Olen mies ja vielä 23-vuotiaana seurustelematon. Minulla ei ole sisaruksia ja lapsuuteni vietin suurimmaksi osaksi yksin, koska en asunut taajamassa vaan alueella, missä lähimmät naapurit oli reilun kilometrin päässä. Kavereita on vain kaksi ja sellasia puolituttuja, joiden kanssa viihdyn isommalla porukalla on paljon enemmän. Uskooko muut, että tällaisen taustan omaavilla ihmisillä on vaikeampi toimia ryhmässä, mennä porukan mukana ilman, että erottuu joukosta ja myös aloittaa seurustelu? Mulle myös koskettaminen ja läheisyys on aika korkean kynnyksen takana. Olen kyllä avoin ja tosi puhelias, mutta ihastuksen päästäminen lähelle on todella vaikeaa.
Kaikki sosiaaliset pelit, myös ne ilkeät, eli toisten vainoaminen, kiusaaminen, hyväksikäyttäminen, tarkka laskelmointi eri ihmisistä tyyliin "tuosta ihmisestä on mulle hyötyä, tosta taas ei" ei ole koskaan kiinnostanu. Olen jopa naiivin sinisilmäinen ja rehti. Viime vuosina tosin olen oppinut rakentamaan pienen kuoren suojakseni, koska tajusin, että munkaltaiset ihmiset saa ennemmin tai myöhemmin näpeilleen, jollei osaa varoa.
Onko muut sisaruksettomat ihmiset epäilleet, että ainoana lapsena oleminen vaikuttaisi omiin kykyihin toimia ihmisten kanssa ja aloittaa seurustelu? Poikkeuksia varmasti aina löytyy, mutta pakkohan siinä on eroja syntyä, jos toinen on elänyt koko ikänsä omissa oloissaan ja hiljaisuudessa ja toisella on ollut pienestä pitäen sosiaalista valtataistelua kahden pikkuveljen ja yhden isosiskon kanssa ja koko ajan on jotain hälinää ja vauhtia ympärillä?
Tähän aiheeseen liittyy myös TV2:n Punainen lanka, jossa puhutaan tänä iltana ihmisen laumasieluisuudesta.
Kaikki sosiaaliset pelit, myös ne ilkeät, eli toisten vainoaminen, kiusaaminen, hyväksikäyttäminen, tarkka laskelmointi eri ihmisistä tyyliin "tuosta ihmisestä on mulle hyötyä, tosta taas ei" ei ole koskaan kiinnostanu. Olen jopa naiivin sinisilmäinen ja rehti. Viime vuosina tosin olen oppinut rakentamaan pienen kuoren suojakseni, koska tajusin, että munkaltaiset ihmiset saa ennemmin tai myöhemmin näpeilleen, jollei osaa varoa.
Onko muut sisaruksettomat ihmiset epäilleet, että ainoana lapsena oleminen vaikuttaisi omiin kykyihin toimia ihmisten kanssa ja aloittaa seurustelu? Poikkeuksia varmasti aina löytyy, mutta pakkohan siinä on eroja syntyä, jos toinen on elänyt koko ikänsä omissa oloissaan ja hiljaisuudessa ja toisella on ollut pienestä pitäen sosiaalista valtataistelua kahden pikkuveljen ja yhden isosiskon kanssa ja koko ajan on jotain hälinää ja vauhtia ympärillä?
