Ollaan oltu yhdessä 15 vuotta mieheni kanssa. Osa naimisissa. Meillä on kolme lasta....Luulin, että meillä meni kaikki hyvin. Kunnes huomasin rakastuneeni vieraaseen mieheen. Tunne on molemmin puolista. Olemme tapailleet muutaman kuukauden. Kuitenkin välitän miehestänikin paljon. rakastankin. Vai onko tämä sitä tottumusta ja uusi suhde vain sitä alku ajan huumaa ??? Olen hajalla tämän asian kanssa. Kertakaikkiaan en tiedä mitä teen ? Jatkanko entisessä liitossa ja unohdan tämän ihmisen, jota rakastan valtavasti ? Välillä toivon, että mieheni pistäisi minut selkä seinää vasten ja edes epäilisi jotain, koska tiedän, että silloin meille tulisi ero....Ja toisaalta en haluaisi rikkoa tätä perhettä..vai olenko jo tehnyt sen ?? Voiko tältä pohjalta enää liitto jatkua ?
Mitä teen ?
pettäjä
91673
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kirjoitat aivan kuin minun elämästäni.Mietin aivan samoja asioita. Minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt niin henkisellä ja fyysisellä tasolla miestäni niin pahasti etten voi enää avioliittoa jatkaa. En pysty itsekkään ajattelemaan mitään muuta kuin tätä uutta ihastustani. Aina kun olen kotona ajatukseni pyörivät vain hänessä ja kyllähän siinä tämä avioliitto on kärsinyt ja saanut todella pahan kolauksen.Todella tyhmälle kuulostaa, että ainoa suurin murheeni tässä epätoivoisessa tilanteessa on se etten tiedä tulisiko ihastukseni ja minun suhteestani sen vakavampaa vaikka eroaisinkin. Toki sitä toivoisin. Roikunko tässä avioliitossa vain sen takia että on joku....Hyvinhän meillä ei toki mene koska muutenhan en toiseen olisi ihastunut enkä lähtenyt tämmöiseen leikkiin mukaan.Olen yrittänyt selvittää itselleni, että onko tämä uusi mies vain ohimenevä ihastus tylsän suhteen piristykseksi. Jos eroan kadunko sitä myöhemmin? Sitä ei kukaan voi minulle sanoa, ratkaisut on tehtävä itse ja kannettava niistä sitten vastuu meni miten meni
on se, että tälläistä pääsi edes tapahtumaan. Mutta kai liitossa jotain piti olla vialla, kun tämmöiselle rakastumiselle oli tilaisuus ja mahdollisuus. Uskon, että toimivassa parisuhteessa näin ei olisi käynyt. Vai yritänkö vain helpottaa oloani ? Mietin myös sitä mitä minä haen tältä uudelta suhteelta ? Muuttaako se mitään minun elämässäni paremmaksi ?
En halua alkaa ollenkaan moralisoimaan. Näin voi käydä ja näinhän käy koko ajan ja kaikkialla.
Yhteen kommenttiisi vain oma mielipiteeni.
Ei liitossanne tarvinnut olla mitään välttämättä vialla. Kun on pitkään yhdessä ja elämä vie, tulee vääjäämättä ylä- ja alamäkiä.
Et varmaankaan ole ollut koko aikaa "onnellinen"? Onni on niin valtava juttu ja olotila ettei kukaan voi olla koko aikaa onnellinen. Ehkä se uusi miehesi on elämäsi mies. Tai sitten hän vaan on hyvä ja ihastuttava tyyppi joka on tuonut vaihtelua ja eloa elämääsi. Olet rakastunut. Se on kemiaa ja MENEE aikanaa ohi. Rakastaminen taas jotain ihan muuta.
Joka tapauksessa, onnea valitsemallesi tielle, mikä se sitten tulee olemaankaan.
Olet sortunut intohimoon. Heikko liha on vienyt. Tunnusta tosiasiat itsellesi, lopeta heikon ihmisen puolustelu ja häpeän pelko.
Jos avioliitossa olisi ollut vikaa tietäisit sen. Miksi jatkat syiden hakua tyyliin, täytyyhän olla vikaa kun petin.... Ei ole vikaa parisuhteessa, tavallinen arki vain ei ole sinulle tuottanut "jatkuvaa" iloa, riemuhakuisuutesi intohimossa sai yliotteen.
Kun voit tunnustaa itsellesi, niin vasta sitten saat mahdollisuuden antaa itsellesi anteeksi. Tai voithan sitten vain katsella pari vuotta ja todeta tosiasiat kantapään kautta. Parisuhde vaatii molempien osallistumista parisuhde on yksikkö, eikä pari suhdetta. Kun kykenee itselleen tunnustamaan olevansa kriisissä (kriisi-sana hirvittää monia ja tuottaa negatiivisia mielleyhtymiä, pitäis varmaankin keksiä korvaava ilmaisu), niin osaa sitten vasta pyytää apua.
