Kokemuksia, teiltä keillä on suvussa persoonallisuushäiriöisiä, tunnekylmiä ihmisiä? Pahimmassa tapauksessa olet ehkä kotoisin sellaisesta perheestä. En tee mitään tutkimusta, haluaisin vain itse tietää olenko sellaisesta.
Päällisin puolin kaikki "TIPTOP", asiat hoidettu, suoritettu, ei alkoholia tms. Mutta todella kylmää kuin Siperiassa, henkisesti. Nyt omassa perheessäni on alkanut tulla kaikenlaista ja ei voi olla tulematta mieleen, että lapsuudenaikaiset vähättelevät kokemukseni tulevat alitajunnasta?
Jostain luin vain että ehkä tällaiset kodit ovat persoonallisuushäiriöisiä? Kertokaa olenko jäljillä vai väärässä!
Ikää mulla on jo yli 35, eli en ole mikään lapsi enää.
Päällisin puolin kaikki "TIPTOP", asiat hoidettu, suoritettu, ei alkoholia tms. Mutta todella kylmää kuin Siperiassa, henkisesti. Nyt omassa perheessäni on alkanut tulla kaikenlaista ja ei voi olla tulematta mieleen, että lapsuudenaikaiset vähättelevät kokemukseni tulevat alitajunnasta?
Jostain luin vain että ehkä tällaiset kodit ovat persoonallisuushäiriöisiä? Kertokaa olenko jäljillä vai väärässä!
Ikää mulla on jo yli 35, eli en ole mikään lapsi enää.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Olen varmaan suunnilleen samanikäinen nainen kuin sinä ja monien vaikeuksien kautta (en suoranaisesti henk.koht. ongelmien vuoksi) olen joutunut vasta nyt kohdakkain saman ongelman kanssa. Se on kuin painolasti harteillani (ovat kyllä ihan oikeasti todella kipeät). Minun lapsuuden perheessäni äiti on ollut ja on edelleen "tyränni" ja hänen vanhentuessa tilanne on vain kärjistynyt. Olen ollut hänen vuokseen suorastaan pohjalla, henkisesti. En edes tiennyt miten surullinen ihminen voi olla, kun tajuaa kuinka sairaassa suhteessa on ollut omaan äitiinsä. Äidin tajutessa etten halua enää olla alistetussa suhteessa on ollut järkyttävät seuraukset. Minun "kiemurrellessani" syyllisyyksissä äitini on vain "laittanut pökköä pesään" siitä miten hän on tehnyt oikein ja minä olen tehnyt elämässäni ihan kaiken väärin. Minusta aika tunne köyhää. Olen tarvinnut paljon tukea ja terapiaakin, mutta nyt on alkanut olemaan jo helpompaa, kun olen vähitellen osannut päästää irti. Olisi ilo vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia, vaikka sähk.postin välityksellä, jos tahdot. Luulen, että meillä olisi toisillemme paljonkin annettavaa.
Visa Koiso-Kanttilan dokumenntielokuvan Isältä pojalle? Suosittelen.
Kirja, yms vinkit ovat aina tervetulleita.
Lähisukulainen hoitaa työnsä, ei juuri käytä alkoholia. Hän hoiti minua lapsena, ja jätti jäljet. Jo lapsena sain rankkaa arvostelua ulkonäöstä, ja hän asetti minut usein tilanteisiin missä minun olisi kuulunut käyttäytyä kuin aikuinen, ymmärtää häntä ja hänen ongelmia. Teki asioita mitkä myöhemmin katsottiin terapeuttien taholta suoraksi lapsen hyväksikäytöksi. Sukulaisella itsellään ei minkäänlaista huonoa omaatuntoa, kaikki tapahtunut oli muiden syytä (jopa minun silloin lapsen). Ei koskaan ole nähnyt minkäänlaista vikaa omissa toimissa, arvostelee muita selän takana todella julmin sanoin ja hakee omia etujaan koko ajan muiden tunteista piittaamatta. Pakkomielteenomaista huomionhakua miehiltä, toisaalta haukkuu kaikki entiset kumppanit.
Katkoi välit minuun, kun uskalsin sanoa vastaan. Oli itseasiassa helpotus lopulta.
Kyllä meitä on, just niin kuin kuvasit: Kaikki NIIN kunnossa, ei viinaa, ei musiikkia, ei tanssia, ei iloa, ei lämpöä, ei kehuja, ei haleja, ei kannustusta. Pakkosiivousta, pakkosukulaisia, pakkoharrastuksia, pakkomielteitä. Mykkäkoulua, päättele-itse-miksi-olen-vihainen, syytöksiä, vähättelyä.. Lista on loputon.