Tähän aiheeseen liittyy myös TV2:n Punainen lanka, jossa puhutaan tänä iltana ihmisen laumasieluisuudesta.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Moi. Joo ainoa lapsi se minäkin olen ja kieltämättä tuo status on jossain määrin leimannut elämääni ja luonteenpiirteitäni, joihin tosin on ehkä vielä voimakkaammin vaikuttanut narsistisesta luonneviasta kärsinyt äitini (välit pysyvästi poikki). En ole ikinä ollut mitenkään porukkahakuinen, ilmeisesti aloin jo nuorella iällä tuntemaan syvää vastenmielisyyttä teennäisiä johtajatyyppejä ja valheellisia auktoriteetteja kohtaan. Niinpä kasvoin pääosin yksin ja itsenäiseksi toimijaksi. Joissain asioissa tuli pahasti turpiin kun yritin toimia vastoin perusluonnettani mm. eräissä kansalaisjärjestöissä, jotka vasta ovatkin narsistien ja heidän perseennuolijoittensa pätemisareenoja. Naissuhteita on ollut pari vakavampaa, ensimmäisen tapauksen kanssa olin naimisissa mutta liitto päättyi osapuolten erilleen kasvuun ja sopueroon. Tämän nykyisen kanssa viihdyn loistavasti, ei nalkuta turhasta eikä pelaile typeriä ihmissuhdepelejä. Läheisyys ja kosketus ovat ihan opittavissa olevia juttuja, myönteisten mielikuvien viljely ennen tositoimiin tyhtymistä auttaa kummasti. Tärkeää ei ole se mistä tulet vaan mitä aineksia menneisyydestä viet suhteeseen - mitä tietoisempi olet tästä sen paremmat onnistumisen edellytykset.
Olen siis ihan sellanen ku olen ja toimin sen mukaan, miltä itsestä tuntuu. Vaikka täytyy myöntää, että on samalla mielenkiintoista ja surullista havaita, kuinka tällanen erakkoluontonen ihminen ajautuu vääjäämättä ulos kaikista "kuvioista". Kun tutustuu uusiin ihmisiin, hetken on porukassa mukana mut hirveän pitkää aikaa en jaksa yrittää pysyä mukana siinä kuviossa. Se kun porukka kokoontuu johonkin, siinä on jotkin selkeät säännöt, joiden mukaan mennään ja ne menee multa täysin ohi. Kaikki ilmeisesti tarkkailee tilannetta koko ajan, että nyt puhuu toi tosta aiheesta ja sitten toi ja mun kuuluu hymyillä, muttei puhua liikaa ja sit on ton vuoro... mulla ainakin menee hermot sellaseen! Tykkään puhua täysin "vaiston varassa", eli kun tulee jokin juttu mieleen, sanon sen ja odotan toisen kuuntelevan. Sitten on toisen vuoro puhua ja hän voi vaihtaa täysin toiseen aiheeseen lennosta, minä en siitä suutu tai ihmettele.
Riittää kun tapais sen yhden sopivan erakkoluontoisen naisen. Luulen, etten tulisi kovin hyvin toimeen liian laumaluontoisen naisen kanssa. Ja tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa yleensä ja juttua riittää, mut kun mennään syvemmälle tasolle tässä porukkahengessä ja siihen sulautumisessa ni meikäläinen pikku hiljaa (ihan omastakin aloitteesta) ajautuu ringin ulkopuolelle (ringillä tarkotan konkreettisesti tai sitten vertaiskuvannoillisesti).
Toi Punainen lanka ei muuten kertonutkaan ihan siitä mistä odotin ja petyin kun siellä puhuttiin enimmäkseen vain rikollisten käyttäytymisestä..
Aikeena ei ole haukkua laumaluontoisia ihmisiä. Käytän vain sanoja laumaluontoinen ja erakkoluontoinen, koska ne kuvaa hyvin sitä mistä puhutaan, enkä tarkoita niitä loukkaavalla tavalla. Joku vois loukkaantua erakko-sanastakin ja itsekin joskus vähän ärsyynnyin, kun mua sanottiin erakkoluonteeks, mut jälkeenpäin se sanoja tuskin tarkotti sitä pahalla.
että tos aloitusviestissä jo ehdin mollata ihmisiä, jotka kiusaa toisia, hyväksikäyttää ja muuta. En tarkoittanut, että joka toinen laumaluontoinen ihminen sellasta tekisi, mutta kaikki on varmasti siitä samaa mieltä, että on todennäköistä kiusaajan olla yleensä laumaluontoinen, koska erakkoluontoiset ihmiset ovat persoonaltaan aika varovaisia muutenkin ihmisten kanssa. Itse ajattelen näin ja voin olla tietysti väärässäkin, mutta mun on vaikea kuvitella erakkoluontoista, omissa oloissaan viihtyvää ihmistä haukkumassa jonkua porukan katsellessa vieressä. Lähteäkseen noin ilkeälle tielle, ihmisellä täytyy olla sosiaalista pelisilmää ja -taitoa, mitä erakkoluonteisilta harvemmin löytyy.
