Meillä on mieheni kanssa pitkä yhteinen taival, kaksi lasta ja asuntovelka. Nyt 40 v. mieheni on huomannut ettei enää rakasta minua, kuten vaimoa pitäisi. On kyllästynyt. Puhuu katsovansa tilannetta jonkun aikaa ja ottavansa avioeron, ellei tilanne muutu. Hän ei viihdy seurassani, pakenee harrastuksiinsa ja on selvästi ahdistunut asian puhumisesta.
En suoraan sanoen oikein ymmärrä hänen tunneälyään tässä asiassa. Tässä on itse kullakin ollut välillä jaksoja, jolloin rakkaudentunne on kerta kaikkiaan hukassa. Kyllä ne tunteet ovat ainakin itselläni aina palanneet, kun tilanne antaa myöten.
Onko hänellä vain joku kriisivaihe meneillään (olemme serustelleet jo murrosiästä lähtien) vai valehteleekohan hän väittäessään ettei kyse ole toisesta naisesta? Välillä hänen käytöksestään paistaa selkeä viha minua kohtaan, jonka syytä en käsitä. Haluaisin kuulla kokemuksia ja mielipiteitä teiltä muilta. Mitään suurempaa ongelmaa meillä ei ole, mielestäni ei mitään perusteltua syytä avioeroon ja yksin asumiseen. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Riitely ei auta, mutta arvatkaa haluanko nyt osoittaa hänelle enemmän rakkauttanikaan kun epäilen että hänellä on suhde selkäni takana? Jos voisin olla varma siitä ettei hänellä ole toista, voisin tehdä hänet onnellisemmaksi rakastavan vaimoin keinoilla.
Ehdotuksia? Olen jankannut jo tuhat kertaa mahdollista suhdetta, ihastumista, rakastumista jne. Eli sen kysyminen ei tuota tulosta -jos sellainen on taustalla, niin hän ei sitä halua kertoa.
En suoraan sanoen oikein ymmärrä hänen tunneälyään tässä asiassa. Tässä on itse kullakin ollut välillä jaksoja, jolloin rakkaudentunne on kerta kaikkiaan hukassa. Kyllä ne tunteet ovat ainakin itselläni aina palanneet, kun tilanne antaa myöten.
Onko hänellä vain joku kriisivaihe meneillään (olemme serustelleet jo murrosiästä lähtien) vai valehteleekohan hän väittäessään ettei kyse ole toisesta naisesta? Välillä hänen käytöksestään paistaa selkeä viha minua kohtaan, jonka syytä en käsitä. Haluaisin kuulla kokemuksia ja mielipiteitä teiltä muilta. Mitään suurempaa ongelmaa meillä ei ole, mielestäni ei mitään perusteltua syytä avioeroon ja yksin asumiseen. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Riitely ei auta, mutta arvatkaa haluanko nyt osoittaa hänelle enemmän rakkauttanikaan kun epäilen että hänellä on suhde selkäni takana? Jos voisin olla varma siitä ettei hänellä ole toista, voisin tehdä hänet onnellisemmaksi rakastavan vaimoin keinoilla.
Ehdotuksia? Olen jankannut jo tuhat kertaa mahdollista suhdetta, ihastumista, rakastumista jne. Eli sen kysyminen ei tuota tulosta -jos sellainen on taustalla, niin hän ei sitä halua kertoa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
olisi voinut olla minun elämästäni noin 4 vkoa sitten. Mieheni käyttäytyi täsmälleen kuten miehesi, ihan täsmälleen. Haki riitaa, oli ahdistunut ja tuntui, että hän vihasi ja halveksi minua. Ja samoin kuten sinäkin ihmettelin hänen muuttunutta käytöstään (tapahtui tosi lyhyessä ajassa), tuntui yhtäkkiä, etten tunne koko ihmistä (15v yhdessä). Valehteli minulle, ettei ole toista naista, jäi kiinni ja ero tuli. Suru on pohjaton minulla (ei hänellä) ja yritän selvitä tästä päivä kerrallaan.
