Olemme olleet naimisissa 15 vuotta ja viime vuosina olen huomannut katkeroituneeni miehelleni todella paljon. Koen, että kaikki perheemme ratkaisut on tehty hänelle tärkeiden asioiden mukaan. Niin remontit, lomat kuin auton vaihdotkin. Samoin kaveripiirini on kadonnut täysin, koska mihinkään en ole oikein päässyt. Aina on ollut kotona tekeillä jotain, mikä on vaatinut apuani. Samoin oman sukuni vähäiset juhlat on jätetty menemättä, koska on ollut tärkeäpääkin tekemistä. Aina.
Nyt kuitenkin oli mieheni serkun tytön häät, jonne mies halusi mennä. Hän käytti kolme päivää tässä kiireessä lahjan etsimiseen, puvun etsimiseen, sitäkin kun yhtäkkiä tarvittiin ja itse häihin. Jos kyseessä olisi ollut minun sukuni tilaisuus, niin moiseen ei olisi ollut ollenkaan aikaa. PRKL. Se mikä vielä enemmän loukkaa on se, että hän oli ostanut meille konserttiliput ja kun sanoin hänelle, että tarvitset uuden puvun sinne, niin vastaus oli, että en osta. Eli minun tulkintani on se, että tämän tytön häät ovat tärkeämpi kuin menomme konserttiin, joka siis oli 15-vuotishääpäivälahja.
Monet aikaisemmat tapahtumatkin ovat loukanneet minua, mutta nyt jotenkin tuntuu, että tämä oli huippu. Olen itse ajatelluut hakea itselleni terapia apua, jotta pääsisin edes jonkinlaiseen sopuun asioista pääni sisällä, mutta tämän jälkeen tuli epäusko siitä, että onko meillä oikeastaan mitään elämää yhdessä, kun kerran aina kaikki minulle tärkeät asiat ovat priorisoidessa vikoja? Voiko mies huomata olevansa väärässä edes joskus? Ja yleensä, onko mitään pois pääsyä tästä pattitilanteesta. On ihan sama mitä sanon, koska aina kuulemma nalkutan tai haastan riitaa. Eli hän ei kuuntele minua.
Minä näen miehessäni vielä paljon hyvää, mutta en halua olla vain hänen toiveidensa täyttäjä. Omiakin kun olisi.
Nyt kuitenkin oli mieheni serkun tytön häät, jonne mies halusi mennä. Hän käytti kolme päivää tässä kiireessä lahjan etsimiseen, puvun etsimiseen, sitäkin kun yhtäkkiä tarvittiin ja itse häihin. Jos kyseessä olisi ollut minun sukuni tilaisuus, niin moiseen ei olisi ollut ollenkaan aikaa. PRKL. Se mikä vielä enemmän loukkaa on se, että hän oli ostanut meille konserttiliput ja kun sanoin hänelle, että tarvitset uuden puvun sinne, niin vastaus oli, että en osta. Eli minun tulkintani on se, että tämän tytön häät ovat tärkeämpi kuin menomme konserttiin, joka siis oli 15-vuotishääpäivälahja.
Monet aikaisemmat tapahtumatkin ovat loukanneet minua, mutta nyt jotenkin tuntuu, että tämä oli huippu. Olen itse ajatelluut hakea itselleni terapia apua, jotta pääsisin edes jonkinlaiseen sopuun asioista pääni sisällä, mutta tämän jälkeen tuli epäusko siitä, että onko meillä oikeastaan mitään elämää yhdessä, kun kerran aina kaikki minulle tärkeät asiat ovat priorisoidessa vikoja? Voiko mies huomata olevansa väärässä edes joskus? Ja yleensä, onko mitään pois pääsyä tästä pattitilanteesta. On ihan sama mitä sanon, koska aina kuulemma nalkutan tai haastan riitaa. Eli hän ei kuuntele minua.
Minä näen miehessäni vielä paljon hyvää, mutta en halua olla vain hänen toiveidensa täyttäjä. Omiakin kun olisi.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Suosittelen lämpimästi parisuhde terapiaa, jos ette pysty keskenänne asiasta puhumaan.Voitte päästä suhteessanne aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kumppanin saaminen terapiaan ei ole pakosta helppoa, mutta sinun kannattaa tehdä selväksi että et onnellinen tällä hetkellä. Kyllä parisuhteessa molempien pitää tuntea itsensä tasavertaiseksi:)
mutta jotenkin koen epäreiluksi, että taas minä olisin se, joka hoitaa suhdetta. Näin on nimittäin käynyt ennenkin, aikani kiukuttelen ja taas yritän molempien edestä hoitaa suhdetta. Toivoisin joskus, että mies oikeasti miettisi mitä hänelle merkitsen ja haluaako hän tehdä mitään suhteen eteen. Otimme taas nyt illalla yhteen, ja hän nyt ei sitten haluakkaan enää kanssani konserttiin, joka siis oli 15-vuotishääpäivälahja. Että tälläinen mies...näkee, että vaimo on oikeasti masentunut, mutta ei välitä siitä.
