Pikkujouluviikonloppu alkaa lähennellä loppuaan onneksi. Lopputuoksena pari päivää krapulaa, itkua, loukkaavia sanoja. Joulusta on vaikea innostua, kun jokainen kaunis joululaulukin saa tipan linssiin.
Täysin syytön en tähän olooni ole. Ehkä jopa täysin syyllinen. Olenko niin epätasapainoinen ihminen, että sotken ja pilaan kaiken, mihin kosken? Viitisen kuukautta takana tapailua, joka todellakin on "vain" tapailua. Olemme sopineet olevamme toisillemme uskollisia, mutta tapaaminen kerran viikossa ei taida minulle riittää. Haluan kaiken tai ei mitään, lieneekö sekään järkevää. Tuntuu kauhealta, että on joulunaika, ja olisi ihanaa jakaa joulunodotus yhdessä, mutta vaikka mies minulla onkin, olen suurimman osan ajasta yksin. Mies sanoo, että yhdessäolo vaatii häneltä aikaa totutteluun, sillä on lähes koko elämänsä ollut sinkkuna lyhyitä tapailuja lukuunottamatta.
Petkutanko tässä itseäni? Voiko hommasta ajan kanssa tulla jotain, olenko vain liian hätäinen? Välittämistä ja tunteita meillä on molemmilla, joten suhteesta irrottautuminen on minulle varmaan mahdottomuus. On vain haikea olo, kun eilisissä pikkujouluissa kaikki ystäväni olivat naimisissa, raskaana, äitejä, muuttamassa yhteen tai suunnittelemassa tulevaisuutta. Tuntuu, ettei minullakaan ole aikaa vuosia tuhlata, sillä kaipuu oman kodin ja perheen (koostui se sitten kahdesta aikuisesta tai myös lapsista) perustamiseen on kova. Lapsuuteni perhe ei ole koskaan ollut läheinen, sitäkö tässä nyt aikuisiällä itken ja paikkailen?
Perjantaina aiheutin itselleni ja muille pahaa mieltä. Kuppia tuli kallisteltua työpaikan pikkujouluissa liikaa. Ja vaikka mukavaa olikin, niin kun työkaveri lähti tuoreen miesystävänsä kainaloon nukkumaan, iski ahdistus. Tiesin, ettei mieheni koskaan ikävöisi minua niin, että kutsuisi luokseen ihan extempore. Jotain napsahti päässäni ja lähdin hänen luokseen kutsumatta. Nolasin itseni ja hänet huutamassa kadulla häntä avaamaan alaovea. Sisällä hän joutui katselemaan känninhuuruista olemustani, välillä olin raivon vallassa, välillä itkin hysteerisesti. Se oli varmaa, että annoin hänen kuulla kunniansa. Täysin epätyypillistä minulle, sillä "normaali" minä pelkää jatkuvasti sitä, että loukkaa toista. On aina varpaillaan, jotta ei vain aiheuttaisi toisessa ahdistusta.
Pahinta oli herätä aamulla, ja tajuta mitä oli tehnyt. Olin todellakin sanonut pahasti ja loukannut miestä syvästi. Aamun sitten tuhersin taas itkua ja pyytelin anteeksi. Mies sanoi, että kaikki on ihan hyvin, ja illalla vielä tekstaili kysyäkseen, olenko ok ja pyysi, etten murehtisi tapahtunutta liikaa. Mutta silti en voi olla ajattelematta, että kaikki on pilalla.
Miten voin olla tällainen ihminen, joka pilaa kaiken, mihin koskee? Ja vieläpä tajuamatta tekevänsä sen? Joutaisin täysin pois tästä maailmasta.
Täysin syytön en tähän olooni ole. Ehkä jopa täysin syyllinen. Olenko niin epätasapainoinen ihminen, että sotken ja pilaan kaiken, mihin kosken? Viitisen kuukautta takana tapailua, joka todellakin on "vain" tapailua. Olemme sopineet olevamme toisillemme uskollisia, mutta tapaaminen kerran viikossa ei taida minulle riittää. Haluan kaiken tai ei mitään, lieneekö sekään järkevää. Tuntuu kauhealta, että on joulunaika, ja olisi ihanaa jakaa joulunodotus yhdessä, mutta vaikka mies minulla onkin, olen suurimman osan ajasta yksin. Mies sanoo, että yhdessäolo vaatii häneltä aikaa totutteluun, sillä on lähes koko elämänsä ollut sinkkuna lyhyitä tapailuja lukuunottamatta.
Petkutanko tässä itseäni? Voiko hommasta ajan kanssa tulla jotain, olenko vain liian hätäinen? Välittämistä ja tunteita meillä on molemmilla, joten suhteesta irrottautuminen on minulle varmaan mahdottomuus. On vain haikea olo, kun eilisissä pikkujouluissa kaikki ystäväni olivat naimisissa, raskaana, äitejä, muuttamassa yhteen tai suunnittelemassa tulevaisuutta. Tuntuu, ettei minullakaan ole aikaa vuosia tuhlata, sillä kaipuu oman kodin ja perheen (koostui se sitten kahdesta aikuisesta tai myös lapsista) perustamiseen on kova. Lapsuuteni perhe ei ole koskaan ollut läheinen, sitäkö tässä nyt aikuisiällