Yli 8 vuotta yhdessä ja niistä reilut pari vuotta naimisissa. Nyt tuntuu kuin suhde olisi muuttunut kaveripohjaiseksi. Mieheni ei tunne niin. Omat tunteeni on ajanut meidät jo melkein eroon, ja aiemmin sovittiinkin jo että aletaan tapailla muita ja siten katsotaan niitä omia tunteita onko niitä tähän nykyiseen puolisoon enää. Minä tapailin, mies ei halunnut. Kaikki tämä tehtiin avoimesti. Oli vähän aikaa omat elämät. Tilanne on ollut on/off koko ajan jo vuoden verran. En osaa päästää irti nykyisestä, välillä tuntuu että hän on se oikea mies mutta toisinaan taas ei. Seksi mieheni kanssa ei kiinnosta. Koen sellaisia tunteita vain toisten kanssa. En kuitenkaan seksiseuraa etsi. Olemme molemmat n. 25 v ja tuntuu että nyt haluaisin "oman elämän", kokeilla sinkkuna olemista, koska siitä elämästä en tiedä. Onko kohtuutonta pyytää aviomieheltä aikaa tähän vai olisiko parempi lopettaa koko juttu?
Suhde muuttuu kaverisuhteeksi
-Vaimo81-
227839
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
voisin panna sua ilmaiseksi.. jos vaihtelu virkistää.... tykkään esim takaa mutta myös eestä käy
Olisi se ihme tyyppi, jos ei hyväksyisi, että vaimo on sinkku. Siitä vaan. Kyllähän sinäkin ymmärtäisit, jos itse haluaisit elää uskollisesti parisuhteessa, mut miehesi keksisi haluta leikkiä sinkkua ja olla silleen muitten kanssa?
Lähde nyt meneen. Ihan säälittävää seli-seli-selitystä.
Ei aviomies ole mikään lemmikki, jonka voi panna hyllylle sillä aikaa kun "etsii itseään". Et taida tietää vielä mitä haluat elämältä ja mitä tunteesi ovat?
ajatus siitä että suhde pannaan "tauolle" ja molemmat iskee sillä aikaa uusia kumppaneia ja että sen jälkeen voitaisiinkin sitten jotenkin kuin ihmeen kaupalla palata siihen vanhaan suhteeseen paitsi että se olisi jotenkin parempi on aika vieras. Millä tavalla se oma suhde siitä paranee että on käyty vieraissa sängyissä? Etenkin jos toinen ei sitä todellakaan halua? Ja entä ne uudet kumppanit siinä välissä, ovatko ne ihan tunteettomia olentoja jotka voi heittää nurkkaan kuin rukkaset siinä vaiheessa kun huomaakin että vanhassa vara parempi? Eikö olisi sitten parempi erota kerralla ihan kokonaan, ei mitään näitä "laitetaan suhde tauolle ja kokeillaan minkälaista se on muiden kanssa"-juttuja.
jatkaa liittoa, niin pieni breikki voi tehdä vain hyvää... Omien ajatusten selvittäminen kummallekkin tärkeää... Tsemppiä teille!
Ensimmäinen vaimoni muutti pois haluten omaa aikaa. Olimme toisillemme ensimmäiset kumppanit ja hän halusi varmaankin kokea jotain muutakin. Seksuaalisesti olimme kyllä hyvin sopivat toisillemme.
Oli aikamoinen järkytys kun hän lähti ja surin sitä todella raskaasti. Kun hän puolen vuoden päästä olisi tullut takaisin en halunnut enään tulla loukatuksi sen enempää. Pelko siitä että se ei toimisi oli liian voimakas vaikka tunteitakin oli jäljellä.
Meidän tapauksessa paluuta entiseen ei todellakaan ollut joten en usko että voit pyytää ketään odottamaan.
menee naimisiin. Tyypillistä että alkaa menojalka vipattamaan kun ei ole saatu elää kunnolla nuoruuden sinkkuaikaa! Tuossa 25 vaiheilla alkaa vasta löytämään todellisen itsensä.
