Olen ihastunut työkaveriini. Ollut jo 1,5 vuotta...Nyt vasta uskallan tunnustaa koko asian. Olen vasta mennyt naimisiin, odotan ensimmäistä lastamme ja rakastan miestäni. Hän on parasta, mitä minulle on koskan tapahtunut. En ikinä halua (aio) satuttaa häntä, haluan pitää yhteisen elämämme ja vanheta yhdessä.
Ja sitten tämä tyyppi. Näen hänestä kiihkeitä unia, kemia on aina läsnä, kun tapaan hänet. Sydän hakkaa, en osaa edes puhua kunnolla. Hän ei ole mitään sen ihmeellisempää noin niinkuin pidemmällä tähtäimellä - yhtään mahtavampaa yhteistä tulevaisuutta en kuvittelekaan, että hänen kanssaan saisin. Vain pelkkä ajatus hänen fyysisestä läheisyydestään tekee minut veteläksi.
Luulen, että se on molemminpuoleista. En tiedä. Meillä molemmilla tuntuu olevan sanomaton tarkka raja siitä miten puhumme, miten olemme jne toistemme seurassa...Tuntuu, kuin jos se ylittyisi, mitään paluuta mihinkään ei enää ole.
Tämä on aivan kamalaa!!!
Tiedän miten yrittää olla herkuttelematta hänellä, yritän sitä koko ajan. Yritän välttää yhteisiä illanistujaisia. Keksin kaikkea ihanaa oman mieheni kanssa. Mikään ei kuitenkaan tunnu vievän näitä ajatuksia.
Mitä H***ttiä minun pitää tehdä päästäkseni tästä?!
Ja sitten tämä tyyppi. Näen hänestä kiihkeitä unia, kemia on aina läsnä, kun tapaan hänet. Sydän hakkaa, en osaa edes puhua kunnolla. Hän ei ole mitään sen ihmeellisempää noin niinkuin pidemmällä tähtäimellä - yhtään mahtavampaa yhteistä tulevaisuutta en kuvittelekaan, että hänen kanssaan saisin. Vain pelkkä ajatus hänen fyysisestä läheisyydestään tekee minut veteläksi.
Luulen, että se on molemminpuoleista. En tiedä. Meillä molemmilla tuntuu olevan sanomaton tarkka raja siitä miten puhumme, miten olemme jne toistemme seurassa...Tuntuu, kuin jos se ylittyisi, mitään paluuta mihinkään ei enää ole.
Tämä on aivan kamalaa!!!
Tiedän miten yrittää olla herkuttelematta hänellä, yritän sitä koko ajan. Yritän välttää yhteisiä illanistujaisia. Keksin kaikkea ihanaa oman mieheni kanssa. Mikään ei kuitenkaan tunnu vievän näitä ajatuksia.
Mitä H***ttiä minun pitää tehdä päästäkseni tästä?!
Vastaukset 20
Vanhimmat
et voi tehdä mitään, koska tunteita ei voi hallita.
Anna ajan kulua. Olet tosiaan pulassa.
Yritä kuitenkin järkiintyä, koska rakastat miestäsi. Itselläni on joskus käynyt samoin, mutta onneksi en tehnyt mitään typerää.
Jos olisin tehnyt niin nyt katuisin katkerasti.
Tiedän, että olisi elämäni suurin virhe lähteä loukkaamaan miestäni ja tulevaa vauvaamme oman himotukseni tähden. En tiedä, kai sitä pitää vaikka vaihtaa työpaikkaa, ellei tästä muuten pääse :(
Niin tilanteen kuultuasi lupaan olla provosoimatta sinua sen enempää. Kerro vaikka mikä tahansa kirjain etunimestäni, sekä 1 konsonantti yrityksestä jossa työskentelet.
Kyllä se aikanaan ohi menee, tai sitten sen kanssa vain oppii elämään. Itselläni samanalainen tilanne, ilman tuota lasta, jatkunut jo kohta kolme vuotta. Äkkiä sitä oppii välttelemään niitä tilanteita, joissa voisi törmätä siihen henkilöön töissä. Itse en halua hyvä työpaikkaa tän takia vaihtaa huonompaan. Uskon tosiaan, että kyllä tämä aikanaan ohi menee.
Kamalaa, mutta ihanaa tietää, että joku muu on samassa tilanteessa! Ja selviää siitä! Ihanaa, että joku on jo läpikäytyt saman ja on nyt "kuivilla vesillä" vahingoittamatta ketään. Se lisää uskoani siihen, että minäkin pystyn kyllä.
Minulla on myös hyvä vakituinen työpaikka. En siitä mitenkään haluaisi luopua. Olen itsekin huomannut, että parhaiten pärjää, kun toista ei näe. Välillä "joudumme" olemaan kaksin samassa vuorossa (3-vuorotyö), eikä niitä tilanteita voi välttää. Onneksi niitä on suhteellisen harvoin.
