Jos haluat poikani kanssa elää ns. omaa elämäänne (kuten nuoret naiset tänäpäivänä vaativat) älä koskaaan kerro minulle mitään parisuhteenne riidoista ja ongelmista.
Jos kerrot, älä odota, että sellaisessa tilanteessa voisin pysyä asian ulkopuolella edes yrittämättä auttaa.
Kyseessä on kuitenkin oman poikani elämä ja haluan sen sujuvan mahdollisimman hyvin. Olinpa sitten 100 v tai 50 v, olen hänen äitinsä ja minun sydämeni ei kylmene häntä kohtaan vaikka hän menee naimisiin ja saa oman perheen. Hän kuuluu edelleen minun perheeseeni ja on ikuisesti minun poikani, sille kukaan ei voi mitään.
On surullista jos hän joutuu kokemaan, että äidin ja vaimon välillä on ristiriita hänen takiaan. Haluatko hänen vaimonaan sitä, minä hänen äitinään en sitä halua !
Olen sekä anoppi että miniä itse ja olen huomannut, että kunnioitan anoppiani ja olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on tehnyt maailmaan sellaisen pojan jonka olen voinut valita aviomiehekseni. Jokainen äitienpäivä kiitän häntä siitä hyvästä ja arvostan hänen ohjeitaan ja neuvojaan koska hänellä on todella pitkä elämänkaari elettynä ja kokemukset ovat sen mukaisia.
Ajattelen myös, että mieheni äiti kuuluu osana perheeseemme ja ilman häntä ei minulla olisi tuota miestä rinnallani, siispä minulla on kaikki syy olla kiitollinen hänelle.
Jo lapsuudesta minulle on opetettu vanhemman ihmisen kunnioitus ja sen olen opettanut myös lapsilleni.
Sen myös lapseni haluavat siirtää omille lapsilleen, toivon että miniäni on samalla kannalla ja antaa saman esimerkin.
Se on sydämensivistystä jonka soisi kaikille.
Anoppina ja äitinä minä en halua sekaantua elämäänne sitä rikkovasti vaan olla apuna sitä rakentamassa.
Tämän kaiken halusin sanoa ihan yleisesti anoppien puolesta, koska näillä sivuilla anopit saavat todella vähän ymmärtämystä.
Enkä mitenkään voi uskoa, että yksikään anoppi tahallisesti haluaisi rikkoa poikansa välit vaimoon tai olla mitenkään kilpailemassa pojan suosiosta vaimon kanssa !
Se on mahdotonta niin kauan kuin äidinrakkaus on olemassa ja mielestäni se on olemassa aina !
Jos kerrot, älä odota, että sellaisessa tilanteessa voisin pysyä asian ulkopuolella edes yrittämättä auttaa.
Kyseessä on kuitenkin oman poikani elämä ja haluan sen sujuvan mahdollisimman hyvin. Olinpa sitten 100 v tai 50 v, olen hänen äitinsä ja minun sydämeni ei kylmene häntä kohtaan vaikka hän menee naimisiin ja saa oman perheen. Hän kuuluu edelleen minun perheeseeni ja on ikuisesti minun poikani, sille kukaan ei voi mitään.
On surullista jos hän joutuu kokemaan, että äidin ja vaimon välillä on ristiriita hänen takiaan. Haluatko hänen vaimonaan sitä, minä hänen äitinään en sitä halua !
Olen sekä anoppi että miniä itse ja olen huomannut, että kunnioitan anoppiani ja olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on tehnyt maailmaan sellaisen pojan jonka olen voinut valita aviomiehekseni. Jokainen äitienpäivä kiitän häntä siitä hyvästä ja arvostan hänen ohjeitaan ja neuvojaan koska hänellä on todella pitkä elämänkaari elettynä ja kokemukset ovat sen mukaisia.
Ajattelen myös, että mieheni äiti kuuluu osana perheeseemme ja ilman häntä ei minulla olisi tuota miestä rinnallani, siispä minulla on kaikki syy olla kiitollinen hänelle.
Jo lapsuudesta minulle on opetettu vanhemman ihmisen kunnioitus ja sen olen opettanut myös lapsilleni.
