Jäin leskeksi 62 vuotiaana, mieheni oli minua vähän nuorempi(5 vuotta). Meidän avioliitto oli niin sanotusti onnellínen, ainakin näin sen koin. Mieheni sairastui eturahassyöpään 50 vuotiaana, aivan ihana mies. Mitään ei ollut tehtävissä ja niin hän menehtyi (8 vuoden tioetoisuuden jälkeen ja minä rakastin häntä loppuun asti koko sydämestäni. Nyt olen surustani selvinnyt ja löytänyt elämäni ihanan miehen minua noin 6 vuotta vanhemman, joka on yhtä lailla toisen huomioon ottava kuin edemennyt mieheni. Nykyinen seuralaiseni osoittaa minulle aivan erityistä huomiota ja on todella rakastettava. Olen tullut siihen tulokseen, että jos on vilpitön ja rakastaa koko sydämestään toista ihmisen ei tarvitse olla yksin. Aina löytyy todella ihania miehiä joihin voi luottaa ja rakastaa heitä koko sydämestään välittämättä siitä onko ikää vähän vai paljon. Itse kuvittelin nuorena, että rakkaus loppuu vähintään jonnekin 60 vuoden ikään, mutta niin se ei ole, rakastan tänä päivänä miesystävääni enemmän kuin olisin teini-iässä konsanaan osannut kuvitella rakastavani ketään. Sillä ei ole väliä mikä koulutus kummallankin on, vaan sillä miten he toisiaan kohtelevat. Minä akateemisen tutkinnon suorittanut ja hän maalari, mutta ei juoppo niin kuin kuin kaikkien maalarien kuvitellaan olevan. Rakastan häntä suunnattomasti, ihan niin kuin aviopuolisoni viimeinen toive oli että löytäisin arvoiseni miehen jota voisin rakastaa. Minulla on ollut onnea löytää tällainen mies. Siskot älkää luopuko toivosta elämä jatkuu vaikka ensirakkaus olisi riistetty teiltä.
Suunnitelen tämän´rakkaani kanssa ensi kesän Unkarin matkaa ja kaikkai näyttää olevan OK.joten toivoa on ei anneta periksi.
Suunnitelen tämän´rakkaani kanssa ensi kesän Unkarin matkaa ja kaikkai näyttää olevan OK.joten toivoa on ei anneta periksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi kun oli mukava lukea, että olet löytänyt vierellesi kumppanin. Vaikka varmasti hyvän avioliiton jälkeen ei ole helppo suunnata uuteen. Mutta elämä jatkuu ja se on hyvä, ettei käperry paikalleen. Kuten edesmennyt miehesikin toivoi.
Itse olen eronnut jo vuosia sitten ja meni useampi vuosi, etten voinut edes ajatella uutta miestä elämääni. Erosta kuitenkin selvisin ja taakseni en katso. Sitten merkillisen sattuman johdosta tapasin nykyisen, minua muutaman vuoden nuoremman miehen ja se oli menoa. Olen niin onnellinen, etten olisi voinut kuvitella tällaista enää mahdolliseksi.
Meillä on sama tilanne, että minä olen ns. akateeminen ja hän ihan ns. tavallinen työläinen. Mutta tässä iässä itse ainakin olen sen verran itsenäinen, etten tarvitse toisen uraa pönkittämään omaa elämääni. Voimme olla vain ihmisiä.
Tämä mies on myös niin minut huomioon ottava, ettei kukaan koskaan ole ollut. Ja minä yritän kyllä ottaa parhaani mukaan myös hänet huomioon. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Hyvä vanha sanonta pätee tähänkin asiaan.
Ainoa ikävä seikka meillä on, että asumme aika kaukana toisistamme. Muutamaan vuoteen meillä ei ole vielä mahdollisuutta pistää elämää saman katon alle, mutta yhteinen tulevaisuus on kuitenkin kummallakin mielessä. Se riittäköön tähän asti.
Onnellisia vuosia sinulle ja meille kaikille kohtalotovereille.
Todella ihanaa! Onneksi olkoon! Olen iloinen puolestasi! Kyllä "vanhana" voi rakastaa ja tuleekin rakastaa. Nauti elämästäsi ja rakkaudestasi!
Olin raskaasti pettynyt lyhyeksi jääneessä avioliitossani ja päätin, etten enää huoli ketään rinnalleni kulkemaan. Toisin kuitenkin kävi. Tapasin mukavan miehen kaksi vuotta sitten eräällä matkalla, ihastuimme ja rakastuimme. Suhteemme oli kielletty moraalisesti, koska hän oli avioliitossa. Liitto oli hänen kertomuksensa mukaan aikansa elänyt ja perustui vain kaveruuteen ja lähinnä tottumukseen. Uskoin häntä vasta sitten, kun he erosivat.Muutimme yhteen asumaan ja myöhemmin kihlauduimme. Olimme onnellisia. Onnemme taivaalle tuli synkkiä pilviä ,jotka varjostivat elämäämme. Hänen x-vaimonsa on saanut aikaan välirikon avopuolisoni sisaruksiin ja sen, etteivät heidän kaksi aikuista tytärtään hyväksy minua elämäänsä. Heitä en ole koskaan tavannutkaan. Puolisoni on aina käynytkin heidän luonaan yksin ja hänen ex-puolisonsa on ollut saman aikaisesti kutsuttuna paikalle.Tämä on loukannut minun tunteitani syvästi ja olen tämän asian suhteen täysin voimaton ja joutunut sen hyväksymään. Katkeralta se tuntuu etenkin kun omat lapseni ovat ottaneet meidät avosylin vastaan tuomitsematta meitä kumpaakaan. Olen ollut tietoinen siitäkin, että puolisoni on pitänyt yhteyttä ex-vaimoonsa joko puhelimitse tai käymällä häntä tervehtimässä. Tilanne on luisunut nyt siihen, että erään näkemyseron ja riidan jälkeen puolisoni pakkasi tavaransa ja meni asumaan x-puolisonsa luokse. Omaisuuden osituksessa heidän yhteinen kotinsa jäi molempien omistukseen rouvan jäädessä sinne asumaan. Portti oli auki puolisolleni mennä sinne. Tuntui, kuin siitä olisi etukäteen sovittu. Nyt puolisoni katuu syvästi tapahtunutta ja pyrkii takaisin luokseni. Meidän rakkautemme ei ole kuollut, se sai kuoliniskun. Olen surrut viikkoja tätä asiaa. En tiedä oikein mitä pitäisi tehdä. Järki ja tunne kamppailevat keskenään. Voisinko luottaa siihen, että näin ei kävisi uudelleen. Voin kyllä elää ilman hänen sukulaisiaan ja lapsiaan. Hän ei voi, eikä tarvitsekaan. Ex-vaimo pitää selvyytenä sitä, että kun sai miehen takaisin, niin sieltä ei enää hänen ajatusmallinsa mukaisesti pois lähdetä. Meillä molemmilla, miehelläni ja minulla on tosi paha olla. Kaipaamme toisiamme, mutta ottaisinko takaisin miehen, jolla on noin heikko itsetunto?