Todella vaikea on ollut kasvaa rakastavaksi ja rehelliseksi ihmiseksi, mutta kyllä se onnistuu. Pitää vain päättää, että haluaa kohdella muita ihmisiä eri tavoin, kuin itseä on kotona kohdeltu. Jos mykkäkoulu otti päähän, sano itse suuttuessasi asiat samantien (mutta asiallisesti). Jos ulkonäön vähättely otti päähän, kerro toisille, miten he kukoistavat. Jos jäit ilman tukea, muista auttaa ja ohjata esim. lapsiasi. Tsemppiä, kyllä se siitä!
Ai niin, varaudu siihen, että vanhempiesi esim. dementoituessa saat alkaa kuunnella samaa törkyä ikävän suoraan tyyliin, itse kuulin juuri toiselta vanhemmaltani, ettei minun olisi pitänyt koskaan syntyäkään ja olen pilannut hänen elämänsä, koska hänestä piti tulla taiteilija (bullsh..) No olinhan sen jo tajunnut ihan pikkulapsena jollain tasolla, mutta niin se vaan vieläkin kirpaisi.
Tuo muuten on totta ja vasta edessä!
Miten sellaisessa jaksaa sekoamatta? Varsinkin kun veljet ovat myös enempi tai vähempi "outoja" lintuja? Kuka repii ja kenen tukan päästä?
Välillä olen niin väsynyt, että haluaisin ostaa äidilleni, vaikka joululahjaksi kuulennon.... ilman paluulentoa. Ainoa esto siihen on raha :(. Se on kyllä totta, kun hänkin on vanhentunut jutut ovat tulleet vaan raaemmiksi. Suuttuu, kun en kuuntele vaan häivyn kuukausiksi ja sitten valittaa, että kyllä on taas ottanut nokkiinsa yms. Sitten soittaa ja haukkuu ensin esim. hullun sen ja sen sukulaisen ja sen jälkeen ihmettelee miksen ole käynyt. Siinä välissä on ehtinyt haukkumaan minua esim. omalle lapselleni ja puhellut sille ties mitä hullutuksia. Sattuu olemaan sellaiset välit lapseni kanssa, että tieto tulee minullekin, vaikka en välttämättä haluaisi tietääkkään kuinka paska olen. Se on syönyt itsetuntoa ja nyt yritän korjailla mitä korjattavissa on. Tunnen välillä olevani kuin vankilassa, henkisessä sellaisessa. Haluaisin, että olisin niin tunteeton etten tuntisi pettymystä, surua ties mitä tunteita äitini takia. Voisin vain unohtaa, mutta se on kai sellainen suhde josta ei pääse ihan kokonaan irti, vaikka haluaisi. Sitä olisi niin kovasti toivonut, että kaikki olisi mennyt toisella tavalla. Äiti olisi pysynyt tukena ja minä tarvittaessa hänelle. Ei onnistu, hän on Marssista ja minä ties mistä.
Tuo muille (naapurit, sukulaiset, työkaverit) haukkuminen kuuluu taudin kuvaan, jo ennen sitä dementoitumista.
Muut kehuvat lastensa asioita, mutta tällainen vanhempi haukkuu ja vähättelee. Ja jaksaa kyllä mahdolliset epäonnistumiset sanoa moneen kertaan koko suvulle!
Tällaisia persoonallisuus häiriöisiä kylmiä koteja taitaa olla Suomessa paljon. Jostainhan korkeat itsemurhaluvutkin tulevat! Sama p**ska siirtyy sukupolvelta toiselle.
Mitä kauempana asuu, se on yksi helpotus.
Etäisyyden ottaminen ja sen etäisyyden säilyttämine on ainoa näitä sekopäitä vastaan tepsivä "lääke". Se myös pelastaa uhrin mielenterveyden.
Mikään muu ei auta, ei lääkkeet, ei terapia, ei hyvä tai huono käytös. Siis kertakaikkiaan ei mikään.
Olen kodista jossa luultavasti (ei tiettävästi ole diagnosoitu) on persoonallisuushäiriö molemmilla vanhemmilla. Äitini oli aina kylmän tunteeton. Itse hän koki vahvoja tunteita laidasta laitaan hyvinkin jyrkästi, mutta oletti että muilla ei ole tunteita lainkaan. Isäni taas oli ikuinen uhmaikäinen kiukutteleva itsekäs lapsi, tyyliin kaikki mulle tänne ja heti tai muuten raivostun.
