Erosin pari viikkoa sitten tyttöystävästäni ja avopuolisostani. Tai itse asiassa luulin meidän sopineen tauosta, niin että voisimme kummatkin vähän kokeilla erillään olemista. Minä olin meidän tapauksessa se suhteeseen tyytymätön. Tyttöystäväni olisi ollut valmis tekemään melkeinpä mitä vain suhteemme jatkumisen eteen, mutta minä olin kaikesta erittäin epävarma ja halusin kokeilla, miltä yksin eläminen tuntuu muutaman vuoden yhteiselon jälkeen. "Olin kuitenkin vain parikymppinen, kun muutimme yhteen." Tämä ajatus pyöri mielessäni koko ajan. Olin n. viimeisen vuoden aikana saanut jostakin päähänpinttymän, että en ole vielä valmis näin vakavaan suhteeseen. Tuon pakkomielteen vuoksi en osannut myöskään käsitellä tunteitani kovinkaan monitahoisesti. Tauko tuntui siis erinomaiselta idealta.
Tauon kanssa kävi kuitenkin "vähän" hassusti. Tyttöystäväni otti sen erona ja käsitteli asian niin, ettemme palaa enää yhteen. Hän ajatteli, että koko tauko, joka oli muuten lopulta hänen ehdotuksensa, oli tarkoitettu hänelle ikään kuin pehmeäksi laskuksi karuun arkeen. Itse en soitellut ensimmäiseen viikkoon sekä oman pahan oloni vuoksi että erityisesti tyttöystäväni mukautumisen helppoutta ajatellen. Tyttöystäväni piti tätä varmistuksena siihen, että en halua enää palata yhteen.
Itse ajattelin, että mahdollisuus yhteen palaamiseen on koko ajan olemassa. Olimmehan sopineet myöskin tauon keston. Alkuun "sinkkuus" tuntuikin hyvältä ratkaisulta. Oma paha olo oli suhteellisen vähäistä, enhän kuvitellut eronneenikaan. Pyörittyäni puolen kymmenen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ehkä siinä omassa tyttöystävässä ei ollutkaan niin suuria "vikoja" kuin oli kuvitellut. Yksinolon ansiosta pystyi ajattelemaan asioita muutenkin paljon järkevämmin. Pakkomielle sinkkuudesta oli poissa. Alkoi tuntua siltä, että olisi valmis palaamaan entiseen "uutena miehenä". Tuntui siltä kuin olisi astunut ison harppauksen kohti aikuisuutta.
Tällä välin tyttöystävä oli - kuten jo ylempänä on mainittu - kuitenkin käsitellyt asian mielessään erona ja tavannut lisäksi toisen miehen, joka vaikuttaa kivalta ja on valmis kuuntelemaan ja välittämään, silloin kun oma (tosin tauolla oleva) poikaystävä ei olekaan vierellä lohduttamassa. Sitten käy niin, että - tyttöystävän omin sanoin - hän jollain tapaa siirtää osan tunteistaan tähän uuteen tuttavuuteen. Uusi tuttavuus on asiasta tietenkin mielissään ja myös vastaa tunteisiin. Tyttöystävä ei enää haluakaan jatkaa suhdetta kanssani. Hän ei pysty palauttamaan entisenlaista tilannetta mieleensä. Eikä oikein haluakaan, koska on selviytymiskeinonaan helpottanut oloaan mm. muistelemalla epämiellyttäviä asioita suhteestamme. Tyttöystävä tarvitsee aikaa. Ja hän myös välittää uudesta tuttavuudesta, vaikkei uskokaan heillä olevan välttämättä mitään kovin kauas kestävää.
Totuus suhteen lopullisesta päättymisestä iskee minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. En pysty uskomaan sitä todeksi. Olen aina tiennyt tyttöystäväni rakastavan minua tosissaan. Tällainen vaihtoehto ei edes käynyt mielessäni. Pidin tyttöystävääni itsestäänselvyytenä. Ikään kuin vain minulla olisi ollut oikeus ja mahdollisesti riittävästi rohkeutta päättää tämä. Nyt sitä tuntee itsensä ihan helvetin typeräksi ja lapselliseksi. Miksi pitikin tyriä tämä juttu? Enhän toki tiedä, olisiko siitä mitään tullut tauonkaan jälkeen, mutta olisin kuitenkin halunnut yrittää.
Nyt on koko ajan ihan helvetillinen olo. Koskaan elämässäni en ole kärsinyt näin paljon. Tekisi mieli käydä leipomossa turpaaan sitä toista äijää, mutta sen verran kuitenkin vielä järki kulkee, etten onneksi edes harkitse sitä. On sellainen olo, että jotain olisi pakko tehdä, mutta mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Aivan kauhea olo. Vaikka ex-tyttöystäväni sanoikin, että on täysin mahdollista yrittää joskus myöhemmin uudelleen haavojen umpeuduttua, niin en voi luottaa siihen pelkästään itseni takia. Pakko yrittää mennä eteenpäin.
Anteeksi poukkoileva ja muutenkin heikko teksti. Se on parasta mitä tällä hetkellä aikaan saan.
Tauon kanssa kävi kuitenkin "vähän" hassusti. Tyttöystäväni otti sen erona ja käsitteli asian niin, ettemme palaa enää yhteen. Hän ajatteli, että koko tauko, joka oli muuten lopulta hänen ehdotuksensa, oli tarkoitettu hänelle ikään kuin pehmeäksi laskuksi karuun arkeen. Itse en soitellut ensimmäiseen viikkoon sekä oman pahan oloni vuoksi että erityisesti tyttöystäväni mukautumisen helppoutta ajatellen. Tyttöystäväni piti tätä varmistuksena siihen, että en halua enää palata yhteen.
Itse ajattelin, että mahdollisuus yhteen palaamiseen on koko ajan olemassa. Olimmehan sopineet myöskin tauon keston. Alkuun "sinkkuus" tuntuikin hyvältä ratkaisulta. Oma paha olo oli suhteellisen vähäistä, enhän kuvitellut eronneenikaan. Pyörittyäni puolen kymmenen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ehkä siinä omassa tyttöystävässä ei ollutkaan niin suuria "vikoja" kuin oli kuvitellut. Yksinolon ansiosta pystyi ajattelemaan asioita muutenkin paljon järkevämmin. Pakkomielle sinkkuudesta oli poissa. Alkoi tuntua siltä, että olisi valmis palaamaan entiseen "uutena miehenä". Tuntui siltä kuin olisi astunut ison harppauksen kohti aikuisuutta.
Tällä välin tyttöystävä oli - kuten jo ylempänä on mainittu - kuitenkin käsitellyt asian mielessään erona ja tavannut lisäksi toisen miehen, joka vaikuttaa kivalta ja on valmis kuuntelemaan ja välittämään, silloin kun oma (tosin tauolla oleva) poikaystävä ei olekaan vierellä lohduttamassa. Sitten käy niin, että - tyttöystävän omin sanoin - hän jollain tapaa siirtää osan tunteistaan tähän uuteen tuttavuuteen. Uusi tuttavuus on asiasta tietenkin mielissään ja myös vastaa tunteisiin. Tyttöystävä ei enää haluakaan jatkaa suhdetta kanssani. Hän ei pysty palauttamaan entisenlaista tilannetta mieleensä. Eikä oikein haluakaan, koska on selviytymiskeinonaan helpottanut oloaan mm. muistelemalla epämiellyttäviä asioita suhteestamme. Tyttöystävä tarvitsee aikaa. Ja hän myös välittää uudesta tuttavuudesta, vaikkei uskokaan heillä olevan välttämättä mitään kovin kauas kestävää.
Totuus suhteen lopullisesta päättymisestä iskee minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. En pysty uskomaan sitä todeksi. Olen aina tiennyt tyttöystäväni rakastavan minua tosissaan. Tällainen vaihtoehto ei edes käynyt mielessäni. Pidin tyttöystävääni itsestäänselvyytenä. Ikään kuin vain minulla olisi ollut oikeus ja mahdollisesti riittävästi rohkeutta päättää tämä. Nyt sitä tuntee itsensä ihan helvetin typeräksi ja lapselliseksi. Miksi pitikin tyriä tämä juttu? Enhän toki tiedä, olisiko siitä mitään tullut tauonkaan jälkeen, mutta olisin kuitenkin halunnut yrittää.