Olen ihan oikeasti ajatellut, että menen yksikseni terapiaan, koska kun kesällä tätä ehdotin, niin mies ilmoitti että hänen päässään ei ole mitään vikaa ja minä voin hoitaa omat ongelmani yksin. Avioeroa en siis vielä halua ja rakkauttakin on vielä jäljellä, mutta enää en halua olla se kiltti vaimo, jolle käy aina kaikki. Jotta muilla olisi hyvä olla. Olisihan se mukavaa, että itsellänikin olisi hyvä olo. Ja kokisin, että minustakin välitetään muutenkin kuin muiden toiveiden täyttäjänä. Onko tämä nyt se klassinen tarina siitä, että kun alkuun on niin kivaa leikkiä kodista, niin tämä siitä seuraa???? Olen joskus kiukusspäissäni ajatellut, että hommaan vielä jonkun suhteen, jossa saan tuntea olevani nainen, enkä mikään piika. Mutta tässä kohtaa omarehellisyyteni ei anna periksi, pettäjä en ole.
Minä olen kerran parisuhteeni aikana kokenut yhden yön jutun ihan vain miehelleni kostaakseni (hänellä oli tuolloin suhde toiseen, jota ei kuitenkaan myöntänyt minulle) ja häntä "ravistaakseni". Kerroin tuosta yöstä miehelleni ja nyt voin todeta, että kostokeino oli huono ... joten en suosittele tuota toista suhdetta- "kokeilua"...ilmeisesti kuitenkin rakastat miestäsi!
jos mikään normaali viesti ei mene perille. En aina jaksaisi olla se terapeutti suhteellemme. Tiedän, että kostaminen on lapsellista, mutta kyllä tämä paha olo saa pintaan ihan primitiivreaktiot. Valitettavasti. Ja haluaisin olla kerrankin se osa puoli, jonka eteen tehdään töitä. En se, joka tekee työt. Ja kokea itseni tärkeäksi miehelleni, enkä ilmaiseksi aputyövoimaksi, jolle voi sanoa kinka rumasti vaan. Ja kyllä rakastan miestäni, mutta vähän yksipuoliselta suhteelta tämä tuntuu.
En taida olla paras neuvonantaja kun viime aikoina omassa parisuhteessa "kommunikointi" on käyty lasten kautta. Asia taitaa vaan olla niin (vaikka se onkin niin VÄÄRIN) että se parisuhteen hoitaminen on "naisten hommia". Mie olen välillä kirjoitellut miehelleni tunteistani, kun tuntuu ettei saa sanotuksi tai että sanat satuttaisi. Kirjoittamalla pystyy hieman pehmentämään asioita - jos et ole sitä ennen tehnyt se voisi toimia ainakin kerran herätteenä miehelle.
Minullakin on parisuhdetta takana n. 17-vuotta, joista 11 avioliitossa. Olen kokenut mieheni taholta samaa "halveksuntaa" sukuani kohtaa kuin sinä omalta mieheltäsi. Samoin hän pääasiallisen elannon taloon hankkivana päättää kaikki rahojen "sijoittamisesta"- yleensä ne ovat hänelle tärkeitä asioita (autot, kesämökki, vene ,moottoripyörä) - miehinen ego vaattii..minun unelmani saavat odottaa....
Tunnen samoin kuin sinä OLEN Htin katekeroitunut...niin voiko tästä selvitä...olen jossakin määrin kekustellut asiasta mieheni kanssa, mutta siitä seuraa aina parin viikon mykkäkoulu. Nyt olen hakeutumassa parisuhdeneuvontaan ja toivon saavani sitä kautta apua ...voimia sinulle
vaikka tätä pahaa oloa en muille halua. Meillä huvittavinta on se, että olemme palkkojen suhteen suhtkoht tasoissa, tosin minulla on edessä huimaava urakehitys ja tuplapalkka mieheen verrattuna. Mutta minä olen ollut jotenkin aina niin kiltti, että olen halunnut häntä miellyttää ja tulos on nyt tässä, helvetin paha olla. Omasta mielestäni olen erittäin tyypilinen pahan olon omaava nainen, joka on käyttänyt vaatekauppaa terapeuttina. Mitä huonompi on olla, sitä kalliimpia vaatteita on kaapissa. Ja niitä minulla on.
