vaimona tässä taas ihmettelen missä mennään.
Miehelläni on tapana suuttua ensin jostain "oikeasta asiasta" - muttei paljasta sitä, sitten muutaman päivän päästä suutahtaa jostain näennäisestä pikkuasiasta ja sanoo sitten tosi ilkeästi.
Riitaa ei varsinaisesti ole, ei se suostu puhumaan, jos yritän selvittää asiaa, käskee pitää turpani kiinni. Itse pitää mykkistä vaikka kuinka kauan, eikä varmasti tee sovinnon elettä ja minun pitää sovitella ja kerjätä.
Eilen vain tuli sellainen olo etten jaksa enää, jospa annankin mököttää vaikka maailmannapaan?
Miksi minun pitää pyydellä anteeksi -oli syy minussa tai sitten ei, ja niellä loukkaukset ilman anteeksipyyntöä?
En vain jaksa enää.
Miehelläni on tapana suuttua ensin jostain "oikeasta asiasta" - muttei paljasta sitä, sitten muutaman päivän päästä suutahtaa jostain näennäisestä pikkuasiasta ja sanoo sitten tosi ilkeästi.
Riitaa ei varsinaisesti ole, ei se suostu puhumaan, jos yritän selvittää asiaa, käskee pitää turpani kiinni. Itse pitää mykkistä vaikka kuinka kauan, eikä varmasti tee sovinnon elettä ja minun pitää sovitella ja kerjätä.
Eilen vain tuli sellainen olo etten jaksa enää, jospa annankin mököttää vaikka maailmannapaan?
Miksi minun pitää pyydellä anteeksi -oli syy minussa tai sitten ei, ja niellä loukkaukset ilman anteeksipyyntöä?
En vain jaksa enää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kostaa pitäisi, mutta miten. Pihtaaminenkin on kyseenalaista, koska miehesi saattaa tehdä sellaista mitä ehkä muuten ei tekisi.
Koeta kestää, kaikkea hyvää sulle.
Anna kun arvaan. Pihtasit kostona äijällesi ja sitten se meni vieraisiin? Nyt vähän kaduttaakin, mutta helpompi suojautua katkeruudella.
Jotain tuttua tuossa on. Suhde on jo kuollut mutta pari ei osaa erota. Varsinkaan mies ei osaa ja kun ei osaa niin alkaa temppuilla. Lopulta nainen tekee eropäätöksen. Molemmat ovat helpottuneita, mikä ei tarkoita etteikö sitä surutyötä sittenkin olisi edessä. Ero on kuitenkin surullinen asia.
Aika turha on sellaisille pareille, jotka ovat kuvaamassasi tilanteessa, ruveta jakelemaan ohjeita tai kannustusta. Avioliittoneuvoloistakaan ei ole mitään hyötyä. Itse kunkin kannattaa miettiä onko syytä jatkaa vai pitääkö erota ja milloin.
Kirottua! Joku on varastanut Hombre-nimimerkkini. Otan siis uudeksi nimimerkikseni Hombre-orig.
niin mikä oli se ongelma?
Jos anteeksipyyntö ottaa niin koville, niin ei ole pakko pyytää sitä. Oli itsessä vikaa tai ei.
Sitten seuraavana voi ihmetellä että miksi suhteemme ei toimi.
vallankäytön korkeimman asteen. Eli hän osoittaa sinulle "paikkasi" olemalla huomioimatta sinua. Et ole hänelle ilmaa kummempi ennen kun ryömit.. Anteeksipyyntö hivelee hänen mieltään. Voihan sitä vaikka kohta sitten leppyäkin, ehkä muija muistaa olla samaa mieltä siitä eteenpäin..
Mun kokemuksella (9v.) se vain pahenee. Meillä pisin mykkis kesti reilut 3 kuukautta.. Mietippä sitä. Annoin hänelle mahdollisuuden alkaa puhua ilman lepyttelyä, sen verran siihen meni ja silloinkin vasta pakolla, kun äitinsä kuoli ja piti hautausta järjestellä (tietenkin minun). Ollaan erottu. Hänen seuraava suhteensa kaatui lyhyemmässä ajassa..
Tiedän kyllä mistä puhut, olemme olleet yhdessä jo 17v. ja aina välissä on näitä mykkyysjaksoja.
Kertaakaan hän ei ole itse tehnyt aloitetta sovinnon eteen, vaan minun on se ollut tehtävä, milloin anelemalla milloin juuri tuolla raivoamisella.
Nyt on sellainen olo, etten kertakaikkiaan jaksa enkä välitä. Olen miettinyt sitäkin, onko koko yhdessäolo tämän arvoista?
On vain niin väsynyt ja turta olo, katsotaan ja ihmetellään.
Toisaalta meneväthän ihmiset luostariinkin vaikenemaan -ehkäpä tämä on sitten tälläinen "karvalakkiversio"...
tunnistan itseni "mykkäilijäksi". Tiedän sen olevan raivostuttavaa mieheni mielestä ja olenkin korjannut asiaa, enkä nykyään pitkitä mykkäilyä enää niin kauaa kuin ennen. Minustakin se tuntuu paremmalta. Lepyttelysi ja sovittelusi ei auta. Sinun pitää raivostua. Ja siinä samalla selittää miten vi**umaiselta mykkäkoulu tuntuu. Tietysti voit itse alkaa mykäksi. Se ei välttämättä auta asiaa, mutta ainakin miehesi tietäisi miltä se tuntuu. Minäkin tiedän nyt.