19-vuotiaana pakkasin rinkkani ja lähdin vuodeksi kaukomaille "backpackeriksi". Tapasin reissullani monia poikia, mutta tämä yksi jäi erityisesti mieleeni...hengailimme 9 päivää yhdessä, samassa hostellissa kun asuimme. Vanhassa reissupäiväkirjassani on merkintö: "ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu että joku voisikin olla mulle se oikea...".
Jatkoin reissaamistani muille paikkakunnille ja Hän jäi kys. hostelliin vielä töihin. Luulin, että hän olisi minut jo unohtanut, mutta sainkin lyhyehkön mailin kuukauden kuluttua: "Hei kuinka sulla menee? Olen vieläkin töissä täällä...Kolmen kuukauden päästä olen tulossa Eurooppaan :). Miten matkasi sujuvat?". Vastasin siihen, mutta mitään ei kuulunut.
Kolmen kuukauden päästä sain häneltä ketjukirjeen, johon vastasin. Kävi ilmi että hän oli vieläkin kotimaassaan... Vastasin hänen ketjukirjeeseensä kysymällä kuulumisia ja lisäsinpä hänet messengeriini. Puheltiin messengerissä pariin otteeseen...meillä oli erittäin hauskaa ja juttu tuntui luistavan ja kuinkas ollakaan, reissuni suuntautuivat lähelle paikkakuntaa, jossa hän asui... Niinpä hän kutsui minut luokseen.
6.5 kk ensimmäisen tapaamisen jälkeen löysin itseni junasta matkalla kohti syjrjäkyliä. Rautatieasemalla hän oli minua vastassa ja ah, kuinka komea ja ruskettunut hän olikaan... Neljässä päivässä hän näytti minulle kotimaisemiaan, esitteli isälleen ja tädilleen sekä kaverereilleen (ei tosin missään vaiheessa tyttöystävä-nimellä) ja vei minut kotiinsa. Näiden neljän päivän aikana tutustuimme toisiimme syvemmin ja vaihdoimmepa "I like you"-lauseetkin. Olin ensimmäinen tyttö, jonka hän oli kotiinsa vienyt ja isälleen esitellyt.
Maanantaina hän saattoi minut linja-autoasemalle ja lupasi painavin sanoin tulla minua Suomeen katsomaan Eurooppaan suuntautuvalla reissullaan.
Lähdettyäni hänen luotaan, olimme lähes jokapäiväisessä yhteydessä web-kameroiden välityksellä. Kuukauden kuluttua hän olikin jo Suomessa.
13 päivää hän viihtyi luonani. Olin yötöissä syjäisellä paikkakunnalla, joten pelkäsin hänen pitkästyvän minun nukkuessani univelkojani pois. Emme tehneet juuri mitään muuta kuin makoilimme sängyssä, rakastelimme ja puhuimme. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin salaisuuteni. Hän sai minut itkemään koskettamalla sisintäni ja minä hänet. Hän sanoi muistavansa minut ainiaan, vaikka emme tapaisikaan enää ikinä. Hänellä ei ikinä ole ollut varsinaista tyttöystävää, niin kuin ei minullakaan poikaystävää... Hän sanoikin ettei tiedä mikä on juttumme nimi, olenko hänen poikaystävänsä vai mikä. Vastasin siihen, että en minäkään tiedä mitä haluan...
Puolentoista viikon yhdessäolon jälkeen tunsin olevani umpikujassa. Järkeni sanoi, että tilanteessa ei ollut mitään järkeä...ei minun kannattaisi häneen enää sen yhtään enempää ihastua, sillä se tuottaisi vain sydänsuruja. Haluin suojella itseäni. Pyysin häneltä, jos voisimme olla vain ystäviä. Ensin hän suuttui, sitten lähti itkemään ja lopulta yritti sopeutua tilanteeseen.
Eipä sitä ystävyyttä kestänyt kuin kaksi päivää, aamulla palasin töistä hänen luokseen ja herätin hänet sanomalla :"It's better to burn than fade away...It's better to get hurt than feel nothing.".. Niinpä olimme jälleen rakastavaiset. Hän sanoikin tilanteen olevan outo, sillä tunsi muutakin kuin ystävyyttä minua kohtaan. Tämän välikohtauksen jälkeen töksäyttelimme toisillemme ja hänestä paljastui sarkasmia jota ennen en huomannut... Johtuneeko tämä liiasta yhdessäolosta 24/7, välikohtauksen aiheuttamasta "syvenemisestä" vai mistä...
