Elämämme aikana

Kohtalon puoleen minäkin kallistun... Joidenkin on määrä tavata. Mutta passiivisuuteen ei liene varaa: Ehkä kohtalo järjestelee tilaisuuksia, mutta ihmisten oman tahdon ja aktiivisuuden varassa on, millaiseksi elämä muotoutuu. Determinismi ja ihmisen vapaata tahtoa korostava katsomus eivät suljenne toisiaan pois???

tällaista kirjoitti:

Kohtalon puoleen minäkin kallistun... Joidenkin on määrä tavata. Mutta passiivisuuteen ei liene varaa: Ehkä kohtalo järjestelee tilaisuuksia, mutta ihmisten oman tahdon ja aktiivisuuden varassa on, millaiseksi elämä muotoutuu. Determinismi ja ihmisen vapaata tahtoa korostava katsomus eivät suljenne toisiaan pois???

Lue lisää

minun "kohtalonani" on kokea ne kipinöinnit toinen toistaan hankalampien ihmisten kanssa, aina vaan hankalammissa olosuhteissa, kun ei siis käy niin mitenkään päin?

Opettavaista...?

sitten kirjoitti:

minun "kohtalonani" on kokea ne kipinöinnit toinen toistaan hankalampien ihmisten kanssa, aina vaan hankalammissa olosuhteissa, kun ei siis käy niin mitenkään päin?

Opettavaista...?

Lue lisää

Ei mene munkaan jakeluun tämä. Opin kannalta voi tietysti ajatella, että yllättävät, hankalat rakastumiset voi opettaa jotain ihmisestä itsestään, rakkauden moninaisuudesta ja rajattomuudesta jne (esim. "umpihetero" rakastuu oman sukupuolensa edustajaan), mutta sitä en käsitä, miksi jonkun kohtalona voi olla rakastua yksipuolisesti ja ihan täpöllä. Tällaisetkin kysymykset vois olla selvitettävissä, jos ihmiset puhuisivat toisilleen avoimesti. Jokainen voi tietysti muodostaa asioista omat tulkintansa, mutta vapauttaako se koskaan, niin kuin totuus?!

Ihmisenhän on sanottu hakevan toista ihmistä peilikseen, jotta voi olla olemassa. Yhteenkuuluvaisuuden leiskauttaa käyntiin varmastikin se, että kummallakin enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia.

Noh onko näin?

Juuri näin olen minäkin pohtinut. Tähän ei mitään lisättävää :)

Ihmisillä toimii omat hajusteettomat feromonit. Erittyy ihmisistä varsinkin näin aurinkoisina aikoina. Ihmisen feromoni tuntuu toisen alitajunassa, missä se "haistaa" sen.
Ihastuminen ei pelkästään ole psykologista, se on myös kemiallista.

Jotkut oikeasti ihastuvat myös toisen ihmisen ominaishajuun.

1+1+1 kirjoitti:

Ihmisillä toimii omat hajusteettomat feromonit. Erittyy ihmisistä varsinkin näin aurinkoisina aikoina. Ihmisen feromoni tuntuu toisen alitajunassa, missä se "haistaa" sen.
Ihastuminen ei pelkästään ole psykologista, se on myös kemiallista.

Jotkut oikeasti ihastuvat myös toisen ihmisen ominaishajuun.

Lue lisää

Alitajuista tai ei, mutta kun sanotaan, että rakastettu tuoksuu aina hyvälle, se on justiinsa niin :))

nuusk-nuusk kirjoitti:

Alitajuista tai ei, mutta kun sanotaan, että rakastettu tuoksuu aina hyvälle, se on justiinsa niin :))

yep, ja jos jonkun kanssa ei "kemiat" kohtaa, niin sen ihmisen tuoksu (haju) alkaa tympiä.

nuusk-nuusk kirjoitti:

Alitajuista tai ei, mutta kun sanotaan, että rakastettu tuoksuu aina hyvälle, se on justiinsa niin :))

nuusk-nuusk: luulek et joku hastuu jonkun hienhajuun . Ei jumaliste!

Hyh hyh!! kirjoitti:

nuusk-nuusk: luulek et joku hastuu jonkun hienhajuun . Ei jumaliste!

Kemosignaalit todella vaikuttavat

Jos se onkin aamuäreä ;) ehkä se tulee vielä sun luokse, kun on ensin selvittänyt takkunsa...

Tu pacta..nimimerkin viestistä tuli välittömästi mieleen joku Paulo Coelhon kirjan lainaus, kuinka toinen on tunnistettavissa omaksi sielunkumppanikseen tms. vasta joidenkin kokemusten tai polkujen läpikäyntien jälkeen, koska toisenlaiset energiavirrat voivat ohjata toisenlaisiin ratkaisuihin, jolloin ne ihmiset toimivat vain ohjaajina omanlaiseen elämän tiehen, jossa ei olla kuin flipperipallo toisten ihmisten kanssa törmäten silloin tällöin, vaan se sielujen yhteys saa tuntuman tulleensa ns.kotiin. Kirjassa myös esitettiin, että toisen tunnistaa esim. tietystä hehkusta tietyssä tilanteessa, jolloin ihmiset ikäänkuin olisivat tulleet esitetyksi toisilleen (henkisellä tasolla), mutta luultavasti kyseessä on siitä, että toisessa on jotain kaunista pyrkimässä esille, mutta ulkoiset tekijät, painavat sitä näkymättömiin, estävät sen virtauksen sisältä ulospäin, jolloin ihmiset eivät pysty sielullisesti kohtaamaan ja ihmiset tulevat tuhotuksi.

Tästä toisesta kirjasta lainaus.

Odysseia on kaunis kielikuva mystiselle prosessille, jota ihmiselämäksi kuvataan. Se on jokamiehen mysteerinäytelmä, syvällinen tarina meistä kaikista, miehistä ja naisista, yrittäessämme selvitä läpi elämän toivoen saapuvan paikkaan, jota voimme kutsua kodiksi.

Tuo matka on sielun matka. Odysseus kohtaa kotimatkallaan monia mielikuvituksellisia olentoja ja ihmisiä sekä vierailee kuolleiden valtakunnassa. Meistä jokainen on samanlaisella matkalla. Siihen sisältyy sekä konkreettinen elämäntilanne että sisäinen vaellus.

Aikakautemme näyttää keskittyvän itsepintaisesti matkan ulkoisiin yksityiskohtiin. Sekä omaelämänkerrat että elämänkerrat pyrkivät vain tarkastelemaan elämän tosiseikkoja. Tästä löytyy tietenkin merkittäviä poikkeuksia,kuten C.G Jungin Unia, ajatuksia, mielikuvia, joka on sielun tarina. Yleensä kuitenkin yritämme tulkita elämää konstruoimalla sitä ulkoisen kriteerien ja odotusten mukaiseksi.

Vaikka jätämme huomioimatta sisäisen elämän, tai ainakin toimissamme ja tapahtumien runoudessa ilmenevän symbolisen elämän, sisäinen maailma ei katoa mihinkään: välinpitämättömyydessämme huolimatta se kerää voimia ja vaikuttaa meihin edelleen.

Mutta koska emme tunne sisäistä maailmaa, yhteydemme sen kehitykseen katkeaa. Me vaistoamme sen muutoksen mielialan vaihteluissa ja tunteissa, joilla tuntuu hyvin vähän tekemistä jokapäiväisen elämän kanssa, mutta yritämme hallita noita epämääräisiä tuntemuksia lääkityksellä ja erinäisillä tempuilla sen sijaan, että sopeutuisimme niihin tarkastelemalla niiden merkityksiä.

Sielulla on omat sääntönsä, jotka eivät ole samat kuin elämällä yleensä. Tunteet ja mielikkyyden tunne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ilo on voimakasta, ja tuska voi ulottua koko olemassaolomme perusteisiin.

Jos huomioimme ja otamme unemme vakavasti, ne voivat kääntää tarkkaavaisuutemme alas-ja sisäänpäin sekä tarjota vihjeitä sydämen ja mielikuvituksen toiminnasta. Myös mielialat, asenteet, vaikutteet, pyrkimykset ja pelot vaativat perehtymistä tullakseen ymmäretyiksi. Voimme pohtia niitä, keskustella niistä ja opettaa itseämme tulkitsemaan niiden muutoksia ja oikkuja.

Nykyään monet elävät pelkästään ulkoista elämää, ja kun heidän sisäinen maailmansa purkautuu tai kuohuu, he ryntäävät hakemaan apua terapeutilta tai apteekista. He yrittävät selittää syvällisiä myyttisiä tapahtumia käyttäytymisen ja kokemuksen kielellä.

Usein heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä heille tapahtuu, koska he ovat joutuneet eroon syvällisestä itsestään. Heidän oma sielunsa on heille niin vieras, etteivät tiedä mitä tunnettujen tosiasioiden ulkopuolella tapahtuu. Aiemmat menetelmät, joilla pysyteltiin yhteydessä sisäiseen elämään, ovat menneet pois muodista. Kirjeet, syvälliset keskustelut auttavat keskittämään huomion pinnanalaisiin tapahtumiin ja aineiksiin. Näyttää siltä, että olemme luopuneet tämänkaltaisista pohdiskeluista toiminnallisen teknologian hyväksi.
Myös runous ja vakava kirjallisuus voivat tarjota opastusta. Pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat. Monien perinteiden muinainen kirjallisuus tarjoaa oivaltavia näkemyksiä sisäisestä elämästä.

Se osoittaa myös, että olemme pitkällä matkalla ja että elämäämme liittyvillä ihmisillä ja tapahtumilla on syvällistä merkitystä, joka on usein symbolista ja mielikuvallista.
Gnostikkojen tarinat kertovat sielun koti-ikävästä, sen kaipuusta omaan ympäristöönsä, joka ei ole tästä tosiseikkojen maailmasta. Sen odysseia on ajelehtia merellä ja kulkeutua kohti kotia, ei kehittyä kohti täydellisyyttä.

Odysseia123.. kirjoitti:

Tu pacta..nimimerkin viestistä tuli välittömästi mieleen joku Paulo Coelhon kirjan lainaus, kuinka toinen on tunnistettavissa omaksi sielunkumppanikseen tms. vasta joidenkin kokemusten tai polkujen läpikäyntien jälkeen, koska toisenlaiset energiavirrat voivat ohjata toisenlaisiin ratkaisuihin, jolloin ne ihmiset toimivat vain ohjaajina omanlaiseen elämän tiehen, jossa ei olla kuin flipperipallo toisten ihmisten kanssa törmäten silloin tällöin, vaan se sielujen yhteys saa tuntuman tulleensa ns.kotiin. Kirjassa myös esitettiin, että toisen tunnistaa esim. tietystä hehkusta tietyssä tilanteessa, jolloin ihmiset ikäänkuin olisivat tulleet esitetyksi toisilleen (henkisellä tasolla), mutta luultavasti kyseessä on siitä, että toisessa on jotain kaunista pyrkimässä esille, mutta ulkoiset tekijät, painavat sitä näkymättömiin, estävät sen virtauksen sisältä ulospäin, jolloin ihmiset eivät pysty sielullisesti kohtaamaan ja ihmiset tulevat tuhotuksi.

Tästä toisesta kirjasta lainaus.

Odysseia on kaunis kielikuva mystiselle prosessille, jota ihmiselämäksi kuvataan. Se on jokamiehen mysteerinäytelmä, syvällinen tarina meistä kaikista, miehistä ja naisista, yrittäessämme selvitä läpi elämän toivoen saapuvan paikkaan, jota voimme kutsua kodiksi.

Tuo matka on sielun matka. Odysseus kohtaa kotimatkallaan monia mielikuvituksellisia olentoja ja ihmisiä sekä vierailee kuolleiden valtakunnassa. Meistä jokainen on samanlaisella matkalla. Siihen sisältyy sekä konkreettinen elämäntilanne että sisäinen vaellus.

Aikakautemme näyttää keskittyvän itsepintaisesti matkan ulkoisiin yksityiskohtiin. Sekä omaelämänkerrat että elämänkerrat pyrkivät vain tarkastelemaan elämän tosiseikkoja. Tästä löytyy tietenkin merkittäviä poikkeuksia,kuten C.G Jungin Unia, ajatuksia, mielikuvia, joka on sielun tarina. Yleensä kuitenkin yritämme tulkita elämää konstruoimalla sitä ulkoisen kriteerien ja odotusten mukaiseksi.

Vaikka jätämme huomioimatta sisäisen elämän, tai ainakin toimissamme ja tapahtumien runoudessa ilmenevän symbolisen elämän, sisäinen maailma ei katoa mihinkään: välinpitämättömyydessämme huolimatta se kerää voimia ja vaikuttaa meihin edelleen.

Mutta koska emme tunne sisäistä maailmaa, yhteydemme sen kehitykseen katkeaa. Me vaistoamme sen muutoksen mielialan vaihteluissa ja tunteissa, joilla tuntuu hyvin vähän tekemistä jokapäiväisen elämän kanssa, mutta yritämme hallita noita epämääräisiä tuntemuksia lääkityksellä ja erinäisillä tempuilla sen sijaan, että sopeutuisimme niihin tarkastelemalla niiden merkityksiä.

Sielulla on omat sääntönsä, jotka eivät ole samat kuin elämällä yleensä. Tunteet ja mielikkyyden tunne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ilo on voimakasta, ja tuska voi ulottua koko olemassaolomme perusteisiin.

Jos huomioimme ja otamme unemme vakavasti, ne voivat kääntää tarkkaavaisuutemme alas-ja sisäänpäin sekä tarjota vihjeitä sydämen ja mielikuvituksen toiminnasta. Myös mielialat, asenteet, vaikutteet, pyrkimykset ja pelot vaativat perehtymistä tullakseen ymmäretyiksi. Voimme pohtia niitä, keskustella niistä ja opettaa itseämme tulkitsemaan niiden muutoksia ja oikkuja.

Nykyään monet elävät pelkästään ulkoista elämää, ja kun heidän sisäinen maailmansa purkautuu tai kuohuu, he ryntäävät hakemaan apua terapeutilta tai apteekista. He yrittävät selittää syvällisiä myyttisiä tapahtumia käyttäytymisen ja kokemuksen kielellä.

Usein heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä heille tapahtuu, koska he ovat joutuneet eroon syvällisestä itsestään. Heidän oma sielunsa on heille niin vieras, etteivät tiedä mitä tunnettujen tosiasioiden ulkopuolella tapahtuu. Aiemmat menetelmät, joilla pysyteltiin yhteydessä sisäiseen elämään, ovat menneet pois muodista. Kirjeet, syvälliset keskustelut auttavat keskittämään huomion pinnanalaisiin tapahtumiin ja aineiksiin. Näyttää siltä, että olemme luopuneet tämänkaltaisista pohdiskeluista toiminnallisen teknologian hyväksi.
Myös runous ja vakava kirjallisuus voivat tarjota opastusta. Pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat. Monien perinteiden muinainen kirjallisuus tarjoaa oivaltavia näkemyksiä sisäisestä elämästä.

