Kertokaapa suoraan...

..siitä mihin lasketaan "nuori". Tarkoitatko nyt 15 vuotiaana alkavia suhteita? Oma äitini alkoi seurustelemaan isäni kanssa 20vuotiaana (eli musta aika nuorena) ja yhdessä ovat edeleen(molemmat yli 50vee).Riitoja on niinkuin jokasuhteessa, mutta ihan onnellisilta vaikuttaa. Elämä on varmaan parantunut entisestään kun kaikki lapset jo muuttanut pois kotoa:)

Tässä ehkä rohkaiseva esimerkki: Poikaystäväni vanhemmat tapasivat kun mamma oli 15 ja isä 18. Naimisiin menivät kun tyttö täytti 18v, vaikka ehkä raskaus johti naimisiinmenoon. Saivat poikaystäväni siis nuorena (19v ja 22v) kolme lasta lisää myöhemmin. Nyt nuorin on 15v ,hänkin jo muuttamassa kotoa.
Ja voin vakuuttaa, että he ovat silmin nähden rakastuneita!Olen ollut kuvioissa vain 3,5 vuotta, eli en tietenkään heidän hankaluuksistaan tiedä, mutta ainakin tuon ajan kun olen kuulunut poppooseen, on heidän suhteensa näyttänyt upealta! Tämä äiti vielä on vuoden aikana hoikistunut , ja sekös teki sen , että tuleva appiukkoni puristelee tuleva anoppiani pepusta vieläkin useammin. Ovat villiintyneet niinkin, että minä muut lapset olemme poistuneet heidän seurastaan, kun on olo käynyt melko tukalaksi sitä katsellessa;)

Vaikeuksia heillä varmaankin on vuosien varrella ollut, mutta siitä minä en osaa sanoa. Kerron vain mitä näen! Ollessani avioerolapsi heidän näkemisensä antaa toivoa siitä, että kyllä hyvän ihmissuhteen voi säilyttää, kunhan sitä huoltaa jatkuvasti. Minä en ainakaan anna erojen yleisyyden pilata omia haaveitani ja suunnitelmia ja ennenkaikkea USKOA tähän hommaan.

Jos vain molemmat sitä aidosti haluavat ja yhä rakastavat tai ainakin pitävät toisistaan ja viihtyvät toistensa seurassa. Päihdeongelmaiset, jatkuva väkivalta ja vastaavat ovat tietenkin syitä jotka estävät parisuhteen jatkumisen normaalina. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 19-vuotiaasta lähtien; paljon on yhdessä koettu, eron partaalla oltu ja onnettomiakin kumpikin tahollamme, myös ihastumista ulkopuoliseen on ollut. Mutta onneksi rakastamme toisiamme ja kaikesta on selvitty. Nyt kun takana on lähes 30 vuotta yhteistä taivalta, kolme aivan upeaa lasta, rahahuoletkin jo helpottavat, niin en voi sanoa muuta kuin, että olen erittäin tyytyväinen tekemiini ratkaisuihin ja siihen, että on tuttu, turvallinen ja rakas kumppani rinnalla! Olemme mieheni kanssa vuosien varrella kasvaneet ja kehittyneet hyvin erilaisiksi, joka sekin osaltaan on asettanut sietokykyä ja erilaisuuden hyväksymisen koetukselle. Mieheni on yhä edelleen aktiivinen liikkuja, seuramies ja tykkää touhuta kaikenlaista ja kaikkien kanssa. Itse taas olen enemmän "sohvaperuna" -tyyppiä; lueskelen, tykkään kotitöistä, henkevistä keskusteluista (joita ei mieheni kanssa juurikaan käydä vaan onneksi on ystäviä, joten aisa ei paina mieltä) ja muutenkin kaikenlaisesta puuhastelusta perheen ja mieheni kanssa. Seksi on yhä ihanaa hänen kanssaan ja pitkä suhde tuo aivan uudenlaisen ulottuvuuden rakasteluun; se on luottavaista, rohkeaa ja ilman minkäänlaisia suorituspaineita; joko nopea pikarakastelua tai hidasta nautiskelua, milloin mitäkin. Eli siis KYLLÄ, rehellisesti vastattuna, yhden ihmisen kanssa voi viettää koko elämänsä parisuhteessa jos haluaa ja uskaltaa!

Miehelläni on sisaruksia seitsemän. Heidän avioliittonsa ovat kestäneet 25-50 v ja jatkuvat edelleen. Meidän avioliitto on kestänyt 30v.
Mielestäni ihmistä ei ole tarkoitettu käymään läpi monia suhteita. Nykyaikana vaan ollaan niin kypsymättömiä, ettei nähdä mitä hyvää lähellä on. Siinä harmaassa arjessakin.

samansuuntainen minun "elämäntarinani" tuosta edellisestä, jonka näpräsin vihjeeksi tuolle masentuneelle aloittajalle. Kyllä maailma on makea paikka elää.

olin 16v kun aliotimme seurustelun ja olemme onnellisesti edelleen yhdessä
Olemme toistemme parhaat ystävät ja jaamme kotityöt myös,niin jäi mainitsematta että 40 vuotta tätä on kestänyt eikä kyllästytä

Tunnen pariskuntia, jotka ovat tavanneet nuorena ja ovat yhä suhteessa. Itse en kuuluu tähän 'ryhmään'. En näe ihanteellisena pitkää suhdetta, siis se ei ole 'itseisarvo' minulle. Useampi lyhyempi suhde rikastuttaa enemmän minun elämääni. En voi edes kuvitella itseäni tilanteeseen, jossa olisin elänyt saman ihmisen kanssa koko elämäni.

