Jatkis: Fantasia stoori

Tämän olen myös jupliniin laittanut, jos joku sattuu tunnistamaan. :)

Ei, en matki ketään, vaikka toki olenkin saanut vaikutteita Tolkienilta ja ym fantasiakirjailijoilta, teksti on silti omasta päästäni heitettyä, vaikka juoni saattaakin olla hieman kulunut tai ainakin usein käytetty.
Sanon tämän vain, koska tapanani ei ole matkia ja jos jotain on tullut, olen sen tehnyt tahahttomasti. Olen kyllä käyttänyt hieman Tolkienin haltiakieliä, sekä mielikuvitustani ja väänsin muutaman nimen tämän haltiakielen avulla, mutta minusta se on enemmäkin lainaamista kuin matkimista.
Pahoittelen vuodatusta, mutta harmittaa, jos joku tulee asista tietämättä valittamaan matkimisesta.

Valitettavasti tekstissäni voi olla kirjoitusvirheitä, jotka johtuvat lievästä lukihäiriöstä, joten vaikka kuinka olisin käynyt tekstiäni läpi, virheitä saattaa silt jäädä.
No niin ja nyt itse tarinaan.
Annan jatkajille vapaat kädet kehittää hahmoja eteenpäin ja keksimään uusiakin jos siltä tuntuu.


