Moi! Nyt kun vuosi alkaa olla loppusuoralla, on odotettavissa heti vuoden vaihduttua ryntäys laihdutussivuille ja kaikki tieto olisi saatava heti. Niinikään painon tulisi pudota luonnottoman nopeasti jotta saataisiin loppupalkinnosta "förskottia" jotta jaksaa vetää loppuun. Mutta missä se loppu on? Eihän laihdutusta voi lopettaa jos ei ole mitään kaaviota ja sisäänrakennettua toimintamallia terveen elämän hallinnasta tai terveestä suhtautumisesta ravintoon ja liikuntaan.
Kyse ei ole luopumisesta sen varsinaisessa merkityksessä. Ainoa asia mistä on luovuttava on rajattomuuden ja "vapaalipun" myöntäminen toistuvasti itselleen mitä tulee ruokaan. En puhuisi itsekurista tai sen puutteesta vaikka se
aika läheltä liippaakin. Pikemminkin kyse on siitä, ettei liian pitkälle vain kykene näkemään jolloin kaikki kontrollin hakuun pyrkivät ratkaisut päätyvät siihen, että tavoite halutaan asettaa "näköetäisyydelle" eli tiettynä päivänä x-määrä painoa on poissa.
Mihin tämä taas johtaa? Pikaisiin ja äkkinäisiin muutoksiin joissa yhteinen tekijä on kärsimys. Palkinto häämöttää ja parhaat sen onnistuvat saamaan, monen jäädessä kalkkiviivoille. Palkinto kuitenkin on pelkkä kangastus, koska sen takana ei ole mitään. Vain yksiulotteinen itselle luvattu päivä jonka jälkeen ollaan yksin, ilman otetta jatkosta. Menneet viikot muistuttavat pelkästään siitä millaista oli elää muutaman viikon "Via Dolorosasta" osansa ottavana.
Mitään ei olla opittu siitä kuinka se paino pysyy näissä kauan odotetuissa lukemissa ja kaikki olisi taas opittava uudelleen, ainoina opasteina joko juuri loppunut kitukuuri tai se elämäntapa jolla ne kilot ovat hiljaa hiipineet arkea mustaamaan. Kitukuuri on vielä liian tuoreessa muistissa joten vanhaa ja hyvää yritetään takaisin alun varovaisuudesta täyteen menoon päättyen. Ympyrä sulkeutuu ja rumba alkaa alusta. Harrasteena erittäin epäterveellinen jopa psyykkeen kannalta.
Ettei nyt fraasi ja kliseearkun saranat pääsisi taas kerran narahtamaan, en aio tarjota sitä vanhaa ja ainoaa keinoa elämänhallintaan. Tämä siksi, että sitä ei kukaan muu kuin asian omassa mielessään päättänyt ihminen ei voi ketään tähän saada täyspainoisesti mukaan. Jos päämäärää ei aseta lainkaan, eikä edes pidä mitään minimiä painonpudotuksessa/vko ollaan jo oikealla reitillä. Koska aikaa on loputtomiin ja mennään "ultramaratonia" tulisi kaikkien käänteiden takaisinpäin terveyteen olla mahdollisimman loivia, ettei elämästä muodostu yhtä sääntöjen ja kieltojen viidakkoa.
Yhtäkkiä huomaakin olevansa tilanteessa jossa ei edes tarvitse ajatella ruokaa kuin ennen, koska pikkuhiljaa opit ovat muokanneet ruokailutottumuksia niin, ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan ainakaan toistuvasti. Myös kaikki "morkkikset" katoavat tällä hitaalla muodolla. Tavallaan itseäänruokkivaa, koska elimistö tottuu terveeseen ruokailuun ja säännöllisyyteen vaatien sitä jatkumaan. Vanhat tavat eivät enää anna tarvittava energiaa johon on jo ehtinyt tottumaan.
Tämä on kyllä vanhan toistamista joten saattaa kuulostaa rikkinäisen levysoittimen soittamalta rainalta. Yritän kuitenkin saada edes jonkun ymmärtämään miksi onnistuminen on mennyt pieleen lukuisista yrityksistä huolimatta.
Kyse ei ole luopumisesta sen varsinaisessa merkityksessä. Ainoa asia mistä on luovuttava on rajattomuuden ja "vapaalipun" myöntäminen toistuvasti itselleen mitä tulee ruokaan. En puhuisi itsekurista tai sen puutteesta vaikka se
aika läheltä liippaakin. Pikemminkin kyse on siitä, ettei liian pitkälle vain kykene näkemään jolloin kaikki kontrollin hakuun pyrkivät ratkaisut päätyvät siihen, että tavoite halutaan asettaa "näköetäisyydelle" eli tiettynä päivänä x-määrä painoa on poissa.
Mihin tämä taas johtaa? Pikaisiin ja äkkinäisiin muutoksiin joissa yhteinen tekijä on kärsimys. Palkinto häämöttää ja parhaat sen onnistuvat saamaan, monen jäädessä kalkkiviivoille. Palkinto kuitenkin on pelkkä kangastus, koska sen takana ei ole mitään. Vain yksiulotteinen itselle luvattu päivä jonka jälkeen ollaan yksin, ilman otetta jatkosta. Menneet viikot muistuttavat pelkästään siitä millaista oli elää muutaman viikon "Via Dolorosasta" osansa ottavana.