Se osoittaa myös, että olemme pitkällä matkalla ja että elämäämme liittyvillä ihmisillä ja tapahtumilla on syvällistä merkitystä, joka on usein symbolista ja mielikuvallista.
Gnostikkojen tarinat kertovat sielun koti-ikävästä, sen kaipuusta omaan ympäristöönsä, joka ei ole tästä tosiseikkojen maailmasta. Sen odysseia on ajelehtia merellä ja kulkeutua kohti kotia, ei kehittyä kohti täydellisyyttä.

Lue lisää

Mielenkiintoisia näkemyksiä Coelholla! Ehkä hänen suosionsa perustuu ainakin osittain siihen, että hänen tarinansa antavat metafyysisille kysymyksille sellaisia selityksiä, joita moni on mielessään rakennellut, muttei ole osannut antaa niille sanallista muotoa. Ehkä Coelho on tavoittanut jotain, mikä liippaa totuutta... jotain samaa kuin Platon tai Jung?

Odysseia123.. kirjoitti:

Tu pacta..nimimerkin viestistä tuli välittömästi mieleen joku Paulo Coelhon kirjan lainaus, kuinka toinen on tunnistettavissa omaksi sielunkumppanikseen tms. vasta joidenkin kokemusten tai polkujen läpikäyntien jälkeen, koska toisenlaiset energiavirrat voivat ohjata toisenlaisiin ratkaisuihin, jolloin ne ihmiset toimivat vain ohjaajina omanlaiseen elämän tiehen, jossa ei olla kuin flipperipallo toisten ihmisten kanssa törmäten silloin tällöin, vaan se sielujen yhteys saa tuntuman tulleensa ns.kotiin. Kirjassa myös esitettiin, että toisen tunnistaa esim. tietystä hehkusta tietyssä tilanteessa, jolloin ihmiset ikäänkuin olisivat tulleet esitetyksi toisilleen (henkisellä tasolla), mutta luultavasti kyseessä on siitä, että toisessa on jotain kaunista pyrkimässä esille, mutta ulkoiset tekijät, painavat sitä näkymättömiin, estävät sen virtauksen sisältä ulospäin, jolloin ihmiset eivät pysty sielullisesti kohtaamaan ja ihmiset tulevat tuhotuksi.

Tästä toisesta kirjasta lainaus.

Odysseia on kaunis kielikuva mystiselle prosessille, jota ihmiselämäksi kuvataan. Se on jokamiehen mysteerinäytelmä, syvällinen tarina meistä kaikista, miehistä ja naisista, yrittäessämme selvitä läpi elämän toivoen saapuvan paikkaan, jota voimme kutsua kodiksi.

Tuo matka on sielun matka. Odysseus kohtaa kotimatkallaan monia mielikuvituksellisia olentoja ja ihmisiä sekä vierailee kuolleiden valtakunnassa. Meistä jokainen on samanlaisella matkalla. Siihen sisältyy sekä konkreettinen elämäntilanne että sisäinen vaellus.

Aikakautemme näyttää keskittyvän itsepintaisesti matkan ulkoisiin yksityiskohtiin. Sekä omaelämänkerrat että elämänkerrat pyrkivät vain tarkastelemaan elämän tosiseikkoja. Tästä löytyy tietenkin merkittäviä poikkeuksia,kuten C.G Jungin Unia, ajatuksia, mielikuvia, joka on sielun tarina. Yleensä kuitenkin yritämme tulkita elämää konstruoimalla sitä ulkoisen kriteerien ja odotusten mukaiseksi.

Vaikka jätämme huomioimatta sisäisen elämän, tai ainakin toimissamme ja tapahtumien runoudessa ilmenevän symbolisen elämän, sisäinen maailma ei katoa mihinkään: välinpitämättömyydessämme huolimatta se kerää voimia ja vaikuttaa meihin edelleen.

Mutta koska emme tunne sisäistä maailmaa, yhteydemme sen kehitykseen katkeaa. Me vaistoamme sen muutoksen mielialan vaihteluissa ja tunteissa, joilla tuntuu hyvin vähän tekemistä jokapäiväisen elämän kanssa, mutta yritämme hallita noita epämääräisiä tuntemuksia lääkityksellä ja erinäisillä tempuilla sen sijaan, että sopeutuisimme niihin tarkastelemalla niiden merkityksiä.

Sielulla on omat sääntönsä, jotka eivät ole samat kuin elämällä yleensä. Tunteet ja mielikkyyden tunne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ilo on voimakasta, ja tuska voi ulottua koko olemassaolomme perusteisiin.

Jos huomioimme ja otamme unemme vakavasti, ne voivat kääntää tarkkaavaisuutemme alas-ja sisäänpäin sekä tarjota vihjeitä sydämen ja mielikuvituksen toiminnasta. Myös mielialat, asenteet, vaikutteet, pyrkimykset ja pelot vaativat perehtymistä tullakseen ymmäretyiksi. Voimme pohtia niitä, keskustella niistä ja opettaa itseämme tulkitsemaan niiden muutoksia ja oikkuja.

Nykyään monet elävät pelkästään ulkoista elämää, ja kun heidän sisäinen maailmansa purkautuu tai kuohuu, he ryntäävät hakemaan apua terapeutilta tai apteekista. He yrittävät selittää syvällisiä myyttisiä tapahtumia käyttäytymisen ja kokemuksen kielellä.

Usein heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä heille tapahtuu, koska he ovat joutuneet eroon syvällisestä itsestään. Heidän oma sielunsa on heille niin vieras, etteivät tiedä mitä tunnettujen tosiasioiden ulkopuolella tapahtuu. Aiemmat menetelmät, joilla pysyteltiin yhteydessä sisäiseen elämään, ovat menneet pois muodista. Kirjeet, syvälliset keskustelut auttavat keskittämään huomion pinnanalaisiin tapahtumiin ja aineiksiin. Näyttää siltä, että olemme luopuneet tämänkaltaisista pohdiskeluista toiminnallisen teknologian hyväksi.
Myös runous ja vakava kirjallisuus voivat tarjota opastusta. Pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat. Monien perinteiden muinainen kirjallisuus tarjoaa oivaltavia näkemyksiä sisäisestä elämästä.

Se osoittaa myös, että olemme pitkällä matkalla ja että elämäämme liittyvillä ihmisillä ja tapahtumilla on syvällistä merkitystä, joka on usein symbolista ja mielikuvallista.
Gnostikkojen tarinat kertovat sielun koti-ikävästä, sen kaipuusta omaan ympäristöönsä, joka ei ole tästä tosiseikkojen maailmasta. Sen odysseia on ajelehtia merellä ja kulkeutua kohti kotia, ei kehittyä kohti täydellisyyttä.

Lue lisää

Sielu tarvitsee taantumista, aivan yhtä paljon kuin evoluutiota, kehittymistä ja edistymistä.

Dafne on jumalatar Artemiksen seuralainen, metsästäjätär, joka ei halua kuullakaan sivistyksestä tai elämästä miehen kanssa. Kuten koko Artemiksen väki, hänkin haluaa juosta karkuun. Eräänä päivänä Apollo näkee hänet ja ihastu mielettömästi.

Apollon haluaa Dafnen omakseen, mutta pakenee hänen lähentelyjään. Dafnen pako vain kiihottaa Apollonia lisää. Lopulta Dafne huuta apua, ja hänen isänsä, muotoaan vaihtava joki ja metamorfoosiasiantuntija, muuttaa hänet puuksi. Kun Apollon saa Dafnen kiinni, hän voi vain kietoa kätensä tämän rungon ympärille.

Jokin meissä ei halua sivistystä, tulla yhdistetyksi liian läheisesti Apolloniin ja kaikkiin hänen humanitaarisiin saavutuksiinsa: lääketieteeseen, musiikkiin ja aatteisiin. Jokin meissä ei halua minkäänlaista liittoa vaan pyrkii epätoivoisesti säilyttämään yksilöllisyytensä ja eheytensä. Tuo jokin halua olla kuin puu, puhumaton ja läpitunkematon. Se haluaa palata mykkään luontoon. Jokin meissä ei halua tulla rakastetuksi tai halutuksi. Puun kauneus on puhtaasti tahatonta ja tarkoituksetonta.

Dafne on puinen. Hän on sitä, mikä ei halua kommunikoida tai olla käytettävissä: hän ei halua olla ystävällinen, läsnä tai kaunopuheinen. Hän pakenee vaistomaisesti kaikkein ylevämielisintäkin huomiota, kaikkein inhimillisintäkin ihailijaa. Dafnen henki on niin puhdas, ettei sillä ole mitään käyttöä tunteelliselle suhteelle.

Moderni psykologinen ajattelu ei arvosta tässä myytissä ilmaistua tarvetta.

Sen sijaan, että arvostelemme toisiamme ja itseämme seurallisuuden puutteesta, voisimme arvioida uudelleen ennakkoluulomme ja olettamuksemme, jopa oman haaveellisen suhtautumisemme ihmissuhteisiin.

Miten voimme kurkottaa kohti toista ihmistä, jos emme ole sitoutuneet vahvasti omaan yksilöllisyyteemme?

Dafne, suuri mysteeri, on sielu omassa yksinäisyydessään. Hän on mieluummin eläinten kuin ihmisten seurassa, kuten meistä jokainen saattaisi joskus haluta olla, varsinkin jouduttuamme julmuuden tai typeryyden uhriksi.

Dafne-sielun pyrkimyksenä on olla liikaa alistumatta vaatimuksiimme kulttuuriin sopeutumisesta kuin persoonallisuuden ongelmana.

Meissä jokaisessa on Dafne, henki, joka suojelee koskematonta yksilöllisyyttämme ja estää meitä eksymästä hyvää tarkoittavan kulttuurin tai rakastavan kumppanin tiedostamattomuuteen.

Pacta sunt... kirjoitti:

Mielenkiintoisia näkemyksiä Coelholla! Ehkä hänen suosionsa perustuu ainakin osittain siihen, että hänen tarinansa antavat metafyysisille kysymyksille sellaisia selityksiä, joita moni on mielessään rakennellut, muttei ole osannut antaa niille sanallista muotoa. Ehkä Coelho on tavoittanut jotain, mikä liippaa totuutta... jotain samaa kuin Platon tai Jung?

Lue lisää

Ei, kun nämä lainaukset ovat Thomas Moorelta. Joka on käsitellyt sisäisen elämän kautta ihmisten kohtaamia asioita, kun Coelho taas kaunosieluisemmin puhuu sydämen kuuntelemisesta ja sen kautta elämän ohjaamiseta oikeaan suuntaan, vähän samansuuntaisia ajatuksia kylläkin. Coelho on vain enemmän runollinen, haaveilija, kun Moore pureutuu limittämään konkreettisen elämän ja sisäisen elämän.

Dafne jumalatar.. kirjoitti:

Sielu tarvitsee taantumista, aivan yhtä paljon kuin evoluutiota, kehittymistä ja edistymistä.

Dafne on jumalatar Artemiksen seuralainen, metsästäjätär, joka ei halua kuullakaan sivistyksestä tai elämästä miehen kanssa. Kuten koko Artemiksen väki, hänkin haluaa juosta karkuun. Eräänä päivänä Apollo näkee hänet ja ihastu mielettömästi.

Apollon haluaa Dafnen omakseen, mutta pakenee hänen lähentelyjään. Dafnen pako vain kiihottaa Apollonia lisää. Lopulta Dafne huuta apua, ja hänen isänsä, muotoaan vaihtava joki ja metamorfoosiasiantuntija, muuttaa hänet puuksi. Kun Apollon saa Dafnen kiinni, hän voi vain kietoa kätensä tämän rungon ympärille.

Jokin meissä ei halua sivistystä, tulla yhdistetyksi liian läheisesti Apolloniin ja kaikkiin hänen humanitaarisiin saavutuksiinsa: lääketieteeseen, musiikkiin ja aatteisiin. Jokin meissä ei halua minkäänlaista liittoa vaan pyrkii epätoivoisesti säilyttämään yksilöllisyytensä ja eheytensä. Tuo jokin halua olla kuin puu, puhumaton ja läpitunkematon. Se haluaa palata mykkään luontoon. Jokin meissä ei halua tulla rakastetuksi tai halutuksi. Puun kauneus on puhtaasti tahatonta ja tarkoituksetonta.

Dafne on puinen. Hän on sitä, mikä ei halua kommunikoida tai olla käytettävissä: hän ei halua olla ystävällinen, läsnä tai kaunopuheinen. Hän pakenee vaistomaisesti kaikkein ylevämielisintäkin huomiota, kaikkein inhimillisintäkin ihailijaa. Dafnen henki on niin puhdas, ettei sillä ole mitään käyttöä tunteelliselle suhteelle.

Moderni psykologinen ajattelu ei arvosta tässä myytissä ilmaistua tarvetta.

Sen sijaan, että arvostelemme toisiamme ja itseämme seurallisuuden puutteesta, voisimme arvioida uudelleen ennakkoluulomme ja olettamuksemme, jopa oman haaveellisen suhtautumisemme ihmissuhteisiin.

Miten voimme kurkottaa kohti toista ihmistä, jos emme ole sitoutuneet vahvasti omaan yksilöllisyyteemme?

Dafne, suuri mysteeri, on sielu omassa yksinäisyydessään. Hän on mieluummin eläinten kuin ihmisten seurassa, kuten meistä jokainen saattaisi joskus haluta olla, varsinkin jouduttuamme julmuuden tai typeryyden uhriksi.

Dafne-sielun pyrkimyksenä on olla liikaa alistumatta vaatimuksiimme kulttuuriin sopeutumisesta kuin persoonallisuuden ongelmana.

Meissä jokaisessa on Dafne, henki, joka suojelee koskematonta yksilöllisyyttämme ja estää meitä eksymästä hyvää tarkoittavan kulttuurin tai rakastavan kumppanin tiedostamattomuuteen.

Lue lisää

Ei tietoisuus eikä itseymmärrys vaan intohimoinen sisäinen läsnäolo tekee meistä sen mitä ja keitä olemme.

Meidän rationalistisella aikakaudella on houkuttelevaa ajatella, että olemme omien pyrkimystemme ja tietoisuutemme muokkaamia. Me pidämme egoa hallitsevana minuutena ja kasvatamme itseämme egoltamme selvärajaisiksi, identiteetiltämme vahvoiksi persoonallisuuksiksi ja hyvän itsetunnon omaaviksi yksilöiksi.

Mutta tenhoampien filosofioiden parissa on tiedostettu, että meitä muovaavat syvyydet, jotka vaikuttavat tietoisuuden tuolla puolen. Olemme omaperäisempiä kuin osaamme kuvitella. Meidät on pantu liikkeelle tietoisuduen alapuolelta, ja tuo liikkeelle paneva voima-jota on kutsuttu enkeliksi, daimonioniksi, animukseksi ja duendeksi-sinkoaa meidät kohti omaa indetiteettiämme ja paikkaamme ajassa ja avaruudessa.

