Mikä on teistä hienoin Mozartin ooppera? Tarkoitan tietenkin musiikkia. Jostain kuulin, että jokin arvovaltainen taho piti Così fan tuttea K.588 kaikkien aikojen klassisena sävellyksenä. Così fan tutte ei ole tainnut muuten saada niin paljon huomiota kuin esim. Taikahuilu ja Don Giovanni (vai olenko väärässä?). Itselleni Così fan tutte ei ole kovin tuttu (se on työn alla tässä lähitulevaisuudessa).
Tunnen hyvin Taikahuilun K.620, Figaron häät K.492 ja Don Giovannin K.527. Näiden neljän jo mainitun joukosta suurin ooppera löytynee (unohtamatta, että K.384 ja K.621 ovat varmasti nekin laadukkaita). Minuun järisyttävimmän vaikutuksen on tehnyt tähän mennessä Don Giovanni (myös tarina on paras).
Tunnen hyvin Taikahuilun K.620, Figaron häät K.492 ja Don Giovannin K.527. Näiden neljän jo mainitun joukosta suurin ooppera löytynee (unohtamatta, että K.384 ja K.621 ovat varmasti nekin laadukkaita). Minuun järisyttävimmän vaikutuksen on tehnyt tähän mennessä Don Giovanni (myös tarina on paras).
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vaikka Taikahuilu onkin tarinaltaan osittain höpsö satuooppera (”jokaiselle jotakin” – ylevästä hömppään), on sen musiikki mestarillista. Minulla on teokseen läheinen suhde sikälikin, että se on ensimmäinen lavalla näkemäni oopperaesitys eikä miehityskään ollut kehnoin mahdollinen: Sarastrona Martti Talvela, Kaitsijapappina Kim Borg ja yhtenä Haarniskoituna miehenä Matti Salminen eli kolme suomalaista suurbassoa samassa esityksessä! Kyseessä oli August Everdingin legendaarisen ohjauksen ensimmäinen kesä Savonlinnassa ja vuosi siis 1973 eli kolmannesvuosisata sitten.
Myöhemmin olen nähnyt Matti Salmisen Sarastron roolissa itävaltalaisessa vierailuesityksessä Hartwall Areenalla. Mahtavampaa Sarastroa oli vaikea kuvitella, kun Martti-vainaa ei ollut enää käytettävissä...
Don Giovanni minun piti aikanaan nähdä ensimmäisenä Suomen Kansallisoopperassa katsottavana kappaleena, mutta ostetut liput piti panna kierrätykseen, kun karmea flunssa iski sekä minuun että daamiini juuri ennen tuota oopperailtaa.
Tallinnan Estonia-teatterissa menetys tuli myöhemmin paikattua, mutta niin intiimin pienissä puitteissa tehot jäävät pakostakin joiltakin osin (mm. orkesterin koon johdosta) vajaiksi. Parhaiten jäi mieleen silloin jo liki seitsenkymppisen ikämiesbasso Teo Maisten (Komtuuri / Kivinen vieras) jylhänjäreä jylinä kulissien takaa loppukohtauksessa.
Sekä Figaron häät että Così fan tutte ovat jääneet minulla toistaiseksi äänitteiltä kuultujen katkelmien varaan.
DG ja CFT ovat mielestäni Mozartin hienoimmat oopperat, mutta aika lailla eri syistä. DG on Mozartin skaalalla ”suuri” ooppera. Se vaatii mittavan esiintyjäkaartin ja tapahtumat ovat koko matkan hyvin dramaattisia. Mozartin kyky kirjoittaa oopperaa oli vuodessa kehittynyt huimasti (Figaro -86, DG -87). Siinä missä Figaron henkilöt esitellään klassisen resitatiivi-aaria -kaavan kautta, DG:n henkilöt esitellään suoraan aarioiden tai yhtyeiden kautta, Ottaviota lukuunottamatta. Se, että Ottavio esitellään vanhan resitatiivi-aaria -kaavan kautta, sijoittaa hänet musiikillisesti ”menneeseen aikaan”, siis aristokratiaan, joka Mozartin vallankumouksellisessa mielessä edusti mennyttä aikaa.
