Mietin kaikki vaihtoehdot mitä suhteemme eteen voisi tehdä. Ensin yritin itse. Mieskin on kertomansa mukaan yrittänyt. Mutta mitä? Hän ei lähesty minua, ei kuuntele, ei osoita minkäänlaista kiintymystä tai läheisyyttä.....paitsi jos hänellä on yksi ja ainoa itsekeskeinen ajatus mielessään: satunnainen yksipuolinen seksi parin kk_n välein. Häntä ei häiritse vaikka tietää sen olevan 1-puolista. Toteaa vain, että kyllä hän on yrittänyt minua miellyttää mutta ei voi mitään jollei onnistu. Missä se yritys on??
Taas lämpenin syyttelemään häntä. Niin se päässäni tavallisesti menee. Yritän parhaani mukaan arvostaa niitä asioita joita hän tekee. kehun, annan positiivista palautetta ja kannustan yhteisiin menoihni. Mutta... Jotenkin olen alkanut arvostaa niitä hetkiä jolloin hän ei ole kotona. Minun on helpompi hengittää. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa ahdistusta ja nöyryytyksen tunteen. Kuvittelen mielessäni hänen nauttivan kun tietää miten paljon haluaisin hänet lähelle mutta hän ei tee aloitetta. Jos mainitsen asiasta hän tokaisee ylimielisesti: olisit sanonut tai tullut itse lähelle.
Mietin parisuhdeterapiaa. Selasin netistä kaiken mitä löysin. Kuitenkin mielessäni asia kääntyy meitä vastaan: mies ei ymmärrä mitä hän tekee suhteessamme väärin ja mitä jättää tekemättä. Hän ei ymmärrä minun haaveitani tai toiveitani. Hän ei tunne ystäviäni, ei tiedä mistä minä pidän. Jne. Voin nähdä hänet vastaamassa kaikkiin kysmyksiin "en tiedä", kun minä taas raapustan paperin kääntöpuolellekin. Häntä ei totta puhuen edes kiinnosta tietää. Olen yrittänyt kysellä joskus, mutta ei tule vastakaikua. Miten mies voi tehdä yhtään mitään minu mielikseni, jollei hän tiedä mistä minä pidän ja jollei häntä edes kiinnosta mielessään kuvitella sellaisia asioita?
Kun olen kysynyt onko hän tyytyväinen: on, paitsi jos riidellään. Mehän riitelemme vain silloin kun minä avaan suuni meidän huonosta suhteestamme. Kysyn: mitä voisin tehdä paremmin tai toisin. Hän vastaa ei mitään, hänen mielestään kaikki on hyvin eikä ymmärrä miksi minusta asiat eivät ole hyvin. Miksi hän ei voi asettua minu asemaani?! Voin olla puhumatta omista tunteistani ja silloin kaikki on hyvin. Hänestä, mutta ei minusta. Pitääkö ongelmat työntää maton alle niin niitä ei ole? Joskus olen kysnyt tuotakin, mutta hänen mielestään asioista pitää puhua. Kun olen jättänyt puhumatta hän on luulut että asiat ovat muuttuneet hyviksi. Jos taas puhun hän sanoo ettei jaksa aina jauhaa samooja asioita. Mutta kun mikään ei koskaan muutu. Noidankehä, oravanpyörä, lannanluomista. Suhteen alkuvuosina mies oli toisenlainen. Juuri siksi häneen rakastuin. Monista syistä. Mm. hän oli ensimmäinen mies joka oli huomaavainen. Teimme paljon ihania asioita yhdessä molempien aloitteesta. Hän halusi olla lähelläni ja osoitti hellyyttä. Puhuimme monista syvällisistä asioista. Totta kai suhde arkistuu. Mutta ei kai arkistuminen tarkoita sitä että eletään kuin soluasunnossa??
En jaksa, mutta mies ei halua erota. Eikö hän näe millaista helvettiä tämä minulle on, vaikka hänelle ei ole? Miksi hän ei välitä? Siis miksi hän ei näe eikä ymmärrä vaikka olen sen niin satoja kertoja hänelle sanonut...
Taas lämpenin syyttelemään häntä. Niin se päässäni tavallisesti menee. Yritän parhaani mukaan arvostaa niitä asioita joita hän tekee. kehun, annan positiivista palautetta ja kannustan yhteisiin menoihni. Mutta... Jotenkin olen alkanut arvostaa niitä hetkiä jolloin hän ei ole kotona. Minun on helpompi hengittää. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa ahdistusta ja nöyryytyksen tunteen. Kuvittelen mielessäni hänen nauttivan kun tietää miten paljon haluaisin hänet lähelle mutta hän ei tee aloitetta. Jos mainitsen asiasta hän tokaisee ylimielisesti: olisit sanonut tai tullut itse lähelle.
Mietin parisuhdeterapiaa. Selasin netistä kaiken mitä löysin. Kuitenkin mielessäni asia kääntyy meitä vastaan: mies ei ymmärrä mitä hän tekee suhteessamme väärin ja mitä jättää tekemättä. Hän ei ymmärrä minun haaveitani tai toiveitani. Hän ei tunne ystäviäni, ei tiedä mistä minä pidän. Jne. Voin nähdä hänet vastaamassa kaikkiin kysmyksiin "en tiedä", kun minä taas raapustan paperin kääntöpuolellekin. Häntä ei totta puhuen edes kiinnosta tietää. Olen yrittänyt kysellä joskus, mutta ei tule vastakaikua. Miten mies voi tehdä yhtään mitään minu mielikseni, jollei hän tiedä mistä minä pidän ja jollei häntä edes kiinnosta mielessään kuvitella sellaisia asioita?
Kun olen kysynyt onko hän tyytyväinen: on, paitsi jos riidellään. Mehän riitelemme vain silloin kun minä avaan suuni meidän huonosta suhteestamme. Kysyn: mitä voisin tehdä paremmin tai toisin. Hän vastaa ei mitään, hänen mielestään kaikki on hyvin eikä ymmärrä miksi minusta asiat eivät ole hyvin. Miksi hän ei voi asettua minu asemaani?! Voin olla puhumatta omista tunteistani ja silloin kaikki on hyvin. Hänestä, mutta ei minusta. Pitääkö ongelmat työntää maton alle niin niitä ei ole? Joskus olen kysnyt tuotakin, mutta hänen mielestään asioista pitää puhua. Kun olen jättänyt puhumatta hän on luulut että asiat ovat muuttuneet hyviksi. Jos taas puhun hän sanoo ettei jaksa aina jauhaa samooja asioita. Mutta kun mikään ei koskaan muutu. Noidankehä, oravanpyörä, lannanluomista. Suhteen alkuvuosina mies oli toisenlainen. Juuri siksi häneen rakastuin. Monista syistä. Mm. hän oli ensimmäinen mies joka oli huomaavainen. Teimme paljon ihania asioita yhdessä molempien aloitteesta. Hän halusi olla lähelläni ja osoitti hellyyttä. Puhuimme monista syvällisistä asioista. Totta kai suhde arkistuu. Mutta ei kai arkistuminen tarkoita sitä että eletään kuin soluasunnossa??
En jaksa, mutta mies ei halua erota. Eikö hän näe millaista helvettiä tämä minulle on, vaikka hänelle ei ole? Miksi hän ei välitä? Siis miksi hän ei näe eikä ymmärrä vaikka olen sen niin satoja kertoja hänelle sanonut...
Vastaukset 53
Vanhimmat
Taas kerran joudun toteamaan, että olet kai sittenkin kirjoittanut meidän tarinaa, siis tarkoitan, että tilanteemme on aivan identtinen. Onko teillä lapsia? Meillä on useampia.
