Aika sekava tilitys, mutta ei tässä osaa ajatella enää itsekään järkevästi...
Kertokaa nyt kokeneemmat, voivatko aikuisiällä olevat lapset (30 ) parantaa avioeron partaalla olevien vanhempiensa tilannetta, vai tarkoittaako puuttuminen välien katkeamista? Vinkkejä auttamiseen?
Olen todella huolissani vanhempieni jaksamisesta (55 ). Vanhempieni yhteiselämä on vuosikaudet ollut rankkaa, mutta etenkin viimeiset 1,5 vuotta ovat olleet aikamoista nuoralla tanssimista.
Äitini sairastuminen vajaat pari vuotta sitten alkoi tehdä tilanteesta päivä päivältä kamalamman, onko kyse kuolemanpelosta vai mistä, en tiedä. Lääkkeetkin varmasti pahensivat tilannetta osaltaan. Myös meillä kaikilla lapsilla on ollut erityisen hankalaa hänen kanssaan sairastumisen jälkeen. Lopulta tilanne ajautui siihen, että äiti halusi erota ja jättikin vuosi sitten kesällä eropaperit, mutta ei vienyt asiaa loppuun asti. Kuitenkin hän vetoaa aina riidan tullen siihen, että olisi pitänyt viedä asia loppuun asti. Törkeää kiristystä!
Isä ei eroa halua, mutta hänelle, perheen tukipilarille, on tullut jo niin paha olo, että olen erittäin huolissani hänen jaksamisestaan. Hänenkin terveytensä on nyt alkanut reistailla, koska hän on paennut kotona vallitsevaa ahdistavaa tunnelmaa työn pariin, mitä kroppa ei kestä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on myös sanonut olevansa masentunut; mies, joka ei muutenkaan puhu tunteistaan, on kertonut minulle asioita, joita on vaikea uskoa todeksi. Äiti puolestaan ei ole koko aikana sanallakaan viitannut eropapereiden jättämiseen tai siihen, minkälaista heidän arkensa on - mykkäkoulua, nälvimistä ja isän alistamista, mitättömistä asioista raivostumista. Sairaanakaan on turha odottaa vilpitöntä huolenpitoa. Päinvastoin, hän ylläpitää kyläillessä sellaista kulissia, että jos isä ei meille lapsille uskoutuisi, niin emme me kyllä osaisi mitään epäilläkään.
Äiti on ilmaissut haluavansa elää itselleen, eikä muille, niin kuin tähän asti. Jotenkin tuntuu siltä, että hän ihannoi aikoinaan sinkkuelämääni pienessä yksiössä, ikään kuin romantisoi sitä. Minulle aika ei hääviä ollut. Hän ei ole koskaan elänyt yksin, eli ei ymmärrä sen kääntöpuolta. Isässä on kaikki viat, ja äiti kuvittelee ilmeisesti vaihtavansa johonkin isän vastakohta-namupalaan. Tekisi mieli ravistella äitiä ja pudottaa maan pinnalle, kertoa muutama yksinäisen elämän ja nykypäivän tosiasia. Meitä lapsia ja lapsenlapsia äiti näkee pitkälti sen vuoksi, että asuu isän kanssa vielä samassa osoitteessa. Kommunikointi on kuitenkin vaikeaa. Välit ovat sen verran koetuksella vähän väliä, että niiden katkeaminenkaan ei ihme olisi.
Tässä aletaan olla siinä pisteessä, että en ihmettelisi, jos isä panisi stopin asialle ja eropaperit vireille. Tällaista toimintaa ei voi kukaan jaksaa. Tilanne on ollut niin tulehtunut niin pitkään, että en tiedä, voiko sitä saada rauhoittumaan millään parisuhdeterapialla tai avioliittoneuvonnalla. En tiedä sitäkään, suostuisivatko he menemäänkään. Isä ehkä. Suunnittelin jo parisuhdeterapiaa heille joululahjaksi, mutta se saattaisi merkitä välien katkeamista äitiin. Hän mitä luultavimmin loukkaantuisi verisesti. Toisaalta terapia voisi olla ainoa keino saada heidät keskustelemaan asiallisesti.
Jos jollakulla on hyviä kokemuksia tai vinkkejä parisuhdeneuvonnasta Tampereen lähistöllä, kertokaa ihmeessä.

Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoituksesi olisi voinut olla minun kirjoitukseni kauan sitten. Olin aina isän tyttö. Äitini riehui ja piti ääntä, isä oli hiljaa. Äitiä olikin helppo pitää syntipukkina kaikkeen.