Daimonion sisäisen läsnäolon tunto, joka on täynnä voimaa ja todellisen luovuutemme korkein lähde- on vastakkainen minuus, se on vastakohta ja henki, joka on tarkalleen erilainen kuin isäntänsä, niin että tunnemme tuon intohimomme primus motorin usein sekä ristiriitojen aiheuttajana että voimavarana. se saattaa johtaa suuntaa, joka herättää pelkoa, se saattaa vaatia reaktioita, joista emme erityisemmin pidä ja jotka tuntuvat luonteemme vastaisilta.

Mutta olosuhtee, kohtalo voivat täysin tuhota ajatuksemme siitä, mitä olemme ja suunnasta, johon meidän pitäisi kulkea. saatamme joutua havaitsemaan, että olemme kaikkein eniten omia itsejämme silloin, kun olemme kauimpana siitä minuudesta, joka meidän mielestämme pitäisi olla.

Jos ihminen avautuu tämän inspiraation voimille ja antaa näiden vastakkaisten minuuksien ilmaista kaipauksensa, hän löytää elämän intensiteetin, joka muussa tapauksessa jäisi tavoittamatta.

Heitä pois kaikki modernin psykologin hienostunut egotismi, niin ehkä siinä aukossa, epämiellyttävien ristiriitojen paikassa, voit kuulla kaukaisen vastakkaisen äänen, joka on samalla kertaa sekä uhkaava että vapahtava. Silloin elämämme on vastaus ja luovuutemme merkki antautumisesta.

"Sielu on läpeensä täynnä ristiriitoja ja riitasointuja, ja niinpä se ensisijaisesti tarvitsee runoilijan hulluutta. Musiikin kautta on mahdollista herättää se, mikä on horroksessa, kauniiden harmonioiden kautta rauhoittaa se, mikä on levotonta, ja sekoittamalla erilaiset ainekset voittaa ristiriidat ja tyynnyttää selun eri osat" Ficino.

Daimonion.... kirjoitti:

Ei tietoisuus eikä itseymmärrys vaan intohimoinen sisäinen läsnäolo tekee meistä sen mitä ja keitä olemme.

Meidän rationalistisella aikakaudella on houkuttelevaa ajatella, että olemme omien pyrkimystemme ja tietoisuutemme muokkaamia. Me pidämme egoa hallitsevana minuutena ja kasvatamme itseämme egoltamme selvärajaisiksi, identiteetiltämme vahvoiksi persoonallisuuksiksi ja hyvän itsetunnon omaaviksi yksilöiksi.

Mutta tenhoampien filosofioiden parissa on tiedostettu, että meitä muovaavat syvyydet, jotka vaikuttavat tietoisuuden tuolla puolen. Olemme omaperäisempiä kuin osaamme kuvitella. Meidät on pantu liikkeelle tietoisuduen alapuolelta, ja tuo liikkeelle paneva voima-jota on kutsuttu enkeliksi, daimonioniksi, animukseksi ja duendeksi-sinkoaa meidät kohti omaa indetiteettiämme ja paikkaamme ajassa ja avaruudessa.

Daimonion sisäisen läsnäolon tunto, joka on täynnä voimaa ja todellisen luovuutemme korkein lähde- on vastakkainen minuus, se on vastakohta ja henki, joka on tarkalleen erilainen kuin isäntänsä, niin että tunnemme tuon intohimomme primus motorin usein sekä ristiriitojen aiheuttajana että voimavarana. se saattaa johtaa suuntaa, joka herättää pelkoa, se saattaa vaatia reaktioita, joista emme erityisemmin pidä ja jotka tuntuvat luonteemme vastaisilta.

Mutta olosuhtee, kohtalo voivat täysin tuhota ajatuksemme siitä, mitä olemme ja suunnasta, johon meidän pitäisi kulkea. saatamme joutua havaitsemaan, että olemme kaikkein eniten omia itsejämme silloin, kun olemme kauimpana siitä minuudesta, joka meidän mielestämme pitäisi olla.

Jos ihminen avautuu tämän inspiraation voimille ja antaa näiden vastakkaisten minuuksien ilmaista kaipauksensa, hän löytää elämän intensiteetin, joka muussa tapauksessa jäisi tavoittamatta.

Heitä pois kaikki modernin psykologin hienostunut egotismi, niin ehkä siinä aukossa, epämiellyttävien ristiriitojen paikassa, voit kuulla kaukaisen vastakkaisen äänen, joka on samalla kertaa sekä uhkaava että vapahtava. Silloin elämämme on vastaus ja luovuutemme merkki antautumisesta.

"Sielu on läpeensä täynnä ristiriitoja ja riitasointuja, ja niinpä se ensisijaisesti tarvitsee runoilijan hulluutta. Musiikin kautta on mahdollista herättää se, mikä on horroksessa, kauniiden harmonioiden kautta rauhoittaa se, mikä on levotonta, ja sekoittamalla erilaiset ainekset voittaa ristiriidat ja tyynnyttää selun eri osat" Ficino.

Lue lisää

Margaret Fullerin vuonna 1844 kirjoittama essee " Woman in the Nineteenth century" on harvinaislaatuinen esimerkki syvällisestä feministisestä ajattelusta, joka on yhteydessä antiikin uusplatonistisiin sielua koskeviin opetuksiin."Yhteen liittyminen on mahdollista vain niille, jotka ovat yksiköitä".

Hänen havaintonsa sopivat yhtä hyvin miehiin kuin naisiin, yhteiskuntaan kuin yksilöihin ja nykyiseen tilanteeseemma kuin hänen omaansa. Hän tiedosti terävästi ihmisen taipumuksen etsiä sielun elinvoimaa yksinomaan suhteesta toiseen ihmiseen, oman yksilöllisyyden kustannuksella. Hän mm.kirjoitti " jos ihminen elää liiaksi ihmissuhteistaan ja vieraantuu siten omista mahdollisuuksistaan, hän vajoaa pian hämmennyksen tai vähämielisyyden tilaan, josta hänet voidaan parantaa vain eristämällä hänet muista ihmisistä riittävän pitkäksi aikaa, niin että sielun virvoittavat alkulähteet saavat pulputa taas vapaina"

Samaan aikaan Margaret Fuller kykeni kiihkeään ja hedelmälliseen suhteeseen, kuten hänen joskus myrskyisä mutta alati luova rakkaussuhteensa Ralph Waldo Emersonin kanssa osoittaa. Hän omistautui kouluttamaan itseään, osallistui maailmanpolitiikkaan ja pohti syvällisesti sielun olemusta. Fuller kykeni harvinaislaatuiseen ystävyyteen, koska hän oli niin palavasti omien intohimojensa liikuttama yksilö. HÄn oli äärimmäisen mielikuvituksekas ja rohkea nainen. Se että ihminen kykenee syvään ystävyyteen ja sielukkaisiin suhteisiin on seurausta siitä, että hän omistautuu omalle elämälleen vakavissaan.

Fuller lisäsi vielä yhden vaativamman ehdon: Ihmisen on pystyttävä elämään yksin ja selibaatissa. " Ollakseen kyllin vahvoja ajallisiin suhteisiin sekä miesten että naisten sielujen on osoitettava henkinen riippumattomuutensa". Myös yksin vietetty aika, yksinäisyyden kokemus ja selibaatin henki voivat olla nautinto vireää elämää tavottelevalle henkilölle. Ne ovat myös tärkeitä tekijöitä avioliittoa tai ystävyyssuhdetta solmittaessa. Ne ovat osa sielun veljen tai siskon etsintää, koska ensimmäiseksi etsijän täytyy löytää oma sielunsa.

Kyky viihtyä yksinäisyydessä on rakkaussuhteen edellytys. Muutoin epätoivoinen kumppanin etsintä saattaa olla pelkästään ilmaus henkilökohtaisesta tyhjyydestä, jolloin millä tahansa suhteella on heikko pohja eikä se tyydytä yhteyden kaipuuta.

Kun puhutaan sielun veljeydestä tai sisaruudesta, tarkoitetaan kumppanuutta, jossa sielu on kiinteästi mukana ja jossa oma sielu liittyy toisen sieluun. se ei ole mikään pieni asia ja ulottuu huomattavasti syvemälle kuin pinnalliset rakkaussuhteet. Kaipaamme sielujen hengenheimolaisuutta osaksu juuri siksi, että pääsisimme lähemmäs oman sielumme liikkeitä.

Fuller 1844, aikamoista ja tuollaisesta naisesta historioitsijat eivät välitä tarpeeksi, vaan on jäänyt muiden ns.filosofien jalkoihin, vaikka nyt hänenkin pohdiskelunsa näyttävät vasta saaneen mahdollisuuden käytännön toteutuksiin?

Woman inthe.... kirjoitti:

Margaret Fullerin vuonna 1844 kirjoittama essee " Woman in the Nineteenth century" on harvinaislaatuinen esimerkki syvällisestä feministisestä ajattelusta, joka on yhteydessä antiikin uusplatonistisiin sielua koskeviin opetuksiin."Yhteen liittyminen on mahdollista vain niille, jotka ovat yksiköitä".

Hänen havaintonsa sopivat yhtä hyvin miehiin kuin naisiin, yhteiskuntaan kuin yksilöihin ja nykyiseen tilanteeseemma kuin hänen omaansa. Hän tiedosti terävästi ihmisen taipumuksen etsiä sielun elinvoimaa yksinomaan suhteesta toiseen ihmiseen, oman yksilöllisyyden kustannuksella. Hän mm.kirjoitti " jos ihminen elää liiaksi ihmissuhteistaan ja vieraantuu siten omista mahdollisuuksistaan, hän vajoaa pian hämmennyksen tai vähämielisyyden tilaan, josta hänet voidaan parantaa vain eristämällä hänet muista ihmisistä riittävän pitkäksi aikaa, niin että sielun virvoittavat alkulähteet saavat pulputa taas vapaina"

Samaan aikaan Margaret Fuller kykeni kiihkeään ja hedelmälliseen suhteeseen, kuten hänen joskus myrskyisä mutta alati luova rakkaussuhteensa Ralph Waldo Emersonin kanssa osoittaa. Hän omistautui kouluttamaan itseään, osallistui maailmanpolitiikkaan ja pohti syvällisesti sielun olemusta. Fuller kykeni harvinaislaatuiseen ystävyyteen, koska hän oli niin palavasti omien intohimojensa liikuttama yksilö. HÄn oli äärimmäisen mielikuvituksekas ja rohkea nainen. Se että ihminen kykenee syvään ystävyyteen ja sielukkaisiin suhteisiin on seurausta siitä, että hän omistautuu omalle elämälleen vakavissaan.

Fuller lisäsi vielä yhden vaativamman ehdon: Ihmisen on pystyttävä elämään yksin ja selibaatissa. " Ollakseen kyllin vahvoja ajallisiin suhteisiin sekä miesten että naisten sielujen on osoitettava henkinen riippumattomuutensa". Myös yksin vietetty aika, yksinäisyyden kokemus ja selibaatin henki voivat olla nautinto vireää elämää tavottelevalle henkilölle. Ne ovat myös tärkeitä tekijöitä avioliittoa tai ystävyyssuhdetta solmittaessa. Ne ovat osa sielun veljen tai siskon etsintää, koska ensimmäiseksi etsijän täytyy löytää oma sielunsa.

Kyky viihtyä yksinäisyydessä on rakkaussuhteen edellytys. Muutoin epätoivoinen kumppanin etsintä saattaa olla pelkästään ilmaus henkilökohtaisesta tyhjyydestä, jolloin millä tahansa suhteella on heikko pohja eikä se tyydytä yhteyden kaipuuta.

Kun puhutaan sielun veljeydestä tai sisaruudesta, tarkoitetaan kumppanuutta, jossa sielu on kiinteästi mukana ja jossa oma sielu liittyy toisen sieluun. se ei ole mikään pieni asia ja ulottuu huomattavasti syvemälle kuin pinnalliset rakkaussuhteet. Kaipaamme sielujen hengenheimolaisuutta osaksu juuri siksi, että pääsisimme lähemmäs oman sielumme liikkeitä.

Fuller 1844, aikamoista ja tuollaisesta naisesta historioitsijat eivät välitä tarpeeksi, vaan on jäänyt muiden ns.filosofien jalkoihin, vaikka nyt hänenkin pohdiskelunsa näyttävät vasta saaneen mahdollisuuden käytännön toteutuksiin?

Lue lisää

Ystävyys on yhteyttä, jossa yhteyden ja etäisyyden vastakohdat asuvat yhdessä, ja nämä vastakohdat itse asiassa edellyttävät ja vahvistavat toisiaan. Ystävyyttä voi olla vain siellä, missä on myös etäisyyttä ja missä sitä kunnioitetaan.

Vaikka avioliitossa sanotaankin, että "he tulevat yhdeksi", ovat he silti kaksi, eivät yksi. Huolimatta yhdistymisestään avioliiton pyhin sitein, he pysyvät kahtena erillisinä olentona. Kahtena persoonana, joiden tulee kunnioittaa toinen toistensa vapautta.

Ystävyyden "tehtävä" ei ole toistemme tarpeiden täyttäminen, sillä ei ole mitään "funkitiota" ainoastaan velvoite. Kuten Aristoles asian ilmaisee, sen tärkein velvoite on "olla yhdessä hyvän palveluksessa" eli toisin sanoen auttaa toisiamme tulemaan paremmiksi ihmisiksi. Jos tunneside ihmisten välillä johtaa siihen, että toisesta tulee pakottava tarve, silloin ystävyys tahriintuu. Kun toive miellyttää tai tuolla miellytetyksi pääsee niskan päälle, ei ole enää mahdollista säilyttää henkilökohtaista vapautta, ei omaa eikä toisen.

Ystävyys: että näkee ja antaa itsensä tulla nähdyksi. Niin ilossa kuin surussakin.

Rakkaus ei ole vain ohimenevä sieluntila. Se on sielun kokonaisvaltaista suuntautumista. Ilman tätä oivallusta ihminen vajoaa mitä syvimpään epätoivoon, kun tuskan naulat lävistävät elämän.

Me voimme nähdä ympäröivässä maailmassa toisaalta persoonia ja toisaalta minäkeskeisiä ihmisiä. Mikä erottaa persoonan ja minäkeskeisen ihmisen toisistaan?

Minäkeskeinen ihminen nauttii itsestään toisen välityksellä: persoona on osallinen toisesta. Ystävyys ei ole mahdollista minäkeskeisten ihmisten välillä, vaan ainoastaan persoonien.

Minäkeskeinen ihminen sanoo:"sellainen minä olen". Minäkeskeinen ihminen piehtaroi omassa yksilöllisyydessään, tai pikemminkin ja enimmäkseen siinä erikoislaatuisessa kuvitelmassa, jonka hän on valmistanut itselleen. Se "itsensä-tunteminen" johon hän pyrkii, on "näennäis-minä" ja mitä enemmän hän lankeaa palvelemaan tätä minuutta, sitä enemmän hänestä tulee muukalainen omalle todelliselle itselleen.