-samaa elämää elävä väsynyt vaimo-
Sekin siis. Ei ole lapsia. Jos ei oltais menty naimisiin niin ehkä olisi. Koska, ennen sitä mies oli myönteinen ja juteltiin että lapset kuuluvat avioliittoon. Jopa niin pitkälle, että tervetuloa mikäli tulen raskaaksi. Jostain syystä en tullut, ja jokin aika naimisissa oltuamme 'lastentekotapahtumat' muuttuivat sellaisiksi ettei lasta voisikaan syntyä. Kun otin asian puheeksi mies kertoi ettei ehkä sittenkään halua isäksi. Mies on kyllä pitänyt huolen a) välttääkseen yhdyntää b) noudattaa erityistä varovaisuutta.
sut naimisiin?
Olipahan yllättävän paljon kommentteja tullut :) Kun nyt on tunteetkin miehen suhteen vähän tasoittuneet koitan vastailla mahd. moneen,
Huijaus voisi olla mahdollista. En kylläkään keksi motiivia. Kuten raha, koska en ole rikas. Voi sillä itsellään olla joku sellainen motiivi jota en keksi ja jolla ei ehkä ole minun kannaltani suurta merkitystä.
toisin päin. Lakkaa ajattelemasta miestäsi ja hänen tekemisiään. Mieti mitä sinä voisit tehdä oman onnellisuuden tuntemuksesi eteen. Mieti miksi olette yhdessä? Mieti olisitko yksin onnellisempi? Mitä sinä konkreettista sinä mieheltä odotat? Sanoit, että olet helpottunut ja vapaa, kun mies on pois ja olet kotona yksin.
Miksi roikut suhteessa, jossa olet onneton ja tyytymätön? Tutki itseäsi ja tee asialle jotain. Sinulla on oma elämäsi elettävänä ja miehelläsi omansa. Voi olla, että ne eivät ehkä olekaan enää yhteiset. Olet kasvanut ohi miehestäsi, ajatuksenne eivät enää kohtaa. Et halua elää tällaista elämää. Siispä sinun on muutettava jotain - ehkä kaikki!
ehkä miehellä on joku kriisi. onko rakkautta jättää mies silloin kun eniten häntä tarvitsee. vaimo ei ole aina paras auttaja mutta läsnäololla on suuri merkitys. mies nyt ei tietenkään voi auttaa vaimoaan jos omat ongelmat pyörii sekavina päässä.
Olen kyllä ajatellut sekä häntä että itseäni. Ajattelen meitä. Mietin miten paljon tarkoitetaan myötä- ja vastoinkäymisillä. Onko tämä pelkkää vastoinkäymistä vai merkki rakkaudettomuudesta, vai enkö vain yksinkertaisesti ymmärrä miestä ja hän minua.
En halua tehdä hätäistä ja itsekeskeistä ratkaisua erosta, sillä sen jälkeen tuskin on enää mahdollisuuksia korjata tilannetta. Haluaisin tietää miksi mies on muuttunut tuollaiseksi. Ehkä siihen on syy.
sinun on kuitenkin tunnustettava, ettet ole ajatustenlukija. Niinkuin ei useimmat muutkaan ihmiset ole. Jos miehesi ei osaa, voi, pysty, kykene, halua, kehtaa, uskalla ilmaista itseään ymmärtämälläsi tavoin, niin minkä sinä sille voit?
Muuttaa et häntä missään oloissa pysty ja auttaa et millään tavoin voi, ellette puhu yhteistä kieltä.
Mielestäni itskeskeisyys ja oman elämän omiin käsiin ottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Miehesi on vastuussa omasta olostaan ja sinä omastasi. Rinnakkain toista tukien pitää kulkea, mutta miten voi toista tukea, jos ei tiedä missä hän sitä tukea tarvitsisi.
Kirjoitat vähän mutta asiaa. Muuttaa en häntä haluaisikaan. Haluaisin hänen olevan se sama ihminen joka oli ennen kuin muuttui. Ehkä en koskaan saa selvyyttä asiaan. Olen miettinyt sitäkin, että ehkä hän jollain tavoin nauttii minun epämiellyttävästä olostani. Se tuntuu aika kaukaa haetulta, ei hän ole sellainen. Mutta itseäni voin toki lohdutella moisella ajatuksella.
Tuo on kuin omasta elämästäni. Kotona ei ole enää hyvä olla, ahdistaa, ilman lapsia olisin jo lähtenyt omaan suuntaani. Miten sitä venyykin nk. lasten vuoksi ja hylkää oman elämän.
ja sovitte yhteishuoltajuudesta.
En tiedä olenko ainoa miespuolinen vastaaja, mutta tässä vähän miesnäkökulmaa.
Olen itse ollut samassa tilanteessa ja se päätyi avioeroon. Perimmäinen syy siihen oli se, että en vaan ymmärtänyt vaimoni kärsimystä ennenkuin liian myöhään. Miehet ja naiset ajattelevat hyvin eri tavoin, ja sitä kuvastaa sekin kun sanot että miehesi mukaan kaikki on OK. Ei ole, mutta miehet eivät vaan huomaa sitä tai eivät halua huomata. Heidän (meidän) mielestä kaikki on hyvin, koska näin ollaan aina ennenkin toimittu. Naisilla taas tarpeet saattavat enemmän muuttua ja he tunnistavat muutoksen, mutta naisilla on myös taipumus jatkuvasti parantaa asiaa, kun taas miesten mielestä asiaan ei saa puuttua/koskea, jos se kerran jo toimii.
Usein on lisäksi niin, että jos mies ei ymmärrä tai halua ymmärtää vaimoa, niin valitettavasti asia on myös toisinpäin. Mies ei ehkä kykyne kertomaan mikä hiertää, mutta hyvin usein taustalla on joku asia joka saa miehen toimimaan kuten toimii. Tälläisia voi olla monet asiat eikä yksittäistä syytä ole. Mutta kuten eräässä kirjassa sanottiin, arvostuksen puute on miehelle hidas kuolema.
Keskustelu miehen kanssa on tarkkaa puuhaa. Hyvän keskusteluyhteyden löytäminen vaatii oikeita sanoja, oikean ajan ja oikean ilmapiirin. Jos vaan yhtäkkiä kysyy että oletko onnellinen, niin vastaus on 95 proenttisesti olen, koska mies pelkää vääriä vastauksia.
Monet edellä mainituista pätee myös naisiin, mutta tosiasia on että eroja ajattelutavoissa on. Jos haluat oppia sekä miehen että naisen ajattelutavoista, suosittelen kirjaa "miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta".
Miehellenikin olen suositellut, ei kiinnostunut. Kirja on myös omalla tavallaan hauska. :o)Puhut hyvin viisaita sanoja, kokemus lienee tuon viisauden takana.
Kirja on sellaisen kirjoittajan tekemä, jolla on itsellään ollut avioliittovaikeuksia. Miten paljon kannattaa omaksua asioita ihmiseltä, jonka oma avioliitto on ollut koettelemusta. Tätä ihmettelen muutenkin terapeuteilta ja ihmissuhteista kirjottavilla.
Vähän kuin alkoholisti yrittäisi auttaa toista alkoholistia. Siis että jotain samaa noissa asioissa.
Ainakin itse uskon, että tavallaan noilla itse kärsineillä ja myöhemmin paranemisneuvoja muille jakavilla, kummittelee kuitenkin se alkuperäinen ongelma. Tai että vähintäänkin se paraneminen on niin ongelmapohjanen tavallaan, että on vähän kuin pakko säilyttää se ongelma/tai ainakin säilyttää se ongelma takaraivossa, että voi ees alkaa parantamaan mitään ongelmaa. Ja ongelmattomuushan liitossa on se tavoite.
Mun mielestä luonnollinen ja parempi esikuva on ne ihmiset ja parit, joilla on pitkä ja tyytyväinen avioliitto. Katse lähipiiriin ja näiden tälläisten ihmisten elämää ja liittojaan mettimään.