Jotenkin auttoi, kun "tunnustin" ja kirjoitin tänne!
Ei pysty.
No on se kumma, että raskaanaollessa olisi niin hirveästi intoa käydä illanistujaisissa. Ja on se kumma että vastanainut yleensä käy työpaikan kissanristiäisissä. Ja on se kumma, ettei työkaverikaan huomaa raskauttasi.
Provolta, ja erittäin provolta valitettavasti vaikuttaa!!
Onko raskaus joku sairaus, joka estää normaalin elämän ja sosiaalisen kanssakaynnin muiden kanssa? Tarttuuko se? Tai naimisiinmeno myöskään; kun menee naimisiin, niin pitääkö sen jälkeen istua loppuelämänsä kotona ja jutella pelkästään oman miehensä kanssa?
Millaista elämää oikein elät!? Kyllä me miehemme kanssa molemmat jatkamme elämää ja erilaisissa paikoissa käymistä, kuten olemme yhdessä ja välillä erikseen tehneet viimeiset 4 vuotta. tee sinä vaan tavallasi, en meinaa ottaa eismerkkiä.
Kukaan ei vielä tietäisi tästä raskaudesta, on meinaan niin alussa. Tiedätkö, kun nainen tulee raskaaksi, hän ei samantien turpoa kuin ilmapallo 20 kiloa suuremmaksi. Mutta kaikki tietävät, koska olen jo kertonut. Myös tämä kyseinen työkaverini - miksi ei tietäisi? Ja mitä se minun tunteisiini vaikuttaisi? Vai arveletko, ettei tunteet voi olla molemminpuoleisia, koska olen naimisissa oleva raskaana oleva nainen? Valitettavasti, niin yksikertaista ei ole elämä ja tunteiden hallinta. Vaikkakaan en tiedä tunteeko hän minua kohtaan samoin kuin minä häntä. Enkä välitäkään tietää - jos tietäisin, se voisi tehdä kaikesta vielä vaikeampaa.
Taidat olla sitten aika nuori, jos noin kovasti vielä menottaa.
Sitähän näistä teksteistä näköjään jotkut lukee, mitä haluaa lukea. Ei sitä, mitä on kirjoitettu.
En siis ole kovinkaan nuori. En sanoisi kovasti menottamiseksi sitä, jos työkaverit käy 1 kerran 3 kuukaudessa yhdessä jossain - olemme kuitenkin hyvin tiivis, yhteinäinen ja ystävystynytkin ryhmä. En edes ihastu helposti; mieheni lisäksi olen koko elämäni aikana ihastunut alle yhden käden sormilla laskettavan määrän. Valitettavasti edes raskaus ei ole mikään naista madonnaksi ja pullantuoksuisksi mummeroksi (tai tunteettomaksi) tekevä asia.
Ennemmin minua naurattaa mielikuvasi "nainen on huora tai madonna" - taidat itse olla lähempänä 14 ikävuotta? Muuten moinen mustavalkoisuus on...hmmm... aikas huvittavaa. Asiakkaideni parissa sitä paljon tapaan, mmikä ei -usko pois- ole sinulle kunniaksi.
Olen siis tosiaan ollut raskana sen 7 viikoa. Jona aikana ulkona on oltu kerran - minä luonnollisesti raittiina. Tämä pitänee sinulle erikseen mainita, vaikka muille se saattaapi olla itsestäänselvyys.
En siis ole ollut raskaana sitä 1,5 vuotta, jonka kerroin olleeni ihastunut työkaveriini.
Ja tosiaan se ulkonakäynti -hui baarissakaan - ei kaikille tarkoita ryyppäämistä ja riehumista 05 asti.
Tuo tyyppi provosoi sinua, tuleva äiti. Älä siitä välitä.Kun tulee tänne kirjoittamaan, on jo valmiiksi aika haavoittuvassa tilassa.
Olen itse ollut ihastunut yli vuoden työkaveriini. Ja hän minuun.. Olisin vaihtanut työpaikkaa, mutta sattuu olemaan unelmahommani.
Eilen erosin miehestäni. Tänään hän eroaa vaimostaan. Surua on tullut paljon sen jälkeen kun juttelimme työkaverin kanssa ihastuksesta. Niin kauan kun et tunnusta hänelle asiaa, voit vielä "peruuttaa" tapahtuneen. Jos todella haluat suhteesi säilyttää. Peruuttamisella tarkoitan sitä, että jos hän on myös ihastunut sinuun ja saa vastakaikua hänpä ei ehkä haluakaan että pysyt ihmissuhteessasi vaan haluaa sinut itselleen.
Jos itse olisin vältellyt häntä, niin kaikki olisi voinut mennä toisin. Minua lohduttaa se, ettei kumpikaan ei pettänyt puolisoaan fyysisesti.
Mutta toisaalta nyt odotan jännityksellä mitä tapahtuu..tulisikohan surun jälkeen parasta mitä minulle on tapahtunut?