Vaikea neuvoa sinua. Minulla ei ainakaan ollut mitään tehtävissä. Mies oli niin sekaisin uudesta naisestaan, ettei halunnut enää nähdäkään minua. Mikäs siinä sitten.....
auki.Tsekkaa kännykkä kun miehesi on suihkussa ym. ja piilotteleeko sitä? Terve kontrolli on nyt aiheellista.Tiedän,nyt kaikki hyppää mun kurkkuun yksityisyyden vahtaamisena.Mitäs siitä jos mies on epärehellinen ja kusettaa selän takana.Se mikä on kiellettyä on nyt sallittua.Turha kärsiä epätietoisuudesta kuukaudesta toiseen.
jos kerran haluaa lähteä. Arjen alettua ylimääräinen
kiihko kyllä vaimenee.
Minäkin olen kyllästynyt aikoja sitten vaimooni. Jotenkin rohkeutta vain asian ilmaisuun ei ole ollut. Tietenkin on olemassa haave naisesta, joka täyttäisi toiveeni, mutta realistisempaa on, ettei uutta vakavaa suhdetta löydy. Yksinkertaisesti koen vaimon olevan vain este onnellisuudelle. Toisaalta en voisi kyllä miehesi tapaan olla noin julma vaimolleni, että heittäisin asian noin suoraan päin naamaa. Lisäksi pelkään, että yksinäisyydessä saattaisi vanha suola alkaa janottamaan. Toisaalta olen ollut kesät reissuhommissa, eikä ikävä ole kotiin ollut. Kerroin tarinani vain siksi, että voin hyvin uskoa, että syynä ei tarvitse olla toista naista. Myöskin mainitsemasi naiselliset keinot saattavat olla vain pahaksi. Ehkä molemminpuolinen etäisyydenotto voi tuoda paremmat tulokset. Esim. itse olen joskus kärsinyt seksin puutteesta suhteessamme. Nyt seksi on helpompaa ja nautinnollisempaa virpomalla, joten ei välttämättä auta mitkään "naiselliset" konstit enään, kun kaikki on myöhäistä ja katkeruus täyttää miehen mielen.
Hienoa, että sinä miehenä vastasit tähän. Olen nainen ja tarinani on ap:n kertoman mukainen, lähes prikulleen. Sillä erotuksella, että erosimme. Minussa ei ollut naista pysymään mieheni onnen tiellä ja nyt ero tuntuu helpottavalta ja ainoalta oikealta ratkaisulta.
Jos sallit pari tarkentavaa kysymystä:
Mitä tarkemmin sanottuna tarkoitit "kyllästymisellä" vaimoosi?
Mihin toiveisiisi ex-vaimosi ei pystynyt vastaamaan?
Mistä miehen mielesi on katkeroitunut?
Mitä julmuuteen tulee, niin olen sitä mieltä, että suora, rehellinen puhe on parempi vaimon kannalta kuin vihjailut ja sanaton viestintä. On suorastaan rikollista pitää vaimo epätietoisuudessa ja löysässä hirressä arvailemassa mikä miestä mahtaa vaivata - ja siten suurinta julmuutta. Semmoinen loukkaa, jos mikä. Minulle ainakin se on ehkä ainoa asia, josta olen exälleni katkera, suorastaan raivoissani.
Minunkaan exäni ei myöntänyt toista naista, rakastumista eikä edes ihastumista. Silti pieni epärehellisyyden maku suuhuni jäi. En juurikaan pohdi asiaa enää eikä sillä ole merkitystä oliko vaiko eikö. Oikeastaan vain sillä on merkitystä oliko rehellinen puheissaan vai ei. Näistä epätietoisuuden ja oikean syyn sanomattomuuden johdosta kunnioitus ja arvostus exääni kohtaan on hävinnyt. Olemme kavereita, emme enää edes ystäviä. Ja sen lisäksi tietysti yhteisen lapsemme isä ja äiti.
Näen hänet nykyään ikään kuin ulkopuolisen silmin enkä edes isommin pidä hänestä miehenä. Ihmettelen mikä kumma minua pelotti erossamme tunteettomasta ja tyhjästä avioliitosta.
Minussa ei ilmeisesti ollut mitään isompia naisvikoja, koska mies niin vakuuttelee "sinussa ei ole mitään vikaa, ansiatset parempaa..." taikka "en tule koskaan moittimaan sinua kenellekään...". Tiedä sitten onko hän ihan rehellinen, ehkä on ehkä ei. Mutta iso kysymys silti on MIKSI lähes 5kymppinen mies toimii näin?