***********

Syksy oli jo kääntymässä talveksi, eikä jouluunkaan ollu enää kuin kuunkierto aikaa. Hämärä laskeutui aikaisin, joten ihmiset vetäytyivät tupiinsa aikaisemmin, ennen kuin pimeys ennätti peittää kaiken.
Eräässä tuvassa istui nainen, Serena nimeltään, kehräten pellavaa, langan soljuessa tasaiseen tahtiin hänen ahavoituneiden sormiensa lomitse. Hänen miehensä Kyösti istui puisella penkillä ja teroitteli puukolla puisen haravansa piikkejä seuraavaa kesää varten. Katossa roikkui lyhty, joka valaisi tupaa himmeänä, takassa loimusi tuli, joka lämmitti ja levitti tupaan miellyttävän puuntuoksun.
Kaksi lasta, Miryam ja Henry, leikki lattialla heinien seassa puisilla leluillaan, kuunnellen samalla kiikkustuolissa istuvan Estelle mummon kertomia tarinoita.
He kaikki olivat keskittyneet puuhiinsa niin, että hätkähtivät, kun ovelta kuului kolahdus.
”Kuka kumma siellä tähän aikaan koluaa.” Kyösti murahti. Hän laski puukkonsa pöydälle, nousi ylös ja harppoi ovelle. Kyösti avasi oven ja hämmästyi, kun siellä ei ketään ollutkaan. Hän oli jo laittamassa ovea kiinni, kun aivan hänen jalkojensa juuresta kuului pientä kitinää. Hän kumartui katsomaan alas ja huomasi korin, jossa liikehti jokin. Ensin hän ajatteli, että korissa oli kissanpentuja ja aikoi kiikuttaa mokoman pois, kun huomasi kankaiden välistä pilkottavan pienen lähes maidonvalkean käden. Hän siirsi kangasta hieman syrjään ja sen alta paljastui pieni vauva. Ensin hän ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt, mutta lopulta hän päätti viedä korin tupaan sisälle.
”Serena, sinä tiedät varmaan, mitä tälle pitäisi tehdä.” Kyösti sanoi ja ojensi korin vaimolleen.
Miryam kurkkasi koriin ja huomattuaan lapsen, hän nosti sen syliinsä. Pienokainen rauhoittui tuntiessaan tuvan lämmön ja Serenan turvalliset käsivarret ympärillään.
”Ei hän meikäläisiä ole.” Serena sanoi tarkasteltuaan lasta, jonka hiukset olivat täysi vastakohta lähes valkealle iholle. Lapsen korvat olivat hieman suipot ja kasvot sirot, kuin posliininukella.
”Se taitaa olla niitä valkeita, jotka asustavat metsässä lähellä merenrantaa.” Kyösti tuumi.
”Haltioita.” Estelle sanoi. ”Niitä ne valkeat on.”
”Haltioita.” Serena sanoi hiljaa. ”Mutta miksi ne sitten jättivät hänet meidän ovellemme?” Hän kysyi.
”Jaa’a, taitaa haltijoilla olla jotain meneillään, kun ne meidän pariimme tulevat.” Estelle sanoi. ”Minä olen joskus nuorena sellaisia nähnyt ja olen kuullut, että he pysyttelevät mieluusti omissa oloissaan.”
”Niinkö, kerro lisää mummi.” Miryam pyysi ja hän sekä Henry ottivat mukavat kuuntelu asennot heinien keskellä.
Estelle nyökkäsi hymyillen ja alkoi kertoa.
”Haltiat ovat pitkä ikäistä kansaa ja he elävät paljon kauemmin kuin me.” Hän kertoi. ”Olen kuullut kerrottavan haltioista joiden ikä ylittää tuhat vuotta.”
”Mutta miten ne pystyvät niin kauan elämään.” Henry kysyi.
”En tiedä, mutta minun isoisäni sanoi heitä kuolemattomiksi.” Estelle sanoi. ”Loppujen lopuksi haltioista tiedetään hyvin vähän, mutta kummallisia tarinoita heistä kyllä piisaa.”
”Kerro joku tarina.” Henry ja Miryam pyysivät yhtä aikaa.
”Hyvä on.” Estelle sanoi ja alkoi kertoa rohkeasta Charûn nimisestä haltiasta, joka auttoi kuningas Philip Uljasta ja siitä kuinka he yhdessä nujersivat valtakuntaa piinanneen kapinalliset roistot, jotka taljoihin pukeutuneina säikyttelivät matkustavaisia ja veivät heiltä kaiken, jopa hengen. Näitä kapinallisia johti mies, jonka nimeä kukaan ei tiennyt, Mustaksi häntä kutsuttiin ja haltiakielellä hän Morghâi, joka tarkoitti mustaa. Hän käytti aina mustaa haarniskaa ja hänen hiuksensa olivat lumivalkeat ja silmät kuin punahehkuiset kekäleet, jotka kiiluivat silmikon läpi kammottavasti. Kerrottiin, että hän oli osaksi ihminen ja osaksi haltia, mutta että hän oli ollut syntymästään asti paha ja sisältä musta kuin yö.
Charûn ja Philip nujersivat Morghâin joukot, mutta itse Morghâi katosi jonnekin, minne sitä kukaan ei osaa kertoa. Tähän Estelle päätti tarinansa.
”Minne se musta katosi ja miksi?” Miryam kysyi.
Estelle puisteli päätään ja sanoi. ”Sitä ei kukaan tiedä ja monet kertovat, että hän lähti pois jonnekin kauas, ehkä tullakseen joskus takaisin.”
”Mutta ei kai hän voi niin kauaa elää.” Henry sanoi.
”Älä unohda, että hän on puoliksi haltia ja haltiat ovat pitkäikäisiä.” Estella sanoi.
”Niin kai sitten.” Henry mutisi ja haukotteli.
”Meidän pitäisi antaa tuolle nimi.” Miryam sanoi ja osoitti Serenan sylissä nukkuvaa vauvaa.
”Niin.” Serena sanoi ja nyökkäsi. ”Hänen nimensä on Némir, joka tarkoittaa valkeata jalokiveä.”
”Se on kaunis.” Miryam sanoi ja katseli ihastellen pikkuista.
”Noniin, Miryam, Henry on teidän nukkumaan menonne aika.” Serena sanoi ja molemmat lapset painuivat kammariin, jonka he yhdessä jakoivat.
”Onneksi kehto on vielä tallella, niin että tämä pikkuinen voi nukkua siinä.” Serena sanoi ja pyysi sitten miestään hakemaan kehdon ullakolta, minne se oli viety, kun Miryam oli kasvanut siitä ulos. Kyöstin mentyä, Serena nosti korista kankaan, johon pienokainen oli ollut käärittynä ja huomasi pienen paperi lappusen, joka tipahti lattialle.
Hän nosti lappusen käteensä, mutta hänelle ei siitä ollut hyötyä, kun ei hän osannut lukea. Hän taittoi paperin huolellisesti kahteen kertaan ja sujautti sen esiliinansa taskuun, ajatellen että pyytäisi jotakuta lukutaitoista sen lukemaan, kun sattuu käymään kylillä. Mutta lappu unohtui ja myös se ilta.

*********

Serena kasvatti Némirin, kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Kyllähän kylillä hieman ihmeteltiin, kun yksi lapsista oli niin vaalea-ihoinen ja kylän muut lapset kiusasivat Némiriä, koska tämä oli niin erilainen, kuin muut.
Henry meni toisinaan väliin kun kylän pahin tappelupukari yritti höykyttää Némiriä. Mutta monesti kävi niin, että muita ketterämpi Némir onnistui höykyttämään tappelupukarin tai pääsemään tältä pakoon.

