Olen nyt toisen lapseni syntymän jälkeen huomannut miehessäni muutoksia.Nuorimmainen on nyt kohta 5kk ja vanhempi 2.5 vuotias.Mies suorastaan karttaa pikkuisen kanssa olemista ja keksii tekosyitä miksei esimerkiksi voi pitää häntä sylissä kun teen ruokaa..Hän ahdistuu kun vauva itkee ja laskee hänet heti sitteriin ja lykkää tuttia suuhun.Öisin hän kyllä selvästi herää kun vauva itkee mutta teeskentelee ettei muka herää siihen ja luonnollisesti se olen sitten minä joka nousee.Lasta kovasti odotimme ja mitään suurempia ongelmia ei ollut ennen hänen syntymäänsä,mutta nyt hän on muuttunut.Baarissa käyminen on lisääntynyt,vaikka hyvin pientä silti vieläkin hänen käymisensä..Kauppaan ei suostu ottamaan kuin vanhemman(vauva kuitenkin hermostuu kaupassa ja huutaa)on hänen perustelunsa.Minun kanssani ei ole kyllä koskaan mitään ongelmia..aina jokin tekosyy ettei tarvitse jäädä kaksin vauvan kanssa.Erään kerran lähdin pitkästä aikaa katsomaan ystävääni ja soittaessani hänelle,oli hän antanut lapset äidilleen kun oli jotain omia juttuja.Olen puhunut asiasta hänelle ja kysynyt asiasta mutta hän vain väittää että olen vainoharhainen.Asia oli aiwan eri esikoisestamme,kaikki tehtiin mitä lapsi vaati ja halusi..en tiedä missä mättää mutta ahdistaa kun pikkuinen on kuin hylkiö isälleen..
Kumpi lapsi rakkaampi..
Siina
141461
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jos hän luulee, että rakkautta riittää vain yhdelle lapselle. Tunnen yhden miehen, joka ei suostunut toisen lapsen hankintaan tästä syystä.
Oliko miehesi molemmissa synnytyksissä mukana? Meillä kävi niin, että toisen lapsen syntyessä esikoinen oli alle vuoden ikäinen emmekä tunteneet ketään, joka olisi voinut tulla lapsenvahdiksi. Toisen lapsen synnytykseen mieheni ei siis päässyt osallistumaan, ja sen kyllä huomaa. Isän ja toisen lapsen välit ovat olleet koko ajan aika etäiset.
Toivon, että tilanteenne muuttuu, ja isäkin tutustuu lapseensa. Yritä sitkeästi jutella vielä asiasta miehellesi, että hänkin ymmärtäisi huolesi.
hän oli mukana synnytyksessä ja suostui katkaisemaan lapsen napanuorankin jota ei ensimmäisestä "pystynyt"tekemään..Onhan tässä ollut jatkuvasti puhetta asiasta ja koitan puhua hänelle asiasta häntä haukkumatta,asiallisesti.En vaan oikein tiedä mitä enää sanoa hänelle!Olen hänestä vain vainoharhainen..jokapäivä vaan tuntuu niin kurjalle pikkuisen vuoksi,toivon että asia"korjaantuisi"kun nuorimmainen vähän kasvaa.
Pakko huomauttaa, että ennen vanhaan isät eivät koskaan olleet synnytystapahtmissa mukana. Elikä, tuon logiikan mukaan isät ovat ennen vanhaan aina olleet etäisiä kaikille lapsilleen.
Tai joskus toisesta voi tuntua siltä että ei jaksa aloittaa kaikkea vauvaa aikaa uudestaan ja siksi viihtyy isomman seurassa paremmin.
Harmi sikäli koska 3 ensimmäistä vuotta ovat lapselle tärkeimpiä.
Jaksamista ja ymmärrystä teille ...
väli lastenhankinnassa. Siinä se.
nopeasti .))
että syy olisi tuollainen, ikäero, lapsillahan on ikäeroa 2 vuotta. Voisi olla vähemmänkin, 1,5 vuotta, tai enemmänkin. Ikäeron siis voi ladata syyksi isän käyttäytymiselle vauvaa kohtaa, vaikka sisarusten ikäero olisi mikä tahansa.
Muiden kommentit kuulostavat todemmilta. Mutta vastaus on vain isällä itsellään. Tosin voi olla, ettei hän uskalla ajatella asiaa loppuun, joten häneltä ei silloin löydy vastausta.
Minulla kuopus on poika ja pelkäsin että pojan syntymän myötä esikoinen, tytär, tavallaan menettää tärkeytensä isovanhemmille. Mutta toisin kävi. Tytär on aina ollut tärkeämpi ja rakkaampi, saanut enemmän huomiota ja tavaroita jne isovanhemmiltaan, siis lasten isän vanhemmilta. Syy on yksinkertainen: poika muistuttaa niin ulkonäöltään kuin luonteeltaakin enemmän minua ja minun puolen sukua (itseasiassa on lähes kopio veljestäni) kun taas tytär on klooni isänsä puolelta. Ulkonäkö, ruuminrakenne, perusluonne, temperamentti, tapa puhua, selittää asioita, KAIKKI.
MInusta lasten isovanhemmat eivät koskaan ole tykänneet. Siksi on helpompi tykätä lapsesta, joka on heidän kaltaisensa kuin lapsesta, joka on ei-pidetyn äidin kaltainen...
lapsen kannalta tämä on ikävää, sillä lapsi tajuaa sen kyllä ajastaan, poikani on jo murrosiässä ja todennut minulle ääneen tämän. En voinut kuin myöntää.