Olen yrittänyt puhua miehelleni omasta pahasta olostani, mutta hän on kuullut kuulemma kaikki valitukseni ja häntä ei kiinnosta. Eli koen, että minua ei kuunnella. Hän kyllä puhuu omista haaveistaan koko ajan, mutta ei kyllä vahingossakaan kysy mitä minä haluaisin.
Voimia myös sinulle, itse huomasin, että tämä kirjoittaminen auttaa vähän. Ihan kuin joku kuuntelisi.
Kyllä ahdistaa lukea näitä juttuja. Olen itse ollut kyseinen mies joka on toteuttanut omat haaveensa ja menonsa sekä vähät välittänyt vaimon `lässytyksestä`. Omalta kohdaltani voin sanoa että pidin avioliittoa itsestään selvyytenä ja uskoin ettei vaimoni koskaan tule minua jättämään. Mutta vaimollani olikin kaukosuhde toiseen mieheen joka paljastui vahingossa minulle. Heti tapauksen tultua ilmi aioin jättää vaimoni mutta aioita hetken mietittyäni näin oman anteeksi antamattoman käytökseni vaimoani kohtaan ja asioista keskusteltuamme halusin `korvata `kaiken vaimolleni. Päätin muuttua vaikka aluksi se voimille ottikin mutta nyt jälkeenpäin katsottuna kasvaminen mieheksi kannatti. Nykyään hellin, kuuntelen, autan, arvostan, annat tilaa yms vaimolleni. Mutta täytyy kuitenkin sanoa että luottamus vaimoon ei vieläkään ole korjautunut täysin. Olen luonteeltani itsekäs mutta nykyään kuitenkin parempi aviomies (myös vaimon mielestä)
Eli minun tapauksessa muutos tapahtui vasta kun oli pakko jos suhteen halusi jatkua. Pelkään että teilläkin tilanne tämän vaatii.
Kirjoituksesi antoi minulle toivoa. Jotenkin vielä toivon, että mies havahtuisi. Koska kyllä totuus on se, että ellei hän halua muutosta, ei hänen käytöksensä muutumihinkään.
Mielestäni minä en voi olla vastuussa meidän parisuhteesta kuin omalta osaltani, niin kuin täällä joku kommentoikin. Olisihan se hienoa kilvoitella kuka enemmän tehnyt töitä parisuhteemme eteen, mutta kotona en ala terapeutiksi.
Usein miehet eivät tunnu odottavan, että me naiset "annamme luvan" heille tehdä omia juttujaan tai edes välttämättä osallistumme niihin; toteavat vain, että tätä minä nyt haluan ja porskuttavat menemään. Olisikohan siitä jotain opittavissa? Jos omat sukujuhlat yms. ovat itselle tärkeitä, sinne vaan - lähti mies mukaan tai ei. Eikä siitä tarvitse tehdä edes numeroa. Jos mies on keksinyt omasta mielestään parempaa askaretta sinulle siksi ajaksi, voit sanoa että pahus kun nyt ei vaan sovi. Murjottaahan se sitten tai kiukuttelee, mutta olispahan kerrankin niin päin että sinä voisit sanoa sille että eläpä kulta jaksa nalkuttaa. Se pattitilanne saattaa laueta sillä vaan, että poistaa itsensä siitä patista. Itsekunnioitusta kehiin...Ilman sitä ei saa helposti muiltakaan kunnioitusta. Katkeruuteen hyvää lääkettä on sen tietäminen, että itse valintansa tekee. Ei ne aina ole jaloja ja hyviä mutta ainakin omia :)
Onpa tuttua tarinaa. Minäkin elin tuollaisessa suhteessa kymmenisen vuotta, sitä ennen meni viisi vuotta suht normaalisti. Mutta sitten lapsen syntymän ja miehen samanaikaisen ammattiin valmistumisen myötä alkoi totuus paljastua. Aina oli miehen tarpeet, menot ja hankinnat etusijalla.