Vuodet vierivät ja kun Némir täytti 15 vuotta, hän kysyi Serenalta alkuperästään. Serena kertoi hänelle illasta, jolloin Némir oli heidän ovelleen tuotu ja muisti lappusen, joka yhä oli esiliinan taskussa taiteltuna. Hän otti paperin taskustaan ja ojensi sen Némirille.
”Minä en osaa lukea tätä, niin en tiedä mitä siinä sanotaan. Jos haluat voit mennä luostarille kysyä mukeilta, että jos he opettaisivat sinua. Nèmir nyökkäsi ja tunki kellastuneen paperilapun pikkukukkaroon, jonka oli joskus markkinoilta ostanut, kun oli onnistunut muutaman lantin tienaamaan.
Aika tosiaan oli vierähtänyt eteenpäin, sillä Miryam oli kasvanut täyteen kukkeuteensa ja oli onnellisesti naimisissa erään tilallisen pojan kanssa. Henry puolestaan vielä katseli vaimoehdokkaita, muttei ollut vielä tavannut mieleistään.
Némir oli käynyt ahkerasti luostarilla ja oli melko nopeasti oppinut lukemaan, sekä kirjoittamaan ja minkä hän opinnoiltaan ehti, oli hän avuksi peltotöissä tai muissa askareissa.
Vaan olipahan kylilläkin alkanut liikkua kummia huhuja suurista kaupungeista, joihin oli alkanut kerääntyä outoa väkeä, jotka olivat iholtaan kalvaita ja kasvoiltaan kauheita katsoa. Myös jälkiä susista oli nähty ja karjan kimppuun oli hyökkäilty, kertoipa joku nähneensä suden, joka oli ollut musta kuin sysiyö ja silmät olivat hehkuneet kuin punaisina kuin kekäleet.
Ihmiset alkoivat välttää liikkumista pimeän aikaan, sillä oli kuultu huhuja, että jossain toisessa kylässä oli joku joutunut suden hyökkäyksen uhriksi ja kuollut.