Eli miettikää mistä ne oikeat ja parhaat esikuvat oikeasti löytyvät!
vaan ihan lukea piristyksesti, eikä suinkaan kuin raamattua. Ihan hauskaa luettavaa jokatapauksessa. Esikuva asiassa olet oikeassa, niiltä voi saada hyvän mallin, oikeasti. :)
Ajatuksissani kävin tuonkin tien. Terapian ja kirjat. Mies on kirjakaupassa tehnyt erittäin selväksi kuinka vähän arvostaa kyseisenlaisia opuksia joten tuskin hän niitä ottaa vakavasti. Terapia oli siis viimeinen mihin ajattelin epätoivoisena yrittää saada häntä, mutta kuten aloituksessa ehkä hieman epäselvästi kerroin, olen mielessäni senkin tien käynyt ja tie nousi pystyyn. En tiedä kannattaako tuhlata rahaa todistaakseen itselleen, että miestä ei terapiat kiinnosta eikä niistä saada mitään irti.
Annoin hänelle tänä aamuna tilaisuuden. Päästin lähelle. Se tuntui ihan mukavalta. Yritin jopa hyväillä häntä. Mihin se loppui? Siihen kun mies alkoi puhua työasioista. Siitä sitten kehkeytyi hyvä riita. Ei ole kuulema mitenkään tavatonta sellainen, että kyllä sitä voi puhua mistä vain. Okei, olen valmis hyväksymään tuon. Minä olen sitten niin erilainen ja yliherkkä ettei sovi mulle. Ei ainakaan silloin jos muutenkin olisi tarkoitus saada suhdetta vähän lämpenemään. Mies on varmaan tottunut jossain sellaiseen tapaan, mutta meidän suhteen aikana ei noin ole käynyt koskaan. Opin siis tänäänkin jotain uutta ;)
Pikkujoulukausi alkaa tänään. Saatanpa unohtaa olevani naimisissa. Tuskin mies siitä pahastuu, että teen jonkun muun kanssa jotain sellaista mistä hän ei erityisemmin välitä.
Srk on aikoinaan ainakin järjestänyt ilmaista parisuhdeterapiaa. Jonot voivat olla melkoiset ja pääsy nopeasti vaatii todella pahan tilanteen.
Oma kokemukseni parisuhdeterapiasta on ikävä. En ole voinut sitä lämpimästi suositella tästä syystä muille, mutta kaikkea kannattaa kokeilla. Meillä oli naisterapeutti, joka ihastui mieheeni ja käyttäytyi siitä lähtien täysin puolueellisesti ja sovinistisesti. Se terapia loppui siihen. Uskon kuitenkin että valtaosa terapeuteista ovat ammattitaitoisia, eivätkä käyttäydy noin.
Yksilöterapiasta olen hyötynyt paljon. Itse -ja lyhytterapiasta. Siellä ei kaivella vanhoja ja saa omat ajatukset järjestykseen ja ulkopuolisen heijastaman todellisen näkökulman (puolueettoman) omaan parisuhteeseen. Mies voi käydä yhden tai kaksi eri käyntiä ilman toista osapuolta vastaavasti kertomassa oman näkökulmansa, jolloin terapeutin katsantokanta on varmasti puolueeton ja molempien osapuolien kertomaa. Kannattaa kysellä luotettavilta tahoilta hyväksi koettu terapeutti ja kokeilla.
Ei tietenkään toimi ja onnistu kaikilla, mutta yrittänyttä ei laiteta. :o)
Niin, tuo läheisyyden kaipuu...
Läheisyys, se on jotain niin tärkeää ja ikään kuin ehjäksi tekevää. Se että ollaan parisuhteessa perustunee suurelta osalta tämän asian tyydyttämiseen.
Meillä se oli vaimo joka laittoi stopin kaikelle läheisyydelle heti eka lapsen syntymän jälkeen (oikeastaan jo ennemminkin) ja siitä ei sitten ole osattu päästä eroon.
Nyttemmin on todettu että suurin osa näistä asioista on ihan korvien välissä, meillä molemmilla.
Se on niin hajoittavaa ja oman arvon murskaavaa kun toinen puolisko toistuvasti sanoo että älä koske. Minulla on sellainen tunne että vaimoni on minut henkisesti kuohinnut, jos ilmaisuni sallitaan.
Siitä pikkujoulukaudesta. Se voi olla henkisesti piristävääkin oikealla tavalla hoidettuna, mutta muistaisitko t.y.v. yhden asian. Sillä todennäköisesti kuitenkin on väliä miehellesi. Tavallaan se olisi sinun valintasi välienne hoitamiseksi eikä ehkä se paras kuitenkaan...
MUTTA, kuten sanottu, se on sinun valintasi. Kun kuppi menee oikeasti ja kunnolla nurin sitä on vaikea enää saada nostettua ja sotkua selvitettyä...
Ettei saa pettää. Erota voi kahdella tavalla: hyvin tai huonosti. Hyvin eroava eroaa ensin ja sekoilee vasta sen jälkeen muiden kanssa. Huonosti eroava sekoilee ensin muiden kanssa, loukkaa puolisoaan ja heittää yhdessä eletyn ajan kaatopaikalle ja eroaa sitten. Halveksin sellaista yli kaiken. Enkä todennäköisesti pystyisi tekemään mitään kenenkään kanssa.
Koen kuitenkin, että mieheni on jo heittänyt suhteemme kaatopaikalle ja vähät välittää sitä sieltä hakea. Mistäs tiedän etteikö hän olisi jo tehnyt jotain mistä minä minä vasta haaveilen?! Ehkä siinä on syy. Hän ei tiedä miten asian käsittelee itsensä kanssa kun ei halua minusta erotakaan. Ehkä kyse oli hänen kannaltaan mokasta.
Oikeasti: en usko tuohon itsekään, vaikka helppo selitys sekin olisi.
Oletko kysynyt vaimoltasi sellaista, että kun sinä olet hänelle usein mieliksi, etkä koske häneen koska hän ei halua, mutta kuitenkin haluaisit hänet lähellesi, niin eikö hän voisi joskus olla sinulle mieliksi ja antaa sinun pitää häntä lähelläsi. Erikoinen ehdotus, mutta siinä on olemassa se mahdollisuus että vaimosi pitääkin siitä. Ja siinä tapauksessa häntä ei kannata provosoida vaan antaa asioiden kaikessa hiljaisuudessa edetä vähitellen. Jos läheisyys-ongelma on hänelläkin 'korvien välissä', ehkä sen saisi sieltä pois ottamalla härkää korvista?
Kiitos vastauksestasi.
Kaikenlaista on kokeiltu. Asioista on puhuttu ja läheisyyttä on yritetty monin eri tavoin.
Hän vain menee aina lukkoon.
Nykyisin kun hän yrittää tehdä jotain pientä läheisyyteen viittaavaa, vaikuttaa se niin väkisin tehdyltä että mullekin tulee jo paha olo. Tekee jo mieli sanoa että ei sun kulta ihan oikeasti tarvitse. Eihän sen nyt niin vaikeaa pitäisi olla.
Mulle tuo läheisyysjuttu on vaan aina ollut tosi tärkeä ja nykyisin minusta jo tuntuu etten ole ollut oma itseni moneen moneen vuoteen. Olen odottanut, antanut aikaa, koettanut keskustella, yrittänyt järjestää kahdenkeskisiä pieniä viikonloppuja (8 vuoden aikana se on onnistunut kerran, vaimo ei ole halunnut lähteä...),viimeisen 2 vuoden aikana todellakin yrittänyt kuunnella ja ymmärtää.
Mutta, aina on joku juttu mikä ei ole hyvin.
"Tuo mulle tuo tähti taivaalta,jooko? Tässä se on, ole hyvä. Kiitos kovasti, mutta väärän värinen ja vähän väärin tuotu"
Tuossa tiivistettynä miltä minusta on jo vuosia tuntunut.
Ehkä on aika päästää irti. Yrittää hoitaa ero ja huolto asiat kunnolla. Järkeviä aikuisiahan me kuitenkin ollaan. Jos ei onnistuttu yhteiselossa, niin ehkä sitten tässä paremmin.
Mutta kun ei vaan vieläkään jostain syystä haluaisi.
Käymme terapiassa, mutta tähän asti minusta on tuntunut että hoidamme oireita, emme itse ongelmaa. Ja se ongelma?
En tiedä. Ehkäpä siellä taustalla onkin jo joku kolmas. Kuka tietää.
Täytyy sanoa, että olisihan se ainakin ratkaisu...
"olishan se ainakin ratkaisu..."
Niinpä. Se löysässä hirressä roikkuminen ja parempien aikojen odottelu pettymyksineen on kaikkein kuluttavinta. Helpotus tulee sitten, kun pystyy tekemään ratkaisun - oli se sitten mikä tahansa.
Oma paranemiseni alkoi, kun uskalsin mennä sitä kohti jota eniten pelkäsin. Kysyin niin jämäkästi, että miehen oli asiansa sanottava - ei rakasta enää ja haluaa erota. Siinä se oli. Melkein pyörryin ja oksensin, mutta vähän kerrallaan toivuttuani voimat palasivat ja tajusin sen mitä olin aavistellut. Nyt erosta on puoli vuotta ja elämä on lähtenyt mukavaan kiitoon. En väitä, että kaikki olisin jo itselleni selvittänyt, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä.
En tiedä olenko ainoa miespuolinen vastaaja, mutta tässä vähän miesnäkökulmaa.
Olen itse ollut samassa tilanteessa ja se päätyi avioeroon. Perimmäinen syy siihen oli se, että en vaan ymmärtänyt vaimoni kärsimystä ennenkuin liian myöhään. Miehet ja naiset ajattelevat hyvin eri tavoin, ja sitä kuvastaa sekin kun sanot että miehesi mukaan kaikki on OK. Ei ole, mutta miehet eivät vaan huomaa sitä tai eivät halua huomata. Heidän (meidän) mielestä kaikki on hyvin, koska näin ollaan aina ennenkin toimittu. Naisilla taas tarpeet saattavat enemmän muuttua ja he tunnistavat muutoksen, mutta naisilla on myös taipumus jatkuvasti parantaa asiaa, kun taas miesten mielestä asiaan ei saa puuttua/koskea, jos se kerran jo toimii.
Usein on lisäksi niin, että jos mies ei ymmärrä tai halua ymmärtää vaimoa, niin valitettavasti asia on myös toisinpäin. Mies ei ehkä kykyne kertomaan mikä hiertää, mutta hyvin usein taustalla on joku asia joka saa miehen toimimaan kuten toimii. Tälläisia voi olla monet asiat eikä yksittäistä syytä ole. Mutta kuten eräässä kirjassa sanottiin, arvostuksen puute on miehelle hidas kuolema.
Keskustelu miehen kanssa on tarkkaa puuhaa. Hyvän keskusteluyhteyden löytäminen vaatii oikeita sanoja, oikean ajan ja oikean ilmapiirin. Jos vaan yhtäkkiä kysyy että oletko onnellinen, niin vastaus on 95 proenttisesti olen, koska mies pelkää vääriä vastauksia.
Monet edellä mainituista pätee myös naisiin, mutta tosiasia on että eroja ajattelutavoissa on. Jos haluat oppia sekä miehen että naisen ajattelutavoista, suosittelen kirjaa "miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta".
miehestä oppinut niin sen, että suorat kysymykset ovat poikaa. Ei mitään epämääräistä "Oletko onnellinen?", vaan konkretiaa ja selvennystä.
Miehelle pitää siis puhua niin kuin lapselle puhutaan: yksinkertaiset lauseet, konkreettiset sanat ja vain yksi asia kerrallaan.
Mutta kuka haluaa olla naimisissa lapsen kanssa?
Mielelläni, erittäin mielelläni luen miehen näkökulmia.
Suorapuheisuudesta. Myönnän olleeni/olevani sellainen etten juuri puhu. Miehen kehotuksesta kuitenkin olen yrittänyt nöyrtyä ja sanoa suoraan mitä ajattelen. Olen yrittänyt vääntää miehelle rautalangasta näitä ajatuksiani. Olen myöntänyt olevani ehkä huono selittämään, mutta aika suorasanaisesti olen kertonut joskus jos minusta on joku asia tuntunut pahalta. Suoraan olen sanonut senkin kun minusta meidän suhde ei ole kunnossa ja haluaisin että jotain tehdään. Siitä on sitten tullut tämä ihmeellinen kierre: jos puhun, mies ei jaksa jauhaa samoja asioita. Jos en puhu, mies luulee että kaikki on hyvin. Siis niin hän on sanonut. Että ei ole minun käsityksiäni nämä vaan hänen sanomisiaan. Olen kysynyt suoraan hänen ehdotuksiaan, niitä ei ole. Hän sanoo ettei tiedä miten tällaisessa tilanteessa tehdään. Kysyin että erotaanko, mies vastasi että ei missään tapuksessa. Kysyin ymmärtääkö (tämä pitäisi kirjoittaa dialogina;) )hän että minulla on paha olla tällaisessa ja että jotain pitäisi tehdä, mies vastasi että kyllä hän ymmärtää kun kerran niin sanon, mutta hän ei tiedä miten hänen pitäisi toimia.
Läheisyydestä. Olemme kumpikin menneet toistemme lähelle kun siltä tuntuu. Ei me mitään takiasia olla oltu mutta esim. sohvalle olen mennyt hänen kainaloonsa tai hän on pyytänyt. On jopa sanonut miten hyvältä tuntuu. Jossain vaiheessa huomasin että se tapahtuu vain minun aloitteestani. Jos oli ollut jotain eripuraa menin silti hänen viereensä ja viimeistään nukkumaan mennessä. Pistin merkille ettei mies enää tehnyt niin. Kokeilin asiaa ja niin se oli. Hän ei tehnyt aloitetta. Ajattelin että kyllä se siitä, ja pidin kiinni että itse tein aloitteita. Sitten ollaan puhuttukin asiasta ja mies on kommentoinut niin, ettei ole pannut merkille. Kerta toisen jälkeen: ei ole kiinnittänyt huomiota asiaan. Pyysin häntä huomioimaan sen verran, että minustakin olisi kiva jos hän joskus tekisi aloitteen lähentymiseen. Mies lupasi yrittää. Tosiasia kai on ettemme ymmärrä toisiamme, koska en huomaa noita lähentymisyrityksiä. Jopa naapurimme lähentyy minua useammin. Puhumaan säästä, postinjakelusta, työasioista, henkilökohtaisista asioistaan. Puhun hänen kanssaan enemmän kuin mieheni kanssa.
Vääristä vastauksista. Parisuhde ei ole peli. Jos saan 'oikeita vastauksia' se ei vie asioita eteenpäin. Haluan rehellisyyttä. Siitäkin ollaan puhuttu. Haluan tietää mitä mies tuntee ja miten asiat kokee. Mutta hän ei enää (Huom. ENÄÄ) kerro. Ennen kertoi. Hän on itsekin sanonut että oli mukavaa kun pystyi puhumaan kaikesta. Enää hän ei edes yritä. Voin vain kuvitella tehneeni jotain pahaa ja loukanneeni miestä niin ettei hän enää halua puhua. Olen pyytänyt häntä kertomaan mitä se on ollut, mutta mies kiistää.
Toimivuudesta. Suhde toimi. Sitten kun se mielestäni oli ajautunut siihen pisteeseen, ettei enää toiminut, sanoin siitä miehelle (sanoin kyllä jo ennen kuin ajauduttiin näin pahaan pisteeseen). Ihmettelen vain, että miten mies voi edelleen olla sitä mieltä että kaikki on hyvin jos hänen rakas vaimonsa voi pahoin ja sanoo sen miehelle suoraan? Jos asia olisi toisinpäin en mitenkään voisi pitää suhdetta hyvänä jos tietäisin, että rakkaani voi huonosti. Mutta minä olen minä ja hän on hän. Katsotaan mihin se johtaa.
puhetta, vaan sitä että kiteytetään asia, jota juuri sillä hetkellä tarkoitetaan. Vai mitä mieltä olet siitä, että kysyessäsi "Oletko onnellinen?" mies vastaa sen hetkisen tuntemuksensa mukaan, että "En". Se ei varmaankaan ole vastaus, jonka haluat kuulla ja ajattelet ettei mies ole koskaan onnellinen...ei ehkä ole ollutkaan. Ja mitä se onnellisuus sitten tarkoittaa; onnellinen sinun kanssasi, onnellinen yleensä, nyt, eilen...jne.
Jos suoraan kysymykseen ei ole olemassa suoraa vastausta, tai siitä ei voida puhua noin yksioikoisesti kuin mitä esimerkissäsi mainitsit, eikö silloin yleensä aheesta synny "keskustelu"? Ihmisten sivistystasot tieysti vaihtelevat paljonkin. Varmaan on lapsen tasolla olevia miehiä, mutta on myös pitkiin filosofisiin analyyseihin ryhtyviä miehiä.
Omasta miehestäni tiedän, että hän "osaa keskustella". Hän on erittäin vaativassa ammatissa ja on paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Hän osaa keskustella mistä vain, se kuuluu toimenkuvaan ja on vahva piirre hänessä persoonana. Hän on osannut kotonakin keskustella asioista. Huom. aikamuoto. Ymmärtäsin jos keskustelumme olisivat päätyneet aina ns. minun selkävoittooni ja hänen tappiooonsa, että hänen keskusteluintonsa olisi siksi latistunut. Mutta kun ei ne niin ole menneet. Kumpikin kertoo näkökulmiaan. Otamme (myös minä!) huomioon hänen näkökantojaan ja pohdin omaa suhtautumistani myös niiden pohjalta. Monesti olen muuttanut omaa suhtautumistani asioihin kun olen saanut mieheltä uusia ajatuksia. En tiedä onko hän koskaan tehnyt niin, mutta olemme ainakin rakentavasti pystyneet keskustelemaan. Olemme monesti päässeet myös molempia tyydyttäviin onnellisiin ratkaisuihin asioissa. Riitelemättä, kun on keskusteltu. Monesti kyse on ollut mistä tahansa asioista. Yleismaailmallisista tai omista mielipiteistä. Myös meidän intiimeistä asioista. Siinä myös yksi piirre miehessä jonka takia tunsin oloni hyväksi hänen kanssaan. Aikaisemmin en ole miesten kanssa voinut puhua tietyistä asioista, mutta tämä mies on ollut hyvin suuripiirteinen ja osoittanut omaa mielenkiintoaan tiettyihin asioihin. Se on lähentänyt meitä. Aikoinaan.
Enää ei pystytä. Kaikki loppuu lyhyeen. Joko riitaan tai vaikenemiseen. Jotain on tapahtunut ja tie on noussut pystyyn. Joka kerta minä olen ollut se joka ottaa riidan jälkeen ensimmäisenä yhteyttä. En jatkaakseni riitää, vaan kysyäkseni miten päivä jatkuu, rutiineja, kaupassa käyntiä jne. Joskus olen tiedustellut haluaako mies puhua aiemmasta riidasta. Joskus on halunnut ja silloin on puhuttu. Joskus ei, ja silloin ei puhuta. Joskus olen sanonut että minä haluan puhua, ja mies siirtänyt keskustelun illaksi kotiin. Missä mies sitten on vältellyt aihetta ja asiasta joko ei ole puhuttu tai olen taas ottanut esiin ja mies sanonut ettei jaksa puhua. Muuten päivä on mennyt hyvin, mutta kun ottaa ikävän asian puheeksi-. Ei pitäisi. Minu kai täytyy pitää kaikki paha olo vain sisälläni. Kokeilin sitä kerran 2 kuukautta. Sen jälkeen mies luuli ettei mitään ongelmia olekaan. Se on niin välinpitämätön että varmasti ainoa ratkaisu on lähteä pois hänen luotaan.
elämäsi ja tunteittesi paras asiantuntija. Tiedät mitä tarvitset, haluat ja koet. Se, että ennen niin avoin ja keskusteleva mies on muuttunut, aiheuttaisi hämmennystä kenessä tahansa.
Mutta oletko ajatellut, että se on vain miehesi, joka on muuttunut. Oletko miettinyt omaa mahdollista muutostasi?
Ja se, että miehesi työkseen ajattelee, pohtii ja keskustelee, voi johtaa myös väsymiseen jatkaa tätä samaa "työtä" myös kotona. Joskus vain käy niin, että asioitten liika pohtiminen ja vatkaaminen alkaa ahdistaa - nk. pulla takertuu kurkkuun. Oletko kokeillut antaa vain mennä, olla, nauttia, tehdä jotain mukavaa ilman että miettisit miltä tämä nyt minusta tuntuu tai mitä mies nyt tästä ajattelee. Liika pohtiminen saattaa joskus vesittää hyvänkin asian.
Eiköhän mies olisi alusta alkaen ollut kotona vaitonaisempi jos hän ei jaksaisi keskustella kaiken maailman asioista. Sitä paitsi hän usein mainitsi nauttivansa keskusteluista kanssani. Hän ei sanojensa mukaan ole koskaan edes seurustellut naisen kanssa, jonka kanssa voi myös keskustella.
Keskustelu ei ole itsetarkoitus. Mutta se, että mies aamusängyssä alkaa kesken hyväilyn puhumaan työasioista, kertoo kyllä enemmänkin siitä, että hän nimenomaan haluaa keskustella ihan missä vain....
Varmasti ollaan molemmat muututtu. En ole koskaan (yksi aiempi pitkä avoliitto takana) elänyt miehen kanssa näin luontevassa suhteessa (siis ennen kuin ongelmat kasvoi näin isoiksi), joten uutta sekin. Mutta jos olemme näin lyhyessä ajassa 'kasvaneet erilleen', eiköhän olisi sitten syytä todeta loppulause ja adjö.
tai päätös suuntaan taikka toiseen on kai pakko tehdä, että pääsee elämässä eteenpäin. Muuten tulee tilanne, että jää roikkumaan puoliväliin ja yrittää pärjäillä. Mitä elämää se sellainen on?
Luin keskusteluusi liittyvän kommentoinnin mitä tähän asti löytyy. Se aiheutti minulle paljon mietittävää myös omalta kohdaltani.
Monet kommentoijat erityisesti äijä35 pani ajattelemaan lisää, asioissa joissa olen itse mokannut avioliitossani. En ole osannut tunnistaa asioiden oikeaa tilannetta, tai oikeammin sanottuna ole hyväksynyt vaimoni ikuisuuksia kestävää purnaamista ja miehisyyden päälle käyvää arvostelua.
Kyse on paljolti kyse myös luottamuspulasta. Jäin myös odottamatta työttömäksi, koeajalla.
Tilanteet tiivistyivät ja minähän olen se syypää kaikkeen mitä avioliitossamme reilun 25 vuoden aikana on negatiivista tapahtunut.
Tänään, jälleen kerran, kävimme noin neljän tunnin kinastelun vaimoni kanssa suhdettamme vaivaaviin ongelmiin. Asiat eteni jo ns. eroasteelle, asia jota minä en varsinaisesti halua, mutta kuitenkin. Tottakai olen miettinyt satoja kertoja, mikä on parempi vaihtoehto.
Erota vai yrittää vielä miljoonannen kerran uutta alkua.
Vakuutan, että ei ole helppoa tehdä ratkaisua suuntaan tai toiseen. Takana on kuitenkin jo yli 25 v koettelemusta. Mutta edessä ?????.
Pienen yrittämisen arvoisen asian haluan kuitenkin antaa sinulle vinkiksi. Kerää teille tärkeitä valokuvia, mitkä ovat teidän suhteenne alkuajoilta ja yritä saada palautettua miehellesi asiota joista te niihin aíkoihin nautitte tai piditte erityisesti, joista teidän rakkautenne tavallaan rakentui. Tai muita sellaisia asioita, esineitä, mitä tahansa mikä muistuttaa teitä molempia onnellisista hetkistänne. Yritä edes kerran. Se maksaa vaivan ja antaa vastauken sinulle, mihin kannattaa jatkossa uhrata aikaansa.
Ihan tuttu tilanne tuo ap:n kuvaama. Meillä se päättyi eroon kymmen vuotta sitten. Minä olisin halunnut vielä koettaa, mutta mies ei. Lähti suoraan uuteen liitton.
Nuo miesten esille tuomat asiat tässä ketjussa pitävät kaikki paikkansa. Kuten myös ap:n miehen tokaisu "mikset itse tullut lähelle [kun sitä kerran halusit]". Niin, miksi ap ei tosiaan tehnyt itse aloitetta? Miksi odottaa mieheltä niin paljon?
Oletko ap kirjoittanut lapulle sitä, mitä KONKREETTISTA miehesi voisi tehdä, jotta sinä tuntisit olosi rakastetuksi? Jos et, tee se ja pyydä samanlainen lista mieheltä. Ja sitten pikkuhiljaa sitä toteuttamaan...
Ja ihan totta on sekin, että miehelle pitää puhua YKSITYISKOHTAISESTI, anna tarkat toimintaohjeet, niin mies kyllä toimii pyytämälläsi tavalla. Lisäksi, anna vain yksi ohje kerrallaan, mies tulee sitten luoksesi pyytäämään sitä seuraavaa. Naurattaa varmaan monia, mutta tämä on totta ja toimivaa!!
Nämä toimivat konstit tiedän siitä, että olen opetellut ja oppinut tässä vuosien myötä. Ja nykyinen suhteeni onkin sitten vallan toiselta planeetalta kuin avioliittoni :-D. Parempaa ja molemmin puolin tyydyttävämpää suhdetta saa hakea. Mutta tämän eteen onkin sitten tehty työtä TIETOISESTI, ihan alusta saakka. Molemmat.
Ja kirjoista sen verran, että Marja ja Venus ovat ihan ok, auttavat ymmärtämään puolin ja toisin. Mutta vielä syvemmälle menee Hedrixin: `Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu`. Suosittelen.
Siis: meillä on avioliitto ja suhteemme ns. kriisissä. Haluaisin miehen tulevan puolitiehen vastaan. Tai edes varttimatkan. Mutta hän ei tule.
Hänen mielestään meillä ei ole hätää kunhan emme keskustele mistään ikävästä. Hän ei halua erota, mutta suostuu eroon jollei muuta ratkaisua keksitä. Olen kyllä samaa mieltä, enkä minäkään haluaisi erota.
Mies ei ole ehdottanut mitään ratkaisuja tai keinoja, joilla välimme paranisivat. Minun ehdotukseni joko eivät käy, tai sitten hän ei kommentoi niitä.
Pitää joko hyväksyä tällainen elämänmuutos tai erota. Tuntuu turhauttavalta jankuttaa samoista aiheista kun koskaan ei mikään muutu.
Voisin muuttaa pois siten, että tapaisimme silloin kun se on mahdollista. Mutta: on kallista ja työlästä ostaa asunto, tehdä siitä itselleen koti, jakaa entinen yhteinen omaisuus vaikkei avioeroa haettaisi, vain kokeillakseen mitä tapahtuu. Pahoin pelkään että siten vain ajaudumme vähitellen eroon. Ehkä se olisi hyvä ratkaisu. En halua sitä. Aivan sama kuin lakaisee roskat maton alle. Teeskentelyä. Asiat pitää tehdä suoraselkäisesti eikä piiloutumalla selän taa.
Argh. Kaikki työpäivätkin alkaa mennä pskan kelaamiseksi eikä mistään tule mitään. Kiitos teille asialliset kommentaattorit. Ehkä elämä voittaa :)
Ap kirjoittaa: "Mutta: on kallista ja työlästä ostaa asunto, tehdä siitä itselleen koti, jakaa entinen yhteinen omaisuus vaikkei avioeroa haettaisi, vain kokeillakseen mitä tapahtuu."
Ihan minua naurattaa!!! Aikuiset(?) ihmiset?!!
No TOTTA HELVETISSÄ se on TYÖLÄSTÄ erota ja rakentaa oma koti!! Tässä taittaakin nyt olla sellainen tilanne, että halutaan helppoja ratkaisuja. Ei sellaista ole! Ja pelko näyttää pitävän ap:stä suhteessa samoin miestä!!!! Että silleen...
Rohkeutta Nainen, rohkeutta seistä omilla jaloillasi. Sitä sinä tarvitset!
Mutta näin se suurin piirtein juuri sujuu.
Missään kohtaa ei ole luvattu, että elämä ja etenkään avioero olisi helppoa ja halpaa. Kaikki pitää aloittaa alusta, niin henkisesti kuin aineellisestikin. Helppojen ratkaisujen etsijä menee sieltä missä aita on matalin ja jää tyytymättömäksi itseensä. Yrittää pärjäillä. Mitä se semmoinen elämä on?
on kai "rohkeutta" lähteä lätkimään "kokeillakseen" ja sitten palataan yhteen. eikö se ole päätöntä ees taas ramppaamista. eikö olisi viisaampaa erota kun on varma erosta eikä häivy kevein perustein. koska jos palaa takaisin ei eroon syytä kai ollutkaan. enkä sanois peloks sitäkään vaihetta kun selvitellään onko suhteella tulevaisuutta vaiko ei. tuntuu olevan sulla kova into vaan saada porukat eroomaan heti kun vähän tökkii. itse suosittelen selvittään kaikki vaihtoehdot ja ristiriidat jos vaan suinkin mahdollista. se voi viedä aikaa. jos avioliittoon on astuttu 2 viikon tuntemisen jälkeen on ymmärrettävää että siitä lähdetään yhtä vikkelään. kun on sitoutunut on myös sitoutunut selvittään ongelmat väliltä. kohtuullisessa ajassa. sen ajan tuntee kukin pari itse.
En todellakaan lähde mihinkään asumuserokokeiluun. Avioero voi maksaa, se nyt on itsestään selvää. Ei yhdessä rahan takia pysytä, eikä rahan takia erota. Ja jos erotaan se maksaa minkä maksaa.
Mutta kokeiluihin ei minulla ainakaan ole varaa eikä kyllä mielenkiintoakaan vaikka varaa olisi. Muuten hyvä ajatus. Se oli siis teoreettinen vaihtoehto jonka mainitsin - ei siis konkreettinen ainakaan minulle.
Pelko? Oletko ajatellut, että joku harkitsee tarkkaan ennen kuin tekee lopullisen ratkaisun, eikä se ole pelkoa? Mutta kukin tyylillään.
olen tullut siihen näkemykseen, että yritetty on ja paljon, mutta betoniseinä tuntuu olevan vastassa. Kannattaako tätä tietä enää jatkaa ja takoa päätään siihen seinään. Asiassa olisi kai päästävä eteenpäin, että jotain todellista muutosta pääsisi tapahtumaan. Onko se sitten ero vai jotain muuta, sen päättää pariskunta keskenään.
Oletko ajatellut, että pelkoahan se juuri onkin. Epävarmuutta päätöksenteossa, että tekee väärän päätöksen. Epäonnistuu. Tekee virheen. Katuu. Taikka vaihtoehtoisesti onnistuu. Saa paremman elämän. Löytää sielunkumppanin. Saa uutta sisältöä elämäänsä ja ihmettelee, miksi jatkoi tätä vanhaa näinkin kauan.