Kyllästyminen on ehkä enempikin luovuttamista siitä toivosta, että vaimo "tarjoaisi" vielä sellaista rakkautta kun se joskus oli. Sellaista tunnetta jossa kokisin olevani myös fyysisesti himoittu. Jäljelle on jääneet vain kaikki vaimon negatiiviset piirteet. Minun tapauksessani vaimon laiskuus ja siivottomuus, jota en pysty hammasta purematta katselemaan. Vaimoni ei ole ex, vielä. Mutta vaimoni ei pysty tarjoamaan minulle sellaista seuraa, kotia tai seksiä, jossa voisin rentoutua tai rauhoittua. No olen katkera siitä, että minut tavallaan narrattiin tähän rulettiin, olemalla ensin sellainen, josta haaveilin, pyytämällä minua lasten isäksi jne.
Vastuuntunnosta lapsia kohtaan, sekä kiltteyttäni yleensäkin olen edelleen tässä tilanteessa, jossa ei alkuhuuman jälkeen ole mitään aitoa.
Pelkään myös suoruuttani, enkä varoittelustasi huolimatta haluaisi pahoittaa vaimoni mieltä kertomalla hänen puutteistaan johtuvista syistä erota.
Odotan vain raukkamaisesti hetkeä, jolloin vaimo uhkaa jollain erolla tai tekee jotakin "virheitä", jotta saan poistua "uhrina" taka-alalle.
Naisia kohtaan tunnen ihan yleisesti jonkinlaista katkeruutta, enkä usko, että sellaista luottamusta rakentuisi kenenkään kanssa, että jotakin vakavempaa suhdetta tulisi tulevaisuudessa syntymään. Toivon ainakin, että pitäisin jatkossa järkeni päässä.
Ihan aluksi on pakko sanoa, että olen pahoillani luottamuksesi menettämisestä naisiin yleensä. Onkohan tuo nyt hiukan kohtuutonta yhden naiskokemuksen perusteella? Itse en voi sanoa menettäneeni uskoani hyviin miehiin. Johtuu varmaan siitä, että tunnen monta huipputyyppiä eikä se exäkään muuten hassumpi mies ole. Me vain emme onnistuneet yhdessä.
Nuo on tietysti ikäviä piirteitä ihmisessä; laiskuus, siivottomuus...jne. Varsinkin, jos itsellä on erilaiset toiveet asioitten suhteen. Tilanteestamme johtuen olen kovasti miettinyt omaa vaimona olemistani ja omia vikojani. Mitään tuollaisia välinpitämättömyyteen taikka järjstyksen puutteeseen viittavia ominaisuuksia en myönnä olevan, mutta ehkä sellainen tietty itsenäisyys, etäisyys ja omapäisyys vei miestä loitommalle. Olen aika energinen, toimelias, nk. kunnollinen ja päättäväinen, josta syystä mies ehkä ajatteli etten oikeastaan "tarvitse" häntä mihinkään. Vaikka kyllä hän aina muisti mainita näistä piirteistäni positiivisesti ja jopa pienesti ylpeänä muille ihmisille. Niinpä sain häneltä vääränlaista viestiä siitä, mitä hän oikeasti odotti minulta.
Ymmärrän hyvin, että arastelet suoruutta. Niin moni muukin mies tekee. Ja se johtuu varmaan siitäkin, että kaikki naiset eivät halua kuulla eivätkä kestä totuutta. Minä en tosin siihen joukkoon kuulu ja mieskin sen tiesi. Siksi en hänen vetkutteluaan oikein ymmärrä. Tai ymmärrän sen niin, että hän jollakin kieroutuneella tavalla halusi käyttää sitä valtaansa, joka hänelle näin syntyi - ts. manipuloi minua verhoutumalla arvoituksellisuuden, vihjailun ja näennäisen kiltteyden harsoon. Tämä on se asia, josta olen hänelle vihainen. Raukkamaista, kuten sanoit. Ja niin, se olin minä joka tulostin ja täytin avioeron I-vaiheen hakemuksen omalta osaltani, annoin sen miehelle ja pyysin häntä tekemään tarvittavat toimenpiteet. Mies vetkutteli asiaa viikkoja ja kun kysyin asiaa, vei suutuspäissään paperin käräjäoikeuteen. Että sellaista...
