Hei!
Kirjoittelin tänne noin kk sitten, kun pitkä suhteeni loppui. Olin todella shokissa ja hainkin ammattiapua. Nyt kk:n jälkeen olen vielä ihan kappaleina ja suru on pohjaton. Eilen ensimmäistä kertaa tuli vihantunteita ex:ää ja hänen uutta naistaan kohtaan, jotka olivat pitäneet peliään selkäni takana jo pidempään. Etenkin ex:ääni kohtaan. Mieheni matkusti paljon, joten se oli helppoa. Uskoin kaikki työmatkat sinisilmäisesti ja odottelin häntä kotiin kynttilöiden ja hyvän ruoan kera. Ehkä selviänkin tästä, vaikka välillä vajoan valtavaan masennukseen. Vihan kanssa on jotenkin helpompi kuin valtavan murskaavan surun kanssa eläminen. Muutan kohta pois yhteisestä asunnosta. Luojan kiitos sain hankittua asunnon näinkin nopeasti ja yritän jatkaa elämääni ilman häntä. Kieltämättä rakastan häntä edelleen, mutta yritän työntää sen asian pois mielestäni kaikin voimin. Ehkä onnistun ehkä en.
Ex:äni haluaisi olla kanssani ystävä, mutta en usko siihen ystävyyteen. Aikooko hän pitää minua sala ystävänään vai miten, koska hänen uutensa tuskin sitä hyväksyy. Enkä usko ex:änikään pystyvän ystävyyteen tai tiedä häntä. Tuntuu etten ole koko meidän suhteen (15v) tuntenutkaan häntä, ihan vieras ihminen tänä päivänä.
Onneksi olen pystynyt nyt viime aikoina kertomaan suoraan hänelle, miltä minusta tuntuu ja toivon, että joskus tuntee jonkin piston sydämessään. On sanonut monta kertaa minulle, että olen ihan syytön tähän eroon. Onneksi sanoi, koska huomasin, että aloin syyttelemään itseäni jossain vaiheessa ja pyytelin jopa anteeksi. Hoh hoijjaa kyllä sitä itsensä osaa aika naurettavaksi tehdäkin surupäissään.
No, joka tapauksessa tästä tulee vaikeaa aikaa vielä hyvin pitkäksi aikaa ja toivon, että kestän ja alkaisin nähdä jotain valoa tässä elämässä.
Tulihan taas purettua....olen kaikesta huolimatta hyvin surullinen ja vieläkin sekaisin.
Kirjoittelin tänne noin kk sitten, kun pitkä suhteeni loppui. Olin todella shokissa ja hainkin ammattiapua. Nyt kk:n jälkeen olen vielä ihan kappaleina ja suru on pohjaton. Eilen ensimmäistä kertaa tuli vihantunteita ex:ää ja hänen uutta naistaan kohtaan, jotka olivat pitäneet peliään selkäni takana jo pidempään. Etenkin ex:ääni kohtaan. Mieheni matkusti paljon, joten se oli helppoa. Uskoin kaikki työmatkat sinisilmäisesti ja odottelin häntä kotiin kynttilöiden ja hyvän ruoan kera. Ehkä selviänkin tästä, vaikka välillä vajoan valtavaan masennukseen. Vihan kanssa on jotenkin helpompi kuin valtavan murskaavan surun kanssa eläminen. Muutan kohta pois yhteisestä asunnosta. Luojan kiitos sain hankittua asunnon näinkin nopeasti ja yritän jatkaa elämääni ilman häntä. Kieltämättä rakastan häntä edelleen, mutta yritän työntää sen asian pois mielestäni kaikin voimin. Ehkä onnistun ehkä en.
Ex:äni haluaisi olla kanssani ystävä, mutta en usko siihen ystävyyteen. Aikooko hän pitää minua sala ystävänään vai miten, koska hänen uutensa tuskin sitä hyväksyy. Enkä usko ex:änikään pystyvän ystävyyteen tai tiedä häntä. Tuntuu etten ole koko meidän suhteen (15v) tuntenutkaan häntä, ihan vieras ihminen tänä päivänä.
