Neliosaisen (yleensä) teoksen osista ns. 3.osa (vaikkei aina kolmantena esiintyisikään) heikentää monien teosten laatua. Lähes poikkeuksetta suuret säveltäjät ovat onnistuneet luomaan sävellystensä ääriosista mielenkiintoisia ja hitaista osista koskettavia, mutta usein varsinkin menuetot ja scherzot kalpenevat teoksen muille osille.
Räikeimpänä esimerkkinä on Beethovenin "kevätsonaatin" Op.24 scherzo, joka on käsittämättömän paljon kolmea muuta loistokasta osaa valjumpi. Mikä tämän simppelin "välisoiton" tarkoitus on? Toisena huutomerkkinä B:n "Eroica"-sinfonian Op.55 scherzo, joka häviää selvästi melodisesti ja tunnelataukseltaan tämän loisteliaan sinfonian muille osille.
Mozartin ja Haydnin tuotannossa puolestaan on koko joukko kaavamaisia ja latteita menuettoja. Haydn ansaitsee pisteet humoristisista ja kekseliäistä trioistaan etenkin sinfonioissaan (mitä variaatioita!) ja Mozartinkin menueton pelastaa usein trio (esim. useissa "tanssisarjamenuetoissa"). Kuunnelkaa vaikka Mozartin jousikvinteton K.515, "Dissonanssikvarteton" K.465 tai "Jupiter"-sinfonian K.551 menuetto ja hämmästykää, kuinka "mitäänsanomatonta" tuo musiikki on suhteessa muuhun ko. teokseen.
Toki löytyy täysin vastakohtaisiakin esimerkkejä, kuten Mozzen 40. sinfonian K.550, "Metsästyskvarteton" K.458 tai klarinettikvinteton K.581 täydellisyyttä hipovat menuetot ja Beethovenin vallankumouksellinen 9. sinfonian Op.125 fuugamainen scherzo... Brahms puolestaan räjäyttää pankin 3. sinfoniansa poco allegretolla eivätkä hänen muutkaan sinfonioiden 3. osat petä (ehkä, koska eivät ole scherzoja).
Kolmiosaiset teokset toimivat yleensä paremmin. Konserttojen "kolme tasavahvaa osaa" pitää kutinsa melkein aina ja esim. Mozartin kolmiosaiset sinfoniat: nro 27 K.199, nro 31 "Pariisilainen" K.297 ja etenkin nro 38 "Prahalainen" K.504 (todennäköisesti upein sävelletty 3-osainen sinfonia ikinä) ovat tasaisen vankalla pohjalla.
Räikeimpänä esimerkkinä on Beethovenin "kevätsonaatin" Op.24 scherzo, joka on käsittämättömän paljon kolmea muuta loistokasta osaa valjumpi. Mikä tämän simppelin "välisoiton" tarkoitus on? Toisena huutomerkkinä B:n "Eroica"-sinfonian Op.55 scherzo, joka häviää selvästi melodisesti ja tunnelataukseltaan tämän loisteliaan sinfonian muille osille.
Mozartin ja Haydnin tuotannossa puolestaan on koko joukko kaavamaisia ja latteita menuettoja. Haydn ansaitsee pisteet humoristisista ja kekseliäistä trioistaan etenkin sinfonioissaan (mitä variaatioita!) ja Mozartinkin menueton pelastaa usein trio (esim. useissa "tanssisarjamenuetoissa"). Kuunnelkaa vaikka Mozartin jousikvinteton K.515, "Dissonanssikvarteton" K.465 tai "Jupiter"-sinfonian K.551 menuetto ja hämmästykää, kuinka "mitäänsanomatonta" tuo musiikki on suhteessa muuhun ko. teokseen.
Toki löytyy täysin vastakohtaisiakin esimerkkejä, kuten Mozzen 40. sinfonian K.550, "Metsästyskvarteton" K.458 tai klarinettikvinteton K.581 täydellisyyttä hipovat menuetot ja Beethovenin vallankumouksellinen 9. sinfonian Op.125 fuugamainen scherzo... Brahms puolestaan räjäyttää pankin 3. sinfoniansa poco allegretolla eivätkä hänen muutkaan sinfonioiden 3. osat petä (ehkä, koska eivät ole scherzoja).
Kolmiosaiset teokset toimivat yleensä paremmin. Konserttojen "kolme tasavahvaa osaa" pitää kutinsa melkein aina ja esim. Mozartin kolmiosaiset sinfoniat: nro 27 K.199, nro 31 "Pariisilainen" K.297 ja etenkin nro 38 "Prahalainen" K.504 (todennäköisesti upein sävelletty 3-osainen sinfonia ikinä) ovat tasaisen vankalla pohjalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
>ja etenkin nro 38 "Prahalainen" K.504
>todennäköisesti upein sävelletty
>3-osainen sinfonia ikinä)
En minä osaa omia mietteitäni juuri paremminkaan sanoiksi pukea.
Muutenpahan vaan: muuan minulle ammatillisesti (ja siis rahallisesti eli "prahallisesti") tärkeä henkilö kantaa nimeä Alex. Ja on pahalainen nimenomaan prahalainen!