Itse huomasin etten miestäni rakasta. Pidin kauan sisälläni ja odotin jos rakkaus palaisi vaikka tiesin ettei se takaisin tule. Me riitelimme jatkuvasti eikä meillä ollut mitään puhuttavaa eikä muutenkaan mitään yhteistä. Ainoastaan kaksi lasta. Heidän takiaan olin hiljaa. Yhden suuremman riidan aikana sanoin etten häntä rakasta ja tiedän ettei se palaa. Mieheni epäili heti että minulla on toinen. Näin ei ollut. Nyt ero on vireillä ja olen onnellisempi, kuten myös mies, vaikka sitä ei minulle halua suoraan tunnustaa. olen kuullut asian hänen ystäviltään joitten mielestä mies on paljon puheliaampi ja seurallisempi. Olemme puhuneet ja sopineet että jos toinen löytää ihmisen jonka kanssa haluaa olla ei kummallakaan ole mitään sitä vastaan. Itse en ole edes halukas vielä ketään miestä tapailemaan. Sen verran minua on ruvennut pelottamaan. Liittomme oli tuhoon tuomittu jo heti alusta. Mieheni kun hermostui hän saattoi minua huitasta ja aina minä annoin anteeksi. Loppujen lopuksi en olisi ollut halukas enää nousemaan sängystä aamulla mutta oli pakko. Lapset. Ilman niitä minä en olisi jaksanut. Nyt toivon joskus löytäväni miehen jota rakastaisin ja joka rakastaisi minua! ja lapsiani...
Ei rakkautta saa takaisin pakkokeinoin, joten jos tuputat itseäsi ja seuraasi miehellesi, on seuraus vain päinvastainen ja hänen inhonsa sinua kohtaan vain lisääntyy.
Nyt kehottaisin sinua vain antamaan aikaa miehellesi ja antamaan hänelle hänen kaipaamaansa tilaa ja aikaa. Todennäköisesti hän ennemmin tai myöhemmin tekee lopullisen ratkaisunsa ja se ratkaisu voi olla myös avioero. Siihen kannattaa jo henkisesti varautua.
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että olen vuosia sitten ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, jossa rakkaus vain loppui suhteesta. Toisen seura ei enää yhtään kiinnostanut ja kaikki tuntui niin vaikealta ja ahdistavalta. Päädyttiin lopulta eroon, koska ei ketään voi pakottaa tuntemaan, jos niitä lämpimiä tunteita ei kerta kaikkiaan enää ole. Jotenkin sen vain tiesi, ettei niitä enää tulisikaan. Yksi osa elämää oli eletty loppuun. Meillä ero oli lopulta helpotus molemmille ja nykyään meillä on ihan asialliset välit. Oli hyvä huomata, ettei ystävyys loppunut, vaikka rakkaus loppuikin. Lapsetkin voivat nykyään paremmin, kun meidän aikuisten välillä ei ole enää ahdistava ilmapiiri.
paitsi että meillä roolit on toisin päin.
Minä vaimona olen jollain tasolla tiennyt vuosia, että se vähä yhteinen jota on joskus ollut on loppunut aikaa sitten.
Rakastan miestäni lasteni isänä, mutta vaikka itken ja rukoilen niin puolison rakkaus ei vain palaa.
Miten sen voi pakottaa palaamaan??
Meillä taustalla on osin se, että mies on aina ollut surkea puhuja ja lakaissut asiat maton alle. Aikanaan opin, että jos haluan säästää omaa pollaani niin ollaan sitten hiljaa ja kaivelematta, kun ei vastauksia kuitenkaan tule. Silti aina tiesin, että jotain sutinaa on ollut,josta pitää niin visusti vaieta. Minä vain tiesin, ja lopulta mies tunnusti. Ei se, että on huseerannut kurkkimassa aidan taakse ole se luottamuksen kaatanut juttu, vaan se, että minua on vuosikaudet pitänyt vähätellä.Ymmärrän, että kertominen on varmasti pelottanut, että nyt akka ottaa ja lähtee, mutta eihän se niin mene automaattisesti! Nyt vasta tajuan,että nämä puhumattomat jutut on salakavalasti kylmettäneet kaikki lämpimät tunteet. Minusta on tullut kodin itsestään selvyys. Tuntuu kuin olisin se kone, jolle vastataan "joo" tai "ei" tai ollaan vailla sänkyviihdykettä...
Olemme kuin kaksi vanhaa sisarusta samassa talossa, ei riitoja, ja yhteistä puhumista ovat vain lasten asiat. Seksi ei kiinnosta, koska mielestäni se ei ole korvike asioiden oikealle ja rehelliselle jakamiselle. Tätä mies ei ymmärrä."Meillähän on kaikki hyvin, ja seksikin luistaa" jne.
Seurassa mies kohtelee minua kuin ketä tahansa tuttua, viileän kohteliaan asiallisesti. Sekin on pirullinen kylmettäjä, sillä kyllä jokainen nainen haluaa olla miehelleen se ainoa oikea prinsessa.Jos näin ei ole niin pakkaselle mennään, hitaasti mutta varmasti. Tunteiden osoittaminen (varsinkin seurassa) on vaikeaa, enkä viitsi häntä noloon tilanteeseen saattaa änkäytymällä iholle. Sitäkin olen kokeillut, ja laihoin seurauksin, On minullakin oma naisenylpeyteni, jos en kelpaa niin ei sitten.
Aivan vasta tuttavaperheen mies isoon ääneen ihasteli miehelleni (tietämättä meidän tilanteesta), että "Tajuatko sinä edes, kun sulla on niin upea nainen rinnalla jonka jokainen mies ottais" jne. Mies kuunteli vaivautuneena ja nyökkäili näennäisesti.
On puhuttu ja puhuttu ongelmasta ja "kylmästä ringistä", ja aina vaan ympäri mennään yhteen tullaan. Minä en vain voi pakottaa rakkautta palaamaan ihmiseen, joka asennoituu minuun näin, eikä hän taas ymmärrä mikä merkitys puhumisen opettelulla voisi olla. Voih, kun hän omasta mielestään on todella kova puhumaan, ei vika ole hänessä jne.
Ei varmasti olekaan, on vika minussakin ja pahasti kun menin tähän kylmän magneetin lankaan ja lähdin hänen suu suppuun-leikkiin olettaen, että oman käytökseni ja persoonallisuuden osani muuttaminen on sitä toisen vastaantulemista. Ja katinkontit, pettämällä itseäni soppa on nyt todella paksu ja kokkareinen.
Olisin valmis kestämään tässä tilanteessa, koska lapset ovat kasvaneet näennäisesti seesteiseen ilmapiiriin,meillä ei ns. kukaan kärsi. Mies ei ole innostunut, mutta minä venyn lasten vuoksi mihin vain. Mies on lapsille rakas ja hyvä isä, ja ero (tai etäisyyden ottaminen määräajaksi) olisi lapsille todellinen shokki...
Nyt näyttää, että ensiaskeleena erilleen muuttaminen tietyksi ajanjaksoksi on ensimmäinen erä. Katsotaan, palaako ikävä ja kaipuu sillä keinoin.
Pariskunnat: ennen kuin olette tässä tilanteessa, opetelkaa valmiiksi puhumaan vaikeista asioista puolisolle. Kuin hän olisi se paras ystävänne, joka ei käännä selkää vaikka olisit paskamaisin ja huonoin ihminen maailmassa. Kun puhuu sydämestään, oppii toinen arvostamaan sitä rehellisyyttä, jota sydän auki lähelle tulo tuolloin vaatii. Uskaltakaa olla heikkoja ja tunteellisia toistenne edessä.
Puhukaa.Puhukaa paljon!
Minä miehenä puhuisin asioista, mutta vaimoni ei. En tiedä mistä se johtuu. Meillä menee näennäisesti hyvin, mutta hellyys puuttuu. Ymmärrän kyllä vaimoni työn vaatimukset ja sen että ihmisellä on oikeus olla myös väsynyt.
Mutta emme me miehetkään mitään ajatuksen lukijoita ole.
Itse kuulun niihin miehiin joka on sitoutunut vaimoonsa. En ole 13 vuoden yhteisen taipaleemme aikana edes flirttaillut kenenkään muun kanssa, koska avioliitto kuuluu korkeimpaan arvoasteikkoon. Minua ihmetyttää se, että ihmiset eivät oikeasti puhu asioista, ole avoimia ja ole omia persooniaan virheineen. En ole itse mikään mr. täydellinen ja hyväksyn vaimoni kaikkine ominaisuuksineen. Olen miettinyt mistä meidän kommunikaatio-ongelmat johtuvat. Jotenkin sitä aina syyllistää itsensä.
Jotain olen tehnyt väärin, koska tuntuu että asioista ei puhuta avoimesti ja on aiheita joista ei saa keskustelua ollenkaan.
Minä en halua heittää pois näin pitkää parisuhdetta vaan haluan tehdä sen eteen töitä jatkuvasti. Tiedän että tulee kriisejä ja ihmiset muuttuvat, mutta tuntuu silti näitä palstoja lukiessani, että ihmiset heittävät pois hyviäkin suhteita ihan olemattomien asioitten takia.
Haluaisinkin kuulla jotain positiivisia asioita parisuhteesta täällä ja kommentteja omista lausahduksistani.
Otat yhden aika olennaisen asian esiin, oman epätäydellisyyden hyväksymisen ja toisen kunnioittamisen vikoineen päivineen. Sinä voit olla avoin ja keskustelukykyinen, mutta oletko ajatellut että vaimosi ei ehkä ole syystä taikka toisesta pystynyt kohtaamaan itseään ja hyväksymään omaa heikkouttaan. Hän ei pysty olemaan avoin, ei luota sinuun, vaikka viestit että hyväksyt. Eikä sekään auta, vaikka sanot nämä hänelle. Ei auta, koska hänen pitää ensin itse kohdata itsensä. Se voi olla hänen elämänsä vaikein ja pelottavin asia ja johtaa jopa yllättävään elämänmullistukseen. Siihen ei toinen ihminen hänen puolestaan pysty.
Hei !
Erittäin suuret kiitokset vastauksestasi ! Olen ajatellut tuota mahdollisuutta, mutta vasta sinä puit sen sanoiksi. Ymmärrän että ihminen käy läpi erilaisia vaiheita elämässään ja etsii omaa minuuttaan. Onkin ollut henkisesti haastavaa olla siinä kasvussa tukena, kun tämä identiteettikriisi vaikuttaa kuitenkin minuun ja tunne-elämääni.
Olen henkisesti varautunut siihen, tämä vaihe voi kestää useamman vuodenkin, mutta kestän sen ajattelemalla, että pyrkimällä olemaan arvostelematta ja kannustamalla sekä rohkaisemalla panostukseni kasvaisi korkoa tulevaisuutta ajatellen. Eli haluan uskoa, että liittomme vahvistuu ja paranee tämän kasvuvaiheen jälkeen.
On vain raskasta toisinaan, kun ei tällaisia asioita voi miesystävien kanssa ottaa esille ja puhua. Siksi käyn täällä purkamassa tunteitani ja ajatuksiani. On loistavaa, että löytyy vielä ihmisiä, jotka ottavat asiallisesti kantaa näihin ihmissuhteiden vaikeisiin asioihin.
Voi olla, että panostan turhaan tähän asiaan ja elämä saattaa kääntää asiat vielä mihin suuntaan tahansa. Päätin kuitenkin alttarille vaimon kanssa mennessäni, että suhteemme ei pääty siihen, etten minä hoida sitä ja tee sen eteen kaikkeni.
Jos tälle loppu tulee, niin yritän ainakin ajatella että tein kaikkeni. Toivon kuitenkin, että niin ei tule käymään, vaan voimme vanheta toistemme kanssa ja kokea yhdessä kaikkea mitä vanhana yhdessä muistella.