Ja tämä on tosi. Joten ei muuta kuin lippu korkealle, hyvä kirja käteen ja itseään taas sivistämään. Tai ihan miten vain. Mutta siihen laumaan ei mennä, ok? Ne geimit on jo nähty.
Itse olen lähes täysin laisesi. Kuin lukisin omaa historiaani. Ainoa ero, että mulla on veli, mutta se on mulle kuin joku puoli tuttu. Lapsena vatäydyin aina sivummalle.
Pohdin vain sitä, että kun puhuitte tuosta johtajista ja laumahenkisyydestä, niin voiko tuollaisia erakkoluonnetta omaavasta henkilöstä tulla johtaja jollakin tasolla? Itse ainakin olen ehkä tulevaisuudessa yrittäjä. Armeijassa hoidin ryhmänjohtajan tehtäviä ja olin kai sen verta pidetty/aikaansaava, että sain kersantin arvon. Ja enkä todellakaan ollut se alikessu, joka päätään aukoo, vaan tein aina kaiken mitä muutkin ja usein vaadin itseltäni vähän liikaakin. En todellakaan ole se henkilö, jonka kanssa puhutaan viikonlopun kännireissuista yms, mutta eikö johtajan(armeijassa, yrityksissä...) pidäkin olla vähän se yksinäinen susi?
Minäkin (kolmekymppinen nainen) olen ainut lapsi. Vietin hyvin yksinäistä elämää lapsena: olin kotona kunnes menin ekalle luokalle ja ensimmäiset kontaktit muihin lapsiin sain vasta koulussa. Kotiin en saanut tuoda ketään, tai mennä luokkakavereiden luo koulun jälkeen. Lisäksi vanhempani uskoivat vakaasti, että lapsella ei ole mitään järkevää sanottavaa, eli sain puhua vain silloin kun minua puhuteltiin (eli ei ollut juttukaveriakaan edes aikuisista).
Koulussa minua kiusattiin erilaisuuteni takia enkä oikein osannut olla muiden lasten kanssa. Olin jo lapsena ja olen vieläkin kiltti - siis aivan liian kiltti. Lisäksi en pysty luottamaan vieläkään ihmisiin. Olen aina viihtynyt ja viihdyn edelleen yksin. En ole huomannut kaipuuta vilkkaaseen (tai edes puolivilkkaaseen...) sosiaaliseen elämään, ja joskus tunnen itseni epänormaaliksi tämän takia. Osaan toimia ryhmässä siinä missä muutkin, mutta olen luonteeltani erakko. Kuten sinäkin, sosiaaliset pelit eivät sovellu minulle.
Mitä tulee seurusteluun, aloitin sen varhain eli 12 vuotta täytettyäni. Tällöin aloitin myös seksielämän ja poissaolot kotoa. En seurustellut ikäisteni kanssa, ennen kuin vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni. Seurustelusuhteet ovat olleet minulle helppoja. Seurustelin tauotta aina parikymppiseksi asti, sitten aloin pitään taukoa koska halusin kokeilla miltä se tuntuu. Ystävyyssuhteiden luominen ja ylläpito sen sijaan olivat minulle ja ovat yhä edelleen todella vaikeita. Se on minulle vieläkin täysi arvoitus. 12v eteenpäin seurustelusuhteet olivat minulle keino saada hyväksyntää, huolenpitoa ja majapaikka (ja rahaa että tulee toimeen), ja siksi minä silloin arvostin niitä enemmän kuin ystävyyssuhteita. Joskus kaduttaa kun en silloin enemmän yrittänyt saada ystäviä, olisin kenties oppinut jotain ystävyydestä.
En usko että seurustelemattomuutta voi pitää seurauksena sisarusten puuttumisesta, katsoo vaikka nyt minua. Ehkä minä en kuitenkaan ole paras tätä kommentoimaan, koska lapsuuden kodissani oli paljon muutakin häikkää, ja ehkä se sai minut kasvamaan "kieroon". Aina lapsuus jollain lailla vaikuttaa. Vaikka olisi ollut hyväkin. Ehkä sinun on vaikeampi suhtautua ikäisiisi ja pitää puoliasi juuri sen takia että olet ainut lapsi.
