apua siihen sairauteen joka on todella vaikea koska helposti sairaus etenee itseltä huomaamatta niin pitkälle ettei sitä enää ymmärrä olevansa sairas (tai ainakaan myönnä).
Masennukseen kuuluu usein maanis-depressiivisiä oireita joita minulla ilmeni myös.

Yritin elää yksin koska olin niin tahtonutkin masennuksen myötä mutta kaipasin kuitenkin miestä vierelleni ja suhteita olikin mutta ne eivät johtaneet kuin isoihin pettymyksiin kunnes lopulta tapasin miehen joka vilpittömästi välitti minusta ja rakasti minua omine vikoineni ja omituisuuksineni.

Rakastuin häneen oikeasti sydänjuuriani myöden ja hyvin menikin jonkin aikaa kunnes sitten ensihuuman jälkeen astui esiin se arki ja todellisuus.
Käytin silloin masennuslääkkeitä mutta kun se masennus on sellainen sairaus että silloinkun menee paremmin niin tuntuu ettei lääkitystä ja säännöllistä puheapua enää tarvitse niin lopetin ne.
Se oli virhe! ISOLLA veellä!

Huomasin itse kuten miehenikin sen muutoksen mitä hoidon lopettaminen sai aikaiseksi ja niimpä mieheni sai minut jatkamaan lääkitystä mutta otin lääkkeitä joskus ja joskus en, joskus hieman liikaakin yli ohjeiden.

Meni välissä paremmin ja välissä huonommin, tuntui joskus että kaikki ei ole ok ja pitäisi tehdä jotain mutta en jaksanut.
Tuo väärä lääkitys(jälkeen todettiin vääräksi lääkkeeksi minulle), puhehoidon lopettaminen ja taloudellinenkin tilanne johti siihen että riitoja tuli yhä enemmän ja mitä typerimmistä asioista jotka nykyään vain huvittavat kun niitä tulee eteen.

Olimme jo eroamassa tai ainakin minä halusin erota ja jatkaa elämääni lemmikkini kanssa kahden mutta miehenipä ei päästänytkään minua niin helpolla koska hän tiesi missä on syy siihen kaikkeen että olin aivan kyllästynyt häneen ja lähes kaikkeen mitä ympärilläni tapahtui.

En voi kuin kiittää ja yhä edelleen kiittää miestäni siitä ettei hän luopunut toivosta vaikka minusta oli tullut äärimmäisen tunteeton ja suorastaan tunsin vihaa miestäni kohtaan.
Hän sinnitteli ja vaikka hänessäkin oli vikoja niin hän puski sisulla eteenpäin koska rakasti ja välitti minusta oikeasti minua itsenäni eikä uskonut minua kun sanoin etten rakasta häntä ja kaikki on loppu.

Tunsin että kaikki ei ole kohdallani aivan kohdallaan mutta vähättelin sitä tunnetta vaikka mieheni yritti sanoa minulle kaikin tavoin että minun tulisi hakeutua hoitoon koska tietystihän hän näki mikä on vikana ja osasi päätellä että minulla on se masennussairaus ottanut vallan elämästäni aivan täysin.

Puolipakolla sitten suostuin lähtemään hänen mukaansa kun minulla oli pikkuisen parempi olo ja hän vei minut oitis psykiatriseen hoitoon joka oli minun pelastukseni.
Hoidon alku oli vaikeaa minulle koska en pitkään aikaan myöntänyt olevani oikeasti avun tarpeessa vaan kuvittelin pystyväni elämään tasapainoista elämää ilman jatkuvaa lääkitystä ja terapiaa.

Hoitojakson pitkittyessä kuitenkin minulle alkoi valkenemaan miten sairas olin ollutkaan ja Jumalalle kiitos kun minulla oli vierellä se rakas mieheni joka uskoi parempaan tulevaisuuteen niinä todella vaikeina aikoinakin jolloin minä olin valmis luovuttamaan.

Tuosta on jo vuosia aikaa ja uskokaa tai älkää niin me elämme yhä edelleen yhdessä tuon ihanan mieheni ja kolmen lemmikkimme kanssa enkä ole katunut hetkeäkään kun lähdin lopulta mieheni kehoituksesta hakemaan apua itselleni.
Hoitoonpääsyni jälkeen tunteideni takaisinsaamiseen meni aikaa mutta parannuttuani ovat tunteeni palanneet entistä voimakkaampina ja voin sanoa rehellisesti että elän elämäni rakkauteni kanssa ja tunne on molemminpuolin sama vahva rakkaus toisiamme kohtaan.

Elämme nyt entistä onnellisimpina kuin ennen ja se on minulle tärkeää että sain oikean lääkityksen sekä terapian takaisin sillä nyt olemme normaali perhe jolla on tulevaisuus edessä olemmehan mieheni kanssa tasapainoisia työssä käyviä kokonaisia ihmisiä.

Sinulle kerron että vaikka tunnet nyt niin kuin tunnet niin et häviä mitään jos käyt puhumassa mielenterveyskeskuksessa tms. paikassa koska minusta tuntuu että juuri sinä tarvitsisit todella kipeästi välittävän kumppanin rinnallesi ennenkuin sinulle tapahtuu jotain peruuttamatonta.

Elämä on ihanaa! terv: Elina