On joukko syitä, jotka oikeuttavat eroamaan. Esim. alkoholismi, pettäminen, väkivalta, luonnehäiriö.. Noiden kohdalla ei tarvitse empiä, eroaako vai ei.
Mutta lienee väärin lähteä vaan etsiäkseen omaa hyvää, esim. uutta vapautta itselleen puuduttavan liiton jälkeen?
Ainakin kun lapset ovat nuorempia kuin 16 vuotta, niin lähteminen kotoa vaan etsiäkseen itselleen uuden - nautintojentäytteisen elämän on mielestäni pakoa vastuusta. Sitten kun lapset ovat täysi-ikäisiä, niin mielestäni jokainen voi erota hyvällä omallatunnolla - tarvitsematta antaa sen kummempia selityksiä.
Onko toisen seksuaalinen kylmyys vielä riittävä eron syy, kun lapset ovat pieniä?
Mutta lienee väärin lähteä vaan etsiäkseen omaa hyvää, esim. uutta vapautta itselleen puuduttavan liiton jälkeen?
Ainakin kun lapset ovat nuorempia kuin 16 vuotta, niin lähteminen kotoa vaan etsiäkseen itselleen uuden - nautintojentäytteisen elämän on mielestäni pakoa vastuusta. Sitten kun lapset ovat täysi-ikäisiä, niin mielestäni jokainen voi erota hyvällä omallatunnolla - tarvitsematta antaa sen kummempia selityksiä.
Onko toisen seksuaalinen kylmyys vielä riittävä eron syy, kun lapset ovat pieniä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
.. mutta itsekeskeisiin k-päihin törmäämme joka päivä. Minäkin törmäsin kerran kauan sitten ja vuosien päästä ihmeteltiin 2v pojan kanssa että äidin pitää nyt mennä ja muuttaa omaan asuntoon kun iski identiteettikriisi. Huono juttu että lapset kärsii aina eniten.
Nuorempi lapsistani käy terapiassa nyt murrosiässä kun ei ole vieläkään 9 vuoden jälkeen toipunut isin sikamaisista tempuista isin lähtiessä. Vain hänen oma onnensa oli tärkeintä, lasten tunteilla ei ollut väliä. Ja vielä piti kostaa minulle kun en pyytänytkään tulemaan takaisin (toinen nainen kuvioissa). Olin itse silloin valmis eroamaan aikaisemmin, mutta ei ollut exälle sopiva aika ja rukoili etten lähde vaikka sain kiinni pettämisestä. Olisi ehkä pitänyt :/
Lapseni on ollut koko ikänsä tosi herkkä. Hän ei usko pystyvänsä pitämään lupauksiaan ja ottamaan vastuuta vaan perineensä isänsä vastuuttomuuden, josta hänellä on ollut kovat kokemukset. En väitä itseäni pyhimykseksi, mutta exä olisi voinut ottaa edes lapset huomioon ja lähtenyt "kunniallisesti". No, huolenpito, terapia ja aikuistuminen alkavat korjata tilannetta.
Minua ei kiinnosta solmia vakavaa suhdetta, osittain lapsien, osittain omien kokemusteni vuoksi. En kuitenkaan syytä kaikkia eronneita isiä/äitejä, vain exääni.
...jos oma hyvä ei kiinnosta niin olisi varmaan ollut helpompi jättää syntymättä vai mitä?
oikeassa ja kuinkas ollakaan aika paljon on käynyt lukijoita katsomassa aloitustasi, mutta kukapa nyt "ilkeää" tunnustaa raadollisuutensa?
Aika harva sen tekee. Se totuus kirpaisee ja varsinkin se, että pienet syyttömät lapset joutuvat kärsimään vanhempansa "oman onnen etsinnöistä"...
Ennen oli toisin. Silloin mentiin avioon tarkoituksella, että toisesta välitetään (rakkaus muuttuu rakastamiseksi= välittämistä/huolenpitoa..) niin myötäkuin vastoinkäymisissä, eikä oma etu/onni ole päällimmäisenä. Pahinta on nykyään se, että ilmaus; vastuu lapsista ( myös puolisosta) on menettänyt merkityksensä. Ei ihme, että lapset kärsivät, heidän henkinen pahoinvointi vaan lisii, psykiatrisen hoidon tarve kasvaa ja kasvaa...Yksi merkittävä syy lasten ja nuorten pahoinvointiin on vanhempien erot/ihmisuhteet, elämän epävarmuudet ja turvattomuus.
Olen eronnut itsekin, mutta odotin niin kauan kunnes nuorinkin lapsi oli saanut jalkansa oven ulkopuolelle. Meillä ei riidelty, ei ollut konkreettista väkivaltaa, mies oli(on)alkoholisti, sössi myös tietenkin raha/talous-asiat ym ja koko perhettä pidin pystyssä pitkään yksin.
En jaksanut ja tiesin, että kun lapset kasvavat ero tulee. Jostain löysin voimia riuhtaista itseni irti, vaikka helppoa se ei ollut.
Elämä helpottui hiljalleen, kun ei tarvinnut huolehtia enää kaikesta. Elämä on asettunut oikeisiin uomiinsa ja olen tyytyväinen. Hyvää ja vastuullista Joulua!
En usko että avioero on aloitteen tekijällekään koskaan helppo tai kevyesti päätetty. Poikkeuksia varmasti on, mutta yleensä...