Selväähän tuo on, että tyyppi provosoi - mikä siinä sitten lienee, että pitää niihinkin lähteä mukaan(?)Kai sitä on niin herkillä, ettei varmasti ole loukannut ketään ja niin edelleen, että puolustelee ns itselleen...
Sinulla on kyllä tuulinen tilanne. Olisi kiva kuulla, miten teillä meni, kun olette päässeet vähän eteenpäin tilanteessa! Toivon mahdollisimman kivutonta kohtaamista kaikille osapuolille.
Itse olen päättänyt, etten missään vaiheessa tule paljastamaan tätä ihastusta työkaverille. Tästä ei ikinä tule yhtään mitään. On kertakaikkiaan liian kova panos; kuten sanoin, mieheni on oikeasti parasta mitä minulle on tapahtunut. Tavallaan se tekee minut haikeaksi... Mutta tehköön vaan, tehköön vaikka hulluksi, elle muuten pysty tilanteesta pääsemään. No, ehkei sentään :)
Mutta olen alusta asti tehnyt sen päätöksen, etten tuhoa elämääni ja nyt on panokset vauvan myötä koventuneet.
Eipä hän eronnutkaan vielä vaimostaan. Annan hänelle tilaa, jos vaikka voisivat vielä pelastaa liittonsa, sillä kummankaan puolisot eivät tiedä mitään asiasta. Annan nyt aikaa heille ja yritän pysyä poissa silmistä. Kurjaa aikaahan tämä on. Itse kuitenkin luultavasti pysyn sinkkuna jonkin aikaa. En aio odotella kenenkään ukkomiehen ratkaisuja oman onneni uhalla. Suhteeseen en voi alkaa, minulla on liian hyvä itsetunto siihen. Minun vierestä ei toisen naisen viereen lähdetä!
Paljon on tapahtunut tuosta edellisestä viestistäni..
Nyt heille tulee ero ja me menemme yhteen. En halua olla koskaan enää hänestä erossa. Suhdehan meille tuli, kun ei enää voitu olla erossa...rakastuttiin ja tultiin siihen tulokseen, että paluuta ei ole. Toivottavasti näiden vaikeiden aikojen jälkeen tulee parempia, sillä uskon tosiaan että tuo mies on minulle se oikea.
Ymmärrän sinua hyvin. Itsekin olen järki-ihminen ja yritän kovasti laimentaa ja tappaa tunteita. Mutta se on kovin vaikeaa. On päiviä että pitää todellakin koota itsensä pitääkseen päänsä kasassa. Ja ne päivät ovat niitä kun olet ollut ihastuksesi kanssa tekemisissä... Joten tsemppiä sulle
Ihanaa, kun saa näin mukavasti tukea :) Minä hölmö olen 1,5 vuotta yksin omissa mehuissani kiehunut asian kanssa - kun olisi jo aiemmin voinut tänne kirjoitella.
vain kysyä että oletko ihastunut tai rakastunut?
Jos olet "vain" ihastunut kyllä en kannssa oppii elää.Mutta jos olet rakastunut tulee ennemmin tai myöhemmin sydänsuruja,miehellesi,uudelle rakkaudellesi tai itsellesi. Luultavasti miehellesi.
Olen varmaankin ihastunut. En ole koskaan ollut työkaverini kanssa missään "romanttisessa merkityksessä", eikä minulla ole aavistustakaan millainen hän olisi pitkässä suhteessa. Tiedostan hänen hyvät puolensa ja puutteensa, ja hän vetoaa minuun juuri sellaisena kuin on. En siis mitenkään näe häntä täydellisenä ja virheettömänä, niinkuin usein ihastuksen alkuhuumassa nähdään.
Siksikin luulen, että olen vain ihastunut, että tavallaan olen jo oppinut elämään tämän kanssa. Välillä on haikeampaa, mutta välillä menee paremmin (kun tykaveria einäe). Ja mitenpäin tahansa mietinkin, niin päädyn mieheeni. Rakastan häntä kuitenkin eniten; tässä vaiheessa en ole niin heikoilla, että hän olisi vaarassa. Tiedostan kuitenkin hyvin, että kaikkiin pitkiin suhteisiin tulee aikoja, jolloin on avoimempi ulkopuolisille jutuille - silloin ollaan tiukilla.
kuitenkin ajatella järkevästi.Onhan sun sisällä heräämässä eloon pieni elämä jonka on vahva side sun ja miehesi välillä,toivottavasti ne kestävät kaikki hyökkäykset muualta.Ja väitän että kaikki on jossain vaiheessa ole ollut tai tulee olemaan ihastunut enemmän tai vähemmän jonkun toiseen.Joskus se on viatonta mutta joskus joutuu tekemää ankarasti töitä että saa "käsijarru"päälle, jos todella haluaa jatkaa oman kumppaninsa kannssa.
Hyvää elämän jatkoa sulle.