Ei ehtinyt synnytykseen, kun oli palveri päällä, jätti esim. minut ja lapsemme yksin kotiin ,kun olimme samana päivänä tuleet sairaalasta tämän uuden perheenjäsenen kanssa. Palvaveria pukkasi. Sama toistui, kun olin 40-asteen kuumeessa; ei kun mies sosiaalisia suhteitaan hoitamaan ja minä muutaman kuukauden ikäisen vauan kanssa.
Tahti sen kun kiihtyi siinä vuosien edetessä. kiihtyi tosin minullakin, kun uraputkea rakensin. Mutta eipä näkynyt miestä lapsensa hoitajana, joten anoppi otti nämä tehtävät, jotta sain työni ohessa opiskella... Miehellä kun oli työnsä lisäksi sukelluskurssia, laskettelua, veneilyä yms. yms...
Miehen menot etusijalla: aina.
Erohan siitä tuli, mutta ei minun aloitteestani vaan siksi, että erääseen miehen haluamaan kiinteistökauppaan en sitten rahallisesti suostunut lähtemään mukaan. No, mies lähti - saamatta kyllä sitten mitään mukaansa, kun olin aikoinani tehnyt avioehdon.
Pariterapiaan ´pyysin miestä useaan otteeseen, mutta hän EHDOTTOMASTI kieltäytyi siitä. Hain kyllä itselleni sitten tukea, mutta sen tein salaa, sillä mies uhkasi, että jos sen teen, hän eroaa heti. Eli kyllä jonkinlaista narsisminkin piirettä - tosin lievää - miehessä oli. Itsekkyyttä ainakin roppakaupalla. Mutta MIEHET OVAT ITSEKKÄITÄ, näin tämä asia vain on.
Murruin kyllä erosta aika pahasti, sillä rakkautta oli jäljellä. Olin epätasapainossa vuosia.
Mutta nyt, kymmenen vuoden jälkeen olen onnellinen ja tasapainoin uuden kumppanin kanssa, joka on täysin toiselta planeetalta kuin tämä ex. Luojalle kiitos, että ex oli niin itsekäs, että lähti, kun kerrankin laitoin hantiin hänen tahtoaan vastaan... muuten viruisin siinä varmaan vieläkin, ellen sitten olisi suljetulla osastolla....
itseäsi voit, jos motivaatiota riittää. Toki katkeroitumisen laukaisimena voi olla itsen ulkopuoliset tekijät, mutta olet aikuisena ihmisenä itse vastuussa tunteistasi ja niiden käsittelemisestä ja jos olet toiminut itseäsi vastaan jo 15 vuotta, ei ole kauhean todennäköistä, että yhtäkkiä opit itseksesi siitä toimintatavasta eroon.
Varmaankin parisuhteessa katkeruuden kierteen laukaisijana voi toimia pelkästään toteamus, että "Olen onneton ja katkera, koska koen että tässä suhteessa minulla ei ole riittävästi sananvaltaa yhteisten tekemistemme ja riittävästi toimivaltaa omien menojeni suhteen. Aion parantaa itseni tästä takaisin onnelliseksi ottamalla enemmän vastuuta oman itseni onnelliseksi tekemisestä. Haluatko tukea minua tässä prosessissa?" Tämäntyyppisellä toteamuksella otat vastuun itsestäsi, mutta tarjoat miehelle mahdollisuuden auttaa sinua syyttämättä häntä mistään. Ja samalla selviää, onko hän henkisesti valmis siihen, että sinä tulet muuttumaan oman hyvinvointisi ja teidän parisuhteenne jatkuvuuden turvaamiseksi.
Sitä luulee että itsellä on ongelmia, mutta kun näitä juttuja lukee huomaa että minullahan on asiat ihan hyvin!
Ongelmia on meilläkin ollut ja paljon, mutta mieheni on aina olut valmis esim. parisuhdeterapiaan, jossa tälläkin hetkellä käymme, ja siellä saa puhuttua kun terapeutit huolehtivat siitä että kummallakin on puheenvuoro ajallaan. Suosittelen.
Jos tilanne on todella se, että mies vain ajattelee omia menojaan ja tarpeitaan, ei sellaista tartte sietää! Eikä sinne terapiaan kannata yksin mennä, mitä se hyödyttää sinun siellä avioliittosi karikkoja pohtia, kyllä siihen tarvitaan molempia!
Jos hän edelleen kieltäytyy keskustelemasta ongelmistanne, ei muuta kuin vuokraat asunnon ja muutat pois vähäksi aikaa, jospa hän sitten huomaa että olet tosissasi ja alkaa arvostaa sinua. Jos kerran ei ole rahastakaan kiinni.
