(Laiton tämän jo tuonne parisuhdepalstalle, mutta ehkä tämä onkin oikeampi osoite)
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun saman tilanteen läpikäyneen kanssa...
Löytyisiköhän täältä ketään kohtalotovereita: onko kukaan muu joutunut valitsemaan hyvän miehen ja lastenhankinnan välillä?
Minulla on ihana mies ja ihana parisuhde. Asiat toimivat paremmin kuin missään aiemmassa suhteessani: kommunikaatio pelaa, rakkauden tunteita riittää, kuten myös yhteisiä harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä. En osaisi oikein edes kuvitella parempaa miestä.
Nyt kuitenkin on käynyt selväksi että mies ei missään nimessä halua lapsia lähivuosina. Ja olemme jo sen ikäisiä että en voi odotella viittä vuotta ja katsoa mikä hänen mielipiteensä silloin mahtaisi olla. Tämä aihe on ollut meillä ajoittain tapetilla lähes koko suhteen ajan, mutta olen halunnut antaa aikaa sekä itselleni että hänelle todella miettiä mitä sitä haluaa. Itse tiedän nyt että haluan perheen johon kuuluu lapsia, hän taas on varmistunut siitä että se ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Nyt sitten mietin että jos todella haluan tehdä niinkuin sydämeni sanoo, minun on luovuttava parhaasta suhteesta jonka olen kokenut, sillä on vielä kuitenkin mahdollisuus että voisin vielä jonkun toisen kanssa saada perheen. Toisaalta, uskon että melko todennäköistä on että en tule niin hyvää suhdetta lähiaikoina löytämään että perheen perustamista voisi edes ajatella. Eli on hyvinkin mahdollista että tämän valinnan myötä luovun kaikesta; sekä "elämäni miehestä" että tulevista lapsista. Olen ollut sen verran paljon sinkkuna että tiedän kyllä miten harvinaista on hyvän suhteen löytyminen ja aitojen kestävien tunteiden syttyminen, vaikka mukaviin sinkkumiehiin silloin tällöin törmääkin.
Tiedän jo melkein varmaksi että jos nyt eroan tulen sitä kovasti katumaan, toisaalta jos jään tähän ja ajattelen elämääni 10 vuoden päästä, niin en kestä ajatusta että lapsia ei olisi edes yritetty hankkia. Vaikein valinta mitä olen koskaan tehnyt. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun saman tilanteen läpikäyneen kanssa...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Haasteellinen tilanne sinulla. Mutta kyllä se loppupeleissä on niin, että sinun on ehdottomasti oltava rehellinen OMALLE ITSELLESI. Jos se lapsi on sinulle todella tärkeä, on sinun se tehtävä. Muuten voipi käydä niin, että tosiaan sitten kymmenen vuoden kuluttua olet katkerana suhteessasi ja syyttelet miestäsi tms. Ei hyvä...
Tajusin tuon asian jo nuorena. ja tein lapset jo silloin vähän päälle parin kympin, sitten heivasin turhan äijän pois, ja sitten oikeaa etsimään.
Ja löytyihän se sieltä, kyllävain vasta sen jälkeen kun lapsia ei enää saa. Mutta hyvä näin. ei ole tarviskaan.
hienoa että sinulla on tämä asia mennyt niin putkeen. Tuollainen vahingoniloinen asenne on kyllä aika outo. Kyllä sinullakin varmasti on jotain asioita elämässä ollut mitkä ovat huolettaneet ja eivät ole menneet ihan niinkuin olisit toivonut, tai ainakin varmasti joskus sellaisiin törmäät. Silloin tuntuu hyvältä jos saa muilta hieman myötätuntoa ja ymmärtämistä ja uusia ajatuksia. Onneksi täällä lähes kaikki kirjoittajat näyttävät osaavan edes jonkinlaisia empatian alkeita, niin sinun viestisi ei onnistu pahoittamaan ainakaan minun mieltäni. (kuten oli ilmeisesti tarkoitus?)
Oletko aivan varma miehestäsi! Miehet kun saattavat jopa joskus ajatelle asioidenhoitoa yms. Saattelee hyvin olla että miehesi haluaa lapsen mutta ns. sulattelee sitä. jos hän on ihanne miehesi ja välittää sinusta saatat ehkä selville missä ja koska on ottollinen aika lapsille.
Minkähän ikäinen olet kun noin painostat rakastasi jos et miehesi mielestä ole vielä itse "kypsä"?
Hei. Olen hiukan samantyyppisen tilanteen edessä. En pidä lapsia itsestäänselvänä, oikeastaan hiukan epätodennäköisenäkin, ystävieni keskenmenoja vierestä seuranneena. Kuitenkin haluaisin edes yrittää. Ikää minulla on 31, miehellä pari vuotta enemmän. Tiedän, mitä kauemmin odotan, sitä epätodennäköisempää raskaus on.
Mieheni on joskus sanonut haluavansa perheen. Mutta ei anna minkäänlaista merkkiä sellaisen perustamisesta. En tiedä mitä teen. Jatkanko sinänsä hyvässä suhteessa odottaen mieheni "aikuistumista" jolloin voi olla, että lapsen yrittäminen on jo myöhäistä.
Niinpä, kyllä minäkin uskon että mieheni haluaa lapsia joskus, mutta aikaisintaan varmaan viiden vuoden päästä. Itse täytän ensi vuonna 33v, joten en voi enää jäädä vuosiksi odottelemaan että hän sulattelee asiaa...
