Meillä on mieheni kanssa kesto-ongelma, joka vain pahenee. Olen aina ollut menevää sorttia, eli pidän kavereiden kanssa illanistumisesta, mökkeilystä, leirielämän viettämisestä ja välillä ihan yksikseenkin olemisesta.
Lasten myötä harrastukset ja omat menot jäivät aikalailla pois, mutta nyt kun he alkavat olla jo vähän isompia (7 ja 5 v), niin haluaisin välillä käydä vaikka ihan yksinkin jossain elämääni ihmettelemässä ja rauhoittumassa.
Tällä hetkellä tyydyn yhteen harrastusiltaan viikossa ja satunnaisiin illanviettoihin kavereiden kanssa. Kun olen kotona, koko huusholli kaatuu minun niskaani. Osittain siksi, mutta suuremmalta osin vapauden kaipuuni takia, haluaisin ladata akkuni useammin.
Olenkin miettinyt, että onko ainut vaihtoehto saada vapaata, erota ja sitä myötä kun lapset ovat isänsä luona saisin vakioon omaa aikaa? Ehkä en vaan yksinkertaisesti sopeudu parisuhteeseen?
Miehet kaiketi perinteisesti ovat menneet omia menojaan ja naiset kökkineet kotona, mutta meillä jako tuntuu olevan toisinpäin. Tosin sillä erotuksella, että olen kuitenkin 10 vuoden suhteemme ajan ollut sen verran kiltti, etten sitten ole mennyt, kun toinen ei ole tykännyt. Nyt vaan mitta on täysi.
Vaadinko siis kohtuuttomia, jos kävisin kerran viikossa jumpassa ja ehkä maksimissaan kaksi kertaa kuukaudessa syömässä/leffassa tai muuten ulkona kavereiden kanssa? Ja ehkä joskus voisin mennä ihan yksin vaikka kylpylään yhdeksi yöksi?
Tämän lisäksi olisi tietysti hyvä hoitaa parisuhdetta, mutta nyt huudan itsekkäästi vain oman hyvinvointini perään.
Miten muilla?
Lasten myötä harrastukset ja omat menot jäivät aikalailla pois, mutta nyt kun he alkavat olla jo vähän isompia (7 ja 5 v), niin haluaisin välillä käydä vaikka ihan yksinkin jossain elämääni ihmettelemässä ja rauhoittumassa.
Tällä hetkellä tyydyn yhteen harrastusiltaan viikossa ja satunnaisiin illanviettoihin kavereiden kanssa. Kun olen kotona, koko huusholli kaatuu minun niskaani. Osittain siksi, mutta suuremmalta osin vapauden kaipuuni takia, haluaisin ladata akkuni useammin.
Olenkin miettinyt, että onko ainut vaihtoehto saada vapaata, erota ja sitä myötä kun lapset ovat isänsä luona saisin vakioon omaa aikaa? Ehkä en vaan yksinkertaisesti sopeudu parisuhteeseen?
Miehet kaiketi perinteisesti ovat menneet omia menojaan ja naiset kökkineet kotona, mutta meillä jako tuntuu olevan toisinpäin. Tosin sillä erotuksella, että olen kuitenkin 10 vuoden suhteemme ajan ollut sen verran kiltti, etten sitten ole mennyt, kun toinen ei ole tykännyt. Nyt vaan mitta on täysi.
Vaadinko siis kohtuuttomia, jos kävisin kerran viikossa jumpassa ja ehkä maksimissaan kaksi kertaa kuukaudessa syömässä/leffassa tai muuten ulkona kavereiden kanssa? Ja ehkä joskus voisin mennä ihan yksin vaikka kylpylään yhdeksi yöksi?
Tämän lisäksi olisi tietysti hyvä hoitaa parisuhdetta, mutta nyt huudan itsekkäästi vain oman hyvinvointini perään.
Miten muilla?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hyvä Naiseläjä!
Eihän tuo ole edes itsekästä. Jos noin pieneen tyydyt, ei siitä kenenkään pitäisi naputtaa mitään. Kyllä elämässä pitää pieniä nautintoja olla; mielestäni kaksikin jumppailtaa viikossa olisi aivan kohtuullista.
Se että sinä et koe olleesi oikeutettu tuollaiseen kohtuuteen on paljon huolestuttavampaa, mutta sitähän sinä et kysynyt.
Samaa täällä eli mies kotihiiri ja minä menevämpi. Hän ei ole kovin sosiaalinen, ja viihtyy kotona. Valittamista tulee jos esim. en istu hänen kanssaan Salkkareita katsomassa vaan puuhastelen esim. jonkun uuden atk-ohjelman kanssa koneella. Illanvietot ym. kavereiden kanssa ovat hänelle jo hysterian paikka. Myöntää olevansa mustasukkainen minusta ja ajankäytöstäni. Liekö samoja piirteitä teillä?
