Oltiin oltu reilu vuosi yhdessä kun syntyi meidän yhteinen tytär, jonka jälkeen meni vuosi ja mentiin naimisiin, kaikki meni hienosti ostettiin rivari kolmio ja asuttiin siinä kaksi vuotta, sitten tuli vaimolle hirveä tarve saada isompi asunto ja päätettiin ostaa omakotitalo ja se löytyi, sopivan kokoinen ja paikka ja muut oli sellaisia mitä haettiin. Samoihin aikoihin havaittiin myös vaimon entisestä liitosta olevalla tytöllä keskittymis vaekeuksia ja muuta adhd:hen liittyviä oireita ja sit alettiin käymään tutkimuksissa. Oltiin asuttu noin puoli vuotta kun huomasin et kaikki ei ollut enään "normaalia" riideltiin kaikesta pienestä ja muuta sellaista kunnes sit luin tekstiviestin joka ei kylläkään ollu tarkoitettu minun silmille. Lähdin aamulla työmatkalle ja tietysti asia painoi mieltä ja laitoin viestin et olenko huomannut oikein et meillä on jotain häikkää suhteessa? Tuli vastaus et "ON". Ollaan nyt koko kesä ja tämä syksy mietitty ja tultiin tulokseen et erotaan. Jotenka aloin tekeen makkariin pinta remppaa et olis kunnossa kun myydään sieltä sit löytyi et koko talon välikatto on ihan homeessa eli nyt sit riidellään myyjien kans korvauksista. Seuraavaksi mun 80v äiti sai sairaalabakteerin kun oli lonkkaleikkauksessa, eli sit surtiin sitä, sit hajosi vaimon auto johonka tuli iso remontti ku rahan tarve olisi ollu ihan muualle. Nyt tuli tyttären ADHD diaknoosi, ollaan oltu ihan paskana molemmat koko ajan vaimo on ollu saikulla ja syö mieliala lääkkeitä ja unipillereitä... ja minä typerys olen ollu koko ajan sokea ja itseeni keskittynyt et en taaskaan huomannu mitään ennen ku tuli puhelin soitto et vaimo on yrittäny itsemurhaa lääkkeillä ja viinalla... En osaa hakea apua muualta jotenka ajattelin jos täältä sais jotain joka auttaisi pään selkiytymiseen. Mä en koskaan uskonu tällaista todelliseksi ei tätä tapahdu ku elokuvissa tai ei ainakaan voi täpahtua mulle!
Loppua kohti pahenee!!!
Ihan pihalla?
3719
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
että on sulla rankkaa ollu. ei varmasti kukaan pysty sua tällä hetkellä auttamaan niin että sulla olis hyvä mieli. mutta mä sanon että ajan kanssa kaikki helpottaa. sanon tämän omasta kokemuksesta.
minulla on yksi tyttö joka sairastui 3,5 vuotiaana diagnoosina keskittymis häiriöt, painajaiset, harhat, ylivilkkaus, lievä autismiin viittava tiedostamattomuus ym ym... hän eli todella paljon omissa maailmoissaan toisinaan. öisin pidin holdingissa välillä 3:kin tuntia kerrallaan. toisinaan sai aivan järkyttäviä raivokohtauksia. syöminen oli aina tappelua.aloin sitten käymään hänen kanssaan psykoterapiassa 12 kertaa kuussa ja vein harrastuksiin että hän sai purkaa sitä energiaansa. kun olimme käyneet terapiassa 5v, niin alkoi tunnelin päässä näkymään valoa ja puolivuotta ennen kuin terapian piti loppua hänen isänsä kuoli. siis kaikki meni aivan takapakkia ja pahemman kerran. hän halusi mennä isänsä luo taivaaseen ja tappaa itsensä, kun siitä päästiin niin hän kuvitteli että minulle sattuu jotain enkä voinut mennä minnekkään etteikö olisi puhelin soinut. öisin kävi kyselemässä minulta olenko nähnyt hänen äitiään aivan harhoissa.
terapia jatkui 2v siitä eteenpäin ja alkoi taas elämä tasoittua, niin siskoni sairastu syöpään ja oltiin melko varmoja että hän kuolee.
no hoisin häntä vuoden verran ja tietysti lastani. siskoni selvisi. todella hyvä.
kotonakin alkoi olla vähän paremmin asia tytöllä.
kunnes sitten veljeni kuoli yllättäen puoli vuotta siskoni tervehtymisen jälkeen.
silloin ajattelin että ei helvetti mikä vittu tässä mättää. kaikki tuntui hajoavan käsiin.
mutta jotenkin sitä vaan jaksaa kaiken kamalan keskellä. pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen meni vielä pappani.
nyt kun lapseni on jo 18v ja opiskelee ja saan olla vihdoin yksin ja ajatella itseäni mietin usein itsekseni voiko kaikki tapahtunut olla totta? aivan kuin oilsin elänyt jotain painajaista.
mutta palkitsevinta tässä oli se että vaikka kuinka sairas lapseni oli sain hänet kasvatettua kunnolliseksi. peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo 9,1. :) vaikka silloin kun hän oli menossa kouluun ehdotettiin erityis koulua ja vaikka mitä ja sanottiin ettei tule pääsemään peruskoulusta.
niin ja myös sekin on ihanaa kun hän monesti sanoo "että hän ei ymmärrä miten olen jaksanut hänen kanssaan ja kuinka paljon rakastaa minua" silloin tiedän että minua ei ole koeteltu turhaan kaikki mitä on tapahtunut on tapahtunut siksi että olen vahvistunut.
aika kamalasti varmasti sanottu, mutta niin minusta tuntuu.
en tiedä luitko tätä edes loppuun tai ymmärsitkö mitään tästä sekavasta kirjoituksesta. on todella vaikea laittaa tekstiksi 15v tapahtumia ihan lyhyesti.
tietenkin se oli hyvä asia että siskoni parani.
Toivottavasti teillä ei oo mitään kauheita estoja sen suhteen että voisitte mennä jonkun perheneuvojan pakeille (joillakin ihmisillä on korkee kynnys näihin asioihin). Mutta siitä voisi ihan oikeesti olla teidän tilanteessa apua. Välillä tarvitaan kyllä joku ulkopuolinen ja realiteettisa säilyttänyt ihminen sanomaan mielipiteensä suhteesta ja neuvomaan sen karikoissa.
Perustan tämän ehdotukseni siihen kokemukseen, että mieheni oli mielialahäiriöinen monta vuotta. En itse osannut auttaa asiaa, eikä ammattiauttajalle meno tosiaankaan käynyt mielessäni. Hän hakeutui oma-aloitteisesti hoitoon keneltäkään neuvoa kysymättä. Olin suorasaan tyrmistynyt ja hirveän nolokin. Mutta sitten kun huomasin että ammattiapu auttoi häntä, myö oma suhteemme parani kuin silmissä. Itse emme olisi tähän kahdestaan pystyneet. Olen kiitoksen velkaa hänen tukijalleen ja auttajalleen että suhteemme on nykyään entistä parempi ja terveempi.