Nyt on koko ajan ihan helvetillinen olo. Koskaan elämässäni en ole kärsinyt näin paljon. Tekisi mieli käydä leipomossa turpaaan sitä toista äijää, mutta sen verran kuitenkin vielä järki kulkee, etten onneksi edes harkitse sitä. On sellainen olo, että jotain olisi pakko tehdä, mutta mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Aivan kauhea olo. Vaikka ex-tyttöystäväni sanoikin, että on täysin mahdollista yrittää joskus myöhemmin uudelleen haavojen umpeuduttua, niin en voi luottaa siihen pelkästään itseni takia. Pakko yrittää mennä eteenpäin.
Anteeksi poukkoileva ja muutenkin heikko teksti. Se on parasta mitä tällä hetkellä aikaan saan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei, onpa teillä ollut outo sopiminen paussista. Ihmisethän yleensäkin käsittävät pienimmänkin asian jotenkin erilaisesti, joten ennen väliaikaista eroanne olisi pitänyt molemminpuolisesti tehdä selväksi, miksi pidätte etäisyyttä. No, nythän se on myöhäistä. Voit kuitenkin vielä yrittää ottaa yhteyttä entiseen tyttöystävääsi: voihan olla, että ei hänellä mene aivan ruusuisesti tämän uuden kanssa. Jos kuitenkin hän ei enää tunne rakkautta sinua kohtaan, älä jää haikailemaan. Silloin pitää vain katsella elämää eteenpäin eikä vaipua masennukseen. Mukavia ihmisiä löytyy esim. harrastusten parista. Tsemppiä sinulle.
..olet varmasti satuttanut tyttöystävääsi sillä, että halusitkin pitää taukoa. Tämän takia hän kokee olonsa niin torjutuksi ja epävarmaksi, ettei voi ajatella sinun nyt oikeasti häntä haluavan. Mielestäni sulla ei ole nyt mitään menetettävää. Jos tosissasi tämän naisen itsellesi haluat, niin tee kaikkesi hänen hurmaamisekseen takaisin. Mieti niitä asioita, mistä hän pitää, järjestä vaikka hieno illallinen, vie kukkia "kun sattumalta poikkesit tässä hänen ovensa taakse", lähetä mukavia viestejä joskus tai tee jotain, minkä tiedät saavan hänet hymyilemään. Älä kuitenkaan painosta häntä yhtään mihinkään äläkä odota/vaadi vastapalveluksia, vaan anna hänelle aikaa. Jos hän näkee, että olet tosissasi, hän antaa sulle vielä tilaisuuden. Eli nyt vaan miettimään, mistä tämä tyttö pitää..Tsemppiä.
Niin, ja jos tämä ei hellittämättömistä yrityksistäsi tuota tulosta, niin sitten voit ainakin sanoa yrittäneesi ja on sitten helpompi jatkaa eteenpäin.
Olen samaa mieltä, mutta liian kauan ei kannata haaskata aikaa yrittämiseen.
Kerro myös ihmeessä suoraan katuvasi tätä ratkaisua, muutenhan hän ajattelee että teet sen kuitenkin uudestaan!
Kannattaa myös nähdä asian valoisa puoli; seuraavalla kerralla/uudessa suhteessa et enää ainakaan ota toista niin itsestään selvänä.
Ei suhde todellakaan ole asia jota voidaan pitää silloin kun se itsestä tuntuu kivoimmalta ja heittää hetkeksi hyllylle kun kyllästytään, ottaen sitten muka entistä ehompana takaisin.
Olen sitä mieltä että nuoruus on kamalaa aikaa, kun joutuu koko ajan kantapään kautta oppimaan joka asian..
Odotan innolla aikaa, jolloin olen vanha ja viisas, tavalliseen arkiseen suhteeseen tyytyvä, oikuttelematon rauhallinen mummo.
