Masentaa.
Mä haluaisin unohtaa koko paskan suvun joka mulla on. Ensimmäisenä listalla "säteilee" oma äiti joka ei osaa keskustella rehellisesti itsestään, pukee kaiken marttyyrin viittaan ja vittuilee takaisin jos yrität avata välittämisen ja rakkauden ovea ja kysellä miten hänen elämänsä sujuu. Hän antaa itsestään kiitokuvaa eikä itseään. Ja kun hän juo, hän valittaa muista koko ajan. Itse hän on oikea pyhimys joka ei tee koskaan mitään väärää. On vain uhri.
Mua vaan vituttaa tää asia. Tottakai tiedän että jokaisella on oma elämänsä ja sen vaikeudet mutta kyllä minuakin saa joskus vituttaa ilman että tarvitsee aina ymmärtää, siis ymmärtää sitä miksi äiti on tuollainen. Tajuan vain että minulla ei ole aitoa äitisuhdetta. Ei ole ollut enkä usko että tulee kun ei toiseen voi luottaa.
Kun itse sairastin masennuksen ja yritin päästä väkivaltaisesta suhteestani eroon, kyllä huolehtimisen määrästä päätellen veri ei ole vettä sakeampaa. Vain ystävät todella välittivät, suku sanoutui irti koska pelkäsi maineen ryvettymistä. On siinä meillä fariseukset. Suku oli tuomitsemassa että miten sinä nyt noin huonosti pelasti korttisi ja valitsit tuollaisen miehen, olisit ollut varovaisempi sen miehen kanssa tai olisit lähtenyt, olisit ollut viisaampi, rohkeampi... Aina vain "olisit tehnyt toisin" -lauseita niin et olisi tuossa jamassa. Yhtä arvostelua vaan. Missä on armo, rakkaus? Missä ne on? Ei mulla ainakaan veren puolella. En olis koskaan uskonu et mua vituttaa tällä tavalla vielä joskus tää suku.
Ja nyt kun oman itseni, minuuteni, suojelemiseksi vetäydyn kanssakäymisestä suvun kanssa, saan aivan varmasti haukkuja siitäkin. En jaksa olla yhteydessä kehenkään kun ei kukaan ole minuunkaan. Miksi en ole yhteydessä, onko minusta tullut koppava,...plaa plaa plaa. Sydämestäni annoin läheiselle serkulle synttärilahjan, vaikka hän ei ollut muistanut. En minä odottanutkaan mutta joskus raja tulee vastaan. Nyt se on tullut. Ei sukua enää.
Mummo on ainut jota jaksan. Ihan ainut. Hän on tarpeeksi vanha tajutakseen sen mikä elämässä on tärkeää. Sitä mietin myös aina että miksi äidin puolen suku on niin negatiivista. Mua ei kiinnosta mennä sukujuhliinkaan enää. Tai jos menen, ne kyllä ihmettelee mitä mulle on tapahtunut. Mutta väsyn jos olen aina vain muita varten, mutta kukaan ei ole minua varten.. Ei sitä jaksa kukaan loputtomasti.
The End.
Mä haluaisin unohtaa koko paskan suvun joka mulla on. Ensimmäisenä listalla "säteilee" oma äiti joka ei osaa keskustella rehellisesti itsestään, pukee kaiken marttyyrin viittaan ja vittuilee takaisin jos yrität avata välittämisen ja rakkauden ovea ja kysellä miten hänen elämänsä sujuu. Hän antaa itsestään kiitokuvaa eikä itseään. Ja kun hän juo, hän valittaa muista koko ajan. Itse hän on oikea pyhimys joka ei tee koskaan mitään väärää. On vain uhri.
Mua vaan vituttaa tää asia. Tottakai tiedän että jokaisella on oma elämänsä ja sen vaikeudet mutta kyllä minuakin saa joskus vituttaa ilman että tarvitsee aina ymmärtää, siis ymmärtää sitä miksi äiti on tuollainen. Tajuan vain että minulla ei ole aitoa äitisuhdetta. Ei ole ollut enkä usko että tulee kun ei toiseen voi luottaa.
Kun itse sairastin masennuksen ja yritin päästä väkivaltaisesta suhteestani eroon, kyllä huolehtimisen määrästä päätellen veri ei ole vettä sakeampaa. Vain ystävät todella välittivät, suku sanoutui irti koska pelkäsi maineen ryvettymistä. On siinä meillä fariseukset. Suku oli tuomitsemassa että miten sinä nyt noin huonosti pelasti korttisi ja valitsit tuollaisen miehen, olisit ollut varovaisempi sen miehen kanssa tai olisit lähtenyt, olisit ollut viisaampi, rohkeampi... Aina vain "olisit tehnyt toisin" -lauseita niin et olisi tuossa jamassa. Yhtä arvostelua vaan. Missä on armo, rakkaus? Missä ne on? Ei mulla ainakaan veren puolella. En olis koskaan uskonu et mua vituttaa tällä tavalla vielä joskus tää suku.
Ja nyt kun oman itseni, minuuteni, suojelemiseksi vetäydyn kanssakäymisestä suvun kanssa, saan aivan varmasti haukkuja siitäkin. En jaksa olla yhteydessä kehenkään kun ei kukaan ole minuunkaan. Miksi en ole yhteydessä, onko minusta tullut koppava,...plaa plaa plaa. Sydämestäni annoin läheiselle serkulle synttärilahjan, vaikka hän ei ollut muistanut. En minä odottanutkaan mutta joskus raja tulee vastaan. Nyt se on tullut. Ei sukua enää.
Mummo on ainut jota jaksan. Ihan ainut. Hän on tarpeeksi vanha tajutakseen sen mikä elämässä on tärkeää. Sitä mietin myös aina että miksi äidin puolen suku on niin negatiivista. Mua ei kiinnosta mennä sukujuhliinkaan enää. Tai jos menen, ne kyllä ihmettelee mitä mulle on tapahtunut. Mutta väsyn jos olen aina vain muita varten, mutta kukaan ei ole minua varten.. Ei sitä jaksa kukaan loputtomasti.
The End.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Nyt kolahti kyllä tosi osuvasti nimenomaan toi äidin osuus ja marttyyrius.
Itselläni on samaa vikaa, mutta nykyään tunnistan marttyyrimaisen käytökseni ja yritän sitä välttää. Mutta hänelle ei kelpaa se, että teen oman tahtoni mukaan, enkä kuten hän tahtoo. Ja sitten tulee mykkäkoulua ja moitteita. Ja vaikka olisi hyväkin kausi päällä niin silti hän jotenkin kommenteillaan saa minut tuntemaan itseni pieneksi ja epäpäteväksi. En kerro hänelle edes päivittäisiä juttujani tai ihastuksiani koska tiedän että ensimäinen kommentti on negatiivisvivahteinen ja jos sanon asiasta ni otetaan nokkiinsa. Pahentaa asioita että joudun asumaan kotona, vain me kaksi... Masennusta on ollut ja nyt on hallinnassa mutta eipä ainakaan hänen avullaan...
Ja suvusta... Kaksinaamasia selkään puukottajia ja pettureita. Olen väleisä vain muutaman serkun kanssa ja hekin asuvat ruotsissa tai toisella paikkakunnalla. Lähellä asuvia en edes tervehdi tavatessamme. He ovat kuin ilmaa.
Toki tahtoisin tiiviin lämpimän, välittävän ja toisistaan huolehtivan suvun niinkuin olen joillakin kuullut olevan, mut mun kohalle ei ollu sellasta pistetty.
Minulla on ollut, myös todella rankkaa oman äitini ja sukulaisten kanssa. Oikeastaan on yksi sukulainen jolta olen saanut tukea vaikeissa asioissa. Äidiltä olen saanut suoraan haukkumista ja haukkunut lapselleni ja ystävällini minua, mutta onneksi ystäväni ei ole lähtenyt "leikkiin" mukaan. Olen käynyt niin pohjalla kuin olla voi. En kerro koko tarinaa siksi ei kannata kommentoida, koska oikeasti äitini on psyykkisesti sairas ja oli vähällä sairastuttaa minutkin. Kaikkein parasta on yrittää vahvistaa itseään. Ei kannata kantaa kaunaa mukanaan. Yritä päästä siitä. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista. Yritä rauhoittua, kun tulee paha olo. Vähitellen yritä päästä äidistä ja sukulaisista irti. Päästettyäsi irti olet itsekin vapaa. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Itse en ole vielä vapaa, mutta kovasti yritän. Päivä päivältä on helpompaa. Syyllisyys sun muut ikävät tunteet alkavat laimenemaan. Jaksamista.