Mutta et sinä ole mitenkään epänormaali kun et ole vielä seurustellut. Ehtiihän sitä vielä. Seurustelemaankin pitää oppia, eli siitä vaan harjoittelemaan. Läheisyyskin on opeteltavissa oleva asia.
seksielämän eli lapsena, niin ihmettelen, että siihen ei kukaan puuttunut, sillä sehän on sikosoikeudellinen asia eli mies joutuu siitä asiasta syytteeseen ja mielestäni tällaiset asiat eivät vanhene, eli jos olisi minun lapsestani kysymys, niin asiasta kehittyisi oikeusprosessi. Tällainen "lapsi" on henkisesti täysin heitteillä.
Näköjään ei kotona ole millään lailla peräänkatsottu eikä kasvatettu, mutta sanoisin, että asiassa on tapahtunut monen vuoden ajalta rikoksia alaikäiseen sekaantumisesta.
Olet nuori mies vielä, joten älä nyt hätäile seurustelemattomuuden kanssa. Paineita ei siitä kannata ottaa. Varmasti moni ikäisesi tyttö, joka ei ole myöskään seurustellut, tahtoisi aloittaa seurustelunsa kaltaisesi nuoren miehen kanssa.
Itse olen ainakin huomannut, että ns. ylisosiaalisten ihmisten kanssa (esim. hirveästi tuttuja, oikeita ystäviä ei yhtään, aina menossa ja jauhaa juttuja suu vaahdossa) seurustelu voi olla tosi hankalaa. Mielummin siis syvällinen ja jopa hiljaisempi luonne. Lisäksi jotkut, joilla on paljon suhteita takana, saattavat olla tosi katkeroituneita naisiin/miehiin eikä uusi suhde pääse alkamaan ns. puhtaalta pöydältä.
ylisosiaaliset ihmiset on mulle melkoinen arvoitus: 200 kaveria, 400 tuttua ja tähän vielä lisäksi noiden 200 kaverin omat kaverit ja 400 tutun kaverit ja tutut. Seurustelukumppani löytyy melkein mistä tahansa, mennään kihloihin, erotaan, löydetään uusi, erotaan...
Minulla on 2 sisarusta, mutta silti olen erakkoluonne ja voin rentoutua vain yksikseni.
Lapsena minulla oli ystäviä, mutta nuoruusvuosina ne jäivät taakse, kun sulkeuduin ja masennuin.
Nyt olen kuitenkin elänyt ihan yksikseni, eikä tunnu missään.
Olen seurustellut elämäni aikana kahteen otteeseen, silloin, kun olin teini.
Seurustelu ei ole minun juttuni, ei totisesti!
Minäkin olen hyväuskoinen, eikä valehteleminen tunnu luontevalta.
Sinun ja minun kaltaisista ihmisistä yritetään yleinsä ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti, joten varovaisuus kannattaa, eikä se luomasi suojamuuri ole pahaksi, päinvastoin!
Jos yksinäisyys ahdistaa, etene pienin askelin, aina voit palata, jos ei tunnu hyvältä.
Seurusteleminen..
Totta kai se vaikuttaa, jos on tottunut olemaan yksin. Silloin yksinäisyys on se, johon on hyvä luottaa!
Olen päälle parikymppinen tytsy, ja samat ongelmat minullakin. Erakkoluonne olen ja vaikka kuinka olen yrittänyt päästä siitä eroon, ei mitään edistystä ole tapahtunut - ehkäpä siksi, etten pysty hyväksymään sitä puolta itsestäni.
Minulla oli sisaruksia, mutta he olivat kaikki vanhempia ja kohtelivat minua kuin pientä lasta. Ei rakastavasti vaan täysin ulkopuolelle sulkien. Isä oli paikalla, mutta ei henkisesti. Äiti aina töissä. Olin täysin yksin ja elelin mielikuvitusmaailmassani. Halusin kuitenkin aina enemmän, ja olenkin pyrkinyt määrätietoisesti luomaan sosiaalisia yhteyksiä lukiosta lähtien. Välillä onnistaa, välillä ei. Ystäviä on muutama, tuttuja jonkin verran, mutta samat fiilikset kuin sinulla ap., aina tunnen itseni jotakuinkin ulkopuoliseksi ja sosiaalisesta "pelistä" pihalla olevaksi.