Meillä se auttoi ja mies on luvannut muuttua ja ottaa minutkin huomioon ja tekeekin sen.
Kaikki miehet eivät ole itsekkäitä! parisuhdetta on 50 prossaa molemmilla, sinun ei tarvitse hoitaa kuin oma osuutesi.
riippuu aina katsojan omista kokemuksista.
Olen kanssasi samaa mieltä, että minulle kuuluu 50% suhteen hoidosta, mutta haluaisin mieheni ottavan sen toisen 50% haltuunsa. Ja saada peliä avoimemmaksi. Minä edelleenkin arvostan miestäni ja rakastan häntä, mutta toivoisin hänen kasvavan näissä asioissa. Ja haluaisin hänen ymmärtävän minua hieman enemmän tasa-arvon nimissä. Mutta en ala terapeutiksi tässä suhteessa, siitä ei seuraa hyvää.
...osaa ne naisetkin!! Voihan olla enempi on tuollaisia miehiä mutta enpä silti voi sanoa että kaikki olisivat. Naiset ovat ehkä fiksumpia kun puhuvat keskenään enempi ja siksi kai minäkin miehenä olen tänne palstalle eksynyt... :) On sitä vaan samaan kuvaukseen osuvia naisiakin. Eikä tilanne ole yhtään sen helpompi niinkään päin. :/ Katsotaan nyt mitä tästä tulee, päästäänkö sopuun siitä mikä on sallittua toiselle, pitäisi olla myös toiselle.
Tsemppiä kaikille!!!
Visaisa on pulmasi ja tekstisi monipuolinen.
Olen elämässäni oppinut siihen, että siinä vaiheessa kun tuollaiset katkeruudet yms. tiedostetaan, on ehkä jotakin tehtävissä.
Jos olisit ilmaissut 'mieheni on määritellyt avioliittomme ajan minua' olisin ajatellut että mitään ei ole tehtävissä.
Mitä siis olisi tehtävissä? Ehkä vain tasa-arvoisen ja omaehtoisen kumppanin paikan lunastus. Moitit tekstissäsi miestäsi oikeastaan vain siitä, että hän ei 'isoissa jutuissa' huomannut ajatella kantaasi.
Sehän on tietysti välinpitämätöntä käytöstä. Mutta toisaalta jos joku suhtautuu omiin asioihinsa niin, että "ei niillä nyt oikeastaan ole hirveästi väliä" niin hänen ylitseen kävellään. Eli miehesi on toki toheloinut sinun suhteesi mutta sinä olet antanut sen tapahtua.
Tehtäviä on kaksi. Ensinnäkin, sinun on poisopittava katkeruudestasi. Ja toiseksi, sinun on saatava miehesi kunnioittamaan sinun tarpeitasi ja näkökulmaasi.
Periaatteessa juuri tällaisessa saattaisi pariterapia onnistua. Mutta ymmärrän kyllä kantasi kun toisessa viestissäsi toteat että 'taas se olisit sinä, joka tekisit jotakin'.
Totta tuokin siis. Ja ymmärrän sen tuoman katkeruuden. Jos haluaa elämässään jotain säilyttää ja välttyä kaunaisuudelta, olisi ehkä aika taipua siihen että sinä teet aloitteen.
Loppujen lopuksi siitä kannattaa kilpailla, kumpi tuo enemmän olkia yhteiseen kekoon - ei siitä kannata kilpailla kumpi tuo vähemmän. Käy töihin; menkää pariterapiaan. Kaikki on mahdollista vielä, mutta jos ei muutosta tule, on loppuelämäsi kaunaista. Ja kaunassa ei kannata elää. M
Muista myös se, että elämässä on jokaisen puolustettava paikkaansa. Siinä sinä et ehkä ole aikuisen vastuuta kantanut; ilmaise siis tahtosi.
Parisuhteeni on kärsinyt aivan samoista ongelmista,siis vaimoni mukaan en ole häntä tarpeeksi huomioinut ja olen ajatellut vaan itseäni.
PUOLUSTUS PUHUU:
Elämä kuljettaa ja ihmiset kulkevat siinä mukana.
Kovin usein miehen käytös koetaan tahallisen itsekkääksi,ikäänkuin mies ei arvostaisi ollenkaan naisen mielipidettä tai asioita jotka olisivat naiselle tärkeitä.
Naisilla on tapa ajatella juuri noin mustavalkoisesti.
Omalta kohdaltani voin sanoa että olen arvostanut aina vaimoani,asiat joista tiedän hänen loukkaantuneen minulle on enemmänkin ajattelemattomuutta kuin ilkeyttä.