on tuntunut pitkään että Suomi on todella kylmä ja armoton maa! mun perhe (vanhemmat ja veli) on todellä välinpitämätön ja julmakin...ja näen sitä joka paikassa. oon pitkää asunut ulkomailla ja ei tämä meno täällä ole normaalia! isovanhempani olivat erilaisia (ainakin meille lapsenlapille) ja olenkin mielessäni yhdistänyt omien vanhempieni sodanaikana syntyneen sukupolven traumatisoitumisen, ja meidän muutenkin kylmän ja sulkeutuneen kultturin syyksi tähän. oon tullut siihen tulokseen etten halua että lapseni oppii tällasta epänormaliutta ja halua muutta pois Suomesta. etenkin kun suku on niin paska ettei ne jäis kaipaamaan!
siis asuttuani vuosikausia muualla, ikävöin sitä välittömyyttä ja yhdessäoloa jota lähimmäiset harrastavat ikään ja sukupuoleen katsomatta. ja sitä että aina ollaan omien lasten puolella EIKÄ NIITÄ VASTAAN niinkuin mun vanhemmat!
Hei,
Ymmärrän täysin mitä vaihetta ja asioita käyt läpi.
Itse otin kipeän riuhtaisun ja muutin 300km päähän sukulaisistani.
Kyllästyin vain siihen hyväksikäyttöön, arvosteluun ja tunnekylmyyteen. Ei koskaan hyvää sanaa, aina nokan vartta pitkin vaan katseltiin.
Ahdistus loppui kun sain välimatkaa vaikka aluksi oli pari vuotta tosi vaikeaa kun oli ihan yksin. Muutin puhelinnumeronikin salaiseksi, kun ei loppunut natkutus!Nyt helpottaa ja ei enää ahdista, vaikka tottakai sitä on surullinen kun toivoisi että olisi ollut hyvät ja lämpimät välit.
Terveet reagoi aina ensiksi, muista se. Yleensä lähtemisellä .
Ei oo kyllä ikävä.
Hämmästyin kun luin tätä viestiketjua, sillä olen luullut olevani ainoa ihminen kenellä on äiti, joka ei välitä. Kaikenlisäksi hän on vielä adoptioäitini, eikä hän siltikään välitä.
Pääni on nyt ihan tyhjä, kun yritän muistaa kaikkea sitä mitä olen hänen takiaan joutunut kokemaan. Lyhyesti (?) sanottuna en ole koskaan tehnyt mitään oikein, en valinnut oikeita miehiä, oikeita kouluja, oikeaa työpaikkaa, oikeaa mitään. Kaiken mitä olen tehnyt tai hänen kuulleen sanonut äitini on kääntänyt minua vastaan.
Kun pienempänä kiukuttelin, niin kuin lapset usein tekevät, äiti sanoi minun olevan hankala, ja muistutti joka kerta etten koskaan pääse naimisiin, sillä kukaan ei huoli minunlaistani kiukkupussia. Jos pienenä sanoin yhtään vastaan, äitini aloitti litanian jossa sanoi miksen voisi olla niin kuin serkkuni (hänen sisarensa tyttö) joka on niin kiltti ja kuuliainen, ja miksi minä olen kaiken pahan alku ja juuri.
Jos teini-ikäisenä sanoin olevani ihastunut johonkin poikaan, äiti katsoi minua halveksuen ja sanoi ettei kukaan poika tykkää sellaisesta tytöstä joka antaa pilluaan kaikille (ja juuri näillä sanoilla).
Kun erosin ensimmäisestä pitkäaikaisesta poikaystävästäni, joka petti ja jätti, äiti kehui tämän miehen maasta taivaisiin ja ilmoitti että oli minulle aivan oikein että niin kävi. Ja toisen kerran sairastuttuani masennukseen, tultuani petetyksi taas, ja ollesani aivan yksin, äitini valitti : "mikset sinä voi olla niin kuin muut ystäväsi? Heillä kaikilla on perhe ja lapsia ja omat asunnot, ja sinä vain makaat täällä yksin etkä tee mitään"...
Paras ystäväni oli äidin mielestä reipas ja hyvä ihminen, ja äiti sanoi minulle monta kertaa viikossa että minun tulisi olla niin kuin hän.