Olen vaipumassa masennukseen, en pysty olemaan yksin, mutta en jaksa ihmisiä koko ajan ympärillänikään. Tuntuu että umpikuja lähestyy.
Itse olen 23v mies.
Sulla on kyllä täysin samanlainen historia kuin mulla. Mulla on yksi isoveli. Meidän suhde oli aina tämä, että minä olin kaikessa se alempi. Minä palvelin ja minua sai aina lyödä kun siltä tuntui.Minut eristettiin henkisesti. Äitini on aina ollut vanhustenhoito työssä, joten hän oli usein poissa. Harvoin paikalla oli koko porukka esim. Jouluna. Yö vuoron jälkeen hänellä ymmärrettävästi meni päivä nukkuessa. Isäni on hieman sellainen joka ei lapsia ymmärtänyt. Ei hän osannut ruokkia poika lapsen tarpeita. Tuntui välillä, että hän oli kiinostuneempi kaikesta ympärillä olevasta tavarasta kuin minusta. Hänkin hoiti kahta työtä, mutta pystyi suhteelisen paljon kanssamme olemaan. No olen minä nyt alkanut ymmärtää heitä, kyllähän he parhaansa on yrittänyt.
Itsellä oli paljon kavereita ala-aste ikäisenä. Sitten vaan yläasteelle siirryttäessä jotenkin lähes kaikki ystävät/kaverit häipyivät. Lukioon siirryttäessä tilanne paheni ja nyt AMK aikana tuntuu, että edelleen läheiset vähenevät. Sellaisia pelikavereita yms. joiden kanssa vaihdetaan sana silloin tällöin kyllä on aika monta.
Itsellä sosiaalisten suhteiden määrätietoinen lisääminen alkoi ehkä tossa armeijan aikoihin. Ikinä vaan ei ole ollut sellasta "sielunveljeä" jolle puhutaan muustakin kuin autoista, urheilusta yms. Voisi sanoa, että on vain kavereita, ei ystäviä.
Itsekin olen välillä todella maissa, mutta välillä olo on taas kuin maailman johtajalla ja tuntuu hienolta olla yksinäinen susi. Toi tuntuu olevan meille ikuinen paradoksi haluaisi olla välillä yksin välillä taas ihmisiä ympärille. Itsellenikin tulee joskus kun saa liikaa sosiaalistakanssakäymistä kova tarve yksinäisyyteen ja sitten taas kun vietät esim. koko lauantain yksin marraskuisessa pimeydessä tulee niin paha olo. Tuntuu kuin rintakehä puristuis rikki. Ei "tavalliset" ihmiset ymmärrä meidän tyylisiä ihmisiä.
Ehkä se puuttuva sielunveli tulee olemaan mahdollinen tyttöystävä/vaimo tai sitten ei löydy ketään. Sinunlaiset ihmiset on niin harvassa. Ei sinunlaisia naisia löydy mistään. Tää vallalla oleva äärisosiaalisuus ei palvele meitä...
"Olen vaipumassa masennukseen, en pysty olemaan yksin, mutta en jaksa ihmisiä koko ajan ympärillänikään. Tuntuu että umpikuja lähestyy."
Ihan sama juttu mulla! Olen erakkoluonne, mutta toisaalta en kestä yksinäisyyttä ollenkaan, mun on pakko olla jossain tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, niin heti on parempi olo. Ehkä se asian ydin on mulla, että
HALUAISIN OLLA ERAKKO JONKUN TOISEN NAISPUOLISEN ERAKON KANSSA (tarkoitan siis seurustelua)
Haluan kuitenkin seuraani vain sellasia ihmisiä, joiden seurassa viihdyn, eli jotka ei tappele, riehu ja muuta. Tai jos tappelee, niin ei ainakaan mulle haasta riitaa.
"Itsekin olen välillä todella maissa, mutta välillä olo on taas kuin maailman johtajalla ja tuntuu hienolta olla yksinäinen susi."
Ihan niinkuin mun kirjottamaa.