Vasta vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paha olo äidillä oli avioliitossaan. 30 vuoden avioliiton jälkeen äiti sitten otti ja erosi. Eron jälkeen isä romahti ja oli psykiatrisessa sairaalassa masennuksen vuoksi kuukauden päivät.
Äiti muuttui hiljalleen toisenlaiseksi ihmiseksi. Äiti alkoi voida hyvin. Ja kun hänellä ei ollut enää huonoa avioliittoa viemässä elämänenergiaa, hänellä alkoi olla voimia antaa jotakin lapsilleenkin.
Älä sinäkään puutu vanhempiesi asioihin. He selvittävät asiansa niillä edellytyksillä, mitä heillä on. Kun sinullakin tulee enemmän elämänkokemusta, ymmärrät, että kahden ihmisen avioliittoon tai -eroon ei ole kenelläkään ulkopuolisella (lapset ovat avioliiton ulkopuolella) mitään sanomista - ei mitään.
ap:n pitäisi vain tukea kumpaakin vanhempaansa ja yrittää kestää, koska hän on kummallekin vanhemmalle varmasti yhtä rakas, vaikka he ehkä nyt eivät sitä aina jaksa ilmaista.
Älä sotkeudu heidän väleihinsä. Mikäli et aina jaksa katsoa tilannetta, niin ota kumpaakin vähän etäisyyttä, niin kyllä tilanne rauhoittuu osaltasi taas vähän ja jaksat myöhemmin paremmin.
Jokainen elää omaa elämäänsä ja tekee omat valintansa, myös virheensä. Sinä et voi elää vanhempiesi elämää heidän puolestaan. Läheltä on aina hankala auttaa, asiaan sotkeentuu niin paljon muutakin, yhteistä menneisyyttä, sitä mitä on joskus sanottu tai tehty jne. On riski, että välit palavat kokonaan.
Toisaalta ymmärrän, että sinulla on tunne, että sinun pitää tehdä jotakin. On raskasta vain katsoa sivusta ja kuunnella milloin toisen, milloin toisen osapuolen tilityksiä. Vilpittömästi haluaisi auttaa.
Varmaan on niin kuin epäilet, että äitisi pitää elämäänsä jotenkin elämättömänä ja kuvittelee ruohon olevan vihreämpää aidan takana ts. jossakin on hänelle jotain parempaa tarjolla. Voi olla että on, voi olla että ei. Mielestäni äitisi toimii epäreilusti. Se että hän vatvoo eroajatusta edestakaisin ja palaa teemaan aina riidan tullen on isäsi kannalta kohtuutonta. Äitisi pitäisi vain tehdä päätöksensä ja sitten elää sen kanssa ja lopettaa läheistensä kiusaaminen.
Lahjakortti pariterapiaan kuulostaa vähän liian provosoivalta. Eikö lahjan pitäisi olla jotakin hyvää mieltä tuottavaa ;) Jos olisin sinä, koettaisin ihan vakavasti ja rakentavasti sanoa vanhemmille, että olen huolissani ja toivon, että he hakeutuisivat ammattiauttajalle saamaan selkeyttä omaan tilanteeseensa ja omiin ajatuksiinsa. Kyllähän äitisi pitäisi tajuta, ettei hän voi näinkään jatkaa. Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset ovat varmaan hyviä paikkoja. Toinen vaihtoehto on yksityinen terapia, joka on kuitenkin kallista. Terapeutteja löytyy esim. Perheterapiayhdistyksen sivuilta.
Riippuu paljon siitä kuinka paljon yleensä teidän perheessä on toistenne asioihin puututtu. Periaatteessa ongelma on vanhempiesi, mutta kriiseissä usein läheisistä saa tukea. Ehkä omalta kohdaltasi voisit pysyä läheisissä väleissä kumpaankin, kuitenkaan tuputtamatta omia mielipiteitäsi erosta tai estämällä heitä eroamasta. Ongelmahan on jossain muualla. Jos jommalla kummalla tulee mitta täyteen toista, ajattele, että hän tosiaan voi tuntea ja ajatella niin. Ole tukena joka tapauksessa, sillä eropäätös on tekijälleenkin raskas. Jos ihmisellä on joku tukena kun elämä on liian raskasta, niin silloin ihminen paremmin sietää stressitilanteita. Eli ehkä ero ei olekaan niin ajankohtainen ratkaisu. Jos rakastat vanhempiasi (etkä itseäsi) kuuntele heitä ja tue heitä. Omien mielipiteiden tuputtaminen on itsekästä. Mielipiteet voi joskus kertoa, mutta ne eivät saa olla auttamisesi ehto.
Ymmärrän sun viestin hyvin.