CFT on toista ääripäätä. Kuudella esiintyjällään se on kamariooppera tai ainakin voidaan esittää sellaisena, jos kuorot pidetään pieninä. Juoni on hömppä, mutta toisaalta tarpeellinen, jotta kuudesta henkilöstä saataisiin irti kaikki mahdolliset kombinaatiot ja permutaatiot. Mielestäni CFT kannattaa ymmärtää ei niin, että katselemme suoraan naiiveja päähenkilöitä, jotka kyyninen filosofi alistaa perverssiin kokeeseen, vaan niin, että katselemme näyttelijöitä, jotka esittävät tarinan päähenkilöitä. Siis ooppera oopperassa tai oopperasta. Tämä lähestymistapa on kahdesta syystä parempi. Jos oopperalaulajat mielletään suoraan tarinan henkilöiksi, jää kotiin lähtevän katsojan mieleen synkkä aavistus, kuinka näille avioliitoille tulee käymään. Lisäksi Mozartin musiikki on tarinan yllättäviin käänteisiin nähden ”liian täydellistä”: vaikka tarinan juonenkäänteet pyörisivät miten päin tahansa, Mozartin musiikki toimii kuin täydellinen kone. Molemmat ongelmat vältetään, jos oopperalaulajat mielletään näyttelijöiksi, jotka esittävät hömppää teatteria.
Niille, jotka eivät kunnolla tunne CFT:tä, niin pari esimerkkiä sen musiikillisista hienouksista. Mozartin oopperat ovat musiikillisen karakterisoinnin mestariteoksia. Ennen häntä ja usein hänen jälkeensäkin, varsinkin 1800-luvun alkupuolen italialaisessa oopperassa musiikki rakentui koristeellisista aarioista, joilla megatähdet pääsivät esittelemään taitojaan. Mozartin musiikissa koruaariat ovat karakterisointikeinoja: suuret äkilliset hyppäykset kertovat oikukkaasta mielenlaadusta tms. CFT:n 1. näytöksessä Fiordiligi laulaa aarian ”come scoglio” jossa hän vakuuttaa olevansa uskollinen ”kuin kallio”. Mutta aaria muuttuu sellaiseksi nuottihyppelyksi, että Mozartin musiikkia tunteva yleisö tietää tuon kallion romahtavan ennen kuin ilta on vanhennut kovin pitkälle. Ja toinen esimerkki sitten lopusta. Kuten myöhemmin Taikahuilussa, niin CFT:ssäkin Mozart tukeutuu Bachin tyyliseen kontrapunktiin rauhoittaakseen hurjaa menoa. Tarkoitan 2. näytöksen kvartettia ”E nel tuo, nel mio bicchiero”. Kontrapunktin käyttö tilanteen rauhoittamiseen on eräänlainen keksintö. Mutta se, että Guglielmo irtoaa kvartetista (”mököttää”) on keksintö keksinnössä, jota Beethovenkin lainasi Fideliossa.
Olipa hauska näkökulma. Tarkoittaako tämä esimerkiksi, että DonG:ssä kun Ottavio laulaa "Il mi Tesoro" ja käsittääkseni aikoo kostaa mutta laulaakin hirveästi kuviorimpsuja, niin onkin osoitus että on enemmän korulausein puhuja kuin kunnon mies?
DG:ssä Annan laulanta on täynnä pyhää vihaa, joka toimii oopperan moottorina, ja Elvira taas vuorottelee kahden moodin välillä: välillä vihaa, välillä kaipausta, ja herkullisimpia hetkiä ovat ne, kun sanat ja sävel ovat ristiriidassa keskenään. Ottavion laulanta on näihin verrattuna suloista serenadia. Ei hänestä oikeasti ole kostajaksi, hän vain tyynnyttelee Annaa parhaansa mukaan.
DG on täynnä kaksimielisyyksiä, niin kuin muutkin Mozartin oopperat. Leporellon johdannon jälkeen oopperan tapahtumat alkavat Annan ja DG:n kamppailulla, mutta sanat ja musiikki eivät anna varmuutta, mistä Anna oikein raivostui: siitäkö että DG tunkeutui hänen huoneeseensa vai siitä, ettei vienyt hommaa loppuun? Kun hän myöhemmin kertoo tapahtumasta Ottaviolle, hän käyttää verbejä (”svincolarmi, torcermi e piegarmi”), jotka voivat kaksimielisesti selittää joko kamppailua siveyden puolesta tai sitten kiimassa piehtarointia. Kun Anna kertoo vapautumisestaan DG:n otteesta, emme tiedä onko Ottavio helpottunut siitä, että Anna pääsi irti, vai siitä, että tämä on yhä neitsyt. Emme myöskään tiedä, haluaako Ottavio Annaa itseään vai tämän perintöä, emmekä tiedä onko Annan haluama vuoden suruaika todellinen vai tarvitseeko hän aikaa nähdäkseen, onko Ottaviosta mieheksi.
Mozart ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta tehdä aatelisista sellaista pilaa, jonka hän sensuurin (ja keisarin) silmien alta sai musiikin kielellä salakuljetettua näyttämölle. DG:n Ottavio on tällainen ”menneen kauden korulaulaja”, joka tulee paikalle vain todetakseen tapahtuneen (ai niin, on hänessä sentään miestä käskemään kuolleen Komtuurin palvelijoita tuomaan Annalle hajusuolaa).
