Tuli sitten taannoisissa firman pikkujouluissa koettua jotain poikkeuksellisen ihanaa. Olin aika hyvässä vedossa ja hauskaa tuntui muillakin olevan. Keskityin kuitenkin bilettämiseen, enkä edes harkinnut naisten vokottelua, vaikka siihen tilaisuus olisi ollutkin. Illan sitten edetessä havaitsin kokevani erään itseäni hieman vanhemman naisen taholta lievää flirttiä. Tuo flirtti alkoi sitten vähitellen purra, koska nainen oli varsin viehättävä ja olin jo työpaikallani todennut hänen olevan hyvin miellyttävä. Muutaman tanssin ja häilyvän kosketuksen jälkeen olin jo aivan myyty. Tuntui siltä, että tämän on jatkuttava. Noh, kuten unillakin on taipumus loppua, niin oli myös tälläkin illalla. Kohdallani se päättyi ihanan hellään suudelmaan, joka oli viedä minulta jalat alta.
Kotiin päästyäni olin yhtä aikaa sekä hämmentynyt, että onnellinen. Aamulla mietin, että mitähän tästä vielä seuraa... Arjen vihdoin koittaessa odotin innolla, että pääsisin näkemään hänet ja tulkitsemaan hänen mahdollisia tunteita minua kohtaan. Työpaikalla sitten jouduin vain toteamaan, etten pystynyt katsomaan häntä suoraan silmiin eikä mikään hänen käytöksessään viitannut syvällisempään kiinnostukseen. Olin niin pettynyt, etten tiennyt miten päin olla. Olisin halunnut ottaa häntä kädestä kiinni ja kertoa tunteistani, mutta siihen ei rohkeuteni riittänyt.
Tapahtuneesta on nyt tovi vierähtänyt ja tilanne on se, että olen edelleen ihastunut(?) häneen ja kulutan aikani asian pohtimiseen. Tiedän olevani tunteellinen hölmö, joka takertuu pienimpäänkin "oljen korteen". Kait minun olisi korkea aika opetella ottamaan flirttiä vastaan, ilman sen suurempia sitoutumisia suuntaan tai toiseen. Mutta minkä sitä luonteelleen voi? Olisi ilmeisesti helpompaa vaan vältellä sellaisia tilanteita, joissa flirttiä ”joutuu” kokemaan. Niitäkin tilanteita vaan on niin paljon…
Kotiin päästyäni olin yhtä aikaa sekä hämmentynyt, että onnellinen. Aamulla mietin, että mitähän tästä vielä seuraa... Arjen vihdoin koittaessa odotin innolla, että pääsisin näkemään hänet ja tulkitsemaan hänen mahdollisia tunteita minua kohtaan. Työpaikalla sitten jouduin vain toteamaan, etten pystynyt katsomaan häntä suoraan silmiin eikä mikään hänen käytöksessään viitannut syvällisempään kiinnostukseen. Olin niin pettynyt, etten tiennyt miten päin olla. Olisin halunnut ottaa häntä kädestä kiinni ja kertoa tunteistani, mutta siihen ei rohkeuteni riittänyt.
Tapahtuneesta on nyt tovi vierähtänyt ja tilanne on se, että olen edelleen ihastunut(?) häneen ja kulutan aikani asian pohtimiseen. Tiedän olevani tunteellinen hölmö, joka takertuu pienimpäänkin "oljen korteen". Kait minun olisi korkea aika opetella ottamaan flirttiä vastaan, ilman sen suurempia sitoutumisia suuntaan tai toiseen. Mutta minkä sitä luonteelleen voi? Olisi ilmeisesti helpompaa vaan vältellä sellaisia tilanteita, joissa flirttiä ”joutuu” kokemaan. Niitäkin tilanteita vaan on niin paljon…
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voin sanoa sinulle, että työni kautta olen nähnyt vastaavanlaisia tapauksia tuhansia - et ole todellakaan yksin kokemuksiesi kanssa! (Itselläni ei ole tällaista sattunut.....vielä). Kaikilla ei pikkujouluissa tosiaan käy niin, kuin mitä aina kerrotaan ja puhutaan suureen ääneen.....
En osaa sanoa muuta, kuin huonon neuvon:
Kehitä vain joku syy päästä hänen lähelle ja tuo kiinnostuksesi nätisti esille, älä tyrkytä itseäsi liikaa, mutta tee se kuitenkin niin, että toinen ymmärtää mitä
ajattelet!
miehistäkin löytyy tuollaista tunteikkuutta. Älä heitä kirvestä kaivoon, vaan suuntaa hänen luokseen reippaasti juttelemaan. Jos kerran suukottelittekin jo..;)
Kiitokset näistä asiallisista kommenteista, en kuitenkaan ole kyennyt tekemään asialle mitään, vaan ainoastaan pohtimaan sitä entistäkin syvällisemmin. Olen siis liiaksi tunteideni orja, jota viedään välillä kuin pässiä narussa. Ehkä lievä kyynisyys ei olisi kohdallani pahitteeksi, sillä eihän täällä enää hempeydellä pärjää.
Tänään töissä katsoin sinua sermin raosta ja näytit niin levolliselta vailla sitä tunteiden paloa, joka mieltäni raastaa. Toivotin sinulle hyvät huomenet toivoen katseesi viipyvän edes hetken silmissäni, mutta turhaan… ;( On kai vihdoinkin myönnettävä, ettei tälläkään ollut sen suurempaa merkitystä taustalla. Yritän vähitellen haudata tunteeni ja ajatukseni sinusta mielen pimeimpiin sopukoihin, etten murene lopullisesti.
Jälleen siis yhtä henkistä ”kolahdusta” rikkaampana on tätä maallista taivallusta jatkettava. Ehkäpä se opettaa ja kannustaa yrittämään uudelleen. Toisaalta miksi vaivautua, kun se aina tuottaa tunteiden myllerrystä ja henkistä uupumusta.
Paistaa se aurinko joskus risukasaankin. Tämän sain kokea itsekin, kun törmäsimme ihastukseni kanssa aivan sattumalta (tai sitten kohtalo puuttui peliin) vapaa-ajalla ja sain vihdoin voitettua ujouteni. Siitä seurannut keskustelu oli varsin rattoisa ja jatkoimme sitä vielä erään kuppilan mukavassa hämyssä. Ajatukset liikkuivat yllättävän samoilla taajuuksilla ja muutenkin kaikki tuntui olevan kohdallaan. Vain aika näyttää mitä tästä vielä kehkeytyy vai tuleeko tästä sittenkään tähdenlentoa suurempaa.