Persoonan ja yksilön eroavuutta on siis etsittävä suhteessa toiseen. Ei niin, että olisi kahdenlaisia ihmisiä, vaan että molemmat ääripäät kuuluvat kaikkeen inhimilliseen elämään. "Kukaan ihminen ei ole puhdas persoona, kukaan ei ole puhdas minäkeskeinen ihminen, ei kukaan ole kokonaan aktuaalinen, ei kukaan kokonaan epäaktuaalinen". Vasta ystävyydessä elämästä tulee todellista. Missä ei ole lainkaan ystävyyttä, ei lainkaan osallisuutta, siellä ei myöskään ole mitään todellisuutta.

Ystävyyden kaunein nimi on pyytettömyys, itsensä unohtaminen. Se meidän on muistettava erottaa itse-kieltäymyksestä.

Eräs itämainen kertomus kuvastaa näiden kahden käsitteen eroa. Rakastaja koputtaa rakastettunsa oveen. "Kuka siellä"? rakastettu kysyy talon sisältä. "Minä tässä" vastaa rakastaja. "Mene matkoihisi"! talo on liian pieni sekä sinulle että minulle. Rakastaja jää miettimään näitä sanoja. Viimein hän palaa ja koputtaa uudelleen. "Kuka siellä"? "Sinä tässä". sanoo rakastaja. Nyt ovi avautuu.

Kun luovun vaatimuksesta tulla miellytetyksi, saada paikan itselleni ja tarpeilleni, kiinnostukselleni ja oikeuksilleni, silloin avautuu uusi tie, suorastaan salaisuus. Santren sanoin: "Toisella on salaisuus: salaisuus, joka paljastaa, kuka minä olen".

Woman inthe.... kirjoitti:

Margaret Fullerin vuonna 1844 kirjoittama essee " Woman in the Nineteenth century" on harvinaislaatuinen esimerkki syvällisestä feministisestä ajattelusta, joka on yhteydessä antiikin uusplatonistisiin sielua koskeviin opetuksiin."Yhteen liittyminen on mahdollista vain niille, jotka ovat yksiköitä".

Hänen havaintonsa sopivat yhtä hyvin miehiin kuin naisiin, yhteiskuntaan kuin yksilöihin ja nykyiseen tilanteeseemma kuin hänen omaansa. Hän tiedosti terävästi ihmisen taipumuksen etsiä sielun elinvoimaa yksinomaan suhteesta toiseen ihmiseen, oman yksilöllisyyden kustannuksella. Hän mm.kirjoitti " jos ihminen elää liiaksi ihmissuhteistaan ja vieraantuu siten omista mahdollisuuksistaan, hän vajoaa pian hämmennyksen tai vähämielisyyden tilaan, josta hänet voidaan parantaa vain eristämällä hänet muista ihmisistä riittävän pitkäksi aikaa, niin että sielun virvoittavat alkulähteet saavat pulputa taas vapaina"

Samaan aikaan Margaret Fuller kykeni kiihkeään ja hedelmälliseen suhteeseen, kuten hänen joskus myrskyisä mutta alati luova rakkaussuhteensa Ralph Waldo Emersonin kanssa osoittaa. Hän omistautui kouluttamaan itseään, osallistui maailmanpolitiikkaan ja pohti syvällisesti sielun olemusta. Fuller kykeni harvinaislaatuiseen ystävyyteen, koska hän oli niin palavasti omien intohimojensa liikuttama yksilö. HÄn oli äärimmäisen mielikuvituksekas ja rohkea nainen. Se että ihminen kykenee syvään ystävyyteen ja sielukkaisiin suhteisiin on seurausta siitä, että hän omistautuu omalle elämälleen vakavissaan.

Fuller lisäsi vielä yhden vaativamman ehdon: Ihmisen on pystyttävä elämään yksin ja selibaatissa. " Ollakseen kyllin vahvoja ajallisiin suhteisiin sekä miesten että naisten sielujen on osoitettava henkinen riippumattomuutensa". Myös yksin vietetty aika, yksinäisyyden kokemus ja selibaatin henki voivat olla nautinto vireää elämää tavottelevalle henkilölle. Ne ovat myös tärkeitä tekijöitä avioliittoa tai ystävyyssuhdetta solmittaessa. Ne ovat osa sielun veljen tai siskon etsintää, koska ensimmäiseksi etsijän täytyy löytää oma sielunsa.

Kyky viihtyä yksinäisyydessä on rakkaussuhteen edellytys. Muutoin epätoivoinen kumppanin etsintä saattaa olla pelkästään ilmaus henkilökohtaisesta tyhjyydestä, jolloin millä tahansa suhteella on heikko pohja eikä se tyydytä yhteyden kaipuuta.

Kun puhutaan sielun veljeydestä tai sisaruudesta, tarkoitetaan kumppanuutta, jossa sielu on kiinteästi mukana ja jossa oma sielu liittyy toisen sieluun. se ei ole mikään pieni asia ja ulottuu huomattavasti syvemälle kuin pinnalliset rakkaussuhteet. Kaipaamme sielujen hengenheimolaisuutta osaksu juuri siksi, että pääsisimme lähemmäs oman sielumme liikkeitä.

Fuller 1844, aikamoista ja tuollaisesta naisesta historioitsijat eivät välitä tarpeeksi, vaan on jäänyt muiden ns.filosofien jalkoihin, vaikka nyt hänenkin pohdiskelunsa näyttävät vasta saaneen mahdollisuuden käytännön toteutuksiin?

Lue lisää

paloittelen vielä kymmenen miestä, ja sinä kuolet vähän yhä uudelleen ja uudelleen" A Sexton.

Suuren Hera-jumalattaren kautta kreikkalaiset antavat oudon mutta kauniin kuvan mustasukkaisuudesta. Heraa kunnioitettiin avioliiton ja uskollisuuden ikonina, ja silti hänen tiedettiin saavan rajuja, tuhoisia mustasukkaisuuskohtauksia. Huolimatta joskus musertavat mittasuhteet saavista riidoista avioiparin arkkityyppiä Zeusta ja Heraa, kunnioitettiin intiimin ja kestävän liiton esikuvana.

Tämä vanha tarina antaa ymmärtää, että mustasukkaisuus ja sydänten liitto kulkevat käsi kädessä. Saatamme ajatella, että mustasukkaisuus merkitsee hlökohtaista epäonnistumista ja että meidän pitäisi olla sellaisen pikkumaisuuden yläpuolella, mutta luopumisen hetkellä olemme ehkä myös kaikkein vastaanottavaisimpia sen tarjoamille opetuksille.

Mustasukkaisuus on vaarallinen tunne. Tälläiseen tilanteeseen ei voi suhtautua yliolkaisesti, ja silti saattaa olla tyhmää yrittää nousta sen yläpuolelle.

Mustasukkaisuus saa polttoaineensa voimakkaasta ja sokaisevasta masokismista, jossa "loukattu" henkilö rypee omassa uhrin osassaan. Jokainen uusi "loukkaus" ja epäluulo herättää syvää tyydytystä. Mustasukkaisuudessa paljastuu kärsimyksen riemu ja tuskan vetovoima.

jos oire yleensä kertoo siitä, mitä ihmiseltä puuttuu ja mitä hän tarvitsee, kiihkeä masokismi paljastaa, että mustasukkainen ihminen ei halua alistua elämän määräyksiin. Uhri haluaa epätoivoisesti olla haavoittumatta, ei halua suoda toiselle omaa elämää tai vapaata tahtoa eikä voi sietää ajatusta, että rakastettu ihastuisi johonkin toiseen henkilöön. Mustasukkaisuus on peräisin sielusta, ei egosta, eikä tuo synkkä intohimo kuuntele järkipuhetta.

Se on osa luontoa, ei mielipide tai asenne, jonka voisi helposti muuttaa.

Mustasukkaisuus perehdyttää meidät kaikki elämän suuriin lakeihin. Se ei pelkästään opeta vaan syövyttää erityiset totuudensa sydämeen vuodattamalla tunneperäistä verta, joka on mukana kaikessa aidossa initiaatiossa.

Yleensä etsimme vain hyviä kokemuksia ja tasapainoisia tunteita, varsinkin ihmissuhteissa. Muinainen tarina antaa ymmärtää, että intohimoinen halu pyrkiä toisen ihmisen kanssa liittoon, johon kuuluu aina mustasukkaisuutta, kilpailua ja omistushalua, on luovaa toimintaa juuri niillä alueilla, joilla pyrkimyksemme eivät ole moitteettomia eivätkä ehkä edes hyväksyttäviä.

Mustasukkaisuudessa ei ole mitään ylpeilemistä, eikä siihen missään tapauksessa tule pyrkiä. Mutta sen ilmetessä saamme tietää, että intohimomme on voimakasta ja mielemme nuori. Meidän tarvitsee vain oppia enemmän rakkaudesta ja liitosta ja varsinkin siitä, miten hyväksyä sallimuksen tarjoamat runsaat lahjat ja menetykset.

Elämä antaa, mutta se myös ottaa.Tämän oppiminen on katkeran tuskallista, ja jos vastustamme sitä liian voimakkaasti, tietämättömyytemme ja kypsymättömyytemme saattaa saada väkivaltaisia muotoja. Yhtä kaikki jokainen mustasukkaisuuden vihlaisu tarjoaa mahdollisuuden täydellisempään elämään ja avosydämiseen rakkauteen.

Daimonion.... kirjoitti:

Ei tietoisuus eikä itseymmärrys vaan intohimoinen sisäinen läsnäolo tekee meistä sen mitä ja keitä olemme.

Meidän rationalistisella aikakaudella on houkuttelevaa ajatella, että olemme omien pyrkimystemme ja tietoisuutemme muokkaamia. Me pidämme egoa hallitsevana minuutena ja kasvatamme itseämme egoltamme selvärajaisiksi, identiteetiltämme vahvoiksi persoonallisuuksiksi ja hyvän itsetunnon omaaviksi yksilöiksi.

Mutta tenhoampien filosofioiden parissa on tiedostettu, että meitä muovaavat syvyydet, jotka vaikuttavat tietoisuuden tuolla puolen. Olemme omaperäisempiä kuin osaamme kuvitella. Meidät on pantu liikkeelle tietoisuduen alapuolelta, ja tuo liikkeelle paneva voima-jota on kutsuttu enkeliksi, daimonioniksi, animukseksi ja duendeksi-sinkoaa meidät kohti omaa indetiteettiämme ja paikkaamme ajassa ja avaruudessa.

Daimonion sisäisen läsnäolon tunto, joka on täynnä voimaa ja todellisen luovuutemme korkein lähde- on vastakkainen minuus, se on vastakohta ja henki, joka on tarkalleen erilainen kuin isäntänsä, niin että tunnemme tuon intohimomme primus motorin usein sekä ristiriitojen aiheuttajana että voimavarana. se saattaa johtaa suuntaa, joka herättää pelkoa, se saattaa vaatia reaktioita, joista emme erityisemmin pidä ja jotka tuntuvat luonteemme vastaisilta.

Mutta olosuhtee, kohtalo voivat täysin tuhota ajatuksemme siitä, mitä olemme ja suunnasta, johon meidän pitäisi kulkea. saatamme joutua havaitsemaan, että olemme kaikkein eniten omia itsejämme silloin, kun olemme kauimpana siitä minuudesta, joka meidän mielestämme pitäisi olla.

Jos ihminen avautuu tämän inspiraation voimille ja antaa näiden vastakkaisten minuuksien ilmaista kaipauksensa, hän löytää elämän intensiteetin, joka muussa tapauksessa jäisi tavoittamatta.

Heitä pois kaikki modernin psykologin hienostunut egotismi, niin ehkä siinä aukossa, epämiellyttävien ristiriitojen paikassa, voit kuulla kaukaisen vastakkaisen äänen, joka on samalla kertaa sekä uhkaava että vapahtava. Silloin elämämme on vastaus ja luovuutemme merkki antautumisesta.

"Sielu on läpeensä täynnä ristiriitoja ja riitasointuja, ja niinpä se ensisijaisesti tarvitsee runoilijan hulluutta. Musiikin kautta on mahdollista herättää se, mikä on horroksessa, kauniiden harmonioiden kautta rauhoittaa se, mikä on levotonta, ja sekoittamalla erilaiset ainekset voittaa ristiriidat ja tyynnyttää selun eri osat" Ficino.

Lue lisää

Sielu, maanalainen lähde. Joka päivä siitä tulvii haluja, ajatuksia ja haaveita, jotka tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Jos unista voi päätellä jotain tuosta lähteestä löydettävästä materiaalista, niin elämän esiin purskauttama aineisto ylittää verrattomasti käsityksemme siitä, mikä on soveliasta tai sopii suunnitelmiimme tai siihen säntilliseen elämään, jota haluamme viettää.

Haluamme järjestystä ja säädyllisyyttä, kun taas lammikosta pulppuava elinvoima räjäyttää liitoksistaan kaikki käsitykset siitä, mikä on normaalia ja sopivaa.

Dionysosta on juhlittu ikiajat elämää ja kuolemaa edistavien vastakohtaisuuksien sovittajana. On dionyysistä elää epäsovinnaisesti ja antaa halukkaasti minuutensa purkautua tai egonsa kuolla elinvoimaisuuden takia. Dionysos ei ole pelkästään mies tai nainen, vaan pikemminkin kaikki sukupuoleen liittyvät mahdollisuudet, koko mielikuvituksen käytettävissä oleva elämän asteikko.

Me torjumme daimonisen hengen vastakohtaisuudet, mutta vaikka olemme uhohtaneet henget, ne ovat todellisia eivätkä ole kadonneet minnekään.

Daimonionit piiskaavat meitä edelleen eteenpäin, mutta annamme niille abstrakteja nimiä: valta, ahneus, kunnianhimo, intohimo, rakkaus, tahto. Niissä jokaisessa asuu vahva daimonion, mutta haluamme mieluummin puhua hengistä kiertoilmauksin ja psykologisella, pahan karkoittavalla tavalla. Abstraktioiksi ja ongelmiksi muutettuja henkiä voidaan käsitellä järkiperäisesti.

Mutta ymmärryksellä on vaikeuksia sellaisen henkisyyden kanssa, joka pahoinpitelee ja johtaa meitä harhaan tunteiden ja merkitysten alueilla.

Daimonion ei ole ongelma vaan luovuutemme ja persoonallisuutemme lähde. Hyvän ja pahan erottaminen damonisessa voimassa on usein varsin vaikeaa. Jos emme pysty hyödyntämään sitä pelkomme tai hämmennyksemme takia, sitä on hankala käsitellä ja kielteiset piirteet tulevat hallitseviksi. Mutta jos otamme daimonisen voiman rohkeasti haltuumme- mikä todella edellyttää rohkeata sydäntä-voimme ehkä havaita, miten luova ja rakentava se voi olla.