"Itsellenikin tulee joskus kun saa liikaa sosiaalistakanssakäymistä kova tarve yksinäisyyteen ja sitten taas kun vietät esim. koko lauantain yksin marraskuisessa pimeydessä tulee niin paha olo. Tuntuu kuin rintakehä puristuis rikki."
Täysin sama juttu.
"Ei "tavalliset" ihmiset ymmärrä meidän tyylisiä ihmisiä."
Siltä mustaki tuntuu. Onko niin, että "tavalliset" ihmiset elää jotenkin vakaampaa tai tasasempaa tunne-elämää? Että niillä ala- ja ylämäet on loivempia, vaikka ne tunteepurkausket näkyis helpommin? Mulla taas tunteenpurkaukset näkyy useimmiten silloin, kun ei ole ketään näkemässä sitä. Ja mulla tunteet menee jyrkästi todella korkealle ja sitten jyrkästi tosi alas. Mun mielestä suuri osa ihmisistä on jotenkin tunteiltaan neutraaleja, kun jos muhun vertaa niin tunteiden voimakkuus on potenssiin sata.
Vois sanoa, että olen "kaikki tai ei mitään"-ihminen, eli jos ihastun, niin ihastun kunnolla ja tunteesta on vaikea päästä eroon senkin jälkeen, kun järki jo käskee unohtaa. Tai jos olen jostain asiasta jotain mieltä, niiin sitten olen sitä mieltä todella varmasti ja myös teen sen muille selväksi. Osaan kyllä myöntää senkin, jos olen väärässä.
Joo toi ihastuminen on aivan mieletöntä. Itse kun olen muutaman kerran ihastunut oikeen kunnolla niin tuskin kukaan voi ymmärtää mitä se on.
Kerran olin todella ihastunut tyttöön. Olin ollut jo monta vuotta. Elämässäni ei tainnut olla hetkeä, etten olisi ihastukseni kohdetta ajatellut, vaikka en ollut tämän kanssa ikinä edes puhunut tai ollut 5metriä lähempänä. Loppujen lopuksi sain jotenkin asiani sanottua tytölle, no tietenkään se ei välittänyt musta. Sen jälkeen ajattelin vielä sitä tyttöä n.2vuotta lähes taukoamatta ja vieläkin kun näen hänet sama olo tulee. Koko ajan mietin, että jos olisin tehnyt sen ja sen toisin. Kun tyttö teki selväksi, että en kiinosta häntä, niin tuntui monta kuukautta, että mun maailma romahti täysin. Ei millään ole mitään väliä. Kaikilta suunitelmilta putosi pohja.
En keksi mitään muuta toivetta elämässäni, kun joskus löytäisin sen sieluntoverini. Yksinäisyys on vaan niin väärin...Kaiken muun kestäisi.
alkaisi suhteeseen nainen, josta olen erittäin kiinnostunut, hän saisi kyllä minusta kaiken. Ongelma on siinä, jos nainen ei haluakaan antaa itsestään kaikkea minulle. Ja sekin vaatii paljon aikaa, että suhde voi edetä lopulliseen muotoonsa, kun enimmäkseen näen suhteissa olevista ihmisistä sellasta käyttäytymistä, jota en haluaisi omaan suhteeseen, joten ennakkoluulot toista kohtaan täytyy ensin poistaa. Ehkä laumaluontoisten ihmisten parisuhteet ovat jollain tasolla vähemmän kokonaisvaltaisia? Voiko tällasta yleistystä tehdäkään?
hmm tuntuuhan meitä olevan, ainakin samalle palstalle löytynyt heh. Niinikään 23v mies, oman tien kulkija, seurustelematon.
Enemmän yksin viihtymiseen oon ehkä ajautunut
enemmänkin ympäristön vuoksi. Siinä vaan ajautu olemaan yksin, kun oli erilainen ja ei sopeutunu porukoihin ja tähän tavalliseen illanvietto tyyliin.
En oo ite aatellu että sisarus asettelu olis vaikuttanu, ei meillä oo koskaan ollu tarvetta vertailuun. Mikä mua enemmän häiritti on, että mitään syvällistä keskustelua ei koskaan harrastettu. Niin vain oli, vaikeista asiosta pysyttiin hiljaa ne piti vaan ite pähkäillä ja pitää sisällään :( Sama koski tietenkin sitten kaikkea välittämisen osoittamista. Se vaan korvattiin sillä että tuotiin ruoka pöytään ja myöhemmin rahalla. :/
Nykysin sitte tulee pärjäiltyä ihan omillaan ja itekseen. Oikeestaan muutto pois kotoa oli se ratkaseva asia mistä alko mennä asiat paremmin.