Viime viikon keskiviikkona saatoin hänet juna-asemalle... Hän lensi Iso-Brittaniaan, koska oli sinne hankkinut työviisumin. Emme ole kertaakaan jutelleet mesessä, kerran yöllä hän minulle lähetti tekstarin :"I feel funny without you. Hmm i need to grow up or something? I dunno. I miss you." (Alkoholilla oli osuutta asiaan)... Mutta muuten yhteydenpitomme on ollut todella vähäistä, ehkä hän on vain kiireellinen uudessa maassa.. En tiedä, mutta minulla ainakin on kauhea ikävä Häntä. Suunnittelen lähteväni tapaamaan häntä Iso-Britanniaan ensi keväänä/kesänä... Vai pitäisikö minun sittenkin vain haudata tunteeni ja jatkaa elämääni Suomessa? Olemme kummatkin vasta niin nuoria... Mielestäni meidän pitäisi ihastua muihin poikiin ja tyttöihin ja antaa ajan näyttää jos viiden vuoden päästä vielä toinen on mielessä vai ei...
Kiitos jos jaksoitte lukea tämän ja sainpahan
itsekin ajatuksiani koottua :).
Jatkoin reissaamistani muille paikkakunnille ja Hän jäi kys. hostelliin vielä töihin. Luulin, että hän olisi minut jo unohtanut, mutta sainkin lyhyehkön mailin kuukauden kuluttua: "Hei kuinka sulla menee? Olen vieläkin töissä täällä...Kolmen kuukauden päästä olen tulossa Eurooppaan :). Miten matkasi sujuvat?". Vastasin siihen, mutta mitään ei kuulunut.
Kolmen kuukauden päästä sain häneltä ketjukirjeen, johon vastasin. Kävi ilmi että hän oli vieläkin kotimaassaan... Vastasin hänen ketjukirjeeseensä kysymällä kuulumisia ja lisäsinpä hänet messengeriini. Puheltiin messengerissä pariin otteeseen...meillä oli erittäin hauskaa ja juttu tuntui luistavan ja kuinkas ollakaan, reissuni suuntautuivat lähelle paikkakuntaa, jossa hän asui... Niinpä hän kutsui minut luokseen.
6.5 kk ensimmäisen tapaamisen jälkeen löysin itseni junasta matkalla kohti syjrjäkyliä. Rautatieasemalla hän oli minua vastassa ja ah, kuinka komea ja ruskettunut hän olikaan... Neljässä päivässä hän näytti minulle kotimaisemiaan, esitteli isälleen ja tädilleen sekä kaverereilleen (ei tosin missään vaiheessa tyttöystävä-nimellä) ja vei minut kotiinsa. Näiden neljän päivän aikana tutustuimme toisiimme syvemmin ja vaihdoimmepa "I like you"-lauseetkin. Olin ensimmäinen tyttö, jonka hän oli kotiinsa vienyt ja isälleen esitellyt.
Maanantaina hän saattoi minut linja-autoasemalle ja lupasi painavin sanoin tulla minua Suomeen katsomaan Eurooppaan suuntautuvalla reissullaan.
Lähdettyäni hänen luotaan, olimme lähes jokapäiväisessä yhteydessä web-kameroiden välityksellä. Kuukauden kuluttua hän olikin jo Suomessa.
13 päivää hän viihtyi luonani. Olin yötöissä syjäisellä paikkakunnalla, joten pelkäsin hänen pitkästyvän minun nukkuessani univelkojani pois. Emme tehneet juuri mitään muuta kuin makoilimme sängyssä, rakastelimme ja puhuimme. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin salaisuuteni. Hän sai minut itkemään koskettamalla sisintäni ja minä hänet. Hän sanoi muistavansa minut ainiaan, vaikka emme tapaisikaan enää ikinä. Hänellä ei ikinä ole ollut varsinaista tyttöystävää, niin kuin ei minullakaan poikaystävää... Hän sanoikin ettei tiedä mikä on juttumme nimi, olenko hänen poikaystävänsä vai mikä. Vastasin siihen, että en minäkään tiedä mitä haluan...
Puolentoista viikon yhdessäolon jälkeen tunsin olevani umpikujassa. Järkeni sanoi, että tilanteessa ei ollut mitään järkeä...ei minun kannattaisi häneen enää sen yhtään enempää ihastua, sillä se tuottaisi vain sydänsuruja. Haluin suojella itseäni. Pyysin häneltä, jos voisimme olla vain ystäviä. Ensin hän suuttui, sitten lähti itkemään ja lopulta yritti sopeutua tilanteeseen.