Pahin virhe vaimoille on se että he lakkaavat elämästä omaa elämäänsä ,ystäviin ei pidetä yhteyttä kuten ennen ja oma aloitteisuus vaikka sukuloimaan lähtöön on kadonnut.
Ratkaisu ongelmaasi on yksinkertainen,aloita jälleen elää elämääsi.
Jos haluat mennä sukulaisiin,kerrot miehellesi että olet päättänyt mennä sukuloimaan,pääsetkö mukaan vai menenkö yksin.
Kyllä miehesi varmaan ymmärtää yskän ja ei hän sinua kovinkaan usein yksin laske menemään.
Toinen asia oli miehen innostus häistä,asia voi olla että miehellesi merkitsee kyseinen tapahtuma paljon enemmän kun saatat kuvitellakkaan,ja kun miehellä on putkiaivot ei päässä liiku kuin yksi aihe kerrallaan.
Kaikkein parasta on että kerrot miehellesi asioista jotka mieltäsi painaa,tai kerrot kirjeessä niin menee paremmin perille.
Omalta kohdaltani laiminlyönnit ja vaimoni huomioimatta jättämiset selittyivät kovalla työstressillä,päässä myllersi useat työasiat ja ne muutamat sinne pongahtaneet kotiin liittyvät asiat olivat ensimmäiset muistin tuomat tärkeänä pitämät asiat ..
Tätä on vaikeaa selvittää mitä tarkoitan tällä sanoa,mutta kai se lyhyesti olisi niin ettei ajatus ollut niin paha kuin se vaimoni silmissä näkyi .
Ei aina pidä ajatella kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla,pitää ymmärtää ettei teko ole pahuuttaan tehty ja ilmaista miehelle oma näkemys heti ja suoraan että sen ymmärtää.
Arvo Könsikkään viesti oli täyttä asiaa. Ei pidä aina ajatella pahimmalla mahdollisella tavalla. On sanottava ja pidettävä kiinni omasta itsestään eikä elettävä miehen ehdoilla.
ja vaikeampi toteuttaa. Mies on meillä selvästi vahvempi persoona, jonka on vaikeampi ottaa huomioon erilaiset näkemykset. Itse taas olen liian kiltti ja huolehdin liikaa siitä, että muilla olisi hyvä olla. Todella huono yhdistelmä.
Nuorempana yritin kulkea ja olla itsenäinen, osittain siinä onnistuinkin, mutta liikaa kuuntelin miestä.
Olen ajatellut paljon tätä omaa puoltani asiasta ja on varmasti totta, että olisin voinut olla napakampi. Mutta se on aika vaikeaa, kun toinen todella osaa painostamisen taidon. En edes viitsi kertoa kuinka paljon meille on hankittu asioita, kun mies ne haluaa. Ja kun minä sanon että tarvitsin jotain, niin vastaus on aina ei ole rahaa. Sinänsä huvittavaa, kun mies on juuri ostanut jotain niin tärkeää monella sadalla eurolla. No, onneksi on hyvä koulutus ja palkka;=) sitä voi nykyisin kävellä kauppaan ja ostaa mitä huvittaa, mutta lapsellista tämä on.
Se mikä meillä on suurin harmin aihe, on pitkittynyt remontti. Minulle olisi elämän ykkösasia saada talo kuntoon, mutta kun miestä se ei häiritse, niin voi tehdä muutakin. Itse olen jo siinä pisteessä, että en halua tänne ketään kylään ja toisaalta en halua mennä enään kenellekkään kylään miehen kanssa. Eli niissä kuuluisissa häissä en ollut. Konserttin lähdin, koska kuitenkin ajatus oli niin kaunis, mutta seuraava yhteinen reissu on vikan listan kiinnittämisen jälkeen. Se miksi tämä minua rassaa näin paljon, niin minun harrastukseni on ollut kaunis koti. Siis nimenomaan ollut;=(
Onko tämä siis moniongelmainen avioliitto?
Periaatteessa kaikki on hyvin, ainoastaan remontti ja miehen itsekeskeisyys ongelmia. Ja remontti on lähtöisin itsekeskeisyydestä.