Ja aina vain jatkuu; eli on niitä.

Minä olin 23 vuotias, ja tyttö oli 16 vuotias,
ja minä tapasin hänet tanssiaisissa. Mutta hän ei osannut tanssia.
Kun mminä sitten aloin seurustelemaan hänen kanssaan, niin me rakastuimme.
Ja minä halusin hänen kanssaan naimisiin,
ja hän minun kanssani. Mutta minun oli pakko pyytää häntä hänen isältään ja äidiltään.
Ja kun minä kysyin että annatko minulle tuon tytön. Me haluamme mennä naimisiin.
Niin isä sanoi että hänhän on vielä lapsi, kysy hänen äidiltä, ja äiti sanoi että hänhän on vielä lapsi, ei tule mitään, syyttävät sinua vielä lapsiraiskauksesta. Ja minä suutuin kovasti, ja läksin pois siitä paikasta, mutta se äiti kipitti perästä, ja sanoi että ota hänet, vaan ota hänet vaan. Ja sitten mentiin kihlan ostoon, ja sitten vuoden perästä avioliittoon. Ja meillä oli oikein rakkaudellinen avioliitto ja onnellinen, ja hän teki minulle 6 lasta, 1 poika ja 5 tyttöä.
Ja se avioliitto kesti 30 vuotta. Tulimme uskoonkin tänä aikana, ja sitten häneen tuli syöpä
ja hän muutti minun luotani taivaan kotiin odottamaan minuakin sinne.

Olavi

34 aviovuotta takana ja toivottavasti vielä paljon edessä :)

En osaa ihmeemmin analysoida keinoja, joilla pitkä liitto onnistuu, ne keinot kun varmaankin jokaisella parilla ovat parhaat aivan omasta takaa.

Me vaan aikanaan rakastuimmme, kihlauduimme ja avioiduimme. Olemme aina jutelleet paljon, milloin asiaa, milloin höpöhöpöä. Avioituessamme sovimme, että yritämme kaikkemme suhteen ja mahdollisten lapsiemme eteen.
Lapsia meille syntyi 4 kappaletta. Ensin kaksi aivan peräkkäin, sitten muutaman vuoden päästä yksi ja taas muutaman vuoden päästä yksi. Sitten päätimme, että nyt on sopiva määrä, että olemme vielä aika nuoria kun nuorinkin jo on aikuinen.

Toki vuosiin mahtuu myös aikoja, jolloin tuntui, että elämässä on vain ja ainoastaan työtä, lapsia ja taas työtä. Mutta koko ajan olemme tienneet, että yhdessä me olemme hyvä tiimi. Ja kun elämä on tuonut surua tullessaan, olemme vain lujemmin sitoutuneet toisiimme, kun toinen on väsynyt, on toiselta aina löytynyt tarvittava määrä voimia.

Juuri se on tuntunut hyvältä, että toinen on niin tuttu, häneen voin luottaa ja hän voi luottaa minuun. Voin olla aivan oma itseni joka tilanteessa, ei tarvitse esittää yhtään sen enempää kuin mitä oikeasti olen.

Laskelmoimme aikanaan aivan oikein, olemme jo monta vuotta saaneet taas elellä kahdestaan, emmekä ole kyllästyneet toisiimme. Silloinkin kun lapset olivat pieniä, pidimme huolen, että meillä oli myös kahdenkeskistä aikaa. Aina meillä on ollut myös harrastuksia, sekä yhdessä, että erikseen. Ystävistämme on tullut yhteisiä, eli meitä on aika iso joukko ihmisiä, jotka viihdymme yhdessä. Juhlanaihetta löydämme kyllä, jos ei muuta, niin järjestämme vaikka linnunpönttöjen harjannostajaiset :D

Lapsiammekin olemme neuvoneet pitämään yhteyttä ystäviinsä vaikka ovatkin rakastuneet, sillä ystävät ovat hyviä olemassa, niin ilon kuin surunkin hetkellä. Sanoisin, että ystävät parhaimmillaan ovat hyvin tärkeä voimavara, ihan parisuhdetta ajatellenkin :)

Yleensä sykli kestää 5 vuotta, ja sitten se joko alkaa yhteisten elämäntapojen ja kokemusten kautta uudestaan tai tyssää siihen. Näin ihminen taitaa olla biologisesti suunniteltu, 5 vuotta on about riittävä aika lasten hommaamiseen ja kriittisen vaiheen yli pääsemiseen; ja sitten eikun geenit takaisin kiertoon. Vanhoilla sukupolvilla toimi ehkä siksi paremmin että elämäntavat oli kaikilla about se sama...

Olet oikea koralli meressä, älä luovuta...