Toisaalta se on niinkin, että epävarmuudessahan tässä eletään koko elämä.
Että pelkoa. Enpä olis arvannut maailmaa noin kapeakatsoiseksi.
Kuulostaa tutummalle ajatusmallille.
että henkäiset hernettä nenään ja syytät kapeakatseisuudesta. Ei kannata viestintuojaa ampua. Minä en katso olevani minkäänlainen osapuoli sinun parisuhdeongelmissasi, pelkkä sivukommentointi on osani. Siis pelkkä kirjoittaja, jonka mielipiteille olet itse asettunut alttiiksi kirjoittamalla avioliittosi vaikeuksista nettipalstalle.
Ajattelen vain, että kissa on joskus hyvä nostaa pöydälle ja selkeyden vuoksi yrittää yksinkertaistaa asioita. Itse tunnut rämpivän melkoisessa suossa, josta on vaikea nousta mihinkään suuntaan.
Ap sanoo kulkeneensa kaikki tiet!
Ei, et sinä kaikkia teitä ole kulkenut. Olet polkenut -ja poljet edelleen - paikallasi!!!
Huomaathan?
Why do you care???
En ymmärrä ihmisiä, jotka mutkistaa asioita. Olen muuten nainen.
Kirjasuositus: Älä hikeenny parisuhteessa (Don't sweat the small stuff in love)
täällä niin paljon, että ei meinaa tulla kirjoittamisesta mitään. En oikeastaan edes jaksa kertoa omasta tilanteestani, se on sanasta sanaan kuin sinun.
Olen niin väsynyt. Olen niin väsynyt. En enää ymmärrä, mitä tekisin. Omasta mielestäni olen tehnyt aivan kaiken, ja niin sanovat hyvät ystäväni ja sukulaisenikin, jotka tietävät tilanteeni. Mutta kauheinta kaikessa on se, että ei taida olla tällä hetkellä enää edes voimia erota, niin olen lopussa. Miten toinen ihminen voi syödä toisen näin? Mieheni mielestä kaikki on ok, ja jos jotain on pielessä, hän sen korjaa. Jos kysyn, mikä on pielessä niin hän ei tiedä; jos kysyn, miten korjata, hän ei osaa siihenkään vastata. Mutta erota ei saa, koska kaikki on hyvin. Olen yrittänyt saada jonkinlaista sopueroa aikaiseksi, en haluaisi loukata miestäni, mutta ei saa erota, koska kaikki on hyvin. Ja minäkin taas joku päivä onnellinen mieheni kanssa - kuulemma!
Hei,
paras tapa välttää ajatteleminen ja toisen huomioonottaminen on teeskennellä, että mitään ei ole vialla. Huomaatko? Hypätään yli ja teeskennellään, että kaikki on hyvin.
Samanlaisia selityksiä mieheni minulle on antanut ja paha oloni vain kasvoi.
Sitten minä väsyin. Ihan fyysisesti ja konkreettisesti minua vain nukutti koko ajan. Tai valvotti silloin kun olisi pitänyt nukkua. Kesälomalla olin jo ihan varma, että loman jälkeen en kykene enää töihin, sillä olin vain väsynyt ja lamaantunut. Tuntui, että olin ihan pohjalla, siis ihan ihan lopussa, ja samalla myös niin väsynyt kaikkiin "keskusteluyrityksiin" ja niistä seuranneisiin riitoihin ja teeskentelyyn muiden ihmisten edessä... että jotain piti tapahtua. Mies luuli, että kaikki on hyvin, kun en enää riidellyt. Minä en vain jaksanut enää edes riidellä.
Minäkin itkin. Itkin sitä omaa oloani ja voimattomuuden tunnetta ja ajattelin samalla, että en osaa enkä uskalla tehdä mitään, mutta en sitten enää kyllä voi itseäni peilistä koskaan katsoa, kun olen tällainen luuseripaska. Olin niin toivonut, että mieheni jonain päivänä ymmärtäisi, mitä puhun ja miksi puhun, ja tuntui ihan hirveältä alkaa tajuta, että mies ei koskaan tulisikaan ymmärtämään, koska mies ei HALUNNUT ymmärtää. Minä en ollut miehelleni edes sen yrittämisen arvoinen.
Ehkäpä ihmisen täytyy käydä siellä pohjalla ennen kuin sieltä voi nousta ylös. On siis hyvä, että tulee pohja vastaan.
En tiedä, mistä sain ne voimat mennä lakimiehen luokse ja laittaa eron vireille ja vielä pitää päätöksestäni kiinni. Lukemattomat kerrat meinasin antaa periksi, mutta ajattelin, että se on paluuta helvettiin eikä asioiden muuttumista paremmaksi. Siksi oli vain yksi suunta, eteenpäin.
Olisin halunnut sopueroa ja kuvittelin vielä, että voisimme olla ystäviä ja tekemisissä eron jälkeenkin, koska on yhteisiä lapsia. Sopuerohaaveet kaatuivat siihen, että mies ei suostunut puhumaan minun kanssani erosta yhtään mitään. Ainoa, mitä mies sanoi, oli "Eroa ei tule. piste." Samaan aikaan mies väsäsi vastineita käräjäoikeuteen, enkä ollut aina ihan varma, josko miehellä viiraa päässä vai onko kaksi persoonaa, joista toinen hoitaa asiat niin kuin pitää ja toinen tulee kotiin ja oikeasti uskoo, että eroa ei tule.
Mies oli aina pinnistellyt, että jaksoi olla minulle edes joskus ystävällinen. Eihän sellaista pinnistelyä jaksa kukaan, eikä sen varaan voi rakentaa avioliittoa. Erohakemuksen jälkeen mies ei tosiaankaan enää pinnistellyt, vaan antoi tulla täysillä - joka päivä - viikosta toiseen.
Kamalinta aikaa avioliitossamme on ollut se erohakemuksen jättöpäivän jälkeinen aika, jonka joutuu vielä asumaan saman katon alla. Tosin helvetti on erilaista kuin aikaisemmin. Minä voin yllättäen paremmin, sillä tiedän, että ihan kohta se loppuu. Ennen minä istuin masentuneena ja lamaantuneena tuolissa, ja ajattelin vain, että en jaksa enää. Nyt minä istun samassa tuolissa ja ajattelen, että en jaksa enää, mutta ei minun tarvitsekaan jaksaa.
Sinulle minä sanon, että se itku ei lopu siihen, että haet eroa. Mutta se itku on sitten erilaista; itket jotakin konkreettista ja alat huomata asioita, joita et ole ennen huomannut.
Minäkin itkin aluksi sitä, että eron myötä unelmat siitä ihanasta perhe-elämästä romahtavat. Viisas ystävättäreni sanoi, että ei ne eron vuoksi romahda, vaan ne eivät olisi koskaan siinä liitossa toteutuneetkaan. Niinpä. Nyt minä vasta uskallan itkeä niitä pettymyksiä, joita avioliiton aikana tapahtui. Ero on tuonut elämääni pelkkää hyvää.
Minä ajattelin, että eroamalla minä juuri teen mahdolliseksi sen, että voin ehkä joskus elää hyvässä parisuhteessa. Eroamalla minä teen mahdolliseksi senkin, että voimme lasten kanssa elää rauhallisessa kodissa tasapainoista elämää. Meidän koti on turvapaikka, eikä helvetin esikartano ja masennuksen pesäke.
Mieti sinäkin, millainen olit ennen. Ja miten voisit taas tulla sellaiseksi. Ja mitä sopueroon tulee, niin minä ajattelen niin, että tästä erosta voi seurata kaksi asiaa: emme tule mieheni kanssa koskaan toimeen keskenämme tai meistä tulee hyvät ystävät. Kumpikin niistä osoittaa, että ero on ollut oikea ratkaisu.