Tilanteesi vaikuttaa vaikealta. Miehesi taitaa todellakin olla vaikea itsekäs tapaus. Vaikutat ajattelevalle,tuntevalle ja läheisyyttä kaipaavalle naiselle. Olet itsekin kietoutunut suhteeseesi etkä uskalla irrottautua mutta voin sanoa älä pelkää vanha sanonta se mikä ei tapa vahvistaa sopii sinulle. Tai hanki itsellesi ihmissuhde jossa koet olevasi arvostettu ja haluttu. Älä pois sulje suhdetta avioliiton ulkopuolelta jos kerran tunnet rakkautta vielä aviomieheesi.
ansiokkaasti naisen itsenäisyydestä. Minäkin kuvittelin olevani tämmöisen miehen kuvatunlainen vaimo lähes parikymmentä vuotta. Otin paikkani, säilytin itsenäisyyteni, ihmissuhteeni, en jäsentänyt itseäni miehen kautta, käytin suoraa ilmaisua toiveistani ja tarvittaessa olin neuvottelukykyinen. Eipä auttanut, ero tuli miehen toivomuksesta. Se hyöty tästä elämisen mallista on, etten ole katkeroitunut ex-miehelleni mistään. Tunnustan omat virheeni ja käyttäytymismallini. Me vain emme onnistuneet yhdessä.
on hyvä kuulla myös miltä tilanne vaikuttaa toisen osapuolen kannalta. Totuushan on kuitenkin, että jokainen meistä elää omissa harhoissaan ja ainoastaan toivoa voi, että ne menevät edes jotenkin päällekkäin parisuhteessa.
Ja sekin on totta, että vaikka kuinka kertoisi toisella omat toiveensa, niin toinen käsittää asian vain rakentaen sen omien malliensa ja kokemustensa päälle. Eli kun negatiivinen kierre alkaa, on sitä todella vaikea lopettaa. Ja mielestäni jotta se onnistusi aidosti, niin kyllä siihen tarvitaan yhteinen kokemus. Eli se mitä yritän sanoa, niin meiltä moelmmilta tarvitaan tahto sllle yhteiselle "matkalle", jotta ne tulokset oikeasti juurtuvat meidän perhekulttuurriin. Se, että minä implementoin hyvät kokemukset muiden parisuheesta, on tuon matkan takia arvoltaan tasan 0. Pranatunut parisuhdehan on nimenomaan sen matkan tulos, sitä ei voi kopioida soraan muilta. Mutta miten herättää mies haluamaan sitä matkaa?
Ei sinun terapiaan menosi ole mikää ratkaisu, yhdessä te sitä tarvitsette. Toisaalta, jos miehesi ei näe itsessään mitään vikaa, saattaa olla vaikeaa häntä sinne saada.
Miehesi vaikuttaa niin itsekeskeiseltä, ettei huomaa sinun tarpeitasi ja vaatisi jonkinlaisen herätyksen huomatakseen, että hänen pitää arvostaa myös vaimonsa tarpeita.
Kertomasi kuulostaa aivan samalta kuin mitä mulla oli ex-poikaystävän kanssa! Tosin olen 30v enkä ole ollut naimisissa, mutta samalta kuulostaa. Kaikki meni miehen ehdoilla, jos yritin puhua asioista hän alkoi vain huutamaan ja kiroilemaan. Tai sanoi että nalkutan. Kai se nyt meneekin nalkutukseksi jos ei mistään oteta kuuleviin korviinsa! Tulin todella katkeraksi ja lopulta päätin erota hänestä, en enää kestänyt. On sen verran omanarvontuntoa jäljellä etten suostu elämään elämääni tuollaisen miehen kanssa. Uskon että minua odottaa paljon parempi tulevaisuus jossain, ilman häntä. Nyt hän kerjää minua takaisin (kolmatta kertaa) ja väittää muuttuneensa ja tajunneensa mikä sika oli. Niin varmaan, ei ihminen puolessa vuodessa mihinkään muutu! Tsemppiä sinulle ja toivottavasti saat onnellisen elämän, vaikka sitten eroaisitkin. Se on vain muutos parempaan vaikkei heti siltä tunnukaan.
