elämätön teini-ikä

Sinä olet bilehiiri verrattuna minuun :)

"Täällä ollaan 23v, eikä yhtään ystävää, tai edes kaveria. Ylä-asteella kiusattu mua aika paljon, mutta nimittelyyn vastasin aina lyömällä turpaan (ja sain tietenkin 3-kertaisesti takaisin, kun olin aika nynny), ja koko juttu päättyi siihen, että mulla oli nenäveressä ja tämä kiusaaja rehtorin puhuttelulla. Myöhemmin kukaan ei enää jaksanut/viitsinyt kiusata mua, muttei myös puhuakaan minulle, enkä minä puhunut kenellekään. Lukiossa en luottanut kehenkään, ja olin tekemisissä muiden kanssa, ainoastaan kun oli pakko. Sama jatkuu nyt yliopistollakin, tulen viimeisenä lähden ensimmäisenä. Tällainen elämä kyllä vituttaa, mutta ei itsariakaan viitsi tehdä, kun vanhemmille se olisi aika iso isku, kukaan muu ei tietenkään tulisi edes mun hautajaisiin."

Kuulosti niin tutulta, kun itse juuri muutin uuteen kaupunkiin, josta en tunne vielä ketään...

Itse elin teini-ikani samoin. Istuin kotona kun toiset lahtivat bilestamaan. Uutena vuotena mina istuin aitini kanssa kotona toisten bilestaessa. Niin meni myos vappu, juhannus...

Syita miksi istuin siella kotona, enka ollut ystavieni luona on useitakin. Kuuluin, niin kuin koko perheeni ja melkein koko sukunikin heratysliikkeeseen, jossa sana kuin bilestys ei tullut kysymykseenkaan. En myoskaan viettanyt aikaanimuiden "uskovien" joukossa, silla en tuntenut kuuluvani sinne. Nuoruuteni meni "hukkaan" kotona istuskellessani. Lisaksi pienella paikkakunnalla ei ollut mahdollisuutta noin vain hypata bussin kyytiin ja lahtea.

Vasta 18 ikavuoden jalkeen "aloin elamaan", yritin saada menetettya aikaa takaisin, mutta eihan se onnistunut. Kateellisena kuuntelen ystavieni jutellessa ensinmaisista suudelmista, poikaystavista ja kanneista, mina vain mietin "mita mina silloin tein?".

Mutta "Eilinen on historiaa.
Huominen on mysteeri.
Tama paiva on lahja.

Eli eletaan nyt, eika murehdita menneita!:)

Moro!

Itse olen 22 vuotias ja kelannut noita samoja asioita. Minun nuoruuteni meni osittain perhehelvetissä ja osittain muuten vaan kotona istuessa.

Pyysit piristystä mutta valitettavasti sitä en pysty antamaan. Kun itse lähdin opiskelemaan ajattelin täsmälleen samalla tavalla kuin sinäkin. Valitettavasti sielläkin yleensä monilla on jo oma sosiaalinen verkostonsa. Jos et pääsee piireihin mukaan ensimmäisen kolmen viikon aikana, olet taas koko opiskeluajan yksin.
Näin ainakin tapahtui minulle. Kun olen vähän hiljainen ja eri taustalta kun muut, heitä ei edes kiinnostanut puhua mulle.

Mutta menneitä on turha muistella. Lainatakseni J.R.R Tolkienia: "Me emme voi valita minkälaisia aikoja elämme, voimme vain päättää mitä teemme ajalla mikä meille on annettu"

Toivottavasti muistin lainauksen oikein ;)

Joopa joo...täytän itse piakkoin 20 ja olen jättänyt kuin vahingossa teini vuodet väliin. Ala-aste meni pelkäämiseen ja itsetunnon keräämiseen kokoon meni seiskaluokka. Ajauduin tietämättäni huonoon seuraan seiska ja kasi luokan välisenä kesänä. Minua nimiteltiin järjenääneksi, koska yritin epätoivoisesti pitää huolta aivan liikaa juoneista kavereistani. Minä olin nössö heidän silmissään ja kuulin jos jonkinmoista nimittelyä. Kasiluokan lopulla sain tarpeekseni ja päätin saada itseluottamusta ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Se oli vaikeaa koska olin muiden mielestä naurettava jostakin kumman syystä. Minut raiskattiin yhdessä välissä jonka jälkeen sulkeuduin mustaan muuriini. Ysi luokan jouluna tutustuin nykyiseen avooni. Hän pelasti minut itsetuholta mutta masennus vaivaa yhä. Ystäviä ei ole, mutta onneksi sentäs oma rakas. Toivon todella että hän jaksaa tukea minua niin kauan kunnes löydän todellisen minäni ja uskallan viettää menetetyt teinivuodet ja pitää hauskaa.