Voimia sinulle! Usko vain, että tulee se hetki, jolloin tiedät, mitä sinun on tehtävä. Joko sinä jäät tai sinä lähdet, mutta se ottaa aikansa, että tietää, kumman tekee. Ja kun sen sitten tiedät, asiat loksahtavat yksi kerrallaan paikoilleen. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi kun vain antaa sille tilaisuuden eikä vaadi itse mahdottomia.
Erolla on vaikutuksensa myös lapsiin, mutta ei se vaikutus aina niin tuhoisa ole. Lapsista ollaan aina huolissaan, kun ero on todellinen. Kukaan ei kiinnitä huomiota niihin lapsiin, jotka elävät kodissa, jossa vanhempien olisi pitänyt erota jo kauan sitten.
Minä olen lapsilleni sanonut, että kun he tulevat aikuisina kysymään, että miksi minä erosin, vastaan heille näin: "Minä halusin näyttää teille, että elämässä tulee tilanteita, jolloin pitää osata viheltää peli poikki. Halusin myös, että teillä on äiti, joka osaa potkaista itseään persauksille, jos tilanne niin vaatii. Halusin myös, että te näette, että ihminen on aina viime kädessä vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Jos onnea haluaa, sitä pitää myös tavoitella."
Yritä nyt jaksaa siihen asti kunnes et enää jaksa. Älä jää sitten tuleen makaamaan, vaan pistä toimeksi.
Voimattomuus on kyllä ehdottomasti kuvaavin sana. Kaikki voimat on loppu. Voimaa oli sanoa että haluan eron. Jaaha. Se oli kommentti. Ei minkäänlaista vastakaikua ei mitään "keskustelua". "Keskusteltiin" hieman sen jälkeen kyllä monista asioista mitä sunnuntaihesarissa luki mutta ei siitä mitä totesin. Kun hesari oli luettu yritin uudelleen. Sitten olikin jo kiire pelaamaan. Kysyin suoraan eikö sitä kiinnosta keskustella. Myöhemmin. Odotin myöhempää. Sain kotiin miehen joka oli niin sydämellinen ja tuli lähelle, halasi. Ei sanaakaan erosta. Kunnes sanoin sen uudestaan. Ja jälleen kerran mentiin pyörään... keskusteltiin siitä ettei se mitään ratkaise (totta toinen puoli) ja eikö me nyt voitais ymmärtää toisiamme jne jne plääplääplää. Jostain astui esiin roolihahmo "mieheni-silloin-ennen-kuin-oltiin-naimisissa". Annoin hänen olla lähellä. Olen silti voimaton, koska tiedän mikä kierre tästä tulee, mutta en myöskään jaksa aloittaa erovalmisteluja. Erohakemuksella ei ole kiire. Juridinen puoli on vain muodollisuus. Tärkeämpää on fyysinen ero. Kun jostain taivaasta putoaisi lottovoitto että voisin tuosta vain ostaa minkä tahansa asunnon ja maksaa jollekin joka sisustaa sen ja sitten vain joku päivä suoraan töistä menen sinne ja jään.
Miehen tajuntaan asiat menevät, vasta kun niistä tulee konkreettisia.
Pitää vain kulkea se tie loppuun. Ei mielestäni tarvitse tuntea itseään huonoksi, vaikka ei pystykään viemään eroa läpi. Sopeutuminen ajatukseen on joka tapauksessa alkanut.
Noin minäkin ajattelin pitkään: jos saisi jostain lottovoiton ja yhtä ihanan asunnon tilalle kuin nyt on, niin olisi helpompi muuttaa. Ja jos voisi jotenkin hypätä yli sen vaiheen, johon kuuluu liiton loppuaika, tavaroiden jako ja se todellinen muuttaminen käytännössä. Mutta eihän niiden yli voi hypätä, eikä tarvitsekaan.
Asiat ovat kulkeneet kohti lopullista eroa niin kuin raskausaika. Jotain samaa näissä pitkissä "harkinta-ajoissa" on. Jos sinulla on lapsia, niin tiedät, että ensin synnytys pelottaa ja haluaisi kyllä vauvan, mutta ei synnyttää (se sattuu). Kun raskaus on edennyt tarpeeksi pitkälle, alat toivoa sitä synnytystä, sillä et enää ajattele sitä, että se sattuu, vaan ajattelet vain lopputulosta.
No joo, olishan tuo vertauskuva voinut olla parempikin, mutta tältä minusta on tuntunut. Olen itse nyt siinä tilanteessa, että odotan kovasti sitä mitä vuosikaudet eniten pelkäsin. Asiat ovat järjestyneet, oikeasti oikein loksahtaneet yksi kerrallaan paikoilleen. Jokaisen onnistumisen jälkeen sietää paremmin epäonnistumisia, mikä osoittaa, että voimattomuuden aika on kohta taaksejäänyttä.
Monet eronneet toteavat, että olisi pitänyt erota aiemmin. Monet ensimmäisen lapsen saaneet toteavat, että jos olisivat tienneet, kuinka ihanaa vauvan saaminen on, olisivat tehneet vauvan jo aikaisemmin.
Minä en. Uskon, että minun on pitänyt kulkea tämä tie tähän saakka, että mikään edes voi tuntua ihanalta. Kun se fyysinen ero tapahtuu, se tapahtuu juuri oikeaan aikaan.
Minäkin odotin sitä sopivaa hetkeä puhua erosta, mutta ei sitä koskaan tullut. Ajattelin myös, että olin tullut niin riippuvaiseksi riitelystä, että en osannut lopettaa "keskustelua". Ensin riideltiin avioliitosta ja sitten sen loppumisesta. Eihän siinä ole päätä eikä häntää. Kun lopetin kaikki keskusteluyritykset, elämä kotona rauhoittui täysin. On aivan upeaa huomata, että pystyy ylipäätään lopettamaan sen riitelyn. Asioita on aikaa selvitellä sitten joskus, jos tarvetta on, ja sekin täytyy hyväksyä, että kaikki asiat eivät selviä koskaan, vaikka tarvetta olisi.
On sitten tämäkin päivä nähty. Mies soitti puhui lyhyesti mutta asiaa. Oli ensimmäisen kerran sitä mieltä että on vihdoin ymmärtänyt että asiat on vinksallaan pahemman kerran ja haluaa puhua illalla. Olo toisaalta helpottunut mutta toisaalta osaan pelätä uutta umpisolmua vaikka muuta toivonkin. Eniten toivon omalta osaltani sitä että osaan ja maltan kuunnella, en ala syyttelemään, enkä lyö hanskoja tiskiin. Jos hän tulee puoleen väliin vastaan on minun tehtävä sama.
Miten se keskustelu sujui, etenikö asia johonkin suuntaan?
Kirjoitat kuin meidän tarinaamme, paitsi minä vielä odotan tuota ihmettä.
Toistaiseksi ei mitään konkreettista, mutta onpahan asia otettu esille. Katsellaan ja kartoitetaan tilannetta, missä meillä menee vikaan, vai eikö vain ymmärretä toisiamme. Ja onko mieltä alkaa ymmärtämään jos se johtaa loputtomaan varpaillaan oloon. Kumpikin kyllä halutaan pysyä yhdessä. Uskon sen miehestäkin.
Kerran jossain hääkortissa oli perinnesananlasku "Siinä on tarpeeksi rakkautta, kun sietää toista". Näin se menee. Pitäisi vain ajatella sitä mikä vielä jaksaa toisesta kiinnostaa ja innostaa. Ja sitten uutta strategiaa päämäärän "seksiä lisää ja yhteiseloa muutenkin" toteuttamiseksi. Puhumalla se ei näköjään ainakaan onnistu... Auttaisiko tuntikausien poissaolo kotoa? Viikonloppu ystävällä? Harrastukset? Toisten miesten metsästäminen ;)? Tms. Ehkä miehesi heräisi... tai sitten ei. Aina kannattaa kokeilla.