"Erotettavasta" varmasti tuntuu päinvastaiselta, ellei ole nähnyt suhteessa toisen pahoinvointia. Olisiko pitänyt hakea apua ajoissa ... kyllä, mutta joskus toisen pahoinvointi suhteessa mennyt sellaiseksi että näkee avioeron ainoaksi vaihtoehdoksi.
Mielestäni pelkästään lasten vuoksi ei pidä olla avioliitossa tai parisuhteessa, koska he aistivat jos toinen tai molemmat vanhemmat oirehtivat rakkaudettomassa suhteessa -- eivätpä nekään ole erityisen hyvät eväät omaan elämäänsä.
niitä on, mutta tosiasia on, että edelleen on pariskuntia, jotka ovat yhdessä lasten vuoksi.
En ymmärrä/hyväksy minäkään sellaista, jos kaikki kärsivät.
Menettelee silloin, jos elämä ei ole tuskaista ja tietää, että vielä tulee muutos.
Vanha savolaisen mummon sanonta muistuu mieleen. "Sitä on vaikka aijjan vitaksena, kun tietää että se loppuu"...
Muistelen lukeneeni aikoinaan psykologin tekstiä, että varsinkin "tietyn ikäinen"(?) poikalapsi vahingoittuu psyykkisesti, jos joutuu eroon isästään..? Miten sitten lienee?
Tuo lienee totta, että ero ei ole koskaan helppo, vaikka useasti eronnut "uutta rakkaushuumaa" etsivä ei vaikuta usein kärsivältä...Ehkä sellaisen kohdalla on kyse jostain persoonallishäiriöstä ja sellainen on sairas, eikä hänellä ole huonoa omaatuntoa.
Mitään ei voi yleistää ja omasta kokemuksesta (lasten kertomana) tiedän, että eivät lapset aina kärsi, vaikka tajuavat, että vanhemmat pitävät "kulisseja". Eivät kärsi, jos näkevät, että vanhemmat "tulevat toimeen" keskenään, eikä ole riitaisuutta.
Satuin lukemaan äskettäin tuoreimmasta Tehy-lehdestä erään pariskunnan kokemukset avio/parisuhdekriisistä. Jos kenelläkään on tilaisuus lukea juttu, niin suosittelen.
Siinäkin on aika tavallinen pariskunta, joka huomasi kymmenen avioliitovuoden jälkeen olevansa eron partaalla - umpikujassa.
Pariskunta toteaa ( aivan kuin moni asiantuntija) että "Se on selkeä tahtoratkaisu, tuneet olivat aika nollilla".
Nyt pariskunta on ollut aviossa 28v, koska halusivat ja tahtoivat korjausta ja eivät hakeutuneet eroon. Nyt he auttavat muita parisuhdeongelmissa.
Avioeroa hakevan ja siihen päätökseen ajautunut puoliso toivottavasti on koettanut kaikki keinot korjata suhdetta ... TOIVOTTAVASTI myös hänen puolisonsa on tehnyt niin ... eikä kuitannut "mikäs tässä nyt on ollessa, kuvittelet..."
Sen mielestäni vanhemmat ovat ehdottomasti "velkaa" lapsilleen ... ja ettei eroon rynnätä ilman että on yritetty korjata suhdetta.
Uskon että tähän saakka olemme samaa mieltä.
Jos sitten yrittämisestä huolimatta rakkautta, toisen kunnioittamista, välittämistä, ja "elämän iloa" ei löydy puolisoiden välille ... NIIN jää kaksi vaihtoehtoa.
1. jatketaan kulissiavioliittoa, lasten takia...
2. avioerotaan, ja ollaan tietenkin edelleen lapselle huoltajia
Jos puolisot katsovat voivansa elää kavereina, ja olla vanhempia lapselleen samassa osoitteessa ... ilman että "pää hajoaa" jommalla kummalla ... niin siitä vaan.
Moni ei sellaista jaksa oirehtimatta, joka loppupelissä alkaa aivan varmasti näkymään kaikkien hyvinvoinnissa.
kaupungin teatterissa "Kohtauksia eräästä avioerosta"...
Helppo on moralisoida muiden elämää. Katso peiliin - oletkó sittenkään täydellinen?
Kyllä vierasta naista tekee mieli, että oikein näköä haittaa, varsinkaa kun oma vaimo ei oo seksiä antanut enää vuosiin.
Kadulla oon joskus meinannu kävellä päin lyhtypylvästä, kun sellainen keinuvapeppunen nainen on kävellyt edessäni.
Mutta ei auta pirukaa, liitossa aion olla - ilman seksiäki vielä jonkusen vuoden, että lapset kasvaa.
Koska ei ole riitaisaa, niin mä oon ainoa joka tilanteesta kärsin. Mieluummin mä kärsin puutteesta, kuin lapset hajonneesta perheestä.
Mielestäni jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuus huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Kyllä lapsetkin vaistoavat sen, jos vanhemmat eivät ole onnellisia ja ollaan vain "olemisen takia" yhdessä. Itse voin liitossamme todella pahoin ja olin myös paljon "huonompi" äiti silloin lapsilleni, kuin nyt eron jälkeen. Ei tarvitse esittää mitään ja voi olla sellainen kuin ihan oikeasti ihmisenä on. Välit exään ovat nyt paremmat kuin koskaan, kun keskitymme olemaan vain vanhempia lapsillemme ja muutoin elämme kumpikin omaa elämäämme. Ja itse olen löytänyt elämääni ihmisen, jollaista en ikinä olisi kuvitellutkaan löytäväni...todellisen sielunkumppanin.