Heips.
Mulla sama tilanne melkein..ollaan 6 vuotta seurusteltu ja niistä 4 v asuttu yhessä, mut ei olla avioituneet eikä kihloissakaan. Mulle on tullu sellasii tunteit kanssa et haluun mennä ja nauttia "elämästä", kahtoo et onko tää sitä mitä mie oikeesti haluun. Myökin alettiin seukkaan, kun mie olin 18v ja ukko 20v. Suhde on lopahtanut kaveritasolle..siltä miust ainaskin tuntuu..seksiä ei oo ollut enää varmaan puoleen vuoteen. Mutta silti mies rakastaa ja haluis jatkaa..miust tuntuu, et miun tunteet on tukahtuneet. En jaksais enää yrittää! Olen sanonukin, et haluun erota..mut nää on vaikeita asioita ja se sattuu, kun näkee miten paljon toinen välittää. Mut ei säälistäkään kannata yhessä olla. Täytyy elää omien tunteiden mukaan omaa elämää..tietää vanhana, et on onnellinen elämä takana..Varmaan tänkin suhteen muuten pystys viel korjaa, mutta mulla ei ole enää sellasta "pilkettä"/intohimoa tähän hommaan. Ja ei se tervettä oo jos parisuhteessa elävä kahtelee muit miehii "sillä silmällä"...sehän on itsensä huijaamista ja toisen loukkaamista selän takana.
Päätökset lähtee vain sinusta iysestä ja vain sinä tiedät mitä elämältäsi haluat!!;)
Että jo tossa vaiheessa, toisilla se alkaa 40,senä tai vasta viiskymppisenä, johtuneeko sitten siitä ettei oo nuorena juostu vai siitä että alkaa pärstä tympiin. Mutta uskoisin että mediallakin on vaikutuksensa tähänkin, katsotaan vaan kuinka monta kertaa illassa tää tympiminen tv.ssä näytetään! Ja esitellään "uusi onni"!
Ei tunnu tuo teidän suhteenne olevan kovin vakaalla pohjalla ja mielestäni on väärin miestäsi kohtaan jos riudutat häntä suhteessa, jonka tiedät itsekin olevan jo mennyttä aikaa. Ehkä vuosien päästä, kun olet hieman kypsynyt ihmisenä, löydät sopivan kumppanin itsellesi ja ymmärrät myös, ettei aitoon ihmissuhteeseen kuulu millään lailla uskottomuus. Terve ihmissuhde perustuu luottamukseen ja toisen kunnioittamiseen, eivätkä ihmiset ole mitään leikkikaluja, jotka voi heittää menemään, kun arki astuu elämään. Kysyit, että onko kohtuutonta pyytää aviomieheltä aikaa tähän itsesi etsiskelyyn ja mielestäni on kohtuutonta loukata toista ihmistä tuolla tavalla. Aviomiehesi on ansainnut parempaa ja löytää varmasti aikanaan rinnalleen tasapainoisen naisen. Paras lahja mitä voit antaa miehellesi on jättää hänet, koska et pysty sitoutumaan aikuisen ihmisen tavoin aitoon ihmissuhteeseen.
että mitä sitoutumista sellainen on, jos heti alkuhuuman jälkeen ollaan valmiita luovuttamaan. Miksi edes menit naimisiin, jos tarkoitit, että olet sitoutunut vain sen aikaa, kun suhde tuntuu taivaalliselta. Eikö sitoutuminen tarkoita juuri sitä, että sitoudutaan yhdessäoloon myös silloin kun toisen naama ei niin hirveästi innosta? Tuskinpa sellaista suhdetta on, jossa ei koskaan toinen tuntuisi enemmän kaverilta kuin elämän suurelta rakkaudelta. Sitähän yleensä muutenkin aina sanotaan, että suhteen seitsämäs vuosi on suhteen vaikein vuosi. En usko, että se seitsemäs vuosi kenenkään toisenkaan kanssa sen ihmeellisemmältä tuntuisi, jos miehesi kuitenkin on perusmies, eikä mikään väkivaltainen tai alkoholisti.
