Mielipiteitä?
Olemme molemmat naiseni kanssa jästipäitä. Avovaimoni historiassa on useampi poikaystävä joka on ollut todella väkivaltainen, samoin minulla väkivaltainen isä. Kumpikin on kokenut seksuaalisen hyväksikäytön lapsuudessa. Avovaimoni molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja ja hänen äitinsä on mielenterveydeltään hyvin heikossa kunnossa.
Parisuhteemme on vuoristorataa. Ongelmia esiintyy aina kun pitää käsitellä vihaisia tunteita. Näyttää siltä, ettei kumpikaan meistä kestä toisen vihaa, saati osaa näyttää omaa vihaansa terveellä tavalla. Olemme pyrkineet jatkuvasti sopimaan erilaisia rakentavia menetelmiä ilmaista vihan tunteita ja vakuuttamaan toisillemme, että on ok olla vihainen.
Minä huudan ja meuhkaan, mielestäni tietysti asiasta mutta myönnetään että välillä vähän asian vierestäkin. Kuitenkin huutaminen auttaa (kaikessa hölmöydessään) ja saan yleensä tunteeni purettua hetkessä ja voin jatkaa elämääni. Itse kasvoin tällaiseen malliin.
Naiseni vittuilee, sitä kestää yleensä todella pitkään, päiviä putkeen. Hän on hyvin tyytymätön ja mikään asia ei tunnu olevan hyvin. Yritän kysellä ja selvittää mistä kenkä puristaa, mutta useimmiten tyytymättömyyttä ei saada ratkaistua, vaan hän jatkaa piikittelyä ja lataa huonoa oloaan minun päälleni. Aivan kuin jos minä muuttuisin, hänellä olisi parempi olla. Kun kysyn miten hän toivoisi minun muuttuvan, selkeitä vastauksia en saa. Tämä tyytymättömyys on hyvin piinaavaa, negatiiviset vihan tunteet eivät pääse purkautumaan ja ne kasaantuvat. Tuntuu kuin kanava niiden purkamiselle olisi liian pieni, joten paine ei pääse purkautumaan sitä tahtia kuin sitä kertyy. Itsekin keräilen kiukkua, mutta venttiilini antaa sitten kerralla kaiken ulos.
Viimeisen parin vuoden aikana on humalassa nyrkki heilunut. Minulta on huuli ollut halki pariin otteeseen, silmä oli viime jouluna mustana ja naama raavittiin kertaalleen verille. Nyt sitten viimeksi kun hän taas löi, nappasin takaisin. Tällaisia ongelmia ei ole selvin päin. Humalassa ongelmat kasaantuvat. Kumpikin uskaltaa näyttää vihaansa, emännästä tulee varsin eriskummallinen, hän syyttää minua ja olen kuin "joku muu" kaiken pahan alku ja juuri. Tämä samanlainen käyttäytyminen toistuu myös selvinpäin muttei saa niin suuria mittasuhteita.
Ratkaisuna tähän on olla juomatta, tähän olemme molemmat sitoutuneet. Rakentaa terveellisiä tapoja purkaa vihaa on avain. Itse olen kokenut, että kuntosali/muu fyysinen aktiviteetti toimii todella hyvin purkautumiskeinona. Mitä muita ehdottaisitte? Ymmärrän, kun avovaimoni sanoo pelkäävänsä minua silloin kun huudan, olen pari kertaa lyönyt seinään reiän ja painunut ovesta pihalle. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan häntä pelottaa, pikemminkin sellaisessa tilanteessa itse koen olevani nurkkaan ahdistettu ja väsynyt, keinot loppuvat. On todella raskasta kuunnella toisen tyytymättömyyttä, joka ei saa selviä viestillisiä muotoja joita voisi sitten yhdessä työstää. Koen, että hän pyrkii piikittelyllä ja vittuilulla vähättelemään minua jotta tuntisi olonsa paremmaksi. Samoin hän testaa kärsivällisyyttäni ja usein puhuu minusta futuurissa ja imperfektissä yhtä aikaa sekoittaen minut aiempiin väkivaltaisiin kokemuksiinsa. Hänen edellinen miehensä oli narsistinen hyväksikäyttäjä. Eniten ehkä turhauttaa se, että vaikka toiselle vakuuttaa että ei halua satuttaa, olin se satuttaja jo ennenkuin ensimmäistäkään riitaa syntyi ja tilanteet eskaloituivat. Hän projisoi omia kokemuksiaan minuun ja varsinkin vihan tunteissaan lataa sitä vanhaa mallia miehistä ylleni.
Kestän hänen vittuuntunutta tilaa mielestäni aika hyvin ja pyrin sovittelemaan ja auttamaan häntä pääsemään kiinni niihin oikeisiin tunteisiin mitkä hänelle aiheuttavat luotaantyöntävän ja testaavan käyttäytymisen. Kuitenkin muutaman päivän kuluttua voimani ehtyvät. Olemme molemmat läheisriippuvaisia ja pelkäämme hylkäämistä. Tässä on tapahtunut kyllä suuria harppauksia eteenpäin.
Miten määritellä henkinen väkivalta? Olen sanonut hänelle, että hänen tapansa puhua vittuuntuneena, sitä se on, koska ei sano olevansa vihainen tai osoita sitä muuten vaikka onkin, on henkistä väkivaltaa, toisen alistamista ja hyvin rasittavaa. Hän selvästi helpottuu, jos minä saan reaktion hänen käyttäytymiseensä, esim. hermostun ja huudan. Vaikka olisimme illalla viettäneet usean tunnin keskustellen parisuhteestamme ja päässeet kompromisseihin ja yhteisiin sopimuksiin, hänen tyytymätön asenteensa ja kielisivallus saattaa jatkua aamulla entistä kovempana.
Tänään aamulla koin tämän tilanteen hyvin vaikeana hänen jälleen lähettäessään suoria ja epäsuoria piikkejään, menin hänen luokseen ja sanoin, että harrastat henkistä väkivaltaa ja ahdistat nurkkaan, tartuin häneen kiinni ja työnsin hänet nurkkaa kohti sanoen että miltä sinusta tuntuisi jos tekisin sinulle näin? Sanoin myös että väkivalta voi olla myös henkistä ja se satuttaa yhtä lailla. Hän pyysi minua irroittamaan ja päästinkin irti. Hän selvästi shokeeraantui tilanteesta ja alkoi itkemään. Selitin kohta uudestaan että en kannata mitään väkivaltaa mutta halusin demonstroida hänelle miltä se tuntuu kun hän vittuilee ja käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Hän loukkaantui silmittömästi ja ilmoitti ettei ole tulossa kotiin. Nyt minulla on hyvin paha mieli tapahtuneesta, koin että tein väärin.
En jaksaisi olla suhteessa vanhemman roolissa, jolle voi kapinoida rajattomasti. Tätä on puhuttu moneen kertaan ja hän tiedostaa usein menevänsä tilaan jossa on yksin koko maailmaa vastaan. Minusta tuntuu, että hän projisoi omia menetyksiään minuun. Hänen lapsuutensa on ollut hyvin rajatonta eikä teini-iässäkään ole asetettu minkäänlaisia rajoituksia. Kuitenkin hän kokee saavansa minusta paljon turvaa, kun ei ole hyökkäyskannalla. Kun kolikko kääntyy, tilanne on sietämätön, eikä rationaalisella järkeilyllä ole mitään sijaa. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, etteikö hänellä olisi kapasiteettia älyllisesti käsitellä asioita, tapahtuu vain joku mystinen käännös, jossa olenkin yhtäkkiä vihollisleirissä, eikä sodassa kaihdeta mitään keinoja.
Otan vastuun omista prosesseistani vihan suhteen ja työstän sitä edelleen aktiivisesti. Emäntä käy terapiassa. Nyt kysynkin teiltä, miten luulisitte olevan parasta reagoida kapinointiin ja massiiviseen piikittelyyn terveellä tavalla siten, etten lähtisi siihen mukaan vaan voisin käyttäytymiselläni kitkeä sitä pois. Se että sanon ettei minulle puhuta noin ei enää toimi.
Kiitos!
Olemme molemmat naiseni kanssa jästipäitä. Avovaimoni historiassa on useampi poikaystävä joka on ollut todella väkivaltainen, samoin minulla väkivaltainen isä. Kumpikin on kokenut seksuaalisen hyväksikäytön lapsuudessa. Avovaimoni molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja ja hänen äitinsä on mielenterveydeltään hyvin heikossa kunnossa.
Parisuhteemme on vuoristorataa. Ongelmia esiintyy aina kun pitää käsitellä vihaisia tunteita. Näyttää siltä, ettei kumpikaan meistä kestä toisen vihaa, saati osaa näyttää omaa vihaansa terveellä tavalla. Olemme pyrkineet jatkuvasti sopimaan erilaisia rakentavia menetelmiä ilmaista vihan tunteita ja vakuuttamaan toisillemme, että on ok olla vihainen.
Minä huudan ja meuhkaan, mielestäni tietysti asiasta mutta myönnetään että välillä vähän asian vierestäkin. Kuitenkin huutaminen auttaa (kaikessa hölmöydessään) ja saan yleensä tunteeni purettua hetkessä ja voin jatkaa elämääni. Itse kasvoin tällaiseen malliin.
Naiseni vittuilee, sitä kestää yleensä todella pitkään, päiviä putkeen. Hän on hyvin tyytymätön ja mikään asia ei tunnu olevan hyvin. Yritän kysellä ja selvittää mistä kenkä puristaa, mutta useimmiten tyytymättömyyttä ei saada ratkaistua, vaan hän jatkaa piikittelyä ja lataa huonoa oloaan minun päälleni. Aivan kuin jos minä muuttuisin, hänellä olisi parempi olla. Kun kysyn miten hän toivoisi minun muuttuvan, selkeitä vastauksia en saa. Tämä tyytymättömyys on hyvin piinaavaa, negatiiviset vihan tunteet eivät pääse purkautumaan ja ne kasaantuvat. Tuntuu kuin kanava niiden purkamiselle olisi liian pieni, joten paine ei pääse purkautumaan sitä tahtia kuin sitä kertyy. Itsekin keräilen kiukkua, mutta venttiilini antaa sitten kerralla kaiken ulos.
Viimeisen parin vuoden aikana on humalassa nyrkki heilunut. Minulta on huuli ollut halki pariin otteeseen, silmä oli viime jouluna mustana ja naama raavittiin kertaalleen verille. Nyt sitten viimeksi kun hän taas löi, nappasin takaisin. Tällaisia ongelmia ei ole selvin päin. Humalassa ongelmat kasaantuvat. Kumpikin uskaltaa näyttää vihaansa, emännästä tulee varsin eriskummallinen, hän syyttää minua ja olen kuin "joku muu" kaiken pahan alku ja juuri. Tämä samanlainen käyttäytyminen toistuu myös selvinpäin muttei saa niin suuria mittasuhteita.
Ratkaisuna tähän on olla juomatta, tähän olemme molemmat sitoutuneet. Rakentaa terveellisiä tapoja purkaa vihaa on avain. Itse olen kokenut, että kuntosali/muu fyysinen aktiviteetti toimii todella hyvin purkautumiskeinona. Mitä muita ehdottaisitte? Ymmärrän, kun avovaimoni sanoo pelkäävänsä minua silloin kun huudan, olen pari kertaa lyönyt seinään reiän ja painunut ovesta pihalle. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan häntä pelottaa, pikemminkin sellaisessa tilanteessa itse koen olevani nurkkaan ahdistettu ja väsynyt, keinot loppuvat. On todella raskasta kuunnella toisen tyytymättömyyttä, joka ei saa selviä viestillisiä muotoja joita voisi sitten yhdessä työstää. Koen, että hän pyrkii piikittelyllä ja vittuilulla vähättelemään minua jotta tuntisi olonsa paremmaksi. Samoin hän testaa kärsivällisyyttäni ja usein puhuu minusta futuurissa ja imperfektissä yhtä aikaa sekoittaen minut aiempiin väkivaltaisiin kokemuksiinsa. Hänen edellinen miehensä oli narsistinen hyväksikäyttäjä. Eniten ehkä turhauttaa se, että vaikka toiselle vakuuttaa että ei halua satuttaa, olin se satuttaja jo ennenkuin ensimmäistäkään riitaa syntyi ja tilanteet eskaloituivat. Hän projisoi omia kokemuksiaan minuun ja varsinkin vihan tunteissaan lataa sitä vanhaa mallia miehistä ylleni.