Sen myös lapseni haluavat siirtää omille lapsilleen, toivon että miniäni on samalla kannalla ja antaa saman esimerkin.
Se on sydämensivistystä jonka soisi kaikille.
Anoppina ja äitinä minä en halua sekaantua elämäänne sitä rikkovasti vaan olla apuna sitä rakentamassa.
Tämän kaiken halusin sanoa ihan yleisesti anoppien puolesta, koska näillä sivuilla anopit saavat todella vähän ymmärtämystä.
Enkä mitenkään voi uskoa, että yksikään anoppi tahallisesti haluaisi rikkoa poikansa välit vaimoon tai olla mitenkään kilpailemassa pojan suosiosta vaimon kanssa !
Se on mahdotonta niin kauan kuin äidinrakkaus on olemassa ja mielestäni se on olemassa aina !
Vastaukset 19
Vanhimmat
"Enkä mitenkään voi uskoa, että yksikään anoppi tahallisesti haluaisi rikkoa poikansa välit vaimoon tai olla mitenkään kilpailemassa pojan suosiosta vaimon kanssa !"
Minkä sille voi sitten ellet halua uskoa, että tällaisia noitia tosiaan on olemassa. Ilmeisesti he haluaisivat joko a) pitää poikansa renkinään koko elämänsä ajan b) mennä naimisiin poikansa kanssa niin että hänestä tuli isänsä korvike jos tämä on sattunut kuolemaan.
"Se on mahdotonta niin kauan kuin äidinrakkaus on olemassa ja mielestäni se on olemassa aina !"
Voipi päteä juuri sinun kohdallasi, mutta ei ole totta ihan noin yleisesti kuin haluat kuvitella.
Säälin sinua, jos todella olet noin naiivi eikä aloituksesi ollut pelkkä provo.
kun sääliä jaat täällä,äskeisen, asiallisen kirjoituksen jälkeen - voi olla tosin, että oletkin jo iäkäs nainen, kauhean anopin kokenut. Sinuahan tässä sääliä pitää jos ketään!
kaipaa, tarpeeksi kun taistelee elämässään niin pessimistisemmäksi muuttuu. Ei pety katkerasti kun on kokoajan pieni pelko persuksissa. Ja kiitos luojan että niitä ihania ja vilpittömästi lämpimiä naisiakin löytyy.
todella hyvin kirjoitettu.itsekkin poikalasten äitinä ajattelen samoin.itselläni anoppeja löytyy kaksi.toinen on mieheni äitipuoli,mutta äidikseen mieheni häntäkin kutsuu.tulen todella hyvin kummankin ihanan naisen kanssa juttuun,vaikea edes kuvitella etten tulisi,tai kenenkään muumkaan kanssa..kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan on kaiken a ja o!
Niinhän sitä luulisi että jokainen äiti rakastaa lastaan, ja ettei halua mitään pahaa pojalleen eikä miniälleen. Minulla nyt kuitenkin sattuu olemaan sellainen anoppi, joka ei ole koskaan minua hyväksynyt. Kun olin raskaana, kysyi pojaltaan etten kai minä tule kylään. Ei ole meitä koskaan onnitellut kihloihin menosta, talon ostosta, ei mistään. Ja minä en todellakaan ole hänelle mitään tehnyt, päinvastoin aikoinaan yritin käydä poikansa kanssa hänen luonaan usein, kun heidän välit eivät niin tiiviit ole olleet. Muistutin miestäni siitä että äidille viedään joulu- ja äitienpäiväkukkaset jne.(ei ollut tehnyt sitä moneen vuoteen). Ja se että vanhempia täytyy kunnioittaa, perustuu mielestäni siihen että se kunnioitus täytyy ansaita. Ei se ole mikään oikeus vaatia kunnioitusta, jos käyttäytyy vilpillisesti, valehtelee päin naamaa, ja pojalleen puhuu toista, ei pysty rehellisesti keskustelemaan mistään, ja sitten kun poika viimein sanoo mielipiteensä "unohtaa"poikansa täysin ja valittaa kun ei tapaa lapsenlapsiaan. Mieheni on sitä mieltä että jos hänen aiheeton inhonsa minua kohtaan on voimakkaampaa kuin rakkaus lapsenlapsiin hänen äitinsä saa olla. Kyllä mielestäni myös vanhempi voi pyytää käytöstään anteeksi jos on toiminut väärin, sen olen opettanut myös lapsilleni ja olen heiltä anteeksi pyytänytkin.