Missähän luuraa ihmisten kyky nähdä parisuhteen todellinen merkitys? Aina metsästetään niitä suuria tunnemyrskyjä ja ihastumisen huumaa.
Voin sulle vähän jo vanhempana kertoa, että jokainen suhde muuttuu arkiseksi kahdeksassa vuodessa, eli jos nyt lähdet hakemaan alkuaikojen innostusta, olet kahdeksan vuoden päästä taas samassa tilanteessa, mutta eri kumppanin kanssa.
Mietipä nyt oikeasti mikä on parisuhteen tarkoitus? Onko se vaan ihastumista toisensa jälkeen, vai onko se syvää ystävyyttä, sitoutumista ja sitä tunnetta, että joku on siinä vieressä tästä ikuisuuteen ja jakaa sinun kanssasi elämän, sen hyvinä ja huonoina aikoina.
On surullista, että et näe omaa epärealistisuuttasi kuin vasta naimisiin mentyäsi ja eroa suunnitellessasi. Loukkaat lapsellisuudellasi myös miestäsi. Ennustankin sinulle tulevaisuutta, jossa eroat kahdeksan vuoden välein ja olet keski-ikäisenä ties kuinka monetta kertaa eronnut nainen, jollet rupea katsomaan peiliin ja arvioimaan onko realistista odottaa tuon alkuaikojen innostuksen säilyvän läpi elämän.
Itseppä ole nuoresta tytöstä lähtenyt perheleikkejä leikkimään ja hypännyt suhteeseen pojan kanssa.. ei mikään ihme että nyt kaipaat sitä mistä olet jäänyt vaille nuorempana tyttönä tuona aikana jolloin olit sitoutunut nykyiseesi.
Nuoruus ja nuoruus... ei se aina nuoruudesta ole kiinni; itse olen ollut varhaisteini-iästä saman miehen kanssa, nyt olemme kolmekymppisiä ja naimisissa on tullut oltua yli 10 v. Ei ole tullut nuorena "koeiltua" eikä "mentyä", eikä se meitä kumpaakaan kiinnostakaan. Ei meidän suhteemme tässä vaiheessa mitään suurta ylitsevuotavaa intohimoa ole, mutta suurta rakkautta kylläkin; ystävyyttä, toisen kunnioittamista, halua tehdä toinen onnelliseksi. Hyväksyntää, turvaa, tukea, jaettua arkea, "sielunkumppanuutta". Sitä haluamme ja toteutamme suhteessamme.
Kyllä nuorenakin solmitut liitot voivat onnistua; luonne ratkaisee.
Aloittajalle sanoisin, että jokaiselle tulee joskus halu lähteä ja halu kokeilla siipiään ja vaihtoehtoista tietä. Vain itse voit päättää minkä tiesi toteutat, ja mitkä asiat ovat juuri sinulle ne tärkeimmät. Onnea elämääsi.
Ymärrätkö että 8 vuoden yhdessä olon jälkeen kuka tahansa tuntee suhteen olevan enemmän kaveripohjainen kuin mitenkään intohimoinen? Se on parisuhteen tarkoitus - Elämän kumppani, ystävä, kuuntelija, tuttu ja turvallinen.. Jos ei tilanne miellytä ja kaipaat muuta, niin ota ja mene, ei sinua kukaan pakota elämään suhteessa. Eikä sulle kukaan tule urhoollisuudesta palkintoa antamaan että olet sisulla elänyt saman kanssa noin pitkään. Jos suhteessa olo turhauttaa eikä ihmekkään noin nuorena, niin mene. Jätä nämä sitoutumisasiat niille jotka sitä arvostavat. Koe asioita joita kaipaat ettei tarvitse myöhemmin katua ja sitoudu sitten kun arvostat suhteessa oloa ja kaipaat vakaata ja tasapainoista elämää. Nyt et selvästikkään kaipaa. Se ei ole mikään synti eikä paha asia, vaan niin sen pitää mennäkin nuorena. Siksi monet kokeilevat ensin ja elävät itselleen, sitten kun mitta tulee täyteen niin etsitään elämän kumppani. Sinä olet taas ottanut elämän kumppanisi teini-ikäisenä. Miksi? elättekö yhdessä vain tavan vuoksi ja rikotte jotain ennätystä kuinka monta vuotta tulee yhdessä oloa täyteen?