Kestän hänen vittuuntunutta tilaa mielestäni aika hyvin ja pyrin sovittelemaan ja auttamaan häntä pääsemään kiinni niihin oikeisiin tunteisiin mitkä hänelle aiheuttavat luotaantyöntävän ja testaavan käyttäytymisen. Kuitenkin muutaman päivän kuluttua voimani ehtyvät. Olemme molemmat läheisriippuvaisia ja pelkäämme hylkäämistä. Tässä on tapahtunut kyllä suuria harppauksia eteenpäin.
Miten määritellä henkinen väkivalta? Olen sanonut hänelle, että hänen tapansa puhua vittuuntuneena, sitä se on, koska ei sano olevansa vihainen tai osoita sitä muuten vaikka onkin, on henkistä väkivaltaa, toisen alistamista ja hyvin rasittavaa. Hän selvästi helpottuu, jos minä saan reaktion hänen käyttäytymiseensä, esim. hermostun ja huudan. Vaikka olisimme illalla viettäneet usean tunnin keskustellen parisuhteestamme ja päässeet kompromisseihin ja yhteisiin sopimuksiin, hänen tyytymätön asenteensa ja kielisivallus saattaa jatkua aamulla entistä kovempana.
Tänään aamulla koin tämän tilanteen hyvin vaikeana hänen jälleen lähettäessään suoria ja epäsuoria piikkejään, menin hänen luokseen ja sanoin, että harrastat henkistä väkivaltaa ja ahdistat nurkkaan, tartuin häneen kiinni ja työnsin hänet nurkkaa kohti sanoen että miltä sinusta tuntuisi jos tekisin sinulle näin? Sanoin myös että väkivalta voi olla myös henkistä ja se satuttaa yhtä lailla. Hän pyysi minua irroittamaan ja päästinkin irti. Hän selvästi shokeeraantui tilanteesta ja alkoi itkemään. Selitin kohta uudestaan että en kannata mitään väkivaltaa mutta halusin demonstroida hänelle miltä se tuntuu kun hän vittuilee ja käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Hän loukkaantui silmittömästi ja ilmoitti ettei ole tulossa kotiin. Nyt minulla on hyvin paha mieli tapahtuneesta, koin että tein väärin.
En jaksaisi olla suhteessa vanhemman roolissa, jolle voi kapinoida rajattomasti. Tätä on puhuttu moneen kertaan ja hän tiedostaa usein menevänsä tilaan jossa on yksin koko maailmaa vastaan. Minusta tuntuu, että hän projisoi omia menetyksiään minuun. Hänen lapsuutensa on ollut hyvin rajatonta eikä teini-iässäkään ole asetettu minkäänlaisia rajoituksia. Kuitenkin hän kokee saavansa minusta paljon turvaa, kun ei ole hyökkäyskannalla. Kun kolikko kääntyy, tilanne on sietämätön, eikä rationaalisella järkeilyllä ole mitään sijaa. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, etteikö hänellä olisi kapasiteettia älyllisesti käsitellä asioita, tapahtuu vain joku mystinen käännös, jossa olenkin yhtäkkiä vihollisleirissä, eikä sodassa kaihdeta mitään keinoja.
Otan vastuun omista prosesseistani vihan suhteen ja työstän sitä edelleen aktiivisesti. Emäntä käy terapiassa. Nyt kysynkin teiltä, miten luulisitte olevan parasta reagoida kapinointiin ja massiiviseen piikittelyyn terveellä tavalla siten, etten lähtisi siihen mukaan vaan voisin käyttäytymiselläni kitkeä sitä pois. Se että sanon ettei minulle puhuta noin ei enää toimi.
Kiitos!
Vastaukset 3
Vanhimmat
menee..... Naiset osaa projisoida, jos sanot, ottavat lapsetkin mukaan peliin. Joten ota välimatkaa........
Hei,
Erittäin laajasti kuvailit tilannettanne, joka on varmaan varsin haastava arjessa.
Tunnen omasta kokemuksesta tämän ristiriidan sen suhteen, että välillä voi puhua asioista tunteja ja vaikka tuntuu että olisi jotain tärkeää selvinnyt, seuraavassa hetkessä mennään taas takapakkia ja ongelmatilanteet jatkuun.
Olen itse nainen, jolla on takana lapsuus kohtalaisen levottomassa moniongelmaisessa perheessä- ja sen päälle nuoruus, jolloin perheeseen tuli narsistisen luonnehäiriön perikuva, jonka kanssa vuorovaikutus oli niin kieroutunutta, että meni vuosiksi kaikenlainen luottamus ihmisiin ja itseeni.
