Ulos kaapista

omasta elämästäni jopa vuodet täsmää.Miten voikin olla kuvio ihan sama.Tässä huomaa että väkivalta ei lopu ja se eroaminen on pitkä prosessi juuri siksi kun uskoo kaiken muuttuvan.
Onneksi pääsin eroon mutta ilman tukea en olisi selvinnyt.
Kiitos että sain viimeinkin elämäni järjestykseen joskin toipuminen on kestänyt kauan.
Vieläkin käyn täällä vaikka erosta on jo vuosia.
Ihmettelen vieläkin miten mies oli niin julma minua kohtaan vaikka tein kaikkeni että elämämme olisi sujunut.

Itse elin väkivaltahelvetissä 15 vuotta. Yritin useamman kerran lähteä. Juttelimme siis asiasta, joka kerta vastaus oli, että jos lähdet, kuolet ja lapsi kuolee myös. Että jos ei hän saa nauttia lapsesta niin en saa minäkään.

Mies oli muiden seurassa seuramies vailla vertaa, iloinen ja toisaalta muisti aina kysyä kännipäissäänkin, ettei vaan ole häiriöksi....arvatkaapa siis, olisiko kukaan uskonut, jos olisin kertonut kodissani tapahtuvista asioista.
Vasta kun mies juovuspäissään laiminlöi lasta törkeällä tavalla, havahduin ja ilmoitin hänelle, että nyt sitten saa etsiä aseen, jolla aikoo tappaa minut, mutta nyt tämä joka tapauksessa loppuu, tavalla tai toisella.
Ihme kyllä, ero hoidettiin jopa tyylikkäästi.

Naapurit ja ystävät kyllä tuomitsivat minut, olinhan jättänyt niin fiksun ja mukavan miehen.

Erosta on aikaa yli 20 vuotta. Nykyisen mieheni kanssa olen elänyt 18 vuotta. Nämä 18 vuotta ovat olleet minulle aivan kuin hyvitystä kaikista kauheuksista, joita aiemmin olen kokenut. Jostakin syystä vaan yllättäen luotin nykyiseen mieheeni, eikä ole päivääkään tarvinnut katua luottamustani :)

Lapseni on kiittänyt minua siitä, että sain tehtyä eropäätöksen. Hänellä on edelleen isänsä kanssa aivan asialliset välit, mutta kuten itse sanoo, siinä ilmapiirissä ei hänestä olisi mitenkään voinut kasvaa tasapainoista ihmistä.

Vaikka elämäni nykyisin onkin todella elämisen arvoista, ja vaikka olen käynyt pitkän psykoterapiajakson asian tiimoilta läpi, niin siitä huolimatta on tilanteita, joissa tuntuu, että henki salpautuu silkasta pelosta.
Jos vahingossa osun esim. tavaratalon hissiin juopuneen mieshenkilön kanssa ja hän horjahtaa minua kohti....joudun pistämään kaiken itsehillintäni peliin, etten joudu pakokauhun valtaan.

Valitettavasti ihmisten, jotka eivät itse kokeneet väkivaltaa, on niin helppo antaa lausuntoja asiasta. Suoraan sanottuna minua naurattaa nuo heitot, että jos lyö kerran niin se on siinä.
Voisin jopa lyödä vetoa, että jos kyseiset henkilöt joutuisivat moiseen tilanteeseen niin satavarmasti se ei olisi siinä.
Katson, että ihmiset, jotka noita heittoja harrastavat, ovat omalla kierolla tavallaan vahingoniloisia ja siinä jo tavallaan syyllistyvät väkivaltaan itsekin.

Minäkin menin silloin nuoruudessani avioon RAKKAUDESTA, rakastin sitä miestä todella, tiesin, että hänellä oli ollut vähemmän mukavat kotiolot. Kun iskuja alkoi tulla, ajattelin, että kun olen oikein hyvä ja hellä vaimo niin ne iskut loppuvat....eivät loppuneet, pahenivat vaan.

Toki olen jälkikasvulleni yrittänyt terottaa, että väkivaltaa ei tarvitse kenenkään sietää ja toivon koko sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisikaan.

Voimia kaikille, jotka ovat tulleet kaltoin kohdelluiksi.
Muistakaa, että te olette kuitenkin joka tapauksessa vahvempia kuin lyöjät. Sillä vain itsetunnoltaan heikko ihminen lyö.