Sinä vuonna, josta kaikki jälkeenpäin kertoivat ja muistelivat, oli syksy lyhyt ja talvi alkoi epätavallisen aikaisin ja oli ankarampi kuin koskaan ennen. Susien hyökkäykset olivat lisääntyneet niin, että kylillä koottiin välillä metsästys ryhmiä, jotka sitten kaatoivat susia. Hetkeksi se vain auttoi kunnes sudet taas uskaltautuivat ihan asumuksien liepeille ja raatelivat pihalla olevia vahtikoiria tai keplottelivat itsensä talliin ja raatelivat karjan.
Henry ja Némir olivat lähteneet metsälle, kaataakseen edes muutaman kylää vaivaavista susista, kun olivat mokomat hyökänneet eräänä iltana heidän karjansa kimppuun.
Kyösti ei ollut halunnut lähteä mukaan, sillä hän halusi vahtia karjaansa, ettei sitä loppua mikä oli jäljellä, raadeltaisi.
Hän oli parhaillaan hautaamassa yhtä raadeltua ruhoa, sillä yöllä oli sudet käyneet tekemässä tuhojaan. Serena hämmensi keittoa liedellä ja hätkähti, kun Kyösti tulla rymisteli tupaan ja puisteli lunta harteiltaan. Hän riisui takin ja nosti sen naulakkoon ja kiskoi sitten saappaat jalastaan, minkä jälkeen hän istuutui pöydän ääreen.
Serena ojensi kuumana höyryävän keittolautasen Kyöstille, joka alkoikin mielissään lusikoida keittoa.
Kyösti hymyili vaimolleen, sillä tunsi olonsa paremmaksi, kun sai kuumaa keittoa syödäkseen, eikä suden tekemä tuho, enää niin paljoa kiukuttanut.
Ulkoa kuului hirnahdus ja hetken kuluttua ovelle kolkutettiin.
”Kukahan sieltä mahtaa tulla?” Kyösti ihmetteli. ”Toivottavasti Henrylle ja Némirille ei ole sattunut mitään.” Hän lisäsi huolestuneena.
Serena nosti kattilan liedeltä ja meni avaamaan oven. Oven suussa seisoi kaksi miestä, joilla oli kalvakat kasvot, joita kehysti takkuinen pesemätön tukka. Toisen miehen silmät olivat kellervät ja niissä oli kylmä tunteeton katse, joka kiersi tarkkaan ympäri tupaa kuin jotakin etsien. Toisella oli jäänsiniset silmät ja katse tuntui porautuvan kaiken lävitse. Serena tunsi olonsa epämukavaksi, mutta päätti olla silti kohtelias, vaikka jokin sisällä kertoi ettei miehet olleet hyvissä aikeissa kyläilemässä.
”Keitä olette ja mitä tahdotte?” Serena kysyi.
”Ei sinun tarvitse keitä olemme.” Kellerväsilmäinen mies vastasi karkealla äänellä ja jatkoi. ”Me etsimme poikaa, jolla on maidonvalkea iho.”
”Ei täällä ole sellaisia poikia.” Kyösti murahti ja nousi seisomaan ja asteli vaimonsa viereen. Häntä harmitti, että tultiin kesken päivällisen häiritsemään. ”Joten voitte mennä etsimän muualta.” Hän jatkoi ja kun hän aikoi pyytää epämieluisia vieraitaan poistumaan, kellerväsilmäinen mies nappasi äkisti kiinni Serenasta ja nosti terävän puukon tämän kaulalle.
Mies työnsi Serenan edellään tupaan, toisen seuratessa ja laittaessa oven perässään kiinni.
”Jospa kuitenkin kertoisitte totuuden, ettei minun tarvitse tappaa häntä.” Kellerväsilmäinen mies sihahti hampaidensa välistä ja mulkaisi ilkeästi Kyöstiä.
”Kuinka julkeatte!” Kyösti karjaisi ja lähestyi Serenaa pitelevää miestä.
”Teinä, en ottaisi enää askeltakaan.” Serenaa pitelevä mies sanoi.
”Hyvä on.” Kyösti sanoi ja jatkoi. ” Hän on poikani kanssa metsällä, en tiedä kuinka kaukana tai missä päin he ovat.”
”Minä kiitän.” Serenaa pitelevä mies sanoi julmasti hymyillen. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Mies veti puukolla Serenan kaulan auki ja tämä tuupertui henkeään haukkoen lattialle.
”Serena!” Kyösti huudahti ja syöksyi kellerväsilmäisen miehen kimppuun. Mies oli valmiina ja puukko upposi syvälle Kyöstin rintaan, jolloin tämä tuupertui kuolleena lattialle.
”Mitä tuolle kääkälle tehdään?” Jääsilmäinen mies kysyi ja osoitti kiikkustuolissaan istuvaa Estelleä.
”Vaienna hänet.” Kellerväsilmäinen sanoi ja astui ulos.
Jääsilmäinen astui Estellen luokse, jokin välähti himmeässä valossa, kuului suhahdus ja voihkaisu, minkä jälkeen oli aivan hiljaista. Estelle istui kiikkustuolissaan kasaan painuneena, veren pulputessa kaulassa olevasta haavasta.
Mies kääntyi ja painui kaverinsa perässä ulos jättäen oven auki. He ratsastivat metsään ja jäivät odottamaan metsällä olevia nuorukaisia.