Suhteemme on tällä hetkellä sitä, että mitä tiukemmin hän haluaisi viettää aikaa kanssani, sitä vähemmän se kiinnostaa. Pakenen mieluummin vaikka kirjan taakse. Jotenkin tuntuu jo ettei edes yhteistä puhumista ja liekanaru vaan kiristyy..
Juu, aivan samaa vikaa meillä. Mieheni tosin on se, joka istuu illat koneen ääressä ja minun pitäisi vaan olla kotona "jossain", kunhan olen seiniemme sisällä. En tiedä miten tähän jamaan jouduin... ehkä alkuun sitä oli rakastunut ja mielissään, kun tuntui, että toinen haluaa viettää kaiken ajan kanssani. Sitten kun lapset syntyivät tajusin, etten enää oikeasti pääsekään minnekään, sillä mies vetosi aina lasten hoitoon. Niin ja siihen, että HÄN ei koskaan käy missään.
Nyt olen alkanut lisäämään menoja pikkuhiljaa, mutta aina niistä tulee napinaa ja hän vaatisi tarkat raportit mihin/kenen kanssa/kuinka kauan yms olen menossa. En suostu moiseen kyttäämiseen ja siitä hyvästä meillä on nykyisin paljon mykkäkouluja.
Oikeastaan nuo menot ovat meidän ainut ongelma, josta on sitten tietty sikissyt muita pienempiä ongelmia. Mutta niitä onkin sitten tullut ihan kiitettävästi...
Täsmälleen samoja syitä eli mieheni sanoo juuri noilla sanoilla, että kun hän ei käy missään ja hänellä ei ole ystäviä juurikaan niin en minäkään saa käydä eikä minulla saa olla..
Kehottanutkin häntä enemmän kaveraamaan vaikka työkavereiden kanssa ja suorastaan patistanut "pihalle" tuulettumaan..
Kun sinä voit hyvin-perhekin voi hyvin!
Siis emme ole ainoa tämän asian kanssa painiva pari. Meillä avoliittoa takana jo 2v ja siksi siis olemme jo "vakiintunut pari". Meillä myös minä olen se liikkuva osapuoli ja isäntä kestää kotona sohvannurkassa tai tietokoneella. Ei edes kaupassa voi yksin käydä. Minullakin yksi vakituinen harrasteilta viikossa, torstaisin. Muuten on sitten hyvin epäsäännöllistä tuo harrastuneisuus, johtuen kylläkin vuorotyön tuomista haasteista. Meillä ei vielä ole lapsia ja vaikka niitä haluankin sitten tulevaisuudessa, niin minua vähän hirvittää se, että sitten niskaani kaatuvat taloudenpidon lisäksi myös lastenhoito ja viemiset hoitoon ja harrasteisiin. Siis omaa aikaa tämänhetkistäkin vähemmän. Olenkin joskus miehelle kertonut, että minusta tuntuu, että olen "lapsi päivähoidossa", kun koko ajan on joku paikalla ja tietää, mitä teen, vaikka ei varsinaisesti se häntä kiinnostaisikaan. No katsotaan nyt tässä jokunen tovi, miten tästä eteenpäin. Tammikuulla on kuitenkin häät tulossa ja sitten olenkin jo rehellisesti rouvasihminen.
Olen yrittänyt saada itselleni vapaailtoja enemmän patistamalla isäntääkin harrastamaan jotain kodin ulkopuolella, mutta harrasteet ovat olleet pääasiassa takapihalla, etupihalla tai varastossa, josta voi sitten vartin välein ravata sisällä kysymässä kuulumiset. No kyllä se tuossa pari kuukautta jaksoi olla kurssilla maanantai-iltaisin, niin oli edes se pieni aika, ettei tarvinnut olla "vahdittavana". Yleensä otan omaa aikaa itselleni yöunia verottamalla. Siis isäntä menee nukkumaan jo vähän ennen yhdeksää ja minä sitten vasta yhdentoista jälkeen. Näin saan muutaman tunnin joka ilta omaa aikaa, vaikka eihän se sillä tavalla omaa ole, koska tietää sen, että toinen nukkuu, niin et voi kuunnella musiikkia, telkussa ei voi olla ääntä, et voi laittaa valoja, ellet huolehdi, että makuuhuoneen ovi kestää kiinni. Vaan siltikin en vaihtaisi tuota miestä keneenkään!!! Jokaisessahan meissä on omia puutteita ja vikoja, kukaan ei meistä ole täydellinen...
Itse olen pidättänyt itselleni juuri sen ajan jonka tarvitsen. Ja se on paljon, koska olen yrittäjä. Nykyinen suhteeni toimii.
Edellisestä suhteestani (lasten isänkanssa) erosin jo koska se kiristi niin monesta kohtaa. Enkä ole katunut.
Et minusta vallan mahdottomia vaadi. Ei yksi harrasteilta viikossa ole paljon. Ravintoloissa ramppaamisen jättäisin kyllä vähemmälle. Illallinen käy. Myöhään baareissa ja tansseissa pyöriminen ilman miestä käy vain pari kertaa vuodessa.