Kun suhteemme daimonioniin katkeaa, daimonion muuttuu demoniksi. Koska olemme niin kiintyneitä tietoisuutemme rajalliseen näkemykseen asioiden olemuksesta, saatamme sekoittaa ylipäänsä daimonisen demoniseen. Toisaalta daimoninen voima on muutettavissa intohimoiseksi rauhantahdoksi ja pyrkimykseksi kohti onnellisuutta, sen ei tarvitse olla sotaisaa tai kielteistä.

Saatamme ehkä huomata, että intohimomme näyttävät liikkuvan vastakkaiseen suuntaan kuvasta, joka meillä on itsestämme. niin pitääkin olla, koska perheen ja yhteiskunnan piirissä huolellisesti rakentamamme minuus saattaa olla liian täynnä egoa, tietoista tahtoa ja pyrkimystä luoda todellista elämää. Ihminen ei voi rakentaa elävää, luovaa itseä, koska ainoastaan sielu on riittävän syvä ja voimakas ja omaa riittävät resurssit antamaan elämän persoonallisuudelle.

Odysseia123.. kirjoitti:

Tu pacta..nimimerkin viestistä tuli välittömästi mieleen joku Paulo Coelhon kirjan lainaus, kuinka toinen on tunnistettavissa omaksi sielunkumppanikseen tms. vasta joidenkin kokemusten tai polkujen läpikäyntien jälkeen, koska toisenlaiset energiavirrat voivat ohjata toisenlaisiin ratkaisuihin, jolloin ne ihmiset toimivat vain ohjaajina omanlaiseen elämän tiehen, jossa ei olla kuin flipperipallo toisten ihmisten kanssa törmäten silloin tällöin, vaan se sielujen yhteys saa tuntuman tulleensa ns.kotiin. Kirjassa myös esitettiin, että toisen tunnistaa esim. tietystä hehkusta tietyssä tilanteessa, jolloin ihmiset ikäänkuin olisivat tulleet esitetyksi toisilleen (henkisellä tasolla), mutta luultavasti kyseessä on siitä, että toisessa on jotain kaunista pyrkimässä esille, mutta ulkoiset tekijät, painavat sitä näkymättömiin, estävät sen virtauksen sisältä ulospäin, jolloin ihmiset eivät pysty sielullisesti kohtaamaan ja ihmiset tulevat tuhotuksi.

Tästä toisesta kirjasta lainaus.

Odysseia on kaunis kielikuva mystiselle prosessille, jota ihmiselämäksi kuvataan. Se on jokamiehen mysteerinäytelmä, syvällinen tarina meistä kaikista, miehistä ja naisista, yrittäessämme selvitä läpi elämän toivoen saapuvan paikkaan, jota voimme kutsua kodiksi.

Tuo matka on sielun matka. Odysseus kohtaa kotimatkallaan monia mielikuvituksellisia olentoja ja ihmisiä sekä vierailee kuolleiden valtakunnassa. Meistä jokainen on samanlaisella matkalla. Siihen sisältyy sekä konkreettinen elämäntilanne että sisäinen vaellus.

Aikakautemme näyttää keskittyvän itsepintaisesti matkan ulkoisiin yksityiskohtiin. Sekä omaelämänkerrat että elämänkerrat pyrkivät vain tarkastelemaan elämän tosiseikkoja. Tästä löytyy tietenkin merkittäviä poikkeuksia,kuten C.G Jungin Unia, ajatuksia, mielikuvia, joka on sielun tarina. Yleensä kuitenkin yritämme tulkita elämää konstruoimalla sitä ulkoisen kriteerien ja odotusten mukaiseksi.

Vaikka jätämme huomioimatta sisäisen elämän, tai ainakin toimissamme ja tapahtumien runoudessa ilmenevän symbolisen elämän, sisäinen maailma ei katoa mihinkään: välinpitämättömyydessämme huolimatta se kerää voimia ja vaikuttaa meihin edelleen.

Mutta koska emme tunne sisäistä maailmaa, yhteydemme sen kehitykseen katkeaa. Me vaistoamme sen muutoksen mielialan vaihteluissa ja tunteissa, joilla tuntuu hyvin vähän tekemistä jokapäiväisen elämän kanssa, mutta yritämme hallita noita epämääräisiä tuntemuksia lääkityksellä ja erinäisillä tempuilla sen sijaan, että sopeutuisimme niihin tarkastelemalla niiden merkityksiä.

Sielulla on omat sääntönsä, jotka eivät ole samat kuin elämällä yleensä. Tunteet ja mielikkyyden tunne ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ilo on voimakasta, ja tuska voi ulottua koko olemassaolomme perusteisiin.

Jos huomioimme ja otamme unemme vakavasti, ne voivat kääntää tarkkaavaisuutemme alas-ja sisäänpäin sekä tarjota vihjeitä sydämen ja mielikuvituksen toiminnasta. Myös mielialat, asenteet, vaikutteet, pyrkimykset ja pelot vaativat perehtymistä tullakseen ymmäretyiksi. Voimme pohtia niitä, keskustella niistä ja opettaa itseämme tulkitsemaan niiden muutoksia ja oikkuja.

Nykyään monet elävät pelkästään ulkoista elämää, ja kun heidän sisäinen maailmansa purkautuu tai kuohuu, he ryntäävät hakemaan apua terapeutilta tai apteekista. He yrittävät selittää syvällisiä myyttisiä tapahtumia käyttäytymisen ja kokemuksen kielellä.

Usein heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä heille tapahtuu, koska he ovat joutuneet eroon syvällisestä itsestään. Heidän oma sielunsa on heille niin vieras, etteivät tiedä mitä tunnettujen tosiasioiden ulkopuolella tapahtuu. Aiemmat menetelmät, joilla pysyteltiin yhteydessä sisäiseen elämään, ovat menneet pois muodista. Kirjeet, syvälliset keskustelut auttavat keskittämään huomion pinnanalaisiin tapahtumiin ja aineiksiin. Näyttää siltä, että olemme luopuneet tämänkaltaisista pohdiskeluista toiminnallisen teknologian hyväksi.
Myös runous ja vakava kirjallisuus voivat tarjota opastusta. Pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat. Monien perinteiden muinainen kirjallisuus tarjoaa oivaltavia näkemyksiä sisäisestä elämästä.

Se osoittaa myös, että olemme pitkällä matkalla ja että elämäämme liittyvillä ihmisillä ja tapahtumilla on syvällistä merkitystä, joka on usein symbolista ja mielikuvallista.
Gnostikkojen tarinat kertovat sielun koti-ikävästä, sen kaipuusta omaan ympäristöönsä, joka ei ole tästä tosiseikkojen maailmasta. Sen odysseia on ajelehtia merellä ja kulkeutua kohti kotia, ei kehittyä kohti täydellisyyttä.

Lue lisää

Odysseus on tarina vaeltavasta ihmisestä, joka on aina muukalainen niiden ihmisten keskuudessa, joiden luona hän matkallaan vierailee. Kreikkaiset olivat hyvin tietoisia matkamiehen haavoittuvuudesta ja pitivät vieraanvaraisuutta suurena hyveenä. Jokainen meistä on homo viator, jokainen ainutlaatuisella odyseiallaan. Me olemme kaikki matkalla haavoittuvaisia ja tarvitsemme muilta sekä vieraanvaraisuutta että ymmärtämystä. Mutta ainoastaan sydämestään tietoiseksi tullut ihminen pystyy samastumaan muihin omien tarpeidensa ja kokemustensa pohjalta.

Kun sydän turtuu, kuten tapahtuu kulttuurin kadottaessa sielunsa yleisellä tasolla, me emme pysty enää tuntemaan empatiaa. Tunnemme ehkä kylmyyttä ja yksinäisyyttä maailmassa, jossa vilpitön vieraanvaraisuus on kadonnut. Myötätunto perustuu mielikuvitukselle, kyvylle tunnistaa elämän vaikutus toiseen ihmiseen. Omaan sieluun kohdistuva positiivinen rakkaus voi ulottua koskemaan maailmaa laajemmin, ja sillä saattaa olla enemmän tunneperäistä painoarvoa kuin kaikkien ihmisyyden muotojen abstraktilla suvaisemisella.

Voidakseen elää eettisesti ja tunteakseen olonsa mukavaksi ihmisen on välttämättä saavutettava tietty viattomuuden taso. Mutta toisinaan me sekoitamme naiiviuden viattomuuteen.

Saatamme pitää kyynisyyttä kypsyytenä ja viattomuutta kypsymättömyytenä. Mutta suurin osa meistä haluaa tuntea olevansa vapaa kohtalon raskaasta taakasta ja syyllisyydestä sekä olla edes jollain tapaa rehellinen maailman silmissä. On olemassa viattomuutta, joka on sekä älykästä että kokemukseen perustuvaa.

Naiivius merkitsee epäonnistumista varttumisessa ja aikuisuuteen astumisessa. Amerikkalaiset ovat naiiveja hyvin monella tapaa ja samaistuvat toisinaan yleviin arvoihin, vakka he samalla toimivat törkeän itsekkäästi ja väkivaltaisesti.

Ei se, että olisimme kaikki roistoja tai emme tekisi lainkaan hyvää, mutta meitä johtaa harhaan "viattomuuskompleksi" virheellinen omakuva, joka on puhtaampi kuin tosiseikat osoittavat. uskomme olevamme viattomia, ja kuitenkin jokaisella inhimillisen toiminnan alueella käyttäydymme epärehellisesti.

Viattomuuteen liittyvällä sekaannuksella on tuhoisa vaikutus sekä käyttäytymiseemme että asenteisiimme. Jos emme tunne viattomuutta, saatamme antaa periksi kyynisyydelle, minkä jälkeen kaikki arvot muuttuvat suhteellisiksi.

Me synnemme naiiveina, mutta voimme kasvaa viattomuuteen, joka on jotakin mitä on tavoiteltava. Matkalla viattomuuteen saatamme käydä läpi vaiheita, joiden aikana tunnemme syyllisyyttä tai jopa leikittelemme pahuudella-raukkamaisten sielujen on vaikea saavuttaa viattomuutta. Rohkeuden avulla voimme tutustua riittävästi todelliseen elämään tehdäksemme valintoja, jotka edistävät viattomuutta, samalla kun vältämme sekä naiiviuden että kyynisyyden vaarat.

Kun jokin tietty rakentava elämänmalli epäonnistuu, se usein jakaantuu kahdeksi äärimmäiseksi ja tuhoisaksi variaatioiksi. kun esim. ihmisen voimat pettävät, romahdus saattaa ilmetä toisaalta ylenmääräisenä haavoittuvuutena, toisaalta äärimmäisenä aggressiivisuutena. Samoin haaksirikon kokenut viattomuus voi jakaantua naiiviudeksi ja kyynisyydeksi.

Alkemiassa, pitkällisen ja hankalan erottelun ja yhdistelyn jälkeen, valkoisen linnun on kuviteltu lähtevän lentoon muutosta symboloivasta tislausastiasta. Tätä lintua voidaan pitää viattomuutena, joka on saavutettu pitkällisessä kamppailussa moraaliseen turmelukseen johtavia houkutuksia vastaan. Se on voitettu kovalla työllä mutta on myös merkki sielun kehittymisestä.

Viattomuus, joka on voitettu vuosien kamppailun jälkeen, pyrittäessä kohti eettistä elämää naiivien ihanteiden ja kyynisen käyttäytymisen repimässä kulttuurissa, tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden hyväksyä itsensä ehdoitta, hän voi antaa aiemman tietämättömyytensä ja typeryytensä itselleen anteeksi sekä hengittää elvyttävää ilmaa.

Valkoinen lintu kirjoitti:

Odysseus on tarina vaeltavasta ihmisestä, joka on aina muukalainen niiden ihmisten keskuudessa, joiden luona hän matkallaan vierailee. Kreikkaiset olivat hyvin tietoisia matkamiehen haavoittuvuudesta ja pitivät vieraanvaraisuutta suurena hyveenä. Jokainen meistä on homo viator, jokainen ainutlaatuisella odyseiallaan. Me olemme kaikki matkalla haavoittuvaisia ja tarvitsemme muilta sekä vieraanvaraisuutta että ymmärtämystä. Mutta ainoastaan sydämestään tietoiseksi tullut ihminen pystyy samastumaan muihin omien tarpeidensa ja kokemustensa pohjalta.

Kun sydän turtuu, kuten tapahtuu kulttuurin kadottaessa sielunsa yleisellä tasolla, me emme pysty enää tuntemaan empatiaa. Tunnemme ehkä kylmyyttä ja yksinäisyyttä maailmassa, jossa vilpitön vieraanvaraisuus on kadonnut. Myötätunto perustuu mielikuvitukselle, kyvylle tunnistaa elämän vaikutus toiseen ihmiseen. Omaan sieluun kohdistuva positiivinen rakkaus voi ulottua koskemaan maailmaa laajemmin, ja sillä saattaa olla enemmän tunneperäistä painoarvoa kuin kaikkien ihmisyyden muotojen abstraktilla suvaisemisella.

Voidakseen elää eettisesti ja tunteakseen olonsa mukavaksi ihmisen on välttämättä saavutettava tietty viattomuuden taso. Mutta toisinaan me sekoitamme naiiviuden viattomuuteen.

Saatamme pitää kyynisyyttä kypsyytenä ja viattomuutta kypsymättömyytenä. Mutta suurin osa meistä haluaa tuntea olevansa vapaa kohtalon raskaasta taakasta ja syyllisyydestä sekä olla edes jollain tapaa rehellinen maailman silmissä. On olemassa viattomuutta, joka on sekä älykästä että kokemukseen perustuvaa.

Naiivius merkitsee epäonnistumista varttumisessa ja aikuisuuteen astumisessa. Amerikkalaiset ovat naiiveja hyvin monella tapaa ja samaistuvat toisinaan yleviin arvoihin, vakka he samalla toimivat törkeän itsekkäästi ja väkivaltaisesti.

Ei se, että olisimme kaikki roistoja tai emme tekisi lainkaan hyvää, mutta meitä johtaa harhaan "viattomuuskompleksi" virheellinen omakuva, joka on puhtaampi kuin tosiseikat osoittavat. uskomme olevamme viattomia, ja kuitenkin jokaisella inhimillisen toiminnan alueella käyttäydymme epärehellisesti.

Viattomuuteen liittyvällä sekaannuksella on tuhoisa vaikutus sekä käyttäytymiseemme että asenteisiimme. Jos emme tunne viattomuutta, saatamme antaa periksi kyynisyydelle, minkä jälkeen kaikki arvot muuttuvat suhteellisiksi.

Me synnemme naiiveina, mutta voimme kasvaa viattomuuteen, joka on jotakin mitä on tavoiteltava. Matkalla viattomuuteen saatamme käydä läpi vaiheita, joiden aikana tunnemme syyllisyyttä tai jopa leikittelemme pahuudella-raukkamaisten sielujen on vaikea saavuttaa viattomuutta. Rohkeuden avulla voimme tutustua riittävästi todelliseen elämään tehdäksemme valintoja, jotka edistävät viattomuutta, samalla kun vältämme sekä naiiviuden että kyynisyyden vaarat.