Kun kerran rahani olivat loppu päivää ennen tilipäivää ja olisin tarvinnut ruokaa itselle ja lemmikille, pyysin äidiltä 20 euroa LAINAKSI. Hän ei antanut...Ja niin edelleen. Olen äidin mielestä saamaton, laiska, typerä ja huora, enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi.
Sairastan masennusta edelleen, mutta olen paranenmaan päin. En ole äitiini enää missään yhteydessä, ja sekös häntä ja muita sukulaisia sapettaa. Mutta en halua. Joskus kuitenkin haluaisin kysyä häneltä, miksi hän ylipäätään halusi adoptoida lapsen? Vai olenko minä ikuinen muistutus siitä että hän ei voi saada omia lapsia?
Luettuani kirjoituksesi minulta loppuivat sanat. En osaa ilmaista tarpeeksi voimakkaasti osanottoani ja myötätuntoani, jotaa ymmärtäisit, että suren kanssasi.
Aloita nyt kuitenkin siitä ajatuksesta, että tuo nainen ei ole sinun fyysinen äitisi. Hän on aimoastaan vieras nainen, joka on kasvattanut sinua. Koska ette ole verisukulaisia, teillä ei ole mitään yhteistäkään.
Näe sitten itsesi tuon naisen vastakohtana. Sinä olet rehellinen, reipas, empaattinen ja itsenäinen. Sinä selviät elämässäsi erinomaisesti eikä sinun tarvitse enää ikinä nähdäkään tuota eukkoa, ellet itse halua.
Ryhdy nyt keräämään omaa elämääsi ja tulevaisuutta kokoon. Tee suunnitelmasi ja yritä pitää niistä kiinni. Ajattele vain hyviä, voimakkaita ja positiivia ajatuksia ja unohda kokonaan kaikki ne pahat sanat, millä sinua on kolhittu. Eiväthän ne kuvaa sinua.
Nosta nyt alkajaisiksi pää pystyyn ja oikaise hartiasi! Siitä se lähtee...
on aivan kun mun äidin kommentteja ...kirjotin aikaisemmin tästä suomalaisen yhteiskunnana armottomuudesta ja miten noista on tollasia tullut!!!!!
mä oon kans "huora" eikä kukaa mies voi mua rakastaa ikinä koska olen syntynyt pahana...ollaan myös joskus mietitty yhdessä miksi äiti rakastaa veljeäni enemmän, syitä oli mm: minun (esikoisen) synnytys oli niin pitkä ja kivulias (nyt 2 vuotta sitten synnytin itse miltei 4 päivää ja rakastan lastani enemmään kuin mitään!) ja myös se kun olen päinvastainen luonteeltani kuin veljeni eli lapsesta saakka halunnut itse tehdä, kun taas veljeäni sai aina auttaa eli en kuulemma päästänyt lähelle...
ja niinhän siinä sitten käy, kun äideillä on se valta lapsiin , että todellakin olen ykisnhuoltaja, enkä kenenkään miehen arvoinen. en ole äitini kanssa paljoa tekemisissä, joka on lapseni kannalta surullista.
että äitini kutsui minua huoraksi kun olin vielä neitsyt!
Vika on yksiselitteisesti vain ja ainoastaan äidissäsi ja hänen käytöksessään.
Olet varmaan lapsena yrittänyt parhaasi mukaan olla kiltti ja tottelevainen tyttölapsi, mutta eihän nille häiriintyneille äiti-ihmisille mikään kelpaa eikä riitä, varsinkaan tyttölapen kohdalla.
Pojat ovatkin sitten aivan eri kertaluokan juttu !
Älä turhaan syyttele itseäsi mistään pitkittyneistä synnytyksistä tai omatoimisesta luonteesta. Eivät kyllä vaikuttaisi terveen äiti-ihmisen käytökseen sinuun päin.
Ehkä voisit hakea ammattiapua, vaikka terveyskeskuspsykologilta tai mielenterveystoimistosta itsellesi ja peilata tilannetta asiantuntijan tuella. Näkisit kokonaisuuden selvemmin. Vika ei tosiaan ole sinun.
Munkin äiti haukkui mua huoraksi jo ennen kuin olin kymmenen vanha. "Pillua olet kaikille levittelemässä vaikkei karva edes vielä kasva" oli yksi suosikkilause. Tosin se haukkui aina muutenkin vaikka miksi ja vaikka mistä... Kyllä laittaa miettimään että mistä näitä äitejä oikein sikiää?