Olen ollut pitkässä parisuhteessa, jossa ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta en voi väittää että tunnetasolla asiat olisi menneet terveellä tavalla.
Mainitsin menneiden kokemusten projisoinnin sinuun. On varmasti kamala tunne, kun sinua näin syytetään asioista joita et ole tehnyt- ja vielä pahempaa koitetaan ikäänkuin saada sinut tekemään ne niin että on jotain "tuttua".
Silloin kuin joku kunnolla vahingoittaa sisältä niin niitä vääristyneitä mallejahan usein toistaa tajuamattaan- joko sellaisenaan "uhrin osana" tai kääntää homman päälaelleen ja alkaa itse "hirviöksi". Näistä kuvioista irroittautuminen vaatii pirusti voimaa molemmilta. Teillä on vielä se, että koska molemmilla on näitä asioita menneisyydessä olette tavallaan vielä suuremmassa vaarassa jumittua näihin kuvioihin, vaikka varmasti osaatte olla ymmärtäväisempiä kuin sellainen jolla itselään ei olisi mitää kokemusta näistä asioista.
Sanoit että naisesi käy terapiassa. Entä itse? Usein ottaa ikään kuin vahvemman roolin ja ajattelee, että kunhan toinen hoitaa ongelmansa on itse tarpeeksi vahva selviämään omistaan. Oikeastaan sekin, että pyrkii olemaan toiselle (liikaa) tukena saattaa olla omien ongelmien pakoa. Näennäinen vahvuus saattaa olla riippuvainen siitä tarvitsevasta toisesta ja kaatua kun sitä vähiten odottaa. Myös ne omat varjot on kohdattava.
Entäpä käyttekö yhdessä terapiassa? Se on myös tärkeä osaa tämä kuvion hahmottamista. Silloin molemmille voi miettiä keinoja yhdessä ja joskus asia jonka kumppanille sanot kaksin meneekin paljon paremmin perille kun mukana on puolueettomia auttajia.
Kuvailemasi käytös täyttää ehdottomasti henkisen väkivallan merkkejä. Kuitenkin samalla se on selvittämättömien asioiden purkausta, joka ei tavallaan liity sinuun. Mikäli olisit naisesi "terapeutti" tähän olisi olemassa kirjoitetut toimintaohjeet jotka edistäisivät nimenomaan hänen eheytymistään. Sinun tehtäväsi olisi olla kallio johon nojaa ja säilyttää tietty tunne-eräisyys. Et kuitenkaan ole kumppanisi terapeutti. Olet hänen miehensä eikä samaa tyyneyttää voi odottaa sinulta. Sinulla on oikeus omiin tunteisiisi ja reaktioihinkin- kunhan ne ei vahvista liikaa tuhoisaa kuviota.
Minusta toimintasi ei kuulostanut vialliselta vaikka olikin varmasti sillä hetkellä molempia järkyttävää. Kysymys kuulukin- käyttäkö naisesi sitä seuraavana hetkenä lyömäaseena vai onko tarpeeksi sinut itsensä kanssa katsoakseen peiliin.
Vaikka jaatte yhteisiä varjoja olette eri ihmisiä. Eri tavoin rikki ja eri tavoin ehjiä. Voi olla ettei hän ole kykenevä pääsemään näistä asioista irti vielä, vaikka älyä olisi vaikka muille jakaa.
Sanoit minusta tarkkanäköisesti, että kun hän on tyytymätön hän jotenkin odottaa, että muutos sinussa- vaikkakin määrittelemätön korjaisi tämän tyytymättömyyden. Sitähän voi toivoa, mutta näin se ei missään tapauksessa ole. Jokaisen on elämässään löydettävä ne omat onnensa. Suhde toiseen rakentuu vasta kun suhde itseen on kunnossa.
Tämä vaatii molemmilta paljon. Sanoit että itse etsit vihalle purkautumistietä toiminnan kautta. Se on sinällään erittäin hyvä keino- itselläni on tapana käydä joko metsässä juoksemassa tai salilla- mutta käsitteletkö tarpeeksi oman menneesi asioita esim. juttelemalla jonkun kanssa- ei siis vain parisuhteessa kriisin sattuessa.
