"urputtaa" vaikuttaa olevan uusi muotisana Suomessa nykyisin, jota minun on vaikea hyväksyä enää sanavarastooni. Sana on myös ärsyttävä ja provosoiva. Jos joku sanoisi minulle, että "mitä sinä urputat", kohahtaisi suomalainen sisuni.
urputtaa
Ulkosuomalainen
11572
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kielet elävät, ja se on ihan hyvä se! Ei minun jälkeläisteni suinkaaan tarvitse tyytyä minun suppeaan sanavarastooni, ja sama pätee mielestäni sitä seuraavaankin sukupolveen.
Minusta on verrattoman hauskaa vaihtaa ajatuksia ulkosuomalaisen sisareni kanssa. Hän on asunut yhden sukupolven verran Suomen ulkopuolella ja oppinut varsin suuren osan hallitsemastaan käsitteistöstä muulla kielellä kuin suomeksi.
Erityisesti tietotekniikka kaikkine osa-alueineen on ollut varsinaista sanastomyllerrystä viimeisten vuosikymmenien ajan. Olen itse saanut alaa läheltä liippaavan ammattikoulutukseni 1970-luvulla, ja senaikaista ammattisanastoa käyttämällä saisi tänä päivänä otsaansa auttamatta fossiilin leiman!
Kielen muuttumiseen on vain koetettava sopeutua.
"Urputtaa" on ilmeikäs nykysana, jota tuskin tunnettiin minun uutena ollessani. Silti huomaan käyttäväni sitä nyt jo huolettomasti itsekin. En näe siinä mitään syytä provosoitumiseen.
...ja eikö urpu olekin koivun tai jonkun muun lehtipuun kukinto? Miten urvusta on johdettu verbi "urputtaa"?
Me kauan ulkomailla asuneet taidamme puhua kuin vanhojen Suomi-filmien näyttelijät. Minua vain huvittaa, kun jotkut keski-ikäiset ikätoverini yrittät pysyä nuorekkaina ja puhuvat kuin teini-ikäiset. Vai onko kielen uusiutuminen sitä, että hyväksyy uusia sanoja kieleensä huomaamattaan?
Katsoin eilen illalla nautinnokseni Suomen TV2:n ohjelman "Haapalan pojat" (sarjassa Tosi tarina). Päähenkilöinä oli tuollainen kahdeksankymppinen "veljeskarja, jalo niinkuin sonnisarja" jossakin Rapakon takana. Aivan mainiota fingelskaa!
Kyllä: kun ulkomailla aikansa asuu, niin vaarana on puhuminen "kuin Suomi-filmien näyttelijät". Eikä siinä mitään pahaa.
Kukaan ei puhu a) suomea b) muitakaan kieliä sataprosenttisesti. Ei kukaan. Jos ulkomaille muuttaessaan menettää osan suomen kielen uusimmista nyansseista, oppii varmasti kohdemaansa kieltä sen verran paremmin, että menetys jää omaan arvoonsa. Vaiko eikö?
Käväisin tänään illansuussa helsinkiläisessä sairaalassa rupattelemassa parituntisen vanhan koulukaverini kanssa. Kuntoutettavana, vakavan onnettomuuden ja sitä seuranneen neliraajahalvauksen jäljiltä.
Siinä välissä ehti luonamme käydä pariin otteeseen hoitohenkilöstöön kuuluva kaveri. Miespuolinen kuten me itsekin, ikäisemme (50 ) ja espanjalainen. Suomi varsin vetreässä kunnossa, joskaan ei 100-prosenttinen.
Siinä keskustelussa ei isommin urputettu! Jos ihan kaikki ei tasan tarkkaan kielioppisääntöjen mukaan mennytkään, niin olosuhteisiin nähden ratkihauskaa meillä oli!
Kielet elävät, mutta niin elävät vastavoimatkin. Kaikkeen ei pidä suostua, eivätkä ajattelevat ihmiset suostukaan.
>Miten urvusta on johdettu verbi "urputtaa"?
Sitäpä sopii ihmetellä - muoto-opillisesti sanan pitäisi kuulua "urvuttaa", jos se olisi johdettu urpu-sanasta.
Urputtaa ei ole mikään uusi sana suomessa: muistan itse kuulleeni sen ensimmäisen kerran palvellessani Suomen sotavoimissa 1970-luvulla. Silloin se tarkoitti osapuilleen samaa kuin "purnata" - "Sotilas on terve kun se urputtaa".
--
Sanaa urputtaa käytettiin jo aivan yleisesti 1970 -luvun alussa. Siis, se ei ole mikään nykysana, vaikka kaikkihan on suhteellista maailmankaikkeudessa.
Minä elin lapsuuteni ja nuoruuteni Etelä-Pohjanmaalla.
Todennäköisemmin se on lähtöisin sotilasslangista. Ei tunnettu ollenkaan vielä 1966, kun itse kävin intin, mutta seuraavalla vuosikymmenellä se alkoi yleistyä.
Lienee sotilasslangia tuo urputus. Mutta mielenkiintoni heräsi nikkiisi "varavääpeli".
Oliko 60-luvulla ihan yleisesti käytössä tuo sotilasarvo?
Muistan kyllä ns. "kesävänskiä" esiintyneen paljonkin, - samoin kuin "kesäpoliiseja", jotka palvelivat kesäaikana ihan virkatehtävissä.
60-luvun varusmiesslangissa varavääpeli = kirjuri.
Ei niin herkkuhomma kuin mitä yleisesti luultiin. Siinä oli ikäänkuin puun ja kuoren välissä. Päivittäin joutui valitsemaan miehet kaikensorttisiin tehtäviin, kuten vartioon, päivystykseen, katujyrään, pottikseen jne... Olihan siinä se hyvä pointti, että eräissä hyvin rajoitetuissa asioissa oli valta määrätä jopa alikessuja ja koksuja. Toisaalta kapiaiset aina juoksuttivat kaikenlaisissa tsupparin hommissa, eli katottiin vinosti sekä ylhäältä että alhaalta. Ylhäältä monotettiin, alhaalta ruikutettiin. Siinä kyllä oppi systeemin läpikotaisin.