Ihmisellä pitää ja voi olla muutakin elämää kuin koti ja perhe. Jos aidosti haluat vaan omaa aikaa ja tilaa hengittää, niin puhu miehellesi. Ole asiallinen, älä vongu ja mangu. Älä syyttele ja moiti mistäsi. Kerro asia asiallisesti. Hänen pitäisi ymmärtää asia. Jos ei ymmärrä, se on hän, joka ei ole kypsä parisuhteeseen.
Joskus kyllä nuo menemisen rajat on vaimojen itsensä asettamia. Koti imaisee velvollisuuden tuntoisen naisen kokonaan. Nainen tuntee syyllisyyttä siitä, kun on kotoa poissa. Tämä syyllisyys käännetään ikään kuin miehen käskyksi pysyä kodin seinien sisäpuolella.
Terve mies antaa vaimolleen tilaa. Terve järjissään oleva mies ottaa oman osansa kodin hoitamisesta. Hän osaa kyllä ottaa oman tilansa ja aikansa itselleenkin ja antaa sen myös sinulle.
Puhu asiasta.
..oma aikasi. Itse olen ollut vaimoni kanssa aviossa kohta kymmenen vuotta. Alkuun pääsin ihan mukavasti ulos äijien kanssa, toki yhdessäkin käytiin ja kivaa oli. Nyt viimeiset vuodet on ollut aika hiljaista, koska vaimoni mielestä se ei ole suhteemme kannalta soveliasta.
Käyn kerran viikossa sählyssä ja noin kerran vuodessa äijien kanssa ulkona. Vaimoni käy noin 5-6 kertaa viikossa jumpassa ja noin kolme kertaa kuussa muijien kanssa ulkona.
Ehkä olen itse ajanut itseni tähän tilanteeseen, koska olen luonteeltani kiltti enkä viitsi alkaa valittamaan moisesta asiasta, asiaa ajattelen niin että pääsen helpommalla kun annan asian olla ja tyydyn kohtalooni.
Nyt on kyllä pikkuhiljaa jo ruvennut kyrpimään kun ei millonkaan pääse tuulettumaan. Olisi ollut firman pikkujoulut, mutta vaimoni mielestä en saa mennä koska kutsu ei ollut avecilla eikä näin ole soveliasta päästää minua yksin sinne koska pikkujouluissa tapahtuu paljon "kaikkea". Ties vaikka olisin päässyt päälle :). Noh, huono vitsi.
Hänellä itsellään on nyt viikonloppuna pikkujoulut ja miettii nyt sitten et minne menis jatkoille.
Silkkaa vääryyttä. Itse en valita, koska minun mielestäni ei pitäisi aikuista ihmistä opettaa.
Mut oikeesti jos et mene niin kadut jälkeenpäin, minua ainakin kaduttaa todella paljon.
Kuulostaa oudolta että vaimosi saa mennä ja sinä et. Miksi hän ei luota sinuun, mutta sinä kuitenkin luotat vaimoosi?
Joo, on tullut vaadittua omaa aikaa. Ei minua pystynyt ihan totaalisesti kotiin istuttamaan aikana ennen lapsia, vaikka menoista riitaa olikin. Tuolloin en vain varsinaisesti tajunnut tilannetta ja kai jotenkin kuvittelin sen olevan oikeutettua "parisuhteessa". En osannut perustella tarvettani nähdä kavereitani, kun toisellakaan ei ollut tuollaista tarvetta. Kai se oli jonkinlaista symbioosivaihetta?
Lasten myötä sitten tilanne kärjistyi. Sain jokaisen ylimääräisen menon kohdalla kuulla kuinka käyn harrastamassa ja mies ei (omaa saamattomuuttaan). Työn puolestakin oli ihan liikaa iltamenoja. Sitten vaan luovutin ja jätin kaiken vähänkin vapaaehtoisen pois, kunnes heräsin siihen, etten voi elää näin.
Mutta tasapainon löytäminen on vaikeaa... mikä on sopiva määrä ja mikä liikaa? Joku ylhäällä kirjoitti, että kerta kaksi vuodessa ravintolassa on maksimi! HUI! Me käymme kavereiden kanssa kerran kahdessa kuukaudessa ulkona tanssimassa (ja olemme sen verran nuoria, ettei tanssiminen tarkoita "lavatansseja" vaan clubilla popin mukaan hyppimistä... eli ei mitään "herkistelyä" vieraiden miesten kanssa). Siitä kuulen nupinaa joka kerta, mutten enää välitä.
Ehkä se vaan on niin, että jokaisen pitäisi itselleen ja siipalleen tehdä selväksi oma tarvittu vapaus. Jos ei toinen siihen taivu, niin sitten parisuhde on pidemmän päälle tuhoon tuomittu?