Otetaanpas sitten vaikka Taikahuilu. Kuten hyvin tiedetään, oopperan lemmenkohtauksissa äänten ”synkronointi” (eli mies ja nainen alkavat laulaa samaa melodia intervallin päässä toisistaan) symboloi yhtymistä, jollei ruumiillisella niin ainakin henkisellä tasolla. Taikahuilussa prinssi Tamino lähtee pelastamaan prinsessa Paminaa. Mutta kukas pääsikään ensimmäisenä yhdyttämään äänensä Paminan kanssa? Ei ainakaan Tamino. Tuo Taikahuilun ”Bei Männer welche Liebe fühlen” on sikälikin rakenteeltaan erikoinen lemmenduetto, että äänten yhtymisen jälkeen Pamina laulaa vielä muutaman korukuvion, johon Papageno tavallisena maatiaisena ei yhdy, jottei kuulijalle jäisi minkäänlaista epäselvyyttä siitä, että tässä päästiin nyt yhdyttämään äänet oikean prinsessan kanssa.
Päivällä ajattelin Ottavion luonnetta vain musiikin kannalta, mutta jos vielä muistetaan, mitä hän sanoo sanallisesti, niin hän myöntää suoraan olevansa vain Annan varjo: "Dalla mia pace la mia dipende" eli hänen rauhastaan riippuu omani.
...Dalla sua pace...(ihastuttava aaria muuten) Mutta joo... Oot tuonut aika mielenkiintoisia pointteja esiin. Etenkin toi "analyysi Figaron häiden tarinan roolista". Beethoven muuten kritisoi Mozartin valitsemia ooppera-aiheita, vaikkei hänen omansakaan paljoa ylevämpi ollut. Mozartin oopperat käsittelevät pitkälti samoja aiheita kuin Fidelio, olkoonkin, että niiden suuret elämänfilosofiset suuntaviivaukset ovat hieman piilotetumpia kaiken sen humoristisen hömpän taakse, joka ilmiselvästi huvitti suuresti Mozartia.
Cosi on kyllä paras. Muissa on välillä jumitushetkiä, mutta Cosi on kuin täydellinen koru. Hyvin kaunis, mutta myös syvällinen. Hömppäjuonen alta löytyy musiikillisesti- mutta myös tarinan puolesta- jatkuvasti ikäänkuin uusia kerroksia. Minä en ainakaan ole vielä vuosikymmenien jälkeen kyllästynyt siihen.
Mozartin palvominen on menneisyyteen jymähtämistä. Koko ooppera on taidemuotona täysin kuollut. Nyt pitäisi aika kuluttaa luovasti. On uusien taidemuotojen aika. Oopperan ala ei ole sataan vuoteen saanut mitään aikaiseksi. Ooppera on myös järkyttävän kallis ja kulttuuria tuhoava talousrikollisuuden pesäpaikka. Ooppera pitäisi jättää kokonaan pienen eliitin harrastukseksi ja maksettavaksi. Nythän eliitti kylmästi maksattaa perversionsa kansalla. Se on törkeää kun kaikkea muuta ollaan tässä maassa ajamassa alas. Miksi heikkotasoiseen oopperaan pitää törsätä hillittömästi rahaa?
Tuo mielipide on vain sinun, joten voimme jättää sen omaan arvoonsa.
on hauskin, hellin ja hurmaavin. Musiikki on parhaimmillaan epäinhimillistä - esimerkiksi yön kuningattaren aaria - ja se taivaallinen bassoaaria in diesem heilgen hallen on sekin yllättävä ja ihmeellinen.
Kyllä noihin hittiaarioihin kyllästyy nopeasti. Aika tyhjänpäiväisiä lopulta ovat. Ihmisen pitää elää tässä ajassa eikä hairahtua vanhan paskan ylistämiseen.
niinhän me kaikki. Mitä ikinä teetkin, tässä ajassa elämistä et voi välttää. Ja MOzartkin elää tässä ajassa. Hänen teoksensa ovat kuolemattomia, eikä niihin kyllästy koskaan.
Se ei toki sulje pois sitä etteikö nykyäänkin tehtäisi mielenkiintoista musiikkia. Onhan niitä mielenkiintoisia säveltäjiä, kuten Sofia Gubaidulina, Kaija Saariaho ja Prince.
Don Giovanni on mielestäni ehdottomasti paras! Pidän muutenkin Mozartin "dramaattisemmasta" puolesta, esim. messut. Cosi fan tutte ei ole (vielä toistaiseksi) säväyttänyt.