Onneksi olen pystynyt nyt viime aikoina kertomaan suoraan hänelle, miltä minusta tuntuu ja toivon, että joskus tuntee jonkin piston sydämessään. On sanonut monta kertaa minulle, että olen ihan syytön tähän eroon. Onneksi sanoi, koska huomasin, että aloin syyttelemään itseäni jossain vaiheessa ja pyytelin jopa anteeksi. Hoh hoijjaa kyllä sitä itsensä osaa aika naurettavaksi tehdäkin surupäissään.
No, joka tapauksessa tästä tulee vaikeaa aikaa vielä hyvin pitkäksi aikaa ja toivon, että kestän ja alkaisin nähdä jotain valoa tässä elämässä.
Tulihan taas purettua....olen kaikesta huolimatta hyvin surullinen ja vieläkin sekaisin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jotenki kosketti toi sun kirjoitus. Itselläni sellainen tilanne että harkitaan pitkän liiton jatkoa. Vaimo haluaisi elämältään jotain muuta.
Lapsia on,onneksi jo teini-iässä.Mä olen ihan riekaleina ja mietin että kannattaako lyödä itsensä aina vaan enemmän likoon jos kuitenkin tulee ero. Miten pääsen siitä ylös jos olen antanut itsestäni ihan kaiken ja olen täysin "tyhjä".Kun tää tilanne on jatkunut jo muutaman kuukauden niin mulla on myös välillä tullut vihan tunteita tai ainakin suuttumusta pintaan. Mut mä kuitenkin rakastan vaimoani todella paljon ja haluan tehdä kaikkeni sen eteen tää liitto jatkuis.Enpä tiedä sitten... Sekavaa tekstiä ja oikeastaan ei mikään vastaus sun viestiin mutta sainpa purkaa mieltäni... Voimaa sulle elämässä ja vielä se aurinko nousee...
Ei kun voimia vaan. Jos olet oikeasti sitä mieltä, että haluat jatkaa niin mitä menettävää sinun itsesi likoon laittamisessa olisi? Voit sitten ainakin itse myöhemmin todeta, että olet kaikkesi yrittänyt. Meni ojaan tai ei.
Itse olen tuota nyt vaimoni kanssa käynyt läpi jo muutaman vuoden vaihtelevalla tiheydellä.
Hajottavaa? Kyllä on.
Tuo naisten uuden minän etsiminen tuntuu nyt kovin yleiseltä. Miehiä lie saman verran, mutta en vain tunne ketään.
Voisin tässä alkaa kovastikin keskustelemaan nykymaailmasta, kiireellisestä elämästä, urasta, lapsista jne.
Työssä pitää käydä, lapsia ei voi eikä pidä syyttää tietenkään, joten mikä jää jäljelle. Oma mies. Sen vaihtamisessahan se onni ja ratkaisu piilee... ;o)
No, se siitä. Tuo tuli vähän lyhyessä muodossa ja tuskin siitä pitemmästä tarinastakaan kovin "ei-sovinistisia" piirteitä omaavaa tarinaa olisi syntynyt.
Toisin sanoen, tee parhaasi ja halusi mukaan. Kun kaikki keinot on käytetty ja mikään ei auta. Opettele päästämään irti. Sitä minä tässä nyt ikävä kyllä parin vuoden väännön jälkeen olen pakoitettu harjoittelemaan...
minullakin ollut tuollainen mies, joka olisi yrittänyt kaikkensa. Pyysin ja rukoilin, ettei tekisi niin pikaista ratkaisua tälle meidän liitolle. Mutta ei kuunnellut eikä halunnut, oli vaan hirveä kiire uuteen suhteeseen ja uuteen elämään, kuten ex:ni ilmoitti. Kyllästyi vanhaan ja vaihtoi uuteen, ihan kuin auton. Pettymys on kyllä niin iso, että mietityttää, että saankohan uskon tähän elämään ikinä takaisin....
Tuntuu jotenkin mahdottomalta löytää se ilo elämään. Kun sitä kuvitteli että elämä on kuitenkin ihan ok. Ei mitään isoja ongelmia.
Jotenkin on niin pirun ällikällä lyöty. Ja toinen juttu:Miten pystyis enää luottaa kehenkään jos tää menee kiville. Miten uskaltaa uskoutua.
Jollain tavoin pitäis pystyä kai kai järjestämään "peliaikaa" että pystyis oikeasti vaikuttamaan asioihin ja näyttämään että tosissaan haluaa sen toisen olevan onnellinen tässä suhteessa.