Mitään ei olla opittu siitä kuinka se paino pysyy näissä kauan odotetuissa lukemissa ja kaikki olisi taas opittava uudelleen, ainoina opasteina joko juuri loppunut kitukuuri tai se elämäntapa jolla ne kilot ovat hiljaa hiipineet arkea mustaamaan. Kitukuuri on vielä liian tuoreessa muistissa joten vanhaa ja hyvää yritetään takaisin alun varovaisuudesta täyteen menoon päättyen. Ympyrä sulkeutuu ja rumba alkaa alusta. Harrasteena erittäin epäterveellinen jopa psyykkeen kannalta.
Ettei nyt fraasi ja kliseearkun saranat pääsisi taas kerran narahtamaan, en aio tarjota sitä vanhaa ja ainoaa keinoa elämänhallintaan. Tämä siksi, että sitä ei kukaan muu kuin asian omassa mielessään päättänyt ihminen ei voi ketään tähän saada täyspainoisesti mukaan. Jos päämäärää ei aseta lainkaan, eikä edes pidä mitään minimiä painonpudotuksessa/vko ollaan jo oikealla reitillä. Koska aikaa on loputtomiin ja mennään "ultramaratonia" tulisi kaikkien käänteiden takaisinpäin terveyteen olla mahdollisimman loivia, ettei elämästä muodostu yhtä sääntöjen ja kieltojen viidakkoa.
Yhtäkkiä huomaakin olevansa tilanteessa jossa ei edes tarvitse ajatella ruokaa kuin ennen, koska pikkuhiljaa opit ovat muokanneet ruokailutottumuksia niin, ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan ainakaan toistuvasti. Myös kaikki "morkkikset" katoavat tällä hitaalla muodolla. Tavallaan itseäänruokkivaa, koska elimistö tottuu terveeseen ruokailuun ja säännöllisyyteen vaatien sitä jatkumaan. Vanhat tavat eivät enää anna tarvittava energiaa johon on jo ehtinyt tottumaan.
Tämä on kyllä vanhan toistamista joten saattaa kuulostaa rikkinäisen levysoittimen soittamalta rainalta. Yritän kuitenkin saada edes jonkun ymmärtämään miksi onnistuminen on mennyt pieleen lukuisista yrityksistä huolimatta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielestäni todella hyvä kirjoitus! Tekstin laatija on fiksu ja osaa kirjoittaa.
Konkreettista laihdutusohjetta ei ole annettu, mutta jokaisen on tehtävä omat ja itselleen sopivat ratkaisut. Kolmisen vuotta sitten koin itse pienen herätyksen lääkärintarkastuksen yhteydessä. Kolesteroliarvot ja verenpaine olivat koholla. Lääkäri alkoi ehdotella lääkettä kumpaankin. Kokonaiskolesteroli oli yli 7. Painoni oli noin 79 kg. Olin syönyt mielestäni varsin terveellisesti, mutta selvästi liikaa kulutukseeni nähden. En ollut myöskään siihen päivään mennessä kiinnittänyt koskaan huomiota syömäni ravinnon määrään. Lääkärissä käynnin jälkeen aloin pohtia asioita ja perehdyin kirjallisuuteen ja verkosta saatavaan tietoon. Muutin ruokavaliotani siten, että jätin ns. puhdistetut hiilihydraatit eli sokeria ja vehnäjauhoja sisältävät ruoat hyvin vähiin. Aikaisemin olin kahvin yhteydessä säännöllisesti mussuttanut pullaa, mutta herätykseni jälkeen pullan nauttiminen on lähes olematonta.
Mitä sitten tapahtui. Painoni tipahti muutamassa kuukaudessa lukemaan 72 kg ja ilman vähäisintäkään näläntunnetta tai kitukuuria. Kiinnostavaa on, että kokonaiskolesteroli oli pudonnut alle lukemaan 5, myös verenpaineeni oli laskenut. Lääkärini tuntui hämmästelevän nopeaa ja suurta kolesteroliarvojen pudotusta. Hyvän kolesterolin osuus on minun tapauksessani ollut aina korkea, mikä ilmeisesti johtuu akiivisesta liikunnan harrastuksestani.
Varsinaista "kuuria" en missään vaiheessa alloittanut enkä myöskään lopettanut. Olen säilyttänyt silloin tekemäni elämäntapamutoksen, jonka seurauksena mm. painoni on sittemmin pysynyt likimain vakiona.
"Yhtäkkiä huomaakin olevansa tilanteessa jossa ei edes tarvitse ajatella ruokaa kuin ennen, koska pikkuhiljaa opit ovat muokanneet ruokailutottumuksia niin, ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan ainakaan toistuvasti. Myös kaikki "morkkikset" katoavat tällä hitaalla muodolla. Tavallaan itseäänruokkivaa, koska elimistö tottuu terveeseen ruokailuun ja säännöllisyyteen vaatien sitä jatkumaan. Vanhat tavat eivät enää anna tarvittava energiaa johon on jo ehtinyt tottumaan."
Noinhan siinä parhaimmillaa käy. Sen vuoksi vähän ahdistaa kun näillä palstoilla kysellään kalori- ja hiilari- ja pistemääriä. Eihän kukaan voi elää niin? Rauhallisesti etenemällä alkaa kuitenkin kroppa itse tietää mitä ja milloinkin tarvitsee. Eikä tarvitse enää miettiä, että onko nyt painonhallinnan kannalta fiksumpaa valita näin tai noin. Valinnat alkavat olla itsestään selviä.