Tietenkin se on miestä kohtaan väärin ehdottaa mitään taukoa jolla saisit hankkia itsellesi kokemuksia. Mitä sillä saavuttaisit? Luuletko että seikkailujesi jälkeen suhteenne muuttuisi paremmaksi? Mielestäni haaskaat vain omaa aikaasi ja miehesi aikaa, koska selvästi haluat vielä jotain ihan muuta kuin sitoutua loppuelämäksesi tämän miehen kanssa. Mieti kenelle sinä lopulta elät tällähetkellä? Itsellesi! Ja jos et ole tyytyväinen, miksi petät itseäsi elämällä elämää jossa et viihdy vaan mietit kuumeisesti miten pääsisit edes hetkeksi pakenemaan elämääsi. Mikset samantien lähde lopullisesti jos ei mies kiinnosta, ketä varten sinä halauat palata tauon jälkeen miehesi kainaloon? Ei kukaan sinua tuomitse jos haluat pois, mutta muista ettei kukaan sinua myöskään siitä palkitse jos jämähdät miehesi kanssa paikoilleen loppuelämäksesi. Kannattaa miettiä sitä etteikö joskus kaduta kun on tuhlannut aikaansa.
Valitse tyttö hyvä joko a) suhde (ja hyväksy se että silloin ei haikailla vieraisiin) tai b) ole sinkku (ja koe eri miesten kanssa seksiä) ja c) seurustele sitten kun olet mielestäsi kokenut tarpeeksi ja koet että sitten on aika elämän kumppanille! Mutta huomaa: Älä vaadi miestäsi odottamaan vaan tee palvelus hänelle ja lähde.
Että vaikka tunnet miehesi kaveriksi, niin so what!
Samoin minäkin olen aika-ajoin tuntenut mutta tuo tuttu tunne on ohimenevää. Uskon niin.
Eikä siinä pahaa ole, vaikka tunnet pelkkää ystävyyttä.
Itse olen ollut naimisissa 3 vuotta ja yhdessäoloa on takana 16v.
Väkisinkin suhteessa tulee kaikenmaailman asioista, joista on vain kumppanin kanssa keskusteltava, kuten aikuiset tekevät.
Koita muistaa, miksi valitsit miehesi, mihin hänessä RAKASTUIT jne.
Mä RAKASTAN AVIOMIESTÄNI niin paljon, etten kuuna valkeana vaihtaisi.
Ei mies vaihtamalla parane....samat ongelmat tulee siinäkin aikanaan.
KAIKKEA HYVÄÄ SULLE JA MIEHELLESI !
Aloin seurustella ex-vaimoni kanssa 16-vuotiaana. Opiskelimme yhdessä asuen samassa kaupungissa ja asunnossa = jäi riennot vähiin. Leikimme kotia 29-vuotiaiksi saakka, oli omistusasuntoa myöten kaikki "lelut" valmiina lapsentekoon. Vaan ONNEKSI hän petti mua vuoden kunnes jäi kiinni ja otimme eron. Suhde oli ollut vuosia pelkkä kaverisuhde, seksiä oli vain silloin kun kiristämällä sitä hankin melkein pakottaen.
Alle 25-vuotiaana solmittu suhde ei pääsääntöisesti toimi, näin väittäisin empiirisen tutkimukseni perusteella. Nyt 37-vuotiaana ukkelina uusi avioliitto on minulle jotain ihan muuta kuin tuo lapsisuhde aikanaan.
perusteella, siis minä olin 18 v kun tapasin mieheni, eli oli ensimmäinen, jonka kanssa treffeillä käynyt. Menimme naimisiin 1v10kk ja
runs. vuoden kuluttua lapsi ja toinen myöhemmin.