Toisaalta kun haluaa vaimon olevan onnellinen
elämässään ja jos hän ei voi olla sitä mun kanssa
niin en mä voi tilanteelle kovin paljoa...
Kuule Riepu... nyt ystävät on enemmän kuin tärkeitä. Mulla ainakin puhuminen on se mikä ainakin vähän aina helpottaa.
Olkoon voima kanssasi...
Kovia olet kokenut ja voimia vaan tulevaan.
Fakta kuitenkin on että tunnelin päästä löytyy sitä valoa ja vielä onnikin, vaikkei siihen aina "tuossa" tilassa jaksaisi uskoakkaan.
Tässä aatteita omasta elämästäni ja tilanteestani. Osa niistä lie universaalimpia kuin haluaisimme uskoakkaan.
Itse (miehenä) tällä hetkellä jo kohta 2 vuotta kovasti suhteeni eteen taistelleena olen vihdoinkin oivaltanut että on asioita mitä voi tehdä ja joilla on merkitystä. Sitten taas on asioita joita voi tehdä ja joilla ei ole siltikään mitään merkitystä.
Jos toinen haluaa syystä tai toisesta lähteä suhteesta, ei häntä voi pidätellä kovin kauaa. Voi toki yrittää tuoda esiin omia tunteitaan ja analysoida yhdessä koettuja asioita, hyviä ja huonoja, ja miettiä miten siihen on päädytty.
Lopputulos kuitenkin on se, että jos joku haluaa mennä niin hän menee.
Meillä vaimoni ei tunne minua kohtaan enää mitään. Tai siis varmaan ystävänä ja lasten isänä kyllä joo, mutta ei halua minua lähelleen.
Tilanne on ollut sama jo vuosikausia. Nyt se totuus on vasta uskallettu (minun painostuksestani) tuoda esille avoimeen keskusteluun.
Vaimoni myönsi tuossa jokin aika sitten, että olen parin viime vuoden aikana ollut lähes "täydellinen isä ja mies".
Siltikään sillä ei ole mitään merkitystä. Hän ei vain tunne mitään.
En haluaisi olla se joka lopullisesti puhaltaa pelin poikki, koska nämä ajatukset eivät ole minusta lähtöisin. Olen toki osasyynä kaikkeen, mutta minä en ole se joka on vuosikausia ollut tyytymätön kaikkeen, silloinkin kun kaikki on hyvin. Nyt olen vain jo niin puhki, että kaipaan lähinnä mielenrauhaa. Lienee pakko tehdä se mitä vaimoni ei saa tehtyä. Puhaltaa peli poikki, koettaa löytää tapa hoitaa kaikkien tarpeet niin hyvin kuin mahdollista, ja yrittää jatkaa elämää omillaan.
Se, että yhä rakastan vaimoani on nyt ongelma. Olen pyrkinyt tappamaan tunteitani, ja nyt eka kertaa alkaa tuntua että se saattaisi onnistuakin.
En tunne vihaa tai varsinaista katkeruutta vaimoani kohtaa. Uskon ettei hänkään tässä tilanteessa haluaisi olla.
Takaisin sinun juttuusi. Olen varma että olet tehnyt liitossanne kaiken sen mitä olet sillä hetkellä kyennytkin tekemään,joten itsesyytöksiin tuskin lie aihetta.
Ehkäpä ex-miehesikin on tehnyt niin. Ehkä hänkin yritti parhaansa, mutta kaikesta huolimatta elämä vei mennessään.
Koeta jaksaa ja kyllä se siitä!
täydellisesti mun avioliiton nykytilan. Vaimolla ei oikein tunteita ja mulla taas liikaakin...
Mikä näitä naisia nykyään vaivaa?
Keski-iän kriisikö sen pään sekoittaa niin että ilman todellista syytäkin lähdetään liitosta sen kummemmin ajattelematta seurauksia mitä tuskaa moisella tempauksella läheisille aiheutetaan....
Mitä nainen kyseisellä menettelyllä hakee ja luulee löytävänsä, kuinka monessa tapauksessa se uusi elämä osoittautuu ensihurman jälkeen sen arvoiseksi että moinen temppu kannatti tehdä??
Minä väitän että aika harvassa tapauksessa, mutta paluu entiseen on harvoin enään mahdollista ja julkisesti sen myöntäminen, että kaduttaa, on nykyajan naiselle mahdotonta.
sama vika nykyään.