Oon vieläkin yksin paljon mutta en enään ahdistunu niinkuin nuoruudessani.
Paljostahan sitä on varmaan jäänyt paitsi, mutta
vielähän tässä kerkee oppia. Sen eteen pitää nähdä vaivaa, se on raskasta yksin. En oo koskaan kellekään tuntemalleni puhunu kunnolla näistä asioista. Sydänystävää ei mullakaan ole,
semmoista luottamusta synny kovin helposti.
Useampikin on siis meitä outoja tyyppejä, joille maailma ei olekaan niin selkeä paikka. Itselleni tuli yllätyksenä, että miehiä näin paljon. Olen jotenkin stereotyyppisesti aina ajatellut, että miehillä elämä sujuu "simppelimmin" eivätkä he ajattele asioista ongelmia, niin kuin naiset tekevät.. Mutta jokainen on yksilö, joka kerta sen saa huomata.
Sosiaalisuus Suomessa on kyllä vaikea asia, täällä ei siihen anneta minkäänlaisia taitoja. Sosiaalista pelisilmää kyllä vaaditaan, jotta saa hyväksyntää, mutta liikaa sosiaalisuutta ei saa osoittaa - aina täytyy pysyä henkisesti etäällä ihmisistä. Itselläni joko synkkaa tai ei ihmisten kanssa, ja sitten kun synkkaa en osaa sitä peitelle (naamasta näkee että haluan sen ihmisen seuraa). Ja useimmat säikähtävät sitä.
Noihin juttuihin liittyy myös vahva alkoholikulttuuri. Täällä ei oikein tuttuja viitsi häiritä kahville menolla, mutta milloin vaan kaljalle kehtaa pyytää. Ja se on paljon hyväksytympää (nim. kokemusta löytyy enemmänkin). Ja se on ihan ahterista, koska tässähän alkaa tuntea itsensä ihan alkoholisoituneeksi, kun ihmiskontaktin takia pitää olla juomassa joka viikonloppu. Eikä sitä todellakaan jaksa/halua aina.
Itse olen seurustellut, mutta miestyyppi, jonka seuraan hakeudun on ongelmallinen. Kotoa olen saanut suht hyvän mieskuvan (rehellinen, ahkera, ylipäätään "kunnollinen"), mutta miehet kenen kanssa olen ollut ovat olleet supersosiaalisia, supermukavia, supermeneviä. Ei hyvä minun itsetunnolleni, koska olisin aina halunnut olla sellainen ihminen. Näiden miesten kautta olen oppinut paljon, mutta enemmän turhautunut ja hyväksynyt omaa erakkomaista sisintäni entistä vähemmän.
No joo, vaikea yksilöidä tarkkaan mistä kaikki johtuu, minulla tähän kietoutuu välinpitämättömyys ja yksinäisyys lapsena, vaihteleva itsetunto, tyytymättömyys omaan elämään, saamattomuus etc. Helkkari kun sitä keksii paljon negatiivisiä asioita elämässään tällaisena sateisena lauantai-iltana kun vaan kirjottelee suomi24:een :/..
Täällä ilmoittautuu yksi erakko lisää. Tulin just humalassa kaupungilta nukkumaan, kun ei vaan kiinnostanu seurata sitä elukkalauman kännisäheltämistä. Yksin ollu jo 24 vuotta. Itsemurha varmaan seuraava etappi.
Oletko vakavasti masentunut? Uskoisin, ettei noi ajatukset ole harvinaisia meidänlaisille ihmisille. Onko sulla kuitenkin kavereita?
Täytyy sanoa, että ollut ensimmäistä kertaa elämässäni mukava löytää hyvin paljon samankaltaisia ihmisiä. Luulin, että minunlaisia ei ole ollenkaan. Täällä palstalla tuntuu olevan ainakin joitakin todella samalla tyylillä ajattelevia.