Parisuhteessa, oikeassa sellaisessa, puolisot ovat oikeasti valmiita tukemaan toisiaan ihan missä vaikeudessa tahansa. Toki voi olla tunnereaktioita ennen kuin ennättää miettiä auttamista, mutta kuohunnan laannuttua se yhteisyys punnitaan. Todellinen rakkaus ilmenee selvimmin suurimmissa vaikeuksissa.
Nykyihmisen suurin ongelma lienee oppia erottamaan rakkaus ja intohimo. Vailitettavaa on, että usen intohimon tunnetta luullaan rakkauden tunteeksi. Paras tilanne on tietysti kun ne koetaan samaan aikaan, yhden ihmisen kanssa.
Miten voisi oppia löytämään rakkaus. Rakkaus on antamista. Intohimo on ottamista. Antaminen ei ole "sen" antamista, vaan itsensä antamista toisen "palvelijaksi" yhteiseen hyvään ihmisenä. Vastarakkaus on hyväksyä toinen ihmisenä kaikkine vikoineen ja erheineen. Rakkaudessa ajatus palvelee "yhtälihaa".
Rakkauden tunteen synnyttää inhimillisen ihmisen näkeminen eli toisen sisäisen ihmisen kohtaaminen. Rakkaus on ajattelevan ihmisen "sielun" laukaisema tunne. Rakkaus ei koskaan vie järkeä, se voi kyllä tehdä omien itsekkyyksien järjen voimattomaksi. Intohimolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, se on puhdas biologista lisääntymisviettiä palveleva tunne, jonka laukaisevat tekijät ovat ulkoisia ärsykkeitä (biologisia valintaperusteita: ulkonäkö, pituus, ääni, haju).
Ja lopuksi lohdutuksen sanat; jos ei ole järkeä ajatella, niin asia selviää kyllä kahdessa vuodessa.
...enkä ole niitä jotka jaksavat katsoa tätä kahta vuotta, että asia sitä kautta luonnollisesti ratkeaisi. Ehkä suurin syy pahaan olooni on se, että koen tekeväni kaikille niin väärin. Ehkä se tavallinen arki ei sitten riittänytkään minulle. Tämän asian oivaltamisen kautta voinen kenties antaa itselleni tekoni anteeksi. Ja päästä asiassa eteenpäin....miettimään onko tämä rakkautta vai intohimoa vai kenties molempia. Ja tekemään ratkaisuni, joka sillä hetkellä tuntuu oikealta ja elämään sitten sen mukaan. Elämä ei totisesti ole helppoa.
Kuka ja mikä tahansa uusi "lupaavalta näyttävä" uusi mies vie tuossa tilanteessa jalat alta. Oletko ihan tosissasi harkitsemassa 15 avioliitto vuoden hukkaan heittämistä tuollaisen ihastumisen takia?
Ap:n tarina on sama kuin omani, tosin sillä erotuksella, että meillä ei ole mennyt kovin hyvin pitkään aikaan. Kymmenen vuoden kohdalla alkoi ero kummittelemaan mielessä, mutta sitten tuli lapset.
Pari vuotta sitten ihastuin palavasti työkaveriini ja suhde siitä sikisi. Vuoden verran mukana oli seksi ja nyt ollaan yritetty olla pelkkiä kavereita, sillä olen halunnut selvittää ajatukseni rauhassa.
Avioliittomme arjessamme oli paljon pielessä ja sen takia kai sitten kaaduin toisen miehen sänkyyn. Se herätti ja nyt on monta asiaa korjattu. Tuo toinen mies tosin kummittelee vieläkin mielessä (ja pitää yhteyttä). Sen olen itselleni selväksi tehnyt, että jos eroan, en eroa tuon toisen miehen takia ja prinsessamaisesti haaveile paremmasta hänen kanssaan. Jos eroan, eroan itseni vuoksi, enkä laske onneani kenenkään muun varaan!
Kyllä minulla on käynyt aikaisemminkin mielessä se eroaminen, mutta vaikka kuinka kliseelta se kuulostaakin...ne lapset....ja kuitenkin tietynlainen tottuminen tähän parisuhteeseen. Tiedän, etten voi omaa onneani laskea kenenkään muun varaan kuin omani.Koska enhän minäkään ole muitten onnesta vastuussa. Jos asiat menisivätkin aina niinkuin ne haluaisi, en todellakaan olisi tässä tilanteessa. En olisi rakastunut toiseen mieheen, mutta kuka sitä kysyy sopiiko se ??? Sitä vain tapahtuu ja kaikkialla ja kaiken aikaa. Jospa tämä on yksi käännekohta minun elämässäni, missä minä puntaroin mennyttä 15 vuotta ja tulevaisuutta..haluanko minä jatkaa samaa rataa...Jospa minä huomenna vaikka olen jo viisaampi !!!! Mutta asian toinen puoli minussa elää vielä jotain, kun pystyn rakastamaan näin valtavasti....
..että elät vain kerran...
Ja vain itsellesi..
Hyvässä , toimivasa parisuhteessa ei pääse tapahtumaan tällaisia "rakastumisia"..
Ongelmat voi olla pileviä , tai itseltä vain piilossa...
Rakasta , kun voit , ja ota se rakkaus vastaan , minkä saat..
Lapset sopeutuu...
Paljon voimia sinulle...