Olen kokenut saman kuin sinä. Olin avoliitossa 5 vuotta ja meillä oli ihan mukava ja leppoisa suhde. Halusin erota koska kaipasin vaihtelua. Olinhan vielä nuori, vähän reilu parikymppinen. En silti koskaan osannut päästää poikaystävästäni "lopullisesti" irti. Ajattelin meidän vielä ehkä palaavan yhteen kun sen aika tulisi. Eron aikana aloin nähdä menneen suhteeni kokonaan uudessa valossa. Tajusin kuinka paljon rakastinkaan exääni ja olin valmis jatkamaan suhdettamme. Mutta poikaystäväni oli toista mieltä. Hän oli kuulemma käsitellyt asiat ja paluuta ei ollut, etenkin kun hänellä oli jo uusi ihastus.
Elämä on ollut siitä lähtien yhtä tuskaa, mutta en aio antaa heti periksi. Olemme ystäviä ja toivon, että jonakin päivänä olemme vielä yhdessä. Mielestäni exälle pitää antaa aikaa! Tällaiset asiat eivät ole helppoja, mutta aika parantaa haavat. En ole uskovainen mutta silti uskon, että te palaatte vielä yhteen jos niin on todella tarkoitettu. Pääasia on, että yritätte pysyä ystävinä ja rakentaa suhdettanne uudelta pohjalta. Omista tunteista puhuminen on tärkeää. Ja on myöskin tärkeää näyttää exälle kuinka paljon kadut sitä, että lähditte eri teille. Älä kuitenkaan ole epätoivonen ja itsesäälissä rypevä tyyppi exäsi seurassa, sillä se vain pahentaa tilannetta.
Teidän erosta on erittäin vähän aikaa ja molempien tunteet tulevat vielä varmasti muuttumaan useamman kerran. Anna siis ajan kulua ja tee niitä asioita joista tiedät exäsi tykkäävän. Ja varaudu siihen, että exäsi voi tarvita todella PALJON aikaa asioiden miettimiseen. Hän ei varmastikaan tule luoksesi takaisin muutamassa viikossa, hyvä jos muutamassa kuukaudessakaan. Se riippuu myös paljon omasta käytöksestäsi. Ikuisuuksia ei kuitenkaan kannata odottaa! Teet sen minkä voit ja loppu onkin sitten exäsi käsissä. Jos hän ei kaikesta huolimatta tajua kuinka paljon rakastat häntä ja että teidän suhteenne voisi olla kaiken kokemanne jälkeen entistä vahvempi ja kestävämpi, niin sitten anna hänen mennä. Kaikki ihmiset tekevät virheitä ja ne voi antaa anteeksi jos todella toista rakastaa. Jos exäsi ei voi antaa sinulle anteeksi niin anna hänen sitten etsiä itselleen sinua parempi kumppani. Voi olla, että ajan kuluessa hänkin huomaa tehneensä virheen ja haluaa sinut takaisin. Ja ehkä sitten sinä saat miettiä, että annatko hänelle sen anteeksi.
Toivotan sinulle rutkasti onnea exäsi uudelleen valloittamisen kanssa! Itse olen täysin samanlaisen tilanteen läpikäynyt ja luulen tietäväni tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Toivottavasti jaksat olla kärsivällinen ja toivott. exäsi tajuaa antaa teille uuden mahdollisuuden!
Lämmöllä; Kohtalotoveri
saithan avopuolisoltasi rakkautta, kenties muutakin joita en ryhdy selvittelemään.
En myönnä että meidän vanhempiemme elintasoerot olivatkin perimmäinen syy lähtöösi. Olin rikkaasta suvusta ja sinä vaatimattoman bensakauppiaan tytär. Konkurssi häämötti aina takanasi. Emme suostuneet takaamaan vanhempiesi ottamaa lainaa liiketoimintaansa varten, emmekä muutoinkaan ryhtyneet velkaisen suvun auttajiksi. Kenties näin on hieman vapaampi hengittää kun ei ole ainakaan vanhempieni takaus, vanhenpiesi riesana!