Kyllä hän tietää että olisin kypsä äidiksi ja on itsekin pahoillaan että meidän toiveet ei käy yksiin. Hänkin on sitä mieltä että meillä on hyvä ja hieno suhde jota ei pitäisi ihan vähästä uhrata, mutta tällaisessa asiassa hän ei ole valmis tekemään kompromisseja. Enkä taída minäkään olla. Hän on kuitenkin hyvin optimistinen siitä että jos päätämme tämän suhteen niin löydämme (tai ainakin hän itse löytää) nopeahkosti uuden suhteen. (Mieheni ei ole koskaan ollut pidempään kuin pari kk sinkkuna, itse taas olen nähnyt sitä ihan riittämiin tietääkseni että hyviä parisuhteita ei joka oksalta löydy.)
Olet oikeassa, eihän sitä tiedä tulisiko niitä lapsia vaikka yrittäisi. Mutta ei niitä ainakaan ikinä tule jos ei edes yritä, niinhän se on... Itselleni myös adoptio olisi ihan hyvä ratkaisu, tosin sellaista en tässä suhteessa ole edes ottanut puheeksi.
Mutta jos sinun miehesi on sanonut haluavansa perheen, teillähän on tosi hyvä tilanne! Oletko kysynyt josko hän on muuttanut mielensä, vai onko hän vain halunnut odottaa oikeaa ajankohtaa? Mitä tarkoitat että hän "ei anna mitään merkkiä"? Voisitko sinä ottaa asian puheeksi ja kertoa että asia painaa sinua niin paljon että jopa harkitset suhteen lopettamista? Luulisi että hän siitä heräisi ja osaisi ajatella asiaa myös sinun kannaltasi. Muistuta häntä että kerran hän sanoi haluavansa perheen ja kysy onko hän mahdollisesti muuttanut mieltään, vai alkaisiko olla aika ryhtyä tositoimiin? Minun mieheni ei ole sanonut kertaakaan mitään siihen viitaavaakaan, joten tunnen että toivoa että hän muuttaisi mielensä ei ole...
Mitäs jos et miehesi mielestä ole vielä kypsä/aikuistunut tarpeeksi saadaksesi lapsia. Oletkos miettinyt sitä. Moni ei osaa katsoa totuuden peiliin. T:mies 38v 4 ja 3 vuotiaiaden isä
Hei,
olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä. Avomieheni ei halua lapsia lainkaan. hän on sanonut, että mahdollisesti muuttaa mielensä, mutta ei voi sitä kuitenkaan luvata.
Tämä tilanne on todella raastava, tunteeni miestäni kohtaan ristiriitaiset. Eilen viimeksi keskusteltiin erosta.
Useimmiten naiset jotka näin vaatimalla vaatimat nyt tai heti periaatteella ovat kyllä itse melko pahasti keskenkasvuisia. Itsellä oli nuoruudessa sama tilanne ja odotin nyt kyllä on kaksi mukavaa pikkumiestä ja vieläpä saman naisen kanssa. Äidistä on kasvanut hyvä ja ymmärtävä. vielä aikaisemmin jonka hän myös itse myöntää hän oli vielä liian keskenkasvuinen mutta nyt mitä mainioin äiti.
Kysymys ei todellakaan ole siitä, että vaatimalla vaatisin!!!! Haluan pitää mahdollisuuden avoimena. Kylmä tosiasia sattuu olemaan se, että nuoruus on ohi näin 38-vuotiaana. En haluaisi luopua miehestäni, mutta jos toiveemme tulevaisuuden suhteen ovat täysin erilaiset, niin miksi pysyisimme yhdessä? Joskus on pakko punnita eri vaihtoehtoja.
Samasta asiasta ollut puhe oikeastaan nelvuotisen suhteen alusta asti. Aluksi minusta nuorempi mieheni antoi ymmärtää että lapsia juu kyllä jokusen vuoden päästä. Neljän vuoden jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että ei vieläkään, eikä mahdollisesti vielä moneen moneen vuoteen.. petyin pahasti, ja kai tämä asia vaikutti eniten eroomme. Erottiin muutama kuukausi sitten, ja itsekin olin aivan maassa ja ajattelin, etten halua lähteä etsimään miestä vain, että saisin lapsia. Rakastin kuitenkin vain tätä yhtä.
Nyt välimme ovat taas lämmenneet, ja ihmetyksekseni mies on alkanut osoittaa hienoisia taipumisen merkkejä. On saanut aikaa miettiä ja ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että perhe minun kanssani olisi kuitenkin se mitä hän haluaa. Erotessamme nimittäin ilmoitin, että takaisin en tule, jos ei luvassa ole sitten sormusta ja lupausta lapsista. Mielestäni se ei ole edes kiristämistä, koska mies itse lähti ja teki valintansa. Tein vain tiettäväksi kantani, ja nyt alkaa näyttää siltä, että hän saattaa sen jopa hyväksyä.
Tosi hienoa jos teillä tilanne selviää! Itsekin olen muutaman viikon mietiskelyn jälkeen tullut siihen tulokseen että ei ole järkeä jatkaa suhdetta. Olemme nyt töiden vuoksi seuraavat viikot erillämme, jos ei fiilikset ole tammikuun puoleen väliin mennessä muuttuneet niin eron aika on meilläkin. toisaalta tekisi nyt heti mieli tehdä asiat selviksi, mutta se olisi niin hankalaa kun olemme eri puolilla maapalloa, tuntuu että olisi helpompaa ja reilumpaa että saadaan kasvotusten selvitellä tämä suhde loppuun.