Tässä vinkki, jonka olen todennut erinomaiseksi omassa avioliitossani:
Kun haluan puhua mieheni kanssa jostakin tärkeästä asiasta, joka minua vaivaa tai ärsyttää, niin menen istumaan sohvalle hänen viereensä tai mielellään vastapäätä. Sammutan ensimmäiseksi television, hymyilen ja sanon hyvin rauhallisella ja hiljaisella äänellä että haluaisin keskustella eräästä asiasta. Keskityn koko ajan kahteen asiaan: puhun hyvin rauhallisesti korottamatta tippaakaan ääntäni ja valitsen sanani niin että mies ei millään tavalla ymmärrä sitä syyttävänä. Käytän yleensä kysymyksiä, kuten mitä mieltä sinä olet? tai Miltä sinusta tuntuu...?
olen huomannut että pahin virhe silloin kun haluaa saada asioita selviksi on ns. pallon heittäminen liian kovaa. Kysymysten tekeminen on myös tuntunut toimivan erinomaisesti. Ja vaikka toinen välillä meinaisikin korottaa ääntään tai sanoo jotain puolustelevaan sävyyn, niin en anna sen vaikuttaa omaan toimintaani. Yritän ehkä sanoa sitä, että pyrin välttämään mahdollisimman pitkälle sitä että toinen joutuu ottamaan puolustavan kannan.
Apua on tuonut myös Perheonnen avain -kirja. Se on antanut paljon ajateltavaa kummallekin.
Niin. On helppo torjua neuvoja toteamalla "mies on painostava". Ainoa mahdollisuus on, että sinä otat askel askeleelta vastuun omasta hyvinvoinnistasi. Edellisen kirjoittajan vihje oli todella mainio.
Minusta rupeaa tuntumaan siltä, että pelaat valtapeliä. Olisiko niin, että jos miehesti toteuttaisi toiveitasi, niin mikään ei sinulle riittäisi? Onko niin, että sinä tarvitset vierellesi jonkun, johon sinun tulee olla tyytymätön? Anteeksi vain, mutta tällaisen käsityksen sain tuoreesta kommentistasi.
jännä juttu, jos ei heti hyppää siinä tahdissa kuin esitetään, niin kyseessä onkin valtapeli. Oletko sinä sovinisti, tuli vain mieleeni tekstistäsi?
MInun vastuullani ei ole toimia kotona parisuhteemme psykologina, vaan kyllä vastuu parisuhteen hyvinvoinnista on molemmilla osapuolilla. Samoin omasta hyvinvoinnista. Olen oman osani leikkinyt tässä suhteessa terapeuttia ja tehnyt todella töitä, ja nyt olen päättänyt olla aikuinen nainen, ilman terapeuttista suhdetta mieheeni. Itseasissa se mitä minä haluan, on se, että mieheni ottaa oman vastuunsa parisuhteemme hyvinvoinnista ja tekee myös töitä sen eteen. Ja valitettavasti silloin joutuu ottamaan toisenkin huomioon? Vai onko se sinusta liikaa vaadittu mieheltä?
Onkos everstiluutnantti tutustunut syväjohtamiseen, siinä on eväitä avioliittoonkin? Eikä vieritä toisen vastuulle koko kanssakäymistä...
Teet turhan pitkiä päätelmiä tekstistäni. Luin sinun kuvaustasi kauniista kodista ja tasa-arvoisuudesta. Ne ovat mielestäni täysin itsestäänselviä asioita.
Sinä olet vasta palauttamassa sitä mistä olet luopunut: aikuisen, itsenäisen naisen roolia. Se on hieno asia.
Parisuhde on kahden kauppa. Jos sinä olet antanut miehellesi määräysvallan ja toiminut terapeuttina, niin eikö tuossa kaikessa ole jotakin ristiriitaista?
Sen sijaan että syyttäisit jatkuvasti miehesi vikoja, voit katsoa myös siitä suunnasta että miksi suostuit siihen. Ja vielä enemmän: entä jos sinä johdatit miehesi 'määräilijäksi' - jos se jostakin syystä on palvellut sinun omia tarpeitasi?
Nyt kun sinun tarpeet ovat muuttuneet, syytät toista siitä että hän on pysynyt paikallaan. Sekin on ok. Mutta nimesit toiveesi ulkoiseen maailmaan kohdistuviksi! Sellaisilla odotuksilla on taipumus kasvaa - sisäisesti ratkaisematon konflikti vaatii yhä kauniimpaa ympäristöä, yhä huomaavaisempaa miestä jne.
Eli tässä muutosprosessissasi sinun on tärkeätä ratkaista, kuinka paljon vaadit ulkoisen (miehesi ja muiden) tulevan sinun itsesi voimaantumiseen mukaan ja kuinka paljon teet sen oman mielesi sisällä. Jos et kiinnitä ulkoisia vaatimuksia konkreettisiksi asioiksi, koventuvat vaatimukset jatkuvasti, jolloin sinulla on syy erota.
Onko rouva 'Niinpä' ymmärtänyt sovinistisen Herra Everstiluutnantin ajatuksen?