Puhut kauniisti ja aidon aviomiehen lailla ajatuksistasi. Panostuksesi ei varmasti ole turhaa, koska rakkaus ei koskaan ole turhaa. Muista kuitenkin olla itsellesi armollinen päättäväisyydestäsi huolimatta, jos et yksin pystykään siihen tavoitteeseen jonka aikoinaan asetit. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinulla jos kenellä on hyvät mahdollisuudet elää rakkaudellista elämää tässä ja nyt. Sinulla on paljon annettavaa niin vaimollesi kuin lapsillennekin.
tai parikin taaksepäin, keskity itseesi ja lapsiin. Unohda koko mies. Niin annat tilaisuuden miehen tunteille; ne joko palaavat tai sitten eivät. Jos kumppani seuraa jokaista liikettä, epäilee, jankkaa ja tahtoo seuraa, niin vihaksihan se pistää, ainakin kiukuttaa ja toinen hakeutuu muualle?
Kokeilunarvoista on myös ns. vastavuoroisuus: Ala itse harrastamaan ja mene menojasi. Ukkokultasi voi alkaa viihtyä kotisohvalla paremmin...
Melko varmasti toinen nainen. Vihamielisyys on merkki siitä.
Tässä saat parit erittäin hyvät neuvot ilmaiseksi,jokainen on testattu useaan otteeseen käytännössä useissa samanlaisissa tilanteissa ja aina toimii.
Aluksi oma mielipiteeni.
90% vamuudella miehesi tunne elämän on saanut sekaisin joku ulkopuolinen henkilö.
10% mahdollisuus että miehesi on masentunut ja alkanut miettimään elämäänsä uudelleen ja haluaa jonkinlaista muutosta ,rakkaus voi palatakkin ja tilanne on ohimenevää..
Rakastumista tai ihastumista ns.vieraaseen henkilöön et saa miestäsi myöntämään.
Mutta jos olet vähänkin epäilevä että kuviossa on toinen nainen tässä sulle hyvä viaton keino:
-Kun olet työpäivän jälkeen kotona miehesi kanssa käyttäydy normaalisti ,kesken kaiken sanot miehellesi aivan noin puoli huolimattomasti jonkun naisen soittaneen kännykkääsi ja kysyneen miestäsi,ei ihmettelet ääneen kukahan se mahtoi olla,lopuksi kerrot että kyseinen soittaja lupasi soitella illemmalla uudestaan jostain asiasta?
Tämä tepsii,jos miehelläsi on vispilän kauppaa jonkun kanssa hän hermostuu pikkuhiljaa,näet hänen hermoilevan ja miettivän olisiko soittaja se jota hän epäilee,rakastajatar?
Jos miehelläsi on suhde hän kyselee sinulta kaiken,mitä soittaja sanoi,oliko nuori vai vanha,onko sulle sen numero..
Mies siis paljastaa käytöksellään itsensä hyvin selvästi.
Jos miehesi ei paljon puheisiisi reakoi hänellä on puhtaat jauhot pussissa.
Toinen vinkki:
-Suunnittelet viikonloppu reissun,kerrot siitä miehellesi vasta reissua edeltävänä iltana,kerrot samalla että haluat pohtia suhdettanne osaltasi myös ihan yksin.
Jos miehelläsi on tunteita sinua kohtaan,hänelle koittaa pitkä viikonloppu miettiä seuraavaa askeltasi.
Reissusta palatessasi sinua odottaa mies joka osoittaa sinulle rakkauttaan jollain tapaa,siis jos hänellä on tunteita vielä jäljellä sinua kohtaan.
Tepsii.
Vaikka tämä karkealta kuullostaakin niin ero saattaa olla myös uuden elämän alku.
Niinpä. Olen omalta kohdaltani miettinyt myös tätä avioliiton arkea. Meillä on myös jo 22 vuoden taival takana. Nyt mieheni on hurahtanut näihin nettikeskusteluihin, ja palstojen seuraamiseen. Jokin aika sitten tuli ilmi, että hän on myös soitellut jollekin netissä tutustumaansa naiselle.
Itse en ymmärrä, mikä näissä nettijutuissa oiken kiehtoo. Ovatko ihmiset niin yksinäisiä ja seuraa kaipaavia, että aina on oltava joku "seikkailu" meneillään. Nimimerkin takanahan voi olla jotain aivan muuta, kun annetaan ymmärtää. Mielestäni tällainen itsensä kauppaaminen on jopa alentavaa.
Tämä teksti ei nyt suoranaisesti vastannut kysymykseesi, mutta toivottavasti antaa ajattelemisen aihetta jollekin.