"Hän kuuluu edelleen minun perheeseeni ja on ikuisesti minun poikani, sille kukaan ei voi mitään."
Poikasi ei kuulu enää perheeseesi, hänellä on omansa. hän kuuluu sukuusi ns. extended family.
että antaa äidin olla - no, niin antaa sitten., mutta ette te voi sanella tuota "kunnioitus täytyy ansaita" - lausetta nuorempien ohjenuoraksi. Jos ette kaikesta huolimatta pysty kunnioittamaan, antakaa edes muiden yrittää vaalia henkisiä arvoja. Ei kaikilla ole noin. Sitäpaitsi, jos ei joku ihminen käyttäytyy väärin, on parempi (varsinkin jos vanhempi ihminen) kääntää katseensa ja huomionsa muualle, eikä hautoa kosktoa tai katkeruutta. Ei millään eikä kaikilla koskaan mene asiat ihanteellisesti. Silti siihen on kuitenkin aina parempi pyrkiä itse, siis tekemään asiat hyvin, kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti jne. Parhaansa yritettyään, se riittää. Piste.
Jotenkin näin suhteet voisivat olla ja usein ovatkin. Monilla on mahdollisuus tämmöiseen ja pienellä joustamisella puolin ja toisin voidaan päästä hyvään tulokseen kaikkien kannalta.
Mutta sitten on tavalla tai toisella "ääripään" ihmisiä ja tilanne voi olla vaikeampi tai jopa erittäin vaikea.
Olen miniä, mutta en iältäni enää mikään tyttönen. Olen pian viisikymppinen, anoppi 75, lapset (3 kpl) nuorisoa.
Lähtökohtaisesti kyllä arvostin anoppia, halusin tulla toimeen, halusin olla hyväksytty ja yritin toimia oikein ja viisaasti.
Mutta loukkauksia on tullut paljon vuosien mittaan. Ei hän varmaan yritä loukata tai tarkoita loukata, mutta hänen asennoitumisensa ja puhetyylinsä on halveksiva ja loukkaava. Ja vaikka järjellä yritän sivuuttaa loukkaukset niin tunteitaan ei voi määrätä. Vähitellen käy niin, että kunnioitus rapisee.
En ala luetella ja muistella, miten hän on minua loukannut, mutta kerrotaan esimerkki tyttärestä.
Tyttö on 16, kiltti ja sopuisa, mutta ei isoäidin mielen mukainen. Aina on ollut jotakin vikaa, ja se on kyllä sanottu ja tuotu ilmi, että mitä vikaa milloinkin on (anoppi siis on omasta mielestään vain suora ja rehellinen).
Nyt tytär on tehnyt kokeiluja hiustensa kanssa ja hakenut tyyliään. Värjännyt itse ja värjäyttänyt myös kampaajalla. Tätä isoäitinsä ei ymmärrä eikä hyväksy. Eikä ymmärrä, että miten minä äitinä en kiellä. Joka kerta tavatessa (noin kerran viikossa) tyttö saa kuulla miten ruma hän nyt on tai miten hän on pilannut tukkansa tai itsensä ym ym.
Ja vaikka tyttö näyttelee kovista, että hänelle on saman tekevää mitä isoäiti hänen hiuksistaan sanoo ja ajattelee, niin en usko että sanat eivät loukkaa. Kyllä ne loukkaavat ja etäännyttävät heitä toisistaan. Sitten toisaalta anoppi ihmettelee, kun lapsenlapset eivät poikkea heillä kylässä. Niinpä- miksi kävisivät kuuntelemassa lisää loukkauksia. Ihmisellä on oikeus ja velvollisuuskin suojella itseään.
Vuosien mittaan on ollut monenlaisia vaiheita ja tilanteita. Satoja asioita on mennyt kertomani kaavan mukaan. Anoppi tietää aina miten asioiden tulisi olla ja mennä, ja kun hänen poikansa perhe ei elä hänen laatimansa käsikirjoituksen mukaan, niin hänhän kyllä sanoo ja usein rankimman päälle.