Isä katsoi että mitkään säännöt ei häntä koske (mutta poliisien ja muiden edessä esitti kuitenkin aivan muuta) ja äiti taas oli mielestään parempi ihminen kuin kukaan, ja siksi sääntöjen yläpuolella. Kotona ilmapiiri oli aina välinpitämätön ja tosiaan aika kylmä. Tai sitten suorastaan tunsi raivon väreilevän ilmassa, odottamassa vain sitä milloin isä saa seuraavan raivokohtauksen. Sekä isä että äiti välittivät vain itsestään ja myötätuntoa oli ihan turha odottaa. Silloin kun paikalla oli ulkopuolisia ihmisiä (sukulaisia, poliisit, sosiaalityöntekijät, tms) molemmat vetivät ihan erilaista roolia, sellaista huolehtivaisen vanhemman roolia. Oikein hämmästytti itseänikin että kuinka ne noin hyvin osaavat olla ja sanoa juuri oikeat asiat. Ulospäin itseasiassa luultiin (esim. koulussa) että vanhempani olivat ylisuojelevaisia ja huolehtivat liikaa.
Minunkin koti oli alkoholiton ja asuttiin omakotitalossa, eli päällepäin aivan normaali kahden työssäkäyvän vanhemman perhe. Luultavasti minä näytin ulospäin kaikkein ongelmallisimmalta, sillä aloitin varhain seksielämän, sain itseni 13 vuotiaana poliisin kirjoihin, tulin raskaaksi ja sain keskenmenon ja sitten tulivatkin huumeetkin mukaan. En usko että vanhempiani minun nuoruuden sekoiluni paljon koskettivat, paitsi ehkä häpesivät minua. Tosin vanhempani häpesivät minua jo ennen sekoilujeni alkamista.
Ikävä asiahan on se, että tunnekylmästä ja suorastaan vihamielisestä lapsuuden perheestä jää aina vammoja. Niin kävi minulle, vaikka luulin että olin saanut asiat lakaistua piiloon mieleni maton alle. Siellä maton alla ne vain jatkaa vaikuttamistaan. Parempi käsitellä ne kuin kieltää. Se että omat vanhemmat vihaavat lastaan on lapselle aivan tavaton taakka. Lapsena että aikuisena. Kannan vieläkin kaunaa vanhempiani ja sosiaalityöntekijöitä kohtaan. Pyysin tulla huostaanotetuksi ja minusta teki ilmoituksen kun olin 13v silloinen poikaystäväni (aikuinen mies tosin), mutta jäin asumaan kotiin. Käytännössä asuin aika paljon poikaystävilläni, kunnes muutin omilleni.
Molemmat vanhempani ovat kotoisin hyvin omituisista perheistä, varsinaisista ongelmapesäkkeistä. He varmaan vain siirsivät ongelmaa eteenpäin. Toivon että se pysähtyy minuun enkä itse jatka sitä eteenpäin. Tuskin jatkan koska olen erilainen kuin vanhempani ja näen tilanteen selkeästi sellaisena kuin se on. Minun on vaikea uskoa sellaista tunnekylmyyttä mitä kotona näin. Itse en pystysi edes ventovieraita lapsia niin kohtelemaan.
Se kodinmalli mitä minä nykyään noudatan, tulee pitkälti entisiltä (etenkin yhdeltä) poikaystävistäni. Jos minä saan lapsia, en tiedä vielä miten minä heille selitän omaa lapsuuttani. Ehkä en mitenkään.
Minun omat lapseni ovat itse nähneet oman tilanteeni ja ilman mitään selityksiä ymmärtäneet näkemänsä. Ihmetelleet joskus mummon käytöstä ja sitä, että miksi me emme koskaan mahdu "mummolan jouluun"..?
"Naamiona terve mieli", tajusin vasta selvästi, miksi sisareni vei minulta energiaa, miksi hänen lähellään on aina paha olla.
Hän, tuo sisar, on aina ollut varsinkin vanhempien ihmisten mielestä kelpo kansalainen, mutta kun, tai jos hänet päästää "iholle", saa kokea, että kysymyksessä on alistava, itsekäs, äärimmäisen vallanhimoinen ja manipuloiva ihmistyyppi.
Valitettavasti havaittuaan asian, on jo myöhäistä. Sisareni on saanut kuristusotteen ihmisestä ja käyttää häntä häikäilemättä hyväkseen. Hyväksikäyttö on toisen ihmisen tahdon murtamista, omia, taloudellisia tarkoitusperiä varten. Sisarellani on paljon uhreja, mutta itse en kuulu niihin, sillä tiedän ja tunnen hänen kovuutensa ja kylmyytensä, joka on naamioitu auttamishaluun, huolehtimiseen ja kunnollisen tarmokkaan ihmisen naamion taa.
Kovuus ja kylmyys eivät ole sama asia kuin vahvuus ja lujuus. Sisar on yksin avuton ja tumput suorana, hänellä täytyy olla aivopesemiensä ihmisten kannustajajoukko tukenaan.
Persoonallisuushäiriöisen luonnekuvaan voi tutustua googlettamalla: "narsistien tuki ry"
Suosittelen! Samoin suosittelen kanssakäymisen minimoimista henkilön kanssa, joka häpeämättä, tuntematta vähäisimpiäkään omantunnon syytöksiä kääntää asiat päinvastaisiksi kun ne ovat.
"Narsistien uhrien tuki ry" on sen pitkän, erittäin valaisevan sivun nimi.
Kannattaa lukea esm. oikeassa reunassa olevien henkilöiden kuvaukset luonnehäiriöisen ihmisen tavasta kohdata lähimmäisensä.
Olen nähnyt kuinka yksi häiriintynyt voi sairastuttaa koko perheensä. Sisareni perheessä ei ole ketään henkisesti tasapainoista, vaikka ulkoinen kuva, kulissit, pidetään, ainakin yritetään pitää pystyssä.
Myös hakusanoilla "Sam Vaknin" löytyy hyvä suomenkielinen tiedosto,jossa koottuna narsistien keskeisimmät ominaisuudet. Ihan vaan tiedoksi.
tuon, mitä sanoit. Oma sisar on ihan samanlainen. Ilkeys tuntuu olevan hänelle elämäntyö. Olen katkaissut välit häneen kokonaan.
Löytyy toinenkin sivu, googlettamalla sanaa rajatilapersoonallisuus. Tein sen, oman sisareni käyttäytymisen 'inspiroimana'. Lähetin hänelle linkin, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut.
Luin linkistä. Mulla tämmöinen miniä (pahimmasta päästä, sekakäyttäjä, agressiivinen jne...), työkaveri, isäni, ent. aviopuoliso. Onhan minua Narskut potkineet ! Nyt ymmärrän heidän käytöksensä 100 %, olenkin kovasti asioita ihmetetllyt. Narsku on vaarallinen !
Kuulkaahan nyt tähän ketjuun osallistuneet.
Ensiksikin: Ei kaikki omituinen tai patologinen käytös johdu narsisimi-nimisestä persoonallisuushäiriöstä. On olemassa kymmeniä muita persoonallisuusrakenteita, jotka tuottavat mitä merkillisimpiä ilmiasuja.
On totta, että patologinen käytös siirtyy sukupolvelta toiselle. Näin on. Nyt vain on saatu asioista enemmän tietoa ja niistä on alettu puhua. Siksi psykologien, psykiatrien ja muiden terapeuttien vastaanotot pursuilevat asiakkaita.
Täytyy muistaa, että nämä patologiset perheet tuottavat AINA myös omalla tavallaan patologisia lapsia. Eli siis kaikki ketjun kirjoittajat ovat omalla tavallaan haavoittuneita (myös minä) ja omaavat jotain patologisisa piirteitä persoonassaan, ovatpa ne sitten minkälaisia tahansa. On siis syytä katsoa peiliin, vaikka kokeekin olevansa uhri. Uhrejahan ovat myös vanhempamme olleet.
On paljon hyvää kirjalisuutta. Ketjussa mainitut ovat hyviä, mutta ei yhden teoksen lukeminen avaa koko skaalaa eikä ratkaise ongelmia. Terapiaakin tarvitaan.
Hyvä kirjallisutta patologisista perheistä tuleville ovat Tommy Hellstenin teokset. Vaikka hän on kasvanut alkoholisti perheessä, ovat kirjoissaan esille tuodut jutut sopivia KAIKILLE ei-toimivissa perheissä kasvaneille. Tämän hän toteaa itsekin.
Sitten on se suomalinen häpeä. Siitä on kirjoittanut Ben Malinen: "Häpeän monet kasvot".
Valtavaara puolestaan puhuu liiasta kiltteydestä teoksessaan "Kiltteydestä kipeät".
Furmanin "Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" avaa myös näitä patologisen perheen kuvioita.
Ratkaisua ja helpostusta uhreille taas tuo mm. Saariston "Taikasanat - eli miten antaisin anteeksi".
Huuskon "Hallintaa vai huolenpitoa" tuo esiin niitä piirteitä, joita patologinen perheyhteisö meissä uhreissa synnyttää.
Ja niille, jotka haluavat kristillistä näkökulmaa mukaan toipumisprosessiinsa suosittelen Seppo Jokisen koko tuotantoa.
Eiköhän tästä selvitä :-)
Tosin et kuitenkaan taida olla koulutukseltasi
psykologi, mutta asioista voi tietää, vaikkei olisi "asiantuntijan" koulutusta saanutkaan.
Ei kaikki ihmisen kummallisuudet ja vaikea käytös todellakaan aina johdu narsismista, eikä välttämättä edes muusta persoonallisuushäiriöstä, sillä luonneskaala on niin laaja, ettei ihmistä voi pitää sairaana, vaikka hänellä olisi kuinka kummallisia käyttäytymistapoja. Jotkut ovat kiivaita luonteeltaan, jotkut epäluotettavia, uteliaisuus ja saamattomuus ärsyttää henkilöitä, jotka eivät itse välitä tietää kaikkia lähimmäistensä asioita. Energiapakkaus kyllästyy saamattomaan ja "viiveellä" toimivaan sukulaiseensa tai ystäväänsä.
Omalla kohdallani oli (on) todellakin kyseessä narsistista luonnehäiriötä sairastava ihminen. Siksi mainitsin kirjan "Naamiona terve mieli", sillä niin hyvin sisareni todellinen luonne naamioituu tarmokkuuden, avuliaisuuden ja muista välittämisen taakse.
Uhrikseen joutunut huomaa ennen pitkää olevansa koukussa. Hän saa kuulla kuinka ei tulisi toimeen ilman" auttajaansa", hän kokee oman tahtonsa murenevan, kokee olevansa onneton ja ahdistunut, mutta alistuu yhä edelleen olemaan aivopesun kohteena. Hänen suhteensa entisiin ystäviin katkeavat, sillä persoonallisuushäiriöinen henkilö saa jatkuvilla valheillaan ja manipuloinnillaan uhrinsa uskomaan melkeinpä mitä tahtoo hänen uskovan. Uhrikin sairastuu: Hän alkaa puhua häiriintyneen sukulaisensa suulla, haukkuu henkilöitä, joita häenet on manipuloitu haukkumaan, puhuu täysin tuulesta temmattuja asioita totena jne.
Sain vuosikymmenet seurata narsistisen , voittamattoman, aina oikeassa olevan siskoni tapaa hallita lähipiiriään. Naamio oli kauniisti rakennettu - kaikki tapahtui hyvää tarkoittavan äidin, vaimon ja tyttären taholta hänen lähimmäisensä parhaaksi, vaikka kyseessä oli häikäilemätön vallan käyttö ja oman henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu. Aiheutettuaan uhrilleen vaikka kuinka suurta ahdistusta, sisareni ei tuntenut, eikä tunne pienintäkään omantunnon tuskaa. Hänen omatuntionsa on vaiennut, ja kun muistelen lapsuuttamme, niin luulen, ettei hänellä ole omaatuntoa koskaan ollutkaan.
Siksi suosittelisin vielä yhtä kirjaa henkilöille, jotka kärsivät alistussuhteessa elämisestä luonnevikaisen ihmisen kanssa:
"Ilman omaatuntoa", kirjoittanut Robert D Hare.
P.S Kun esitin alussa epäilyni, että psykologi - nimimerkkiä käyttänyt ei taida oikeasti olla nimimerkkinsä mukaan psykologi, niin perustan epäilyni ammattinimen väärin kirjoittamiseen.
Sanan toiseksi viimeisessä tavussa käytetään vain yhtä O - kirjainta. Kirjoituksen sisältö oli kuitenkin selkeä ja asiallinen ja se on tärkeintä, sillä koska kirjoitamme anonyymeina, niin minäkin voisin ola todellisuudessa vaikkapa " veli, joka selvisi." :))))
www.narsistienuhrientuki.info
Narsisti on eri asia kuin aloittajan tarkoittanut persoonaallisuushäiriöinen sukulainen.
Onhan narsistisuuskin p. häiriötä mutta oma "taiteen lajinsa".
tunnekylmä, itsekäs ja itseään muita parempana pitävä saattaa olla persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka pohjimmiltaan rakastaa vain sitä mielikuvaa, minkä on luonut. Kuvaa erinomaisesta, menestyvästä henkilöstä, jonka lapsetkin menestyvät paremmin kuin muiden.
Se on heijastuma, peilikuva, minkä henkilö näkee, kun haluaa nähdä, vaikka totuus olisi aivan toisen lainen.
Narsisti on pettäjistä ovelin. Hän luo mielikuvia, joita saa muutkin uskomaan, aina siihen asti kun kupla puhkeaa, "lähteen veden pintaa liikuttaa tuuli."
Narsistillahan näyttäisi olevan tunteita, mutta valitettavasti kielteisiä. Hän ei helli lapsiaan, hän käskyttää puolisoaan(tohvelisankari miehenä)Kateus ja pahansuopuus kuuluvat narsistin luonnekuvaan. Vain hänellä saisi olla asiat hyvin, vainhän saisi omistaa kaiken parhaan. Etuoikeutettua asemaansa hän ei kykene kosaan kysenalaistamaan, vaikka muilla on täsmälleen samat oikeudet kuin hänellä. Muut vain ovat arvottomampia, eikä heillä pitäisi olla mitään syytä valittaa, vaikka persoonallisuushäiriöinen narsisti kävelee yli, lyttää kotona ja työpaikalla, etuilee mahdollisessa perinnönjaossa ja on kaikessa suvereeni voittaja - valloittaja.
Tunnistettuaan häiriytyneen, puoliso ja muut läheiset ovat jo ansassa. Vain rohkea irtiotto auttaa tilanteessa. Silloin kuitenkin voi varautua narsistin uskomattomiin valheisiin, joita hän levittelee heille, jotka on saanut (armollisesti hyväksynyt) ystävikseen.
Kokemuksesta tiedän, että narsisti on peto.
Saman tiedän minäkin ja kokemuksesta. Aivan uskomattomia vaiheita on tullut elettyä.
Jos joku toinen kertoisi, saattaisin arvella, että kertoja valehtelee tai että hänellä on vilkas mielikuvitus, mutta omalla kohdalla ei voi muuta kuin elää läpi kaikki kauheudet ja kummallisuudet,joita persoonallisuushäiriöinen naristi saa aikaan.
taidetaan tarvita. Tässäkin keskustelussa on mainittu luonnevika, persoonallisuushäiriö, rajatilapersoona ja narsisti - kaikki tarkoittamassa samantapaista ihmistyyppiä. Puuttuu vai psykopaatti. Mikähän lie se virallinen termi nykyään, vai onko sitä? Oma suomenkieleni on alkanut rapistua, kun olen asunut kaukana suomenkielisestä ympäristöstä niin kauan.
Samaan ruokapöytään ei näitä kahta voi istuttaa. Ja teki mitä teki, haukut tulee molemmilta... Elämä on ihanaa.
Lapsuuden perheessäni oli tosiaan ulospäin kaikki ok, ei alkoholia, siistit paikat ja perheen jäsenet hymyileväisiä ja kohteliaita vieraille.
Oikea elämä oli kuitenkin jotain ihan muuta. Isä haahuili omissa sfääreissään eikä ottanut mitään kantaa mihinkään. Äiti ei sallinut lasten näyttää negatiivisia tunteita, vallankin minun, ainoan tyttären piti aina olla iloinen. Ikävistä asioista puhuminen oli "hourimista" , so. erittäin tuomittavaa. Äiti käytti myös vähättelyä ja vertailua muihin, fiksumpiin lapsiin, tehokkaana kasvatuskeinona. Vanhin poika teki pikkusiskolle vuosikaudet henkistä, ruumiillista ja seksuaalista väkivaltaa eikä kukaan tietysti "huomannut" mitään. Tyttö eli jatkuvassa pelossa. Nuorin poika reagoi olemalla pienestä pitäen hyvin kyyninen.
Luojan kiitos olen jo viisikymppinen ja selviytynyt lapsuudestani, kiitos terapian, ystävien ja varsin värikkään irtioton tästä ihanneperheestä.
Loppuporukka kuulemma jatkaa naamioleikkiään, tosin yhden jos toisenkin naamari on vinossa ja joltain jo pudonnut kokonaan.