Päivä oli jo kääntymässä yöksi, kun Henry ja Némir vihdoinkin palasivat metsästys reissultaan. He olivat metsänreunassa ja tulivat aivan eri suunnasta, kuin mihin miehet olivat menneet heitä odottamaan.
Némir näki jo pitkältä tarkoilla silmillään, että talo oli pimeä ja ovi oli auki. Jokin oli nyt pahasti pielessä.
”Odota tässä menen edeltä katsomaan onko heillä kaikki hyvin.” Némir sanoi.
Henry nyökkäsi ja jäi kuusien suojaan odottamaan, Némirin liikkuessa varjojen suojissa lähemmäksi taloa. Pian Nèmir oli pihalla ja hän näki lumessa, portin luona hevosen kavioiden jälkiä, sekä kahdet jalkojen jäljet, jotka menivät tuvalle ja palasivat takaisin. Némir lähestyi avonaista ovea ollen koko ajan varuillaan. Juuri yötaivaalle noussut kuu valaisi himmeästi maisemaa ja tupaa. Sen valossa Nèmir näki pakkasen jäädyttämät ruumiit.
Hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja kääntyi. Ensin hän ei oikein tiennyt mitä tekisi, mutta muisti sitten Henryn ja antoi tälle, merkin että reitti oli selvä. Kesti tovin, kunnes Henry ilmaantui pihalle.
”Henry, odota.” Némir sanoi ja nappasi kiinni Henryn kädestä. ”He… He… He ovat kuolleet.”
”Kuolleet?” Henry kysyi epäuskoisena. ”Sinä pelleilet.”
”En, minä en pelleile.” Nèmir sanoi ääni värähtäen. ”Halusin vain kertoa, että tiedät mitä kohtaat kun menet sisälle.”
Tämän sanottuaan Nèmir päästi irti Henrystä ja jäi paikalleen seisomaan, kun Henry meni tupaan.
Kun Henry näki äitinsä ja isänsä makaamassa lattialla ja Estellen istumassa kiikkustuolissaan liikkumattomana, hän valahti polvilleen ja hänen huuliltaan karkasi tuskaisa huuto, joka katosi yöhön.
Nèmir kuuli tämän ja tuska lävisti hänen sydämensä, kyyneleiden valuessa hiljaa poskille. Hän katsoi vielä hetken yötaivasta, kääntyi sitten ja astui tupaan. Hän kumartui Henryn puoleen ja tarttui tätä olkapäistä. Nèmir tunsi kuinka tämä tärisi itkusta.
”Henry, meidän on haudattava heidät.” Nèmir sanoi hiljaa. ”Emmehän voi jättää heitä noinkaan.”
”Miksi? Miksi juuri he, eikä joku muu.” Henry kysyi tukahtuneella äänellä ja katsoi Nèmiriä silmät tuskaa täynnä.
Némir puisti päätään ja katsoi veljeään onnettomana. Hän aikoi sanoa jotakin, kun äkkiä jostakin lensi palava nuoli, joka osui puisen kamanaan. Liekit pureutuivat kuivaan puuhun heti ja levisivät siitä nopeasti. Nèmir nappasi nopeasti Henryä kädestä ja kiskoi tämän ulos tuvasta. Lisää palavia nuolia lensi halki ilman ja heti levisivät liekit siitä mihin ne osuivat. Muutama putosi hankeen kuuluvasti sihahtaen.
Pian koko tupa oli tulessa ja liekit nuoleskelivat ahnaina myös navettaa, josta kuului lehmien ammuntaa.
”Tule meidän saatava elikot ulos, ennen kuin ne kärventyvät tuonne.” Nèmir huudahti ja he juoksivat navetalle ja päästivät ne muutamat lehmät ja sonnin irti liastaan ja hätyyttivät ne ulos. He itsekin juoksivat ulos ja kumpikin yski sillä savu ärsytti kurkkua ja kirvelsi silmissä.
Nèmir yritti nähdä eteensä, mutta hänen silmänsä vuotivat niin, että kaikki näkyi ympärillä utuisina.
Äkkiä jokin osui Nèmiriä kylkeen ja hän tuupertui maahan. Henry huomasi tämän ja raahasi Nèmirin kauaksi tulesta ja suojaan mihin ei näkisi tähdätä. Henry yski ja pyyhki silmiään, kunnes tajusi hieroa lunta naamaansa ja se helpotti hieman oloa, mutta siltikin vielä vähän yskitti ja silmät olivat arat. Hän makasi hetken aikaa Nèmirin vieressä ja keräsi voimia.
”Minun on saatava hänet jonnekin lämpimään.” Henry mutisi ja muisti erakon, joka asui jonkin matkan päässä heidän tuvaltaan.
Hän nosti Nèmirin olkapäälleen ja alkoi taivaltaa kohti metsää, jossa tiesi erakon majailevan. Äkkiä jokin osui hänen jalkaansa ja vihlova kipu levisi pitkin reittä. ’Nyt ei ole aikaa pysähtyä.’ Hän ajatteli ja rämpi eteenpäin hangessa, vaikka jalkaa särki.
Henry alkoi olla jo aivan lopussa, kun kuusien lomasta pilkahti valoa. Tuo pieni pilkahdus valoi häneen toivoa ja hän jaksoi kuin ihmeen kaupalla vielä viimeisen etapin, kunnes päätyi pienen talonröttelön luokse. Yhdessä ikkunassa paloi valo ja välillä näkyi varjoja, kun joku liikkui sisällä.
Henry asteli viimeiset raskaat askeleet ovelle, pysähtyi ja kolkutti puista ovea. Sitten ennen kuin sisällä olija ehti avata ovea, Henryn voimat loppuvat. Nèmir valahti hänen käsistään maahan ja hän itse tuupertui Nèmirin viereen.

Kun Nèmir havahtui hereille horroksestaan, hän huomasi olevansa jossakin missä oli lämmintä. Hän katseli ympärilleen ja näki takan vieressä vanhan ukon, joka istui penkillä ja poltti piippua.
’Missä olen?’ Nèmir mietti ja oli aikeissa kysyä ukolta kun…
... Jatka sinä