Eikä ymmärrä loukkaavansa ja pilaavansa läheisten suhteiden mahdollisuuden.
Alkuperäinen! Mitäpä annat neuvoksi, kun on niin vaikeaa kunnioittaa vaikka kovin haluaisi?
Nykyään elämme kuitenkin aika sovussa appiväen kanssa. Näemme noin kerran viikossa ja puhumme niitä näitä. Säistä, maailman asioista, heidän vaivoistaan, naapureista. Mutta omista asioistamme ja etenkin vaikeuksista tai vaivoista mahdollisimman vähän. Emme jaksa tulla loukatuiksi enää. Mutta kaikkea ei voi väistää näkymästä (kuten es. tytön värjätyt hiukset) niin asiattomuuksiahan sieltä sitten ilmoille tulee.
Lapsille olen jutellut moneen kertaan, että ei siellä mummulassa pahaa tarkoiteta ja tahdota. Hän nyt vain on sillä tavalla keskeneräinen ja epätäydellinen. Niin kuin meistä jokainen on jollakin tavalla "heikko". Me ymmärrämme isoäidin heikkoutta aika pitkälle ja yritämme väistellä sivalluksia. Hän puolestaan ei juurikaan ymmärrä meidän puutteita tai erilaisia valintoja ja ratkaisuja, vaan antaa tulla mitä mieleen pullahtaa. Siitä vaan yhtään miettimättä.
Minusta on ihan viisasta pitää anoppi ulkokehällä. Mitä mieltä muut ovat?
Noin viisaita kirjoituksia täällä on vähän, silloin tällöin sattuu silmään. Aloittajalta meni varmaan kokonaan yli horisontin. Saas nähdä, vastaako hän sinulle mitään asiallista.
ilo lukea näin viisaita ajatuksia.
Lapsesi ovat kyllä saanet aivan mahtavan esimerkin sinusta, olet todellakin mallikelpoinen äiti joka omalla esimerkillään opettaa lapsille sydämenviisautta. Olen aina ollut sitä mieltä, että kotoa ne asenteet opitaan.
Ja anoppisi tosiaan on "keskenkasvuinen", mutta olet tilanteen hoitanut paremmin kuin hyvin. Ehkä anoppisi ei sitä edes ymmärrä arvostaa mutta miehesi sitäkin enemmän.
Tarinasi on varmasti surullinen sinun ja tyttären kannalta ja myös isoäidin kannalta koska tuosta tilanteesta on aiheutunut eripuraa.
Minua kuitenkin nauratti juttua lukiessasi ihan sen takia kun tuli mieleen oma kokemukseni vastaavasta tilanteesta.
Siinäkin mukana isoäiti, miniä ja lapsenlapsi.
Tytär oli oikein suloinen, kiltti ja sopeutuva kunnes tuli siihen ikään, että oli sitä vain sisällään mutta ulkomuoto muuttui.
Tuli isoäitinsä luo vanhempiensa kanssa ja oli värjätyt hiukset, pukeutunut huomiota herättävti, renkaita siellä täällä, mm. huulissa ja silmät ja kasvot niin paksussa meikissä että isoäiti ei häntä tuntenut.
Loi häneen kauhistuneen katseen ja kirkaisi että kuka, herrajumala sinä olet ! Tiesi kyllä kenestä oli kysymys mutta oli kauhuissaan tytön ulkonäöstä ja toi sen esille.
Tyttö tietysti alkoi mököttömään.
Vanhempansa vähän naureskelivat, että pitäisikö mummullekki laittaa samanlainen kampaus. Äitinsä puhui tytölle kaikessa hiljaisuudessa että ei kannata suuttua mummolle koska mummo ei ymmärrä kun on jo niin vanhakin.
No, mummu siinä laitteli ruuat ja kutsui porukan syömään ja sanoi tytölle että ota ainakin nuo huulirenkaat pois, että saat syödyksi. Tyttö otti.
Mummu aikansa katseli ruokaansa pyörittelevää mököttävää nuorta ja alkoi nauramaan, että saisit mennä mansikkamaan laitaan kesällä rastaita karkottamaan. Tyttö katseli alta kulmain.