Äidille: rakasta sinä vavaa tuplasti enemmän, niin vauvalle ei tule tunnetta, että hänestä ei välitetä. "anna" esikoinen isälle, keskity vauvaan sillä hänellä ei ole muita kuin sinut. Ja edelleen suosittelen että otat asian puheeksi mihesi kanssa, vaikka siitä iso ja pitkä riita tulisikin.
että se on kotiinpäin sitten kun lapset vähän isompia.On samanikäistä leikkitoveria vaikka nyt aika ajoin raskasta.Vanhempi on jo nyt kiintynyt siskoonsa,ja "lakastaa"sitä yli kaiken..
neuvoistasi!Ja sen olen myös tehnyt..tämä nuorimmainen vauva tuntuu jotenkin vielä tärkeämmältä kuin esikoiseni vaikka oli hänenkin vauva-aikansa erikoista koska oli ensimmäinen.Tuntuu että tätä vauvaa saan rakastaa tuplasti ja hänestä on tullutkin oma lellikkini.En tietenkään unohda huomioida vanhempaa lastani!!Jos tässä asiassa jotain positiivista on niin saa ainakin vanhempi paljon huomiota isältään kun isä karttaa pikkuista sillä varjolla,että on vanhemman kanssa kaikkea tekemistä..Kyllä täällä taas on kolmannen maailmansodan alku kun lapset seuraavaksi menevät hoitoon,täytyy saada järki sen ukon päähän!
Ja olen huomannut saman ilmiön omissa isovanhemmissani kuin sinä lastesi isovanhemmissasi.He myös lellivät sitä heidän poikansa näköistä/luonteista lasta ja tätä äitinsä näköistä poikaa jotenkin heidän tulee aina syytettyä kaikesta..Vaikka onkin vanhempi,saa aina syyt niskoillensa ja hän on ollut aina se joka on aloittanut riidat ym.Nuoremmalle annetaan vaivihkaa karkkeja ja annetaan asioissa periksi mutta asia on päinvastainen toisen suhteen?!Ei voi muuta kuin ihmetellä!!Tästäkin asiasta on ollut puhetta mutta sanovat kohtelevansa poikia tasavertaisesti.
...asia ei ole näin, mutta annan kuitenkin yhden ehdotuksen mistä miehesi käytös voisi johtua. Kumpaa sukupuolta lapsesi (siis kummatkin ovat)? Onko miehesi joskus sanonut toivovansa ennemmin jompaa kumpaa? Minun isäni oli aikanaa alkanut käyttäytymään hieman samanlaisesti, kun pikkusiskoni syntyi. (Meillä on kaksi vuotta ikäeroa). Isä ei ikinä äidilleni myöntänyt, että hän toivoi poikaa enemmän, mutta äitini oli asian kuitenkin rivien välistä ymmärtänyt toisin. Minun kanssani kaikki oli vielä ok, olinhan kuitenkin ensimmäinen lapsi, mutta kun toinenkaan ei ollut poika, niin se oli iso pettymys.
Toivottavasti teillä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Ja jos on, niin yritän lohduttaa sillä, että meillä tuo oli ollut vain ohimenevä vaihe. Pikkusiskoni olessa vuoden ikäinen asiat olivat jo suht kunnossa. Ja myöhemmin kävi jopa niin, että pikkusiskostani tuli selvästi isämme "lellikki". Liekö sitten halunnut hyvitellä...
mieheni sanoi odotusaikana että olisi mukavaa jos saisimme pojan koska ensimmäinen oli tyttö.
Mutta eihän ostellut mitään radio ohjattavia kaappiin odottamaan siinä toivossa että poika tulisi :)Olen tästä asiasta kysynyt häneltä,että oliko toinen tyttö pettymys..mutta kieltää asian.
Toivotaan nyt että lapsen kasvaessa hänestäkin sitten tulisi se isin lellikki..
Ei miehet oikein jaksa suhtautua kakkaaviin ja kitiseviin vauvoihin luonnollisesti, varsinkin jos on muitakin paineita. Vauvat ovat naisten juttu, vaikka miehet voivat muuta teeskennelläkin naista miellyttääkseen. Pienet pojat ja tytöt sen sijaan ovat sitten isien juttu: niiden kanssa voi puuhata ja harrastaa kaikkea hauskaa, järkevää ja järjetöntä. Jos vaan jaksat hyväksyä tämän vajaavaisen ominaisuuden, kaikki menee ajan myötä vielä hyvin.
Kuulostaapa samalta, kuin meillä kuutisen vuotta sitten, toisen lapsemme synnyttyä. Ensimmäinen puoli vuotta meni niin, että en oikeastaan hetkeksikään voinut jättää vauvaa miehen kanssa, joka kuitenkin esikoisen vauva-aikana oli imetystä lukuunottamatta hoidellut samat asiat kuin minä. Tänään, kuopuksen lähestyessä kuutta ikävuottaan, ovat varmaan läheisempiä keskenään kuin esikoisen kanssa (molemmat tyttöjä). Eli kun vauva kasvoi isommaksi, mieskin alkoi ottamaan taas vastuuta. Ja meillä myös silloin baarissa juoksentelua ym, ei luojan kiitos enää. Analysoin miehen silloisen käytöksen niin, että hän ikäänkuin tajusi tosissaan olevansa "pallo jalassa" kahden lapsen isänä ja aviomiehenä ja yritti pyristellä tätä tilannetta vastaan. Eli siis jonkinlaisen kriisin, joka tosiaan helpottui noin puolessa vuodessa. Toivottavasti helpottaa teilläkin! Ja tärkeää on, että tästäkin asiasta pystytte juttelemaan.
....... ettei miehesi halunnut toista lasta todella........