Ei ole kiistäminen, mutta mikä ihme sen saa aikaan että tämä on mennyt tähän, sen kun joku kertoisi!!!
Tuntuu siltä että elämän perusarvoilla ei nykymenossa ole mitään merkitystä... Mitä meille on oikein tapahtunut???
ihan tuota samaa. Kyllästytään vaan ja vaihtoon. Vanha ulos uusi sisään. En voi ymmärtää. Ja sekin mua ihmetyttää, että joku pystyy heti välittömästi tai vielä toisen suhteen ohessa muodostamaan jonkinlaisen terveen parisuhteen. Onko se ees mahdollista??!!??! Miten niiden pää kestää??
Otetaanko liikaa mallia tv-sarjoista, joissa tullaan ja mennään heppoisin perustein? Hetki itketään ja jo on joku uusi lohduttaja kainalossa. Luullaan rakkaudeksi.
Vaan niin, ettei se voi olla mahdollista, ainakaan normaalijärjellä ja -tunteella varustetulle ihmiselle - se on varma se !!
Jos joku pystyy perustelemaan toisin, niin olen toki valmis siinä tapauksessa kävelemään peilin eteen... Tuskin tämän takia kuitenkaan tarvitsee.
tuo sinun kirjoituksesi! Mieheni ilmoitti 2kk sitten yhtenä iltana töistä tultuaan että hän lähtee nyt, oli tavannut edellisenä vkon-loppuna minua huomattavasti nuoremman naisen ja että muuttaa nyt heti samoin tein tämän naisen luo. Ja niin teki. Itse olin (ja olen edelleen)aivan "pihalla", viikon itkemisen jälkeen jaksoin lähteä lääkäriin ja sitä kautta aloitin myös terapian. Edelleen olo on kauhea mutta käytännön järjestelyt (jotka on ollut pakko tehdä melkein kokonaan yksin)ovat pitäneet sen verran liikkeessä että ihan "hulluksi" en ole vielä tullut. Minä en voi ymmärtää, mikä meihin ihmisiin on mennyt, mitä nämä "ihmisen vaihto viikot" meistä oikein kertoo?? Paljon, paljon voimia teille kohtalotovereille!
...elämä. Oma mieheni on kuulemma lakannut minua rakastamasta ja saan ottaa eron jos haluan, hän ei sitä ota. Hämmästyttävää kyllä, sain pitkän kamalan vaiheen jälkeen jotain kummaa voimaa tästä ilmoituksesta - eli "valta" on minulla - hah hah. Joo todellakin tuntuu siltä, että ihmiset sekoavat nykyään etsiessään jotain ihme tunnetta, jota ei ole kuin telkkarissa. Missä on vastuu, vastuu myös omista päätöksistä, meilläkin esim. viisi vuotta lapsettomuushoitoja, jotka päättyivät "onnellisesti" lapsen syntymään. Ja kaikki hukkaan, kun ei enää "rakasta". Siis vituttaa todella.
vaan kuvitella miten pahalta susta tuntuu.
Mulla tää kriisi on kestäny kuukausia ja oon jotenki pystyny valmistaan itseäni tulevaan eroon... tosiaankin uskon sen olevan ainoa ratkaisu. Vaikka en sitä missään nimessä itse haluakkaan.
Mut kun toi juttu on tullu sulle noin nopeasti niin järkytys täytyy olla melkoinen. Hyvä juttu on se että oot hakenu ammattiapua. Se kuitenkin auttaa asettamaan asiat oikeaan perspektiiviin.
Itsekin oon käynyt psykologin juttusilla muutamaan otteeseen (kun vaimo ei suostu mun kanssa avioliitto neuvojalle tai mihinkään :-(...).
Sitä mä en vaan ymmärrä mikä helvetti nykyään on että kaikki heitetään niin helposti menemään.
Koko eroaminen tuntuu olevan vielä jonkinlainen
muoti-ilmiö.
Ok, mä ymmärrän sen että jos on isoja ongelmia
niin silloin monasti se ero on ainoa oikea ratkaisu.MUTTA kun niitä ei ole ja parinkymmenen
vuoden suhde ollaan valmiita heittämään romukoppaan noin vaan, niin sitä en jaksa ymmärtää ja se saa tuntemaan koko jutun niin pirun halvalta ja merkityksettömältä.
Jaksamisia kuitenkin sulle... et oo yksin...