Kun jokin tietty rakentava elämänmalli epäonnistuu, se usein jakaantuu kahdeksi äärimmäiseksi ja tuhoisaksi variaatioiksi. kun esim. ihmisen voimat pettävät, romahdus saattaa ilmetä toisaalta ylenmääräisenä haavoittuvuutena, toisaalta äärimmäisenä aggressiivisuutena. Samoin haaksirikon kokenut viattomuus voi jakaantua naiiviudeksi ja kyynisyydeksi.

Alkemiassa, pitkällisen ja hankalan erottelun ja yhdistelyn jälkeen, valkoisen linnun on kuviteltu lähtevän lentoon muutosta symboloivasta tislausastiasta. Tätä lintua voidaan pitää viattomuutena, joka on saavutettu pitkällisessä kamppailussa moraaliseen turmelukseen johtavia houkutuksia vastaan. Se on voitettu kovalla työllä mutta on myös merkki sielun kehittymisestä.

Viattomuus, joka on voitettu vuosien kamppailun jälkeen, pyrittäessä kohti eettistä elämää naiivien ihanteiden ja kyynisen käyttäytymisen repimässä kulttuurissa, tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden hyväksyä itsensä ehdoitta, hän voi antaa aiemman tietämättömyytensä ja typeryytensä itselleen anteeksi sekä hengittää elvyttävää ilmaa.

Lue lisää

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat".

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tälläisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tälläisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

Tänä yönä voin kir.. kirjoitti:

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat".

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tälläisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tälläisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

Lue lisää

Pablo Nerudan runo "Tänä yönä voin kirjoittaa..."

Tuohon soulbluesin viestin kitkeryyteen haluaisin vielä lisätä yhden aspektin mietittäväksi, miksi niin riipaisevasti suorastaan vaatii toiselta osapuolelta jotain, vaikka kyse on hänen tuntemuksistaan.
"
Onko koskaan mieleenne juolahtanut, että voitte rakastaa vain ollessanne yksin? Mitä rakastaminen tarkoittaa? se tarkoittaa sitä, että näkee henkilöt ja tilanteet sellaisina kuin ne todella ovat, eikä sellaisina kuin kuvittelee niiden olevan. Ja se tarkoittaa, että vastaamme niille tavalla, jonka ne ansaitsevat. Tuskin voitte väittää rakastavanne mitään, jota ette edes näe. Entä mikä estää meitä näkemästä? Käsitteemme, luokittelumme, ennakkoluulomme, projektiomme ja nimilappumme, jotka kulttuuri ja aiemmat kokemuksemme ovat meihin liimanneet.

Näkeminen on vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä, koska se vaatii kurinalaista, valpasta mieltä. Mutta useimmat ihmiset lipsuvat paljon mieluummin henkiseen laiskuuteen kuin vaivautuvat katsomaan jokaista ihmistä ja asiaa niiden nykyhetkisessä tuoreudessa.

Hallinnasta. Ajatelkaa tätä-huumeista riippuvaista ruumista. Juuri näin yhteiskunta teki teille, kun synnyitte. teidän ei annettu nauttia tukevaa, ravitsevaa elämän ravintoa-nimittäin työtä, leikkiä, hauskanpitoa, naurua, ihmisten seuraa, asitien ja mielen iloja.

Ei,teille tarjottiin huumetta, joka on nimeltään hyväksyntä, arvostus ja huomio!

Sillä tavoin pääsimme erilaisten huumeiden: hyväksynnän, huomion, menestyksen, huipulle pääsemisen, arvovallan, nimen sanomalehteen saamisen, vallan ja määräilemisen makuun.

Muistatteko millaiselta tuntui hallinnan puute, epäonnistumisen ja virheiden tekemisen kauhu, pelko joutua toisten arvosteltavaksi. Niin teistä tuli kipeän riippuvaisia toisista ja menetitte vapautenne. Nyt toisilla on valta tehdä teidät onnellisiksi tai onnettomiksi. Tarvitsette huumeenne, huomaatte olevanne täysin avuttomia, vaikka vihaisitte miten paljon tahansa siitä johtuvaa kärsimystä.

Ette lakkaa hetkeksikään tietoisesti tai tiedostamatta tarkkailemasta toisten reaktioita tai virittäytymästä niihin, marssimasta toisten ihmisten rummutuksen tahdissa. Herännyttä ihmistä voi kuvata hyvin sanomalla, että hän ei enää marssi yhteiskunnan rummutuksen mukaan, vaan tanssii omasta sisimmästään kohoavan musiikin tahdissa.

Mutta jos teitä ei huomata tai hyväksytä, koette niin sietämätöntä yksinäisyyttä, että ryömitte takaisin ihmisten luo ja kerjäätte lohduttavaa huumetta, jota nimitetään tueksi, rohkaisuksi ja vakuutteluksi!

Tälläisten ihmisten kanssa elämiseen kuuluu myös loputon jännittäminen. "Helvetti on toiset ihmiset" sanoi Sartre.

Kun olette riippuvuuden tilassa, teidän on aina käyttäydyttävä mahdollisimman hyvin; ette voi koskaan rentoutua, teidän on täytettävä odotukset. Ihmisten kanssa eläminen on jännittämistä. Ilman heitä eläminen tuo puolestaan mukanaan yksinäisyyden tuskan, koska kaipaatte heitä. Koska havaintokykynne ovat huumeen tarpeen sumentama, olette kadottaneet kykynne nähdä ihmiset täsmälleen sellaisina kuin he ovat ja vastata heille asianmukaisella tavalla.

Te näette heidät vain siinä määrin kuin he tukevat tai uhkaavat huumeen saantianne. Katsotte ihmisiä aina tiedostetusti tai tiedostamattanne näillä silmillä. Saanko vai enkö saa heiltä, mitä haluan? Jos he eivät voi tukea tai uhata huumeen saantiani, en ole heistä kiinnostunut.

Haluaisin teidän tajuavan analyysin ja tietoisuuden tai toisaalta informaation ja oivalluksen välisen eron.

Psykologisesta oivalluksesta voi olla paljon apua, mutta ei analyysista, sillä analysointi lamannuuttaa (analysis is paralysis). Oivallus ei välttämättä ole sama kuin analyysi. Vain ahaa-elämys on se, joka merkitsee jotain. Pelkkä analysoiminen ei auta, se tuottaa vain toisinaan faktatietoa. Mutta jos saatte aikaan ahaa-elämyksen, saatte oivalluksen. Se on muutosta.

Monet ihmiset elävät tyhjää, sielutonta elämää, koska ruokkivat itseään suosiolla, arvostuksella ja kiitoksella, minä olen OK sinä olet Ok ajattelulla, huomatuksi tulemisella, sillä että toiset kuuntelevat heitä, tukevat heitä, arvostavat heitä, määräilemisellä, vallalla, kilpailun voittamisella. Näilläkö ruokitte itseänne? Jos teette niin, olette kuolleita. Olette kadottaneet sielunne.

Tämä Anthony de Mellon kirjasta havahtuminen.

Oi Anthony.. kirjoitti:

Tuohon soulbluesin viestin kitkeryyteen haluaisin vielä lisätä yhden aspektin mietittäväksi, miksi niin riipaisevasti suorastaan vaatii toiselta osapuolelta jotain, vaikka kyse on hänen tuntemuksistaan.
"
Onko koskaan mieleenne juolahtanut, että voitte rakastaa vain ollessanne yksin? Mitä rakastaminen tarkoittaa? se tarkoittaa sitä, että näkee henkilöt ja tilanteet sellaisina kuin ne todella ovat, eikä sellaisina kuin kuvittelee niiden olevan. Ja se tarkoittaa, että vastaamme niille tavalla, jonka ne ansaitsevat. Tuskin voitte väittää rakastavanne mitään, jota ette edes näe. Entä mikä estää meitä näkemästä? Käsitteemme, luokittelumme, ennakkoluulomme, projektiomme ja nimilappumme, jotka kulttuuri ja aiemmat kokemuksemme ovat meihin liimanneet.

Näkeminen on vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä, koska se vaatii kurinalaista, valpasta mieltä. Mutta useimmat ihmiset lipsuvat paljon mieluummin henkiseen laiskuuteen kuin vaivautuvat katsomaan jokaista ihmistä ja asiaa niiden nykyhetkisessä tuoreudessa.

Hallinnasta. Ajatelkaa tätä-huumeista riippuvaista ruumista. Juuri näin yhteiskunta teki teille, kun synnyitte. teidän ei annettu nauttia tukevaa, ravitsevaa elämän ravintoa-nimittäin työtä, leikkiä, hauskanpitoa, naurua, ihmisten seuraa, asitien ja mielen iloja.

Ei,teille tarjottiin huumetta, joka on nimeltään hyväksyntä, arvostus ja huomio!

Sillä tavoin pääsimme erilaisten huumeiden: hyväksynnän, huomion, menestyksen, huipulle pääsemisen, arvovallan, nimen sanomalehteen saamisen, vallan ja määräilemisen makuun.

Muistatteko millaiselta tuntui hallinnan puute, epäonnistumisen ja virheiden tekemisen kauhu, pelko joutua toisten arvosteltavaksi. Niin teistä tuli kipeän riippuvaisia toisista ja menetitte vapautenne. Nyt toisilla on valta tehdä teidät onnellisiksi tai onnettomiksi. Tarvitsette huumeenne, huomaatte olevanne täysin avuttomia, vaikka vihaisitte miten paljon tahansa siitä johtuvaa kärsimystä.

Ette lakkaa hetkeksikään tietoisesti tai tiedostamatta tarkkailemasta toisten reaktioita tai virittäytymästä niihin, marssimasta toisten ihmisten rummutuksen tahdissa. Herännyttä ihmistä voi kuvata hyvin sanomalla, että hän ei enää marssi yhteiskunnan rummutuksen mukaan, vaan tanssii omasta sisimmästään kohoavan musiikin tahdissa.

Mutta jos teitä ei huomata tai hyväksytä, koette niin sietämätöntä yksinäisyyttä, että ryömitte takaisin ihmisten luo ja kerjäätte lohduttavaa huumetta, jota nimitetään tueksi, rohkaisuksi ja vakuutteluksi!

Tälläisten ihmisten kanssa elämiseen kuuluu myös loputon jännittäminen. "Helvetti on toiset ihmiset" sanoi Sartre.

Kun olette riippuvuuden tilassa, teidän on aina käyttäydyttävä mahdollisimman hyvin; ette voi koskaan rentoutua, teidän on täytettävä odotukset. Ihmisten kanssa eläminen on jännittämistä. Ilman heitä eläminen tuo puolestaan mukanaan yksinäisyyden tuskan, koska kaipaatte heitä. Koska havaintokykynne ovat huumeen tarpeen sumentama, olette kadottaneet kykynne nähdä ihmiset täsmälleen sellaisina kuin he ovat ja vastata heille asianmukaisella tavalla.

Te näette heidät vain siinä määrin kuin he tukevat tai uhkaavat huumeen saantianne. Katsotte ihmisiä aina tiedostetusti tai tiedostamattanne näillä silmillä. Saanko vai enkö saa heiltä, mitä haluan? Jos he eivät voi tukea tai uhata huumeen saantiani, en ole heistä kiinnostunut.

Haluaisin teidän tajuavan analyysin ja tietoisuuden tai toisaalta informaation ja oivalluksen välisen eron.

Psykologisesta oivalluksesta voi olla paljon apua, mutta ei analyysista, sillä analysointi lamannuuttaa (analysis is paralysis). Oivallus ei välttämättä ole sama kuin analyysi. Vain ahaa-elämys on se, joka merkitsee jotain. Pelkkä analysoiminen ei auta, se tuottaa vain toisinaan faktatietoa. Mutta jos saatte aikaan ahaa-elämyksen, saatte oivalluksen. Se on muutosta.

Monet ihmiset elävät tyhjää, sielutonta elämää, koska ruokkivat itseään suosiolla, arvostuksella ja kiitoksella, minä olen OK sinä olet Ok ajattelulla, huomatuksi tulemisella, sillä että toiset kuuntelevat heitä, tukevat heitä, arvostavat heitä, määräilemisellä, vallalla, kilpailun voittamisella. Näilläkö ruokitte itseänne? Jos teette niin, olette kuolleita. Olette kadottaneet sielunne.

Tämä Anthony de Mellon kirjasta havahtuminen.

Lue lisää

Mitä ajattelet moraalikoodeista? Itse olen miettinyt asiaa paljonkin. Olen pitkään ajatellut, että on hyveellistä ja oikein elää ja noudattaa korkeaa moraalia, olla kuuliainen ja kaikin puolin sivistynyt, elää odotusarvon mukaista elämää. Mutta onko se sittenkin vain jotain, mikä saa egoni hymyilemään omahyväisesti, sieluni kärsiessä kaikesta näennäisyydestä ja silmänlumeesta? Onko havahtuminen sitä, että alkaa uskoa ja luottaa siihen, että sielun ohjaama elämä on hyväksi ja oikein, vaikka valintojen pintapuolinen (so. ulkopuolinen) tarkastelu sotisi joitakin yleisesti hyväksyttynä pidettyjä sääntöjä ja tapoja vastaan? En tietenkään väitä, että kaikki arvot ja korkeat ihanteet tulisi heittää romukoppaan, mutta ajan takaa niiden kriittistä tarkastelua. Kuka sinua/minua/meitä ohjaa?!

14+4 kirjoitti:

Mitä ajattelet moraalikoodeista? Itse olen miettinyt asiaa paljonkin. Olen pitkään ajatellut, että on hyveellistä ja oikein elää ja noudattaa korkeaa moraalia, olla kuuliainen ja kaikin puolin sivistynyt, elää odotusarvon mukaista elämää. Mutta onko se sittenkin vain jotain, mikä saa egoni hymyilemään omahyväisesti, sieluni kärsiessä kaikesta näennäisyydestä ja silmänlumeesta? Onko havahtuminen sitä, että alkaa uskoa ja luottaa siihen, että sielun ohjaama elämä on hyväksi ja oikein, vaikka valintojen pintapuolinen (so. ulkopuolinen) tarkastelu sotisi joitakin yleisesti hyväksyttynä pidettyjä sääntöjä ja tapoja vastaan? En tietenkään väitä, että kaikki arvot ja korkeat ihanteet tulisi heittää romukoppaan, mutta ajan takaa niiden kriittistä tarkastelua. Kuka sinua/minua/meitä ohjaa?!

Lue lisää

Olen ajattelut tässä viime aikoina paljonkin, noita ns.moraalikoodeja. Muutamia ajatuksia, mitä tässä on herännyt, yksi oli sellainen, kun tarkastelin erästä kirjaa, niin sen teksti sai toteamaan, ettei edes Jeesus pärjäisi nyky-yhteiskunnassa sillä periaatteella, miten toimi ja miten sai monet ihmiset tajuamaan oman väärintekemisensä (Huonostihan hänelle kävi omana aikanaankin). Viittaan tällä tähän ajatuspohjaan, jossa pohditaan hyvyyttä, takaisin antamisesta, koston kierteestä jne.