Niinpä, tämä on se ikuisuus kysymys, että miksi jotkut äidit eivät kykene pitämään omia lapsiaan samanarvoisina? Itse olen koko ikäni kärsinyt kyseisestä asiasta perheen tyttönä. Nämä asiat ovat omalla kohdalla niin rankkoja, että en edes viitsi niitä tänne julkisesti kirjoittaa. Ainoa kysymys on vain. MIKSI ÄITI, MIKSI?
Äitini on jo nyt niin iäkäs, että en henno häneltä tätä asiaa enää edes kysyä uudelleen. Joskus nuorempana kun kysyin, sain vastauksen, että näin kasvatetaan tytöt tässä suvussa. Minulla itselläni on lapsia ja hän jatkaa tätä samaa ”perinnettä” edelleen. Poikani on täysin eri asemassa tyttäriini verrattuna. Jos poikani saa 100 € syntymäpäivälahjaksi, niin tyttäreni saavat 50 € ”puoliksi”.
Äitini toteamus tädilleni aikoinaan: >>On se hyvä, kun se tekee ja ihan ilman kiitosta.
olen siis yksi näistä "huorista"
siinä on sitten itsellä vuosikymmenten pohdinta edessä attä missä mättää...kun se olikin äiti...
itse tajusin vasta kun sain oman lapsen millaista vanhempien ja etenkin äidinrakkaus pitäisi olla!
nyt vasta ymmärrän todella oikeesti että äitini on sairas, en minä! etkä sinä!
Lukekaa vaikka nettitiedostoa www.narsistienuhrientuki.info. Sieltä kohtaa "narsistin lapsena".
Löytyy lisää koskettavia kokemuksia ja jotain selityksentapaistakin sille miksi elämä on ollut sellaista kuin se on ollut....
taas oli kamala viikonloppu , kun lapseni mummo soitti ja halusi nähdä lapseni. menivät puistoon mutta siinä jo ehdittiin riitaantua (vaikka olen päättänyt olla puhumatta paljoa ja olla korrekti, mulle tulee aivan kauhee olo
sitten sitä syyllistävää viestiä (että mä oon huono äiti) ihmettelen miksi haluaa entisestään pahentaa mun oloa (kun on v-mäinen ero takana ja yksin pienen lapsen kanssa)
tuleeko muille äidistä todella paha olo? en pysty itselleni sitä selittämään, enkä pysty enää edes itkemäään. se möykky vaan on sisälläni painava , joskus vaikeeta hengittää..olen käynyt terapiat...mutta kun toi ongelma ei katoa... ymmärtääkö jooku tätä: toivoisin että inhoaisin äitiäni ja voisin olla välinpitämätön hänen hyökkäyksensä edessä, muuten pyst6y, vaikka äitini on hirviö, pystyn ajattelemaan häntä vain sairaana, silti olen kaivannut hänen hyväksyntäänsä, ja vaikka säälin häntä, on hän silti äiti... kauheen ristiriitaista! ymmärtääkö jooku tätä repivää tunnetta???
Olin neitsyt minäkin, kun isäni haukkui mua huoraksi. (Leikin vielä Barbeilla tai lähinnä tein nukeille vaatteita), mutta epätoivottu mikä epätoivottu...! niin surullista, en itse edes tiennyt mitä se sana tarkoitti, olin kyllä tyhmä, olin kuitenkin jo toisella kymmenellä pitkästi. Silti, syvät haavat se on jättänyt sydämeeni. Eikä tässä kaikki ollenkaan....!
en ole yhdessäkään terapiassa vielä käynyt vaikka olisi ollutkin suureen tarpeeseen, olen yrittänyt vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Koko ajan vain on selittämätön paha olo, ja myllertää sisimmässä. Mulla molemmat vanhemmat hirviöitä, niin ilkeitä suustaan molemmat, että ei uskoisi. Ilmeet ja eleet myös aliarvioivia ym. kamalaa. Mulla ei tule koskaan äidistä eikä isästä hyvä olo!!!! Olen todella ristiriitainen itsekin. Olen perheellinen ja kun sain tiedon että odotan esikoistani, olin niin tajuttoman onnellinen, että olisin voinut jokaiselle vastaantulijalle hihkaista onnestani! Minulla on kaksi lasta ja rakastan heitä molempia pyyteettömästi ja ehdottoman tasapuolisesti. Toisin kuin omat vanhempani, ne hirviöt.