Mummo kuitenkin tiesi, että siellä töryn alla on se sama pikkuinen jota hän on hoitanut ja niin kovasti rakastaa.
Niinpä hän alkoi kysellä eikö käy kipeää nuo renkaat ja lähteekö tuo väri koskaan hiuksista ja miten pystyt istumaan noilla farkuilla jne. Kyseli omalla lämpimällä äänellään ja jututti tyttöä muutenkin. Näytti sitten valokuvia omasta nuoruudestaan ja silloin jo tyttöäkin vähän hymyilytti (niin kammottanvia oli mummun nuoruuden aikaiset vaatteet).
Muutaman tunnin vierailun jälkeen, kun mummulla oli elämänsä ensimmäiset huulipunat huulissa ja olematonta kampausta kohenneltu (lapsenlapsensa toimesta) kaikilla oli hyvä mieli ja 16 vuotias sai olla kapinallinen nuori ja 78 vuotias sai olla vanhanaikainen mummu ja siinä välissä molempia rakastavat vanhemmat saivat lähteä hyvillä mielin mummulasta ja tietää, että ovat tervetulleita aina uudelleen.
Mummu katseli ikkunasta kun perhe lähti kotimatkalle ja sydämessään hän tunsi sekä huolta että suurta rakkautta tuota joukkoa kohtaan ja vilkutti hymyillen.
Nykyisin tämä tyttö on kolmen lapsen äiti, onnellinen aviovaimo ja maisterin paperit taskussa.
Mummu on kuollut. Yhdessä muistelemme häntä lämmöllä aina tavatessamme. Ja aina kun muistelemme häntä, me myös nauramme.
Eli HUUMORI on elämässä sallittua ja myös suotavaa. Sen avulla ylitetään vaikeitakin paikkoja ihmissuhteissa. Aina ei pidä vetää hernettä nenään jos saa jotain negatiivista palautetta ja varsinkin kun saa sitä ihmiseltä joka on läheinen. Siihen pätee sananlasku "rakkaudesta se hevonenkin potkii".
Aina kannattaa ottaa kanssakäymisessä huomioon sekin, että yli 70v ja alle 20 v ihmisen elämänkokemus ja näkemys asioista poikkeaa huomattavasti ja mielipiteet sen mukaan.
Ja ne mielipiteet on sallittuja kaikille ja niitten julkituominen myös !
HUUMORI ja SUVAITSEVAISUUS niin elät iloisemmin, kauemmin ja täydemmin.
Kiitos vastauksestasi. Viisas mummo ja viisaita sanoja sinultakin.
Uskon myöskin huumorin voimaan ja usein se toimiikin.
Meidän tapauksessa sillä ei kuitenkaan ylitetä kaikkea. Kertomani oli vain yksi esimerkki ja yhdestä tapaamisesta.
Viittasin saamiini loukkauksiin. Kun kuulee anopin suusta useinkin, milloin pienempien milloin isompien tilanteitten tai ongelmien yhteydessä, että minä en huolehdi lapsistani enkä välitä heistä, niin se on rankkaa puhetta, mitä on vaikea kuitata huumorilla (huh mikä lausehirviö, sorry ). Isommista ongelmista käyköön esimerkkinä esikoisemme, joka on erityislapsi ja moni asia on hänen kanssaan eletty vaikeimman kautta. Olisi kyllä kaivattu ja tarvittu tukea vanhemmalta ja viisaammalta, mutta useinkin saatiin kokkareita niskaan. Hieman vaikeaa repiä huumoria siitä.
Uskon norjalaisen Erlend Loen ajatukseen: " Kun joku sanoo meille jotakin hyvää meistä itsestämme, me kasvamme hieman. Niin meidät on rakennettu ja se rakennelma on hyvä."
Laitoin äsken kiitoksen nimimerkille "ihan selvästi" ja samoilla sanoilla kiitän myös sinua.
En ole itse jaksanut anoppini kanssa. Onneksi meillä ei ole lapsia, joten ei ole mitään sellaista ongelmaa.