Jeesuksen ja kristillisyyden perusajatushan on tämä tämän asian suhteen: Älä ota oikeutta omiin käsiisi, äläkä vastaa samalla mitalla, se vain pahentaa tilannetta. Jos joku loukkaa sinua lyömällä kämmenselällä, kuten orjaa lyödään, käännä hänelle toinenkin poski, ikään kuin sanoen:"lyö vain, jos on pakko, mutta tällä kertaa kuin vertaistasi".

Kyseessä ei ole kutsu ryhtyä lempeästi hymyileväksi kynnysmatoksi, jota saa hakata, ryöstää ja käyttää hyväksi mielin määrin. Päinvastoin-tämä on itse valittua anteliaisuutta, radikaalia ystävällisyyttä ja vaarallisen voimakasta hyvyyttä. Se kieltäytyy vastaamasta likaisin keinoin ja alentumasta samalle tasolle haastajan kanssa. Jeesus eli niin kuin julisti.

Mutta kun tarkastelee nyky maailmaa, niin nuo periaatteet todellakin vetoavat siihen kuvitelmaan, että ihmiset yleisesti olisivat tietoisia yhteisössä vallitsevista moraalikoodeista ja niiden vaikutuksesta ihmisten välisiin kanssakäymisiin. Ja ylenpänä on siis yhteisön kollektiivinen käsitys siitä, miten moraalisesti, ts.hyveellisesti olisi suotavaa kohdella kanssaihmisiä. Mutta jos taju siitä karkaa, eikä ole vastapainoa, mittatikkua moraaliselle toiminnalle, ei tuollaisilla moraaliarvoilla saavuteta mitään.

Jolloin se pakottaa automaattisesti kritisoimaan yhteisön tuottamia ns.moraalisääntöjä, jotka ovat muodostuneet ideologioiksi tai niiden avulla pyritään kontrolloimaan yhteisön näkökulmasta tietynlaista käyttäytymistä, mikä ei edes yksiselitteisesti oli väärin tai väärintekemistä, mutta jostakin näkökulmasta moraalitonta. Mikä mahdollistaa moralistien sormien heristelyn.

Tämä tuli mieleen kun luin uusimman Olivia-lehden, jossa eräs nuori nainen juurikin kertoi tähänkin ketjuun liittyvästä asiasta, "vuosi selibaatissa ja jatkuen..ja jossa hän totesi jatkossa menevänsä sänkyyn vain ihastuneena, ei vain läheisyyden kaipuun ja seksin takia/vuoksi)" jossa eräs lause hämmensi, se missä ko.nainen totesi, että "hänellä on ollut nuoren elämänsä aikana noin 50 mutta alle 100 seksipartneria ja jos hän niistä kirjan kirjoittaisi, hänestä tulisi valtakunnan virallinen huora, että valitettavasti asiat ovat vielä sillä tasolla, että naisesta ajateltaisiin tuolla tavalla"

Mutta ajatellaanko tosissaan? tuohan on alle 30v sukupolvelle aika yleinen riehumisajanjakso, jossa yhteisön kulttuurissa tapahtunut muutos salli ja mahdollisti, ellei suorastaan vaatinut tuollaista seksikulttuurin omaksumista. Ja "kaikkihan" siinä mukana olivat (nuoret lukijat, kaikki eivät ole "kaikki").

Moraalintonta, ehkä yksilön näkökulmasta, jos hän kokee moraalista krapulaa, kuten ko.nainen toisinaan tunsi kokeneensa, mutta tuleeko se oikeasti omasta sisältä, vai vaiko siitä, että jos "yhteisö" saa tietää, hänet leimataan moraalittomaksi, vaikka se olisi sillä hetkellä kulttuurissa vallitseva yleinen piirre ko. sukupolvella? koska useimmat pitävät tuon käytösmallinnuksen kuitenkin piilossa julkikuvaansa tahraamasta. Ja jostain syystä eivät pysty olemaan rehellisiä itselleen sen suhteen, mitkä ovat todelliset motiivit omalle käytökselle (tuleeko halu käytösmallinnukseen omasta sisäisestä tarpeesta, vaiko kollektiivisesta harhasta ja mahdollisuuksista).

Ts. yritän todeta, ettei moraalikoodit ole sitä varten, että toimisi yhteisön haluaman mittapuun ja hyväksynnän saamisen mukaisesti. Moraalikoodit ts. oikein tekeminen toimii vain jos on sille vahva mittapuu, ja moralistit eivät ole se mittapuu, vaan oma ja toisen ihmisarvo, miten tekemiset peilautuu siihen. Kaikki tekemiset ja olemiset helpottuu, jos se peruspilari ihmisarvon käsitteestä on voimassa. Muuthan vain ovat yhteisön eri aikakausille asettamia sääntöjä, tapoja, käsitteitä siitä, miten eri asioihin tulee suhtautua jne.

14+4 kirjoitti:

Mitä ajattelet moraalikoodeista? Itse olen miettinyt asiaa paljonkin. Olen pitkään ajatellut, että on hyveellistä ja oikein elää ja noudattaa korkeaa moraalia, olla kuuliainen ja kaikin puolin sivistynyt, elää odotusarvon mukaista elämää. Mutta onko se sittenkin vain jotain, mikä saa egoni hymyilemään omahyväisesti, sieluni kärsiessä kaikesta näennäisyydestä ja silmänlumeesta? Onko havahtuminen sitä, että alkaa uskoa ja luottaa siihen, että sielun ohjaama elämä on hyväksi ja oikein, vaikka valintojen pintapuolinen (so. ulkopuolinen) tarkastelu sotisi joitakin yleisesti hyväksyttynä pidettyjä sääntöjä ja tapoja vastaan? En tietenkään väitä, että kaikki arvot ja korkeat ihanteet tulisi heittää romukoppaan, mutta ajan takaa niiden kriittistä tarkastelua. Kuka sinua/minua/meitä ohjaa?!

Lue lisää

Kaksituhatta vuotta sitten yhteiskunta koko Rooman valtakunnan alueella rakentui -kunniana ja häpeänä- tunnetuille arvoille. Siinä maailmassa kunnian säilyttäminen oli kaikki kaikessa. Se oli eloonjäämisen ehto, kuten muinaisen Japanin samurai-sotureille.

Tekoja ei arvioitu kysymyllä, olivatko ne oikeita tai vääriä, edullisia vai haitallisia. Tärkeää oli, oliko toiminta "kunniallista" vai "häpeällistä". Suurimmassa osassa maailmaa tämä on edelleenkin arvojen, ajattelun ja käyttäytymisen perusta.

Kunnia ja häpeä ovat yhteisöllisiä käsitteitä. Kunnialla tarkoitetaan yhteisön tunnustamaa arvoa ja arvostuksen osoittamista jollekulle.

Häpeä on yksilön arvon ja arvostuksen alenemista siksi, että hän on toiminut vastoin sitä, mitä ryhmä pitää arvokkaana.

Kunnia ja häpeä varmistavat, että kaikki noudattavat yhteisiä sääntöjä ja pyrkivät samoihin päämääriin eikä kukaan vahingoita yhteistä etua.

Nyky länsimaille tämä ajattelutapa on vieraampi, mutta silti vallitsee voimakas joukkoon mukautumisen paine.

Kunnia ja häpeä ovat keskeisiä, mutta ryhmästä riippuu, mitä asioita pidetään kunniallisina ja mitä häpeällisinä. Toisten pilkka voi painostaa jonkun vaihtamaan ryhmää ja arvojaan, jotta hän saisi osakseen arvostusta halveksunnan sijaan.

Kristityt eivät kunnioittaneet Kreikan ja Rooman jumalia eivätkä palvoneet keisaria. He eivät myöskään osallistuneet kaupungin sosiaaliseen elämään, jos se edellytti epäjumalille uhraamista tai temppeliporttojen palveluksia.

Tavallisten ihmisten mielestä kristittyjen käytös oli erittäin kiittämätöntä, yhteisen edun vastaista ja poliittisesti vaarallista. Heitä pidettiin epäsosiaalisina, ateisteina ja ihmiskunnan vihollisina.

Tuohon pieneen joukkoon kohdistui voimakas mukautuspaine. Heitä häpäistiin loukkauksilla, pahoinpitelyillä, tai eristämällä heidät muiden joukosta. Tarkoitus oli yrittää saada nämä oudot miehet ja naiset palaamaan kiltin ja kunnollisen kansalaisen muottiin sen aivan uudenlaisen elämän sijasta, mihin kristinusko oli heidät johdatellut.

Nykyään enemmistökulttuurin arvot ovat toiset, mutta mukautumisen paine ei ole kadonnut mihinkään.

Arvojärjestys, jonka Jeesus jätti seuraajilleen, on kovin toisenlainen kuin maailman tarjoama päivän menu.

Ristipaineessa tulee kiusaus mukautua enemmistön mielipiteeseen- olla hiljaa tai laimentaa vakaumuksensa tasolle, jota ympäristö sietää.

Nykymaailmaa kun katsoo, ei voi välttyä samalta ajatukselta, mitä moraalikoodien perään huuteleva ilmaisee, yhteisö luo erilaisilla sosiaalisilla peleillä omia sääntöjä, ns. moraalikoodeja, joilla pyritään hallitsemaan ja luomaan omille ryhmille parempaa statusta yhteisön sisällä.

Eikä toiminnassa kysellä oikean ja väärän perään, vaan pelkkää moraalin avulla yritystä saavuttaa asiat sellaiseen pisteeseen, että oma ryhmä tuntisi oikeutusta toimilleen.

Moraalia käytetään paljon hyväksi, kun pyritään luomaan ryhmille statusta ja oikeutusta toimilleen, silloin hyvinkin ajaudutaan usein seksuaalisuuden kanssa tekemisiin ja pieninkin kuvitelma siitä, että se toiminta ei sovi yhteisön moraalikoodeihin voi saada aikaan sellaisia reaktioita, joissa ei kysellä oikean ja väärän perään, vaan pelkästään tunteiden purkamisesta on kyse.

Kun tuossa esimerkissä nuori nainen pelkää yhteisön silmissä joutua moraalittomaan asemaan ts. hänen statuksensa ja kunniansa asetetaan yhteisön arvioitavaksi suhteessa siihen, miten yhteisössä oletetaan tietyt asiat hoidettavan. Vaikka käsitys tuosta moraalittomuudesta olisi yhteisössä vanhentunut, eikä naisen seksuaalisuutta kontrolloida samalla tavalla kuin aikaisemmin, niin ne huora huutelut, mitä nuoret naiset saavat osaksensa kun pettyneet kosijat ilmaiset näkemyksensä, ei pohjaudu enää nykyään kuin osaksi siihen, mikä on naisen asema seksuaalisen aktiivisuuden ilmaisemisen osalta (yhteisö ei siis paljoa vaivaudu enää osallistumaan ko.talkoisiin, ellei sitten eletä valheellisessa yhteisössä, jossa tehdään toisin kuin ulospäin esitetään), vaan lähinnä siihen ettei seksuaalisuuden tunteiden käsittely ole nuorille kosijoille helppo käsitellä, kun riutuvat intohimojen ja ristipaineiden aallokossa, projisoivat omia vaikeuksiaan käsitellä näitä asioita (joku saa ja minä en, ajattelu).

Mitä sitten on yhteisö ja yhteisön moraalikoodit ja miksi niin helposti ajautudaan mukautumaan niiden avulla luotuihin ideologioihin, näennäissuvaitsevaisiin arvoihin, joilla kuitenkin vain usein vahvistetaan ryhmä ajattelua. Jotta ikiaikainen kuvitelma yhteisön koheesista ja yhteisistä tavoitteista pysyisi voimassa, moraalisääntöjen ym. avulla, kullekin aikakaudelle ominaisilla tavoilla, jotka kuitekin hyvin herkästi sallivat niiden väärinkäytön nostaen ja painaen ihmisiä kunnia ja häpeä käsitteiden avulla, ei sen avulla että oikeasti toimittaisiin ihmisoikeus periaatteiden mukaisesti.

Kunnia ja häpeä kirjoitti:

Kaksituhatta vuotta sitten yhteiskunta koko Rooman valtakunnan alueella rakentui -kunniana ja häpeänä- tunnetuille arvoille. Siinä maailmassa kunnian säilyttäminen oli kaikki kaikessa. Se oli eloonjäämisen ehto, kuten muinaisen Japanin samurai-sotureille.

Tekoja ei arvioitu kysymyllä, olivatko ne oikeita tai vääriä, edullisia vai haitallisia. Tärkeää oli, oliko toiminta "kunniallista" vai "häpeällistä". Suurimmassa osassa maailmaa tämä on edelleenkin arvojen, ajattelun ja käyttäytymisen perusta.

Kunnia ja häpeä ovat yhteisöllisiä käsitteitä. Kunnialla tarkoitetaan yhteisön tunnustamaa arvoa ja arvostuksen osoittamista jollekulle.

Häpeä on yksilön arvon ja arvostuksen alenemista siksi, että hän on toiminut vastoin sitä, mitä ryhmä pitää arvokkaana.

Kunnia ja häpeä varmistavat, että kaikki noudattavat yhteisiä sääntöjä ja pyrkivät samoihin päämääriin eikä kukaan vahingoita yhteistä etua.

Nyky länsimaille tämä ajattelutapa on vieraampi, mutta silti vallitsee voimakas joukkoon mukautumisen paine.

Kunnia ja häpeä ovat keskeisiä, mutta ryhmästä riippuu, mitä asioita pidetään kunniallisina ja mitä häpeällisinä. Toisten pilkka voi painostaa jonkun vaihtamaan ryhmää ja arvojaan, jotta hän saisi osakseen arvostusta halveksunnan sijaan.

Kristityt eivät kunnioittaneet Kreikan ja Rooman jumalia eivätkä palvoneet keisaria. He eivät myöskään osallistuneet kaupungin sosiaaliseen elämään, jos se edellytti epäjumalille uhraamista tai temppeliporttojen palveluksia.

Tavallisten ihmisten mielestä kristittyjen käytös oli erittäin kiittämätöntä, yhteisen edun vastaista ja poliittisesti vaarallista. Heitä pidettiin epäsosiaalisina, ateisteina ja ihmiskunnan vihollisina.

Tuohon pieneen joukkoon kohdistui voimakas mukautuspaine. Heitä häpäistiin loukkauksilla, pahoinpitelyillä, tai eristämällä heidät muiden joukosta. Tarkoitus oli yrittää saada nämä oudot miehet ja naiset palaamaan kiltin ja kunnollisen kansalaisen muottiin sen aivan uudenlaisen elämän sijasta, mihin kristinusko oli heidät johdatellut.