Ainakin itseäni auttanut hyväksymään itseni näiden ihmisten omat kertomukseni. Monta pahaa oloa olen saanut tänne tukahdettua.
Ehkei enää tarvitsekkaan yrittää esittää sitä kaikessa menestynyttä ja häpeillä omaa erakkuuttaan. Ehkä se on mun luone.
kyllä minä perkele lupaan montaa peruspulliaista fiksumpi olla asioissa. Kyllä mä uskon olevani loppujen lopuksi henkisesti helvetin vahva, kunhan suunilleen saan elämäni kuosiin. On se yksinäisyys opettanut tiettyyn päättäväisyyteen, lujatahtoisuuteen, kestämiseen ja asioiden tärkeys järjestykseen laittoon. Kyllä mää ainakin tiedän mikä elämässä on tärkeää, monet ei sitä tiedä, vaikka heillä se onkin ja sitä myöden menettävät sen.
seurustelevat ihmiset, ne joilla eron jälkeen ei menen kauan ku on taas joku, ottaa melkein kenet tahansa, jotta syntyy itselle harhakuva, että "mulla on nyt joku, enkä ole yksin". Oikeastihan tällaisen parin elämä ei missään vaiheessa hitsaudu toisiaan lähelle, vaan ollaan koko ajan hieman erillään, eli ollaan yhdessä, mutta kumpikin on silti yksin tai toinen osapuoli luulee suhteesta jotain vakavampaa ja toinen ei ajattele mitään sinnepäinkään.
Ehkä me erakot osataan tunnustaa itsellemme se harhakuva, että parempi olla yksin, kuin huonossa suhteessa? Vaikka minunkin täytyy olla ihmisten seurassa säännöllisesti, kun en yksin halua pitkiä aikoja olla, niin se rajoittuu tohon kaveriseuraan, eli seurustelemaan en lähde tuosta vaan kenen tahansa kanssa.
Unohdin kirjoittaa yhdestä ainakin tälle erakkoluonteelle vieraasta ilmiöstä, eli pinnallisista suhteista. Ihmettelin yläasteella, lukiossa ja ihmettelen vieläkin muiden seurustelua: lukiossa ikäiseni seurustelivat jonkun samassa koulussa tai vielä parempaa, samalla vuosiluokalla olevan kanssa. Jotkut lukiossa alottaneet eros jo lukion aikana tai sitten oli "kummallisen" paljon niitä, jotka eros heti, kun lukio loppui. Eli heti kun koulu loppuu, otetaan ero, alotetaan jatko-opiskelupaikassa ja löydetään sieltä uusi tuttavuus. En vain käsitä tollasta! Onko niin, että laumaluontoisten ihmisten seurassa yksin olevaa ei kauan katsella? Täytyykö ihmisten muodostaa kahden ihmisen "yksikköjä", jotta voivat tulla hyväksytyksi porukkaan ja jotka sitten kulkee viikonloppuna paikasta toiseen parina. Ikäänkuin toinen osapuoli on jokin käyntikortti laumaan, eli jos olet yksin, sua ei kauan katsella. Kun en vain tajua tällasta, niin minkäs sille mahtaa.
Eihän tällaiset suhteet voi olla muuta kuin hauskapitoa? Tämän takia en tajua noita ihmisiä, että kun ero tulee, niin se otetaan niin raskaasti. Miten ero voi tehdä kipeää, jos suhde on koko ajan ollu pinnallinen? Ei kai nämä ihmiset oikeesti kuvitellu elävänsä loppuun saakka toisen kanssa?
Mä en ole ainut lapsi, vaan meitä oli aikoinaan jopa viisi. En ollut koskaan se vanhin tai nuorin, vaan olin semmonen "kultaisen keskitien kulkija". Ehkä se erakkoluonteeni on kiinni huonoista kokemuksistani. Muutaman todella ikävän kokemukseni takia menetin luottamukseni ihmisiin lähes täydellisesti. Siitä asti olen ollut ihmisitä syrjään vetäytyvä, hiljainen ja ujo.
Itsekään en seurustele. En vain oikein osaa olla niin, että pitäisi olla jonkun kanssa enemmän kuin kavereita. Tulee sellanen kahlittu olo, ja että oma elämä riistettäisiin pois.