Olin ihan kypsä kyseiseen aisaan ja olemme olleet 38 v. naimisissa ja tunteneet 40 v.
Olemme aina vain onnellisempia ja vaikka olin lasten vuoksi muutamaa vuotta lukuunottmatta kotona, aloin opiskella ja harrastaa kirjoittamista tietyllä tavalla ja olen siinä onnistunut, onha siitä näyttöä. Ei siis tällaista proosatekstiä!!!
Siis luulen, että se on se sisäinen kypsyys ja se , että elämässä osataan vaikeissakin asioissa olle rehellisiä, vaikka elämä koettelee kovinkin rukkasin, ja rakastaa ja antaa anteeksi.
LYÖNTIVIRHEET!!!!!
"Ihminen ei pysy rakastuneena kumppaniinsa koko ikäänsä. Mutta hän voi rakastua tähän yhä uudelleen."
Onko tässä kyse pelkästään seksistä ja sen lopahtamisesta? Vai onko kyseessä kenties syvempi kauna joka tukahduttaa rakkautta?
Osaatko arvostaa ystävyyttä suhteessasi? Koska turvallinen ystävyysrakkaus (Phileo) on rakkauden suurimpia muotoja, joka pitää pitkän parisuhteen kasassa. Kysy itseltäsi mitä oikeasti, ihan konkreettisesti kaipaat? Mitä sisältää lainauksesi "oma elämä?"
Mitäpä jos kääntäisit katseesi suhteesi ulkopuolelta (joka hajottaa) sen sisälle? Sen sijaan että katsot mitä et saa suhteessa, mietit mitä saat? Olette nyt jo eron tiellä, koska olette muita tapailleet, hetki hetkeltä se muuttuu helpommaksi ja suorastaan ainoaksi vaihtoehdoksi omassa mielessä.
Jospa kävisitte parisuhdeterapiassa ja selvittäisitte mistä tämä tilanne juontuu? Anna suhteelle tilaisuus ja tee työtä sen eteen. Voimia!
Jotakuinkin odotettuja vastauksia sain. En pidä itseäni minään pyhimyksenä, en ole avioliitossa sinnittelemässä asenteella "ennätys kuinka kauan ollaan yhdessä" jne. Eräs kaveri sanoi todella hyvin että teini-iästä ihminen kasvaa niin paljon että silloin aloitetut suhteet ei välttämättä jatku pitkään koska ihmiset muuttuvat vielä. Siitä tässä onkin kyse. Luulen että olemme molemmat kasvaneet ja muuttuneet ihmisinä niin että emme sovi enää toisillemme...En tiedä..Voiko tämä tilanne olla väliaikainen sen kestäessä jo vuoden? Ja eikös asumuserossa olekin tarkoituksena harkinta-ajalla miettiä jatkaako suhdetta vai ei? Se olisi se tauko josta aloituksessani mainitsin. Ja totta on, mieheni saisi varmasti parempaa, mutta hän itse on antanut minulle anteeksi kaikki ja olenkin hänelle sanonut että en ole tarpeeksi hyvä vaimo. Hän sanoo että sen hän päättää itse. Hyvä mies todellakin. Mutta vastuunkantoa suhteesta hänellä ei ole. Alkaa väsyttämään melkein 10 vuoden ajan yksin hoitaa suhdetta, aloittaa keskustelut ja hoitaa kodin talousasiat. Miltä tuntuu kun suriessa toinen ei lohduta? Miltä tuntuu kun toinen ei tue missään asiassa? Yksin siinä olonsa tuntee, vaikka ei pitäisi. Suhteessa toisen tulisi tukea toista siinä vastamäessä. Kirjoituksillani lähinnä etsin heitä joilla olisi sama tilanne tai olisi ollut samoja ongelmia, en hae sääliä, vain asiallista keskustelua jotta saisin uutta näkökulmaa asioihin. Kiitos kannustuksista heille jotka eivät tuomitse vaan näkevät asian vähän laajemmin.