Eipä sitä ystävyyttä kestänyt kuin kaksi päivää, aamulla palasin töistä hänen luokseen ja herätin hänet sanomalla :"It's better to burn than fade away...It's better to get hurt than feel nothing.".. Niinpä olimme jälleen rakastavaiset. Hän sanoikin tilanteen olevan outo, sillä tunsi muutakin kuin ystävyyttä minua kohtaan. Tämän välikohtauksen jälkeen töksäyttelimme toisillemme ja hänestä paljastui sarkasmia jota ennen en huomannut... Johtuneeko tämä liiasta yhdessäolosta 24/7, välikohtauksen aiheuttamasta "syvenemisestä" vai mistä...
Viime viikon keskiviikkona saatoin hänet juna-asemalle... Hän lensi Iso-Brittaniaan, koska oli sinne hankkinut työviisumin. Emme ole kertaakaan jutelleet mesessä, kerran yöllä hän minulle lähetti tekstarin :"I feel funny without you. Hmm i need to grow up or something? I dunno. I miss you." (Alkoholilla oli osuutta asiaan)... Mutta muuten yhteydenpitomme on ollut todella vähäistä, ehkä hän on vain kiireellinen uudessa maassa.. En tiedä, mutta minulla ainakin on kauhea ikävä Häntä. Suunnittelen lähteväni tapaamaan häntä Iso-Britanniaan ensi keväänä/kesänä... Vai pitäisikö minun sittenkin vain haudata tunteeni ja jatkaa elämääni Suomessa? Olemme kummatkin vasta niin nuoria... Mielestäni meidän pitäisi ihastua muihin poikiin ja tyttöihin ja antaa ajan näyttää jos viiden vuoden päästä vielä toinen on mielessä vai ei...
Kiitos jos jaksoitte lukea tämän ja sainpahan
itsekin ajatuksiani koottua :).
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyseessä on turkkilainen tai pohjois-afrikkalainen mies.
...hän on australialainen :D
Melko tavallisen lattea suomitytön "eksotiikkakokemus." Voit levätä rauhassa siinä mielessä, että joka ikisellä ikäiselläsi suomalaisella naisella on ollut täysin samanlainen kokemus. Et ole todellakaan yksin.
sitten :)... mutta eikö siitä voi kehittyä jotain syvempää sitten kun olen vanhempi mikäli ollaan vielä yhteydessä :D?
Jos intoa riittää, ja yleensä suomitytöt ovat aika aktiivisia tälläisten ulkomaiden kaukoihastusten suhteen, matkustavat omilla rahoillaan miehen perään jne. Monikin suhde on saanut alkunsa tällä tavalla, toki olet vielä aika nuori.
Meinaan vaan sitä, että tälläinen maailmalla ulkkispoikaan ihastuminen on osa jokaisen suomalaisen naisen kasvua ja kehitystä. Aika monesta syntyy sitten ihan oikea parisuhde, mutta kaikista tietenkään ei.
Itse olin 17v kun tapasin Australiassa paikallisen. Ihastuin, mutta kotiin oli palattava. Kaikki nämä vuodet oltiin yhteydessä ja tänä vuonna, 5v. jälkeen, nähtiin. Kipinät olivat vielä tallella, nähtiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Mutta hänenkin oli kotiin palattava ja oman elämän jatkuttava täällä. Parempi mielestäni kokea edes se mitä voi, kun ei mitään. Jos siitä sitten kehittyy suurempaa, niin mikäs siinä sitten! Jaksamisia sinulle :)
että jollain toisellakin on näin päässyt käymään :).. Niin, sitähän se minäkin olen itselleni koittanut sanoa, että iloitsisin edes siitä pienestä mitä olen hänen kanssaan saanut kokea. Aika näyttää...
Olen jo valmiiksi kateellinen sille tytölle, jonka hän tulevaisuudessa tapaa opiskellessaan omassa maassaan :/. Jos aikaa yhdessä olisi enemmän, olisi tunteitakin varmasti enemmän.
Voi kyllä ne aussit sitten on niin ihania, eikö olekin :D.
"että jollain toisellakin on näin päässyt käymään :)"
Usko nyt hyvällä, että Suomesta et löydä 2-kymppistä tyttöstä, joka ei olisi maailmalla johonkin paikalliseen lotjauunoon palavasti rakastunut.
lol :D...hehe lotjauuno kuulostaa hereältä ^_^