Naisellesi suosittelisin toki terapian vastapariksi sekä jotain liikunnallista, että vieläpä jotain luovaa. Mistä nyt itse nauttisi. Liika ongelmien älyllistäminen ei nimittäin välttämättä auta käsittelemään vaikeimpia asioita vaan saattaa jopa auttaa peittämään ne jolloin niiden aiheuttamista tukahdutetuista tunteista on entistä vaikeampi päästä eroon- näinhän kävi siis itselleni muutamia vuosia sitten. Tämä vinkki kannattaa ehkä sinunkin kokeilla. Ns. luova toiminta, käsin tekeminen, soittaminen, vapauttaa paljon monenlaisia tunteita, joista puhuminen ei aina ole mahdollista. Huomaan että keskityt paljon nimenomaan vihan hallintaan, mutta kuulostaa kuin muidenkin tunteiden kanssa saattaisi olla ongelmia.
Hetkellinen huutaminen voi toki olla terapeuttista, ja on ihan hyvä, että osaa toisinaan näyttää vihaansakin- vaikka on ollut aikoja jolloin sitä tarvitsee pelätä. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa. Lähtee helposti käsistä. Itselläni vaihtelen fyysistä tunteidenpurkua- kuten tanssia, juoksua ja salia ja näitä luovempia- maalaan, piirrän, muotoilen jne. Sitten mitä jää mieleen joko "kirjoitan pois"
tai jos on oleellista niin pyrin keskustelemaan asian osaisen kanssa. (esim näissä parisuhdeasioissa)
Juomisen jättäisin ehdottomasti laskuista pois, kuten olette tehneetkin. Sen tarjoama hetkellinen vapautus on aivan liian riskialtis ja näiden purkausten aiheuttamia vaurioita on sitten vielä pahempi korjailla.
Enpä tiedä onko näistä ajatuskuvoista mitään hyötyä. Konkreettisia neuvoja on vaikea tarjota, kun ei tunne yksilöä. Itselläni olen huomannut, että mitä enemmän piikittelen, sitä epätoivoisen yksinäisempi olen sisältä. Yleensä tässä tilanteessa toimii määrätietoinen halaaminen. Mikä on varmaan todella paljon pyydetty siinä vaiheessa kun sanat satuttaa toista osapuolta. Mutta hellyys toimii yleensä paremmin kuin se, että alkaa riidellä vastaan tai sulkeutuu mykäksi tai lähtee tilasta.
Tietysti tässä on riskinsä, jos toinen ei ole tottunut hellään kosketukseen kuin väärissä yhteyksissä. Itsellänikin on erittäin herkkää kenen sallin koskettavan itseäni siinä tilassa, huomaan myös "haistelevani" kosketuksen motiiveja tarkkaan. Silti se toimii lähes aina.
Sen jälkeen on helpompi puhua järkevästi.
On totta että et voi olla toiselle aikuiselle ihmiselle loputtomiin rajojen antaja tai vanhemman korvike. Mutta rakkauden antaja voit olla tilanteessa jossa toinen ei sitä koe ansaitsevansa. Ainakin itselläni mikä tahansa henkisen väkivallan tielle meneminen - vaikka takana onkin voimakas ahdistus/pelko/tai loukkaus aiheuttaa voimakkaan syyllisyyden tunteen.
Silloin liika "järkevän kommunikoinnin vaatiminen" kuulostaa vain lisäsyytökseltä omien syytösten päälle ja on kohtuutonta. Toki sitten kun on rauhoittunut pitää kertoa kuinka pahalta se tuntuu, mutta jotenkin sille on vastaaottavaisempi kun sinä hetkenä on voinut kokea että toinen näkee piikkien läpi oman kivun.
Tämä on vaikeata tasapainottelua kun molemmilla on omat traumansa. Toivotan silti onnea. Jokainen ansaitsee aikuisena kunnon elämän olipa lapsuus ollut mitä hyvänsä. Se on vaan konstikkaampi rakentaa, mutta uskon että mahdollinen.
Teillä on yhdessä myös paremmat mahdollisuudet kunhan muistatte kuunnella ja hoitaa itseänne myös yksilöinä. Jaksamista.
Siihen ei ole muuta konstia kuin lähtä pois... mennä ulos, autotalliin, mihin tahansa... toisen vittuilua ei kannata kuunnella ja samalla venyttää omaa pinnaansa äärimmilleen... sit ku se sopiva sana tulee sieltä, niin ei oo enää mitään tehtävissä... valitettavasti...