Koen eläneeni hyvinkin rikkaan teini-iän, vaikka en bileissä ravannutkaan, kaupungilla notkunut ja pussikaljaa kiskonut! Yläasteikäisten seurustelukin on vähän sitä sun tätä, lapset leikkimässä rakkautta.

Itseäni kiinnostivat vielä yläasteella lähinnä legot ja naapurin poika, jonka kanssa pelasin jalkapalloa. Kauhulla katselin ikätovereideni halua esittää vanhempia kuin ovatkaan. Minä tiesin, että olen lapsi vain kerran ja elin tietoisesti lapsuuttani rippikouluun asti.

Olen koko kouluaikaisen nuoruuteni ollut ns. kiltti tyttö. Minulla ei ollut angstista murrosikää eikä tarvetta kapinoida. Vaikka kaverit vaihtuivat pari kertaa yläaste- ja lukioaikoina, en koe koskaan olleeni yksinäinen. Lukiossa löysin ystäviä, joiden kanssa silloin tällöin kokoonnuimme iltaa viettämään, mutta mitään varsinaisia bileitä ei pidetty. Suurimman osan viikonlopuistani vietin siis kotona vanhempien ja sisarusteni kanssa. Enkä todellakaan koe jääneeni mistään paitsi. Tai no, lukiossa sitä kyllä haaveili ensisuudelmasta.

Olen kenties hitaasti kypsyvää mallia. Vaikka ajatuksenjuoksuni ja vastuuntuntoni tuntuvat olevan verrattomasti 40-kymppisen perheellisen tasolla, koen silti vieläkin itseni enemmän tytöksi kuin naiseksi.

Olenko ainoa lajissani?

Vinkki: opiskelijajärjestötoiminnasta löytää helpoiten kavereita, kynnys on matala ja uudet opiskelijat otetaan avosylin vastaan. Suosittelen lämpimästi!

Ihmettelen kovasti millainen mielestäsi normaali teini-ikä tai elämä sitten on? Mihin verraten oikein päädyit näin ankeaan tulokseen mielestäni suhteellisen hienolta kuulostaneen elämäsi arvioinnissa? Ylä-asteella ei kenelläkään ole hauskaa, murrosiässä ei kenelläkään ole helppoa, hyvä luokkahenki on loppujen lopuksi harvinaista millä tahansa koulutusasteella. Useat meistä ei todellakaan "seurustele" yläasteella tai vielä lukiossakaan, sinulla sentään oli treffejä? Kenen kumman elämä mielestäsi oli yläasteella yhtä auringonpaistetta? Niidenkö jotka biletti olan takaa, "kovisten"? Vai ketä tarkoitat ihmisillä joita olisi pitänyt tuntea? Jos olisit kokeillut tutustua, olisit ehkä huomannut ettei elämä suosituidenkaan piirissä kovin hienoa ole. Ihmiset jotka yrittävät nöyristellen tunkea "tupakkapaikalle" siinä uskossa että on ihmisiä joita "pitää" tuntea tekevät koko järjestelmästä kammottavan hierarkisen, mieti sitten pärjääkö siellä huonolla itsetunnolla. Vai millainen yhteisö sinulla tarkalleen ottaen oli mielessä, mikä olisi ollut ihannetilanne kannaltasi? Ja esiintyykö sellaista maamme ylä-asteilla mielestäsi paljonkin?
Sinulla oli kokoajan koulun ulkopuolisia ystäviä, joita et kuitenkaan osannut arvostaa. Se on sääli, kyllä ihmisiä pitää vähintään arvostaa jos haluaa lähemmin ystävystyä, tai edes pitää hauskaa heidän kanssaan. Eivätkö he olleet mielestäsi tarpeeksi jännittäviä vai miksi noin tyly tuomio? Jos olet tai olisit (?) hoitanut ihmissuhteitasi sinulla on/olisi nyt oma kaveripiiri.
Elämä on nyt. Ei se ala ensi syksynä, sinun kohdallasi elämä on alkanut 20 vuotta sitten. Älä ainakaan tuhlaa sitä haaveilemalla jostain mitä ei ehkä ole olemassakaan. Opiskellessakin on rahat yleensä lopussa ja koulutöitä riittää vaikka joka yölle, ei se mitään jatkuvaa bailaamista ole.