Oma äitini tosin on yksi kauhistuksen kanahäkki ja karmean inhottava ihminen, onpa hän sitten äidin tai anopin "roolissa". Säälin siinä mielessä miestäni ja siskoni miestä. Siskoni lapsissa on jatkuvasti jotain kauheita vikoja, sitten ihmettelee, kun eivät jatkuvasti käy katsomassa "mummua". Itsepä on ajanut meidät kaikki loitolle, niin lapset, vävyt kuin lastenlapset.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä siinä, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisemiseen.
Ja täydellisesti ymmärrän myös sen, että tyttöni 16 v ja anopin 75 v maku pukeutumisjutuissa ei juurikaan mene yksiin.
Mutta sitä en ymmärrä, että miksi anoppi vanhempana ja "viisaampana" ei ollenkaan käytä sitä viisauttaan, vaan kerta toisensa jälkeen pahoittaa toisen mielen.
Onko hänellä oikeus siihen? Milläs sen estät, muuten kuin että tapaamiset luonnostaan harvenee. Ei se ole mikään päätös, että mepä emme sitten käy, vaan niin siinä vaan tapahtuu, että huono käytös etäännyttää. Mieluummin tapaa ihmisiä, joilta saa hyviä eväitä itselleen, kuin menee uudelleen ja uudelleen paikkaan, jossa saa kuulla karkeita totuuksia eli "mielipiteitä".
Niin hyvä äiti, miniä ja vaimo, oikeasti. Ja unohtanut, millaista on olla ihmisenä vielä kesken. Ja sokea sille, että poikasikin on vielä melko kokematon, joten meidän perheessä kyllä rätisee aina välillä, sille sinä suuressa hyvyydessäsi et mahda mitään, päin vastoin, ylhäältä päin tulevat neuvosi aiheuttavat vain lisää paineita ja paineenpurkauksia, sitä rätinää juuri.
Miksi et suuresta elämänviisaudestasi huolimatta näe minua jonkun äidin tyttärenä, joka yrittää parhaansa. Etkö tiedä, että minun äitini suhtautuu minuun yhtä lailla suojelevasti ja säälii minua välillä mieheni vaativan luonteen takia???
Ihan fiksuja sinä puhut. Usein ongelmat miniän ja anopin välillä pääsevätkin syntymään vasta siinä vaiheessa, kun miniän ja pojan välit ovat tulehtuneet. Kunnon poika ymmärtää seistä vaimonsa rinnalla, jos pientä riitaa esim. lastenkasvatuksesta anopin ja vaimon välillä ilmenee. Ja sitä pitää anopin kunnioittaa.
Meidän perheeseen syntyi vauva vuosi sitten ja hurvittelemaan tottunut mieheni, 35v, oli sitä mieltä, että hänen elämäänsä ei vauva saa rajoittaa mitenkään. Vauva oli suunniteltu ja toivottu. Mies ei montakaan iltaa tai viikonloppua ole ollut kotona vauvan syntymän jälkeen. Aamuyöllä kömpii kotiin hirvittävässä humalassa ja osaa olla agressiivinenkin. Menin näistä murheista anopille kertomaan - joskin hieman katkeraan sävyyn - ja anoppi ei ole sen jälkeen hyvää sanaa minulle sanonut. Hän haukkui minut huonoksi äidiksi, huoritteli jopa. Hänen poikansa ei kuulemma tekisi mitään tuollaista, ellen minä olisi jotenkin viallinen vaimo. Meissä kussakin on tietysti virheemme, mutta oma äitini on aina ollut valmis kuuntelemaan myös mieheni tunteenpurkauksia ja lohduttamaan. Anoppini on päättänyt, että minä olen syypää hänen poikansa huonoon käytökseen ja piste. Elämme parhaillaan asumuserossa, koska en enää jaksanut mieheni juomista ja törkeyttä minua kohtaan. Ja anoppi vihaa minua päivä päivältä enemmän - ja ilmeisesti vihaa lapsenlastaankin, koska ei ole yhteyttä pitänyt, vaikka minä toivoin sitä häneltä.
Lapset ovat lainaa meille ja on vain päästettävä aikanaan heidät lentoon, omaan elämään, vaikka kuinka tahtoisi pitää kiinni.
Anopin roolikin pitää opetella, eikä se totta vie ole aina helppoa. Olen kuitenkin todennut lasteni aviopuolisoiden olevan heille parhaat mahdolliset.