Nykyään enemmistökulttuurin arvot ovat toiset, mutta mukautumisen paine ei ole kadonnut mihinkään.

Arvojärjestys, jonka Jeesus jätti seuraajilleen, on kovin toisenlainen kuin maailman tarjoama päivän menu.

Ristipaineessa tulee kiusaus mukautua enemmistön mielipiteeseen- olla hiljaa tai laimentaa vakaumuksensa tasolle, jota ympäristö sietää.

Nykymaailmaa kun katsoo, ei voi välttyä samalta ajatukselta, mitä moraalikoodien perään huuteleva ilmaisee, yhteisö luo erilaisilla sosiaalisilla peleillä omia sääntöjä, ns. moraalikoodeja, joilla pyritään hallitsemaan ja luomaan omille ryhmille parempaa statusta yhteisön sisällä.

Eikä toiminnassa kysellä oikean ja väärän perään, vaan pelkkää moraalin avulla yritystä saavuttaa asiat sellaiseen pisteeseen, että oma ryhmä tuntisi oikeutusta toimilleen.

Moraalia käytetään paljon hyväksi, kun pyritään luomaan ryhmille statusta ja oikeutusta toimilleen, silloin hyvinkin ajaudutaan usein seksuaalisuuden kanssa tekemisiin ja pieninkin kuvitelma siitä, että se toiminta ei sovi yhteisön moraalikoodeihin voi saada aikaan sellaisia reaktioita, joissa ei kysellä oikean ja väärän perään, vaan pelkästään tunteiden purkamisesta on kyse.

Kun tuossa esimerkissä nuori nainen pelkää yhteisön silmissä joutua moraalittomaan asemaan ts. hänen statuksensa ja kunniansa asetetaan yhteisön arvioitavaksi suhteessa siihen, miten yhteisössä oletetaan tietyt asiat hoidettavan. Vaikka käsitys tuosta moraalittomuudesta olisi yhteisössä vanhentunut, eikä naisen seksuaalisuutta kontrolloida samalla tavalla kuin aikaisemmin, niin ne huora huutelut, mitä nuoret naiset saavat osaksensa kun pettyneet kosijat ilmaiset näkemyksensä, ei pohjaudu enää nykyään kuin osaksi siihen, mikä on naisen asema seksuaalisen aktiivisuuden ilmaisemisen osalta (yhteisö ei siis paljoa vaivaudu enää osallistumaan ko.talkoisiin, ellei sitten eletä valheellisessa yhteisössä, jossa tehdään toisin kuin ulospäin esitetään), vaan lähinnä siihen ettei seksuaalisuuden tunteiden käsittely ole nuorille kosijoille helppo käsitellä, kun riutuvat intohimojen ja ristipaineiden aallokossa, projisoivat omia vaikeuksiaan käsitellä näitä asioita (joku saa ja minä en, ajattelu).

Mitä sitten on yhteisö ja yhteisön moraalikoodit ja miksi niin helposti ajautudaan mukautumaan niiden avulla luotuihin ideologioihin, näennäissuvaitsevaisiin arvoihin, joilla kuitenkin vain usein vahvistetaan ryhmä ajattelua. Jotta ikiaikainen kuvitelma yhteisön koheesista ja yhteisistä tavoitteista pysyisi voimassa, moraalisääntöjen ym. avulla, kullekin aikakaudelle ominaisilla tavoilla, jotka kuitekin hyvin herkästi sallivat niiden väärinkäytön nostaen ja painaen ihmisiä kunnia ja häpeä käsitteiden avulla, ei sen avulla että oikeasti toimittaisiin ihmisoikeus periaatteiden mukaisesti.

Lue lisää

Liitän tähän yhden toisen kirjoittajan toisella palstalla kirjoittamaa tekstiä, vain kuvaamaan sitä, miten yhteisö moraalikoodien avulla pyrkii hallitsemaan, juuri noilla kunnia-häpeä käsitteiden avulla monia tilanteita ja saattavat vajota pisteeseen, jossa pelkästään heidän "moraaliin" vetoamalla, ts. luomalla jostakin hlö kuva, että hän tässä se "moraalittomampi" osapuoli, oikeutetaan väärintekemiset hyvinkin pitkälle.

"Uskon että tuo vaitiolo edustaa vain vallitsevaa järjestystä, jonka rikkominen kyseenalaistamalla kiusaajan moraalinen ylemmyys itse asiassa johtaisi koko ryhmän rakenteen hajoamiseen. Myös "onnistuneen" kiusaamisen uhriksi joutuneen uhrin minäkäsitys perustuu tuolle järjestykselle.

Hänen moraalinen häpeänsä on hinta siitä, minkä tuo valtarakenne ja sen sisäinen dynamiikka tuottaa. Minulla on itselläni kokemusta kiusatuksi joutumisesta lapsena ja tiedän, miten tuo toimii henkisesti epäkypsän ihmisen psyyken tasolla. Se tuottaa ns. minuushäkin, jossa kasvonsa menettänyt yksilö ei voi enää niitä pelastaa. Hänen täytyy joko kyseenalaistaa vallitseva järjestys ja samalla kyseenalaistaa oma minuutensa TAI sopeutua itseensä sellaisena kuin "on".

Useimmille ihmisille sopeutuminen on ainoa vaihtoehto, ja täten he vahvistavat omaa häpeällistä rooliaan vallitsevassa järjestyksessä.

Tämä johtuu siitä, että yksilö on usein ryhmänsä vanki. Hän on olemassa sen kautta. Sen valtarakenne määrää hänen identiteettinsä. Yleensä ihmiset lähtevät pohtimaan kiusaamisen ongelmaa joko syyllistämällä kiusaajan tai kiusatun, vaikka itse asiassa kyseessä on ryhmädynamiikkaan liittyvä laajempi ilmiö. Jos on lukenut Paavo Huovisen Hitleristä kertovan Veitikan ymmärtää kyllä, mitä ajan takaa. Psyykkisesti raskaimman taakan kantaa häpäisty uhri ja pahimmassa tapauksessa se saattaa invalidisoida hänet loppuelämäkseen.

Mutta on turha alkaa rituaalisesti puhdistaa pahaa pois ryhmästä, sillä se ei onnistu. Kiusaaja projisoi ristiriitansa uhriinsa rituaalinomaisesti puhdistaen omaa todellisuuttaan "liasta". Hän ei välttämättä edes tiedosta tekonsa motiiveja, sillä ne eivät perustu rationaaliseen ajatteluun vaan moraaliin. Kyetäkseen häpäisemään uhrinsa hänen täytyy pyrkiä heijastamaan ympäröivän ryhmän moraalikoodeja niin, että pian myös toiset huomaavat ryhtyä puhdistamaan "likaa" pois yhteisöstä.

Kyseessä on "intiimi" suhde vain siinä mielessä, että se "rampauttaa" uhrinsa persoonan lapsen tasolle rakentaen sen uudelleen. Se on hyvin intiimi kiusatun näkökulmasta, mutta kiusaajan psyyken järjestys säilyy useimmiten koska se rakentuu olemassaolevalle perustalle.

Koska pyhän ja profaanin kategoriat ovat sinänsä kulttuurissa annettuja, ne rajaavat jonkin verran uhrien ominaislaatua. Kyseessä on kuitenkin dynaaminen luokitteluperuste, joka elää tulkinnan varassa.

Uhriksi joutuu helpommin se, joka häviää symbolisen kilpailun vallasta ja suosiosta. Ei ole mitään perustetta odottaa, että häviäjä olisi aina jotenkin "heikompi" osapuoli vaan hänen habituksensa yksinkertaisesti tuottaa jonkinlaisen ristiriidan kyseenalaistaen ryhmän yhtenäisyyden (tai jonkun toisen suosion legimiteetin). Tuota ristiriitaa ei aina tarvitse käsitellä väkivallan avulla, mutta se on hyvin suosittua. Tämä "trauman kollektiivinen ylläpito" lisää yhteisön sisäistä koheesiota muistuttaen ihmisiä rajoista, joita ei saa ylittää. Joskus se johtaa yksilön mielenterveysongelmiin, joskus se kärjistyy kansanmurhaksi. Yhtä kaikki, kyseessä on aika pitkälti sama ilmiö.

Oi Anthony.. kirjoitti:

Tuohon soulbluesin viestin kitkeryyteen haluaisin vielä lisätä yhden aspektin mietittäväksi, miksi niin riipaisevasti suorastaan vaatii toiselta osapuolelta jotain, vaikka kyse on hänen tuntemuksistaan.
"
Onko koskaan mieleenne juolahtanut, että voitte rakastaa vain ollessanne yksin? Mitä rakastaminen tarkoittaa? se tarkoittaa sitä, että näkee henkilöt ja tilanteet sellaisina kuin ne todella ovat, eikä sellaisina kuin kuvittelee niiden olevan. Ja se tarkoittaa, että vastaamme niille tavalla, jonka ne ansaitsevat. Tuskin voitte väittää rakastavanne mitään, jota ette edes näe. Entä mikä estää meitä näkemästä? Käsitteemme, luokittelumme, ennakkoluulomme, projektiomme ja nimilappumme, jotka kulttuuri ja aiemmat kokemuksemme ovat meihin liimanneet.

Näkeminen on vaikeinta, mitä ihminen voi tehdä, koska se vaatii kurinalaista, valpasta mieltä. Mutta useimmat ihmiset lipsuvat paljon mieluummin henkiseen laiskuuteen kuin vaivautuvat katsomaan jokaista ihmistä ja asiaa niiden nykyhetkisessä tuoreudessa.

Hallinnasta. Ajatelkaa tätä-huumeista riippuvaista ruumista. Juuri näin yhteiskunta teki teille, kun synnyitte. teidän ei annettu nauttia tukevaa, ravitsevaa elämän ravintoa-nimittäin työtä, leikkiä, hauskanpitoa, naurua, ihmisten seuraa, asitien ja mielen iloja.

Ei,teille tarjottiin huumetta, joka on nimeltään hyväksyntä, arvostus ja huomio!

Sillä tavoin pääsimme erilaisten huumeiden: hyväksynnän, huomion, menestyksen, huipulle pääsemisen, arvovallan, nimen sanomalehteen saamisen, vallan ja määräilemisen makuun.

Muistatteko millaiselta tuntui hallinnan puute, epäonnistumisen ja virheiden tekemisen kauhu, pelko joutua toisten arvosteltavaksi. Niin teistä tuli kipeän riippuvaisia toisista ja menetitte vapautenne. Nyt toisilla on valta tehdä teidät onnellisiksi tai onnettomiksi. Tarvitsette huumeenne, huomaatte olevanne täysin avuttomia, vaikka vihaisitte miten paljon tahansa siitä johtuvaa kärsimystä.

Ette lakkaa hetkeksikään tietoisesti tai tiedostamatta tarkkailemasta toisten reaktioita tai virittäytymästä niihin, marssimasta toisten ihmisten rummutuksen tahdissa. Herännyttä ihmistä voi kuvata hyvin sanomalla, että hän ei enää marssi yhteiskunnan rummutuksen mukaan, vaan tanssii omasta sisimmästään kohoavan musiikin tahdissa.

Mutta jos teitä ei huomata tai hyväksytä, koette niin sietämätöntä yksinäisyyttä, että ryömitte takaisin ihmisten luo ja kerjäätte lohduttavaa huumetta, jota nimitetään tueksi, rohkaisuksi ja vakuutteluksi!

Tälläisten ihmisten kanssa elämiseen kuuluu myös loputon jännittäminen. "Helvetti on toiset ihmiset" sanoi Sartre.

Kun olette riippuvuuden tilassa, teidän on aina käyttäydyttävä mahdollisimman hyvin; ette voi koskaan rentoutua, teidän on täytettävä odotukset. Ihmisten kanssa eläminen on jännittämistä. Ilman heitä eläminen tuo puolestaan mukanaan yksinäisyyden tuskan, koska kaipaatte heitä. Koska havaintokykynne ovat huumeen tarpeen sumentama, olette kadottaneet kykynne nähdä ihmiset täsmälleen sellaisina kuin he ovat ja vastata heille asianmukaisella tavalla.

Te näette heidät vain siinä määrin kuin he tukevat tai uhkaavat huumeen saantianne. Katsotte ihmisiä aina tiedostetusti tai tiedostamattanne näillä silmillä. Saanko vai enkö saa heiltä, mitä haluan? Jos he eivät voi tukea tai uhata huumeen saantiani, en ole heistä kiinnostunut.

Haluaisin teidän tajuavan analyysin ja tietoisuuden tai toisaalta informaation ja oivalluksen välisen eron.

Psykologisesta oivalluksesta voi olla paljon apua, mutta ei analyysista, sillä analysointi lamannuuttaa (analysis is paralysis). Oivallus ei välttämättä ole sama kuin analyysi. Vain ahaa-elämys on se, joka merkitsee jotain. Pelkkä analysoiminen ei auta, se tuottaa vain toisinaan faktatietoa. Mutta jos saatte aikaan ahaa-elämyksen, saatte oivalluksen. Se on muutosta.

Monet ihmiset elävät tyhjää, sielutonta elämää, koska ruokkivat itseään suosiolla, arvostuksella ja kiitoksella, minä olen OK sinä olet Ok ajattelulla, huomatuksi tulemisella, sillä että toiset kuuntelevat heitä, tukevat heitä, arvostavat heitä, määräilemisellä, vallalla, kilpailun voittamisella. Näilläkö ruokitte itseänne? Jos teette niin, olette kuolleita. Olette kadottaneet sielunne.

Tämä Anthony de Mellon kirjasta havahtuminen.

Lue lisää

Minä olen pöljä, sinä olet pöljä. ;)

Asiat menee ja kehittyy spiraaleissa, ja tästä mielenkiintoisesta havannosta, että samantyylisiä asioita ja juttuja pulpahtelee siellä sun täällä, kuten tässä tänään luin me-naiset lehteä ja siinä muutama mies kertoo, mitä rakkaus on heille, niin itse runoilija T Kontio viittaa juurikin Nerudan runoon, samaan mikä tuossa yllä on kirjoitettu.

Kuinka hänen päähänsä yllättäen tuli Nerudan säe; " kaukaa kahdenkymmenen vuoden takaa, miksi?, koska sinä et ole täällä. " Olen yli nelikymppinen, mutta en ole kuollut. Tämä ilta todistaa siitä. Ja siitä todistaa tämä kaipaus, jota tunnen, kun et ole luonani. Tämä kaipaus, joka kaivoi muistini kätköistä Nerudan runon kaipauksesta. Minä kaipaan niin kuin kaipasin silloinkin, vuosia sitten, kaipaan samalla tunteella ja paatoksella.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisemmat säkeeni. Mutta en kirjoita. Kirjoitan, että tämä yö on täynnä sinua, minä olen täynnä sinua. Ja vaikka kaipaankin sinua, tiedän että olet läsnä kaipauksessa, ja tässä kesäyössä, joka on sinua, minua, meitä."

Jotkut osaa olla runollisia kertomuksissaan.