Kyse on puhuttomaadusta ja siitä ,ettei isäsi uskalla ottaa ongelmia esille.Sinä olet se henkilö,johon isäsi luottaa. Keskustele ensin isäsi kanssa ja yritä tukea häntä. Sä soitat äidillesi ja keskustelet hänen kanssaan,kun hänelle se sopii. myöhemmin sä keskusteletheidän kanssaan kolmisin,niin todellinen syy paljastuu.Elämä on ihanaa,kun sen oikein ymmärtää.
voin kertoa, että joskus on paikallaan aikuisten lasten puuttuminen vanhempien suhteeseen. Olin itse niin jumittunut tilanteeseen, etten enää jaksanut tehdä asialle mitään, todella uupunut. Avioliitossani oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Valtataistelua puolin ja toisin. Sitä kesti yli 30 vuotta. Lapset alkoivat keskustella erosta (sitä ennen oli käyty monet perheterapiat läpi)kanssani ja vähitellen aloin tajuta mikä tilanne oli. Exän kanssa tilanne kärjistyi kerran sitten lopullisesti ja tyttäreni tuli kotiin ja sanoi että nyt äiti et enää tänne jää. Molemmat lapset ilmoittivat olevansa kummankin tukena tilanteessa ja siitä sain voimaa lähteä. Päivääkään en ole katunut päätöstäni. Ennen kaikkea olen kiitollinen lapsilleni, että elämäni on nyt elämisen arvoista. Samoin exäni voi paremmin.
En tiedä ymmärtääkö tästä sekavasta selityksestä sitä tarkoitusta. Eli siis monta kertaa on niin sokaistunut ja väsynyt siihen omaan tilanteeseen ettei pysty tekemään asioille mitään ennen kuin joku toinen "herättelee" näkemään ulkopuolisen silmin. Ja harvoin sitä kukaan vieraskaan tekee, ehkä ystävät.
Koin vähän saman tapaista kuin sinä, että lapsilla katkesi pinna mun ja exän riitoihin. Niitä oli jatkunut usean vuoden. Lapset alkoi toivoa meidän eroa. Tyttö on sellanen isin tyttö ollut aina ja hän sanoi että hän ymmärtää hyvin jos erotaan. Pojan koulunkäynti oli alkanut kärsiä pahasti riidoista kun hän ei voinut tehdä aina läksyjäkään kotona. Ei siinä ilmapiirissä viihtynyt kai kärpäsetkään. Mutta sitten kun oltiin erottu ja minä tapasin uuden naisen, niin sitten lapset alkoi kiukutella. Ne ei hyväksynyt että olisin onnellinen. Niiden piti vain saada kotirauha ja siitä syystä heidän äiti ja minut asumuseroon. Nyt on kolme vuotta odoteltu että lapset ymmärtää ettei vanhemmat elä yksistään niitä varten. Me ollaan kyllä aina kaikessa älyttömässäkin lasten tukena mutta heiltä ei ymmärtämystä löydy.
...voi auttaa ratkaisevasti eropäätöksen teossa. Omat aikuiset poikani totesivat erosta kuultuaan: "Ai te eroatte. Miksi vasta nyt?". Jos he olisivat ilmaisseet mielipiteensä näin suoraan oma-aloitteisesti jo aikaisemmin, eropäätöksen tekeminen olisi ollut helpompaa ja käynyt nopeammin. Ulkopuolinen läheinen ihminen näkee selkeämmin missä mennään.
Ja ero on ollut todella hyvä päätös. Meidän molempien elämänlaatu on kohonnut ratkaisevasti. Ehkä myös poikien.
Kiitos avartavista ajatuksistanne!
Kirjoitukseni taisi antaa ymmärtää, että ero olisi mielestäni pahinta, mitä voisi tapahtua, ja että olisin isin tyttö, jonka täydellisessä maailmassa avioeroja ei tule. Näin en kuitenkaan ajattele, vaan näen sen varteenotettavana keinona molempien vanhempien parempaan oloon - ajan kuluessa. Onkohan edes muita vaihtoehtoja... Tietenkin toivoisin, että jonkinlainen sopu saataisiin aikaan ennen sitä; riidoissa eroaminen vain pahentaa muutenkin vaikeaa tilannetta.
Tällaisina asiat eivät kuitenkaan voi jatkua enää pitkään, enkä tiedä, saavatko vanhempani tulehtuneeseen tilanteeseen tolkkua kaksin. Taidan (myös varteenotettavien neuvojen vastaisesti) yrittää kerätä rohkeutta ja ehdottaa ammattiapua, senkin uhalla, että annan käytännössä katsoen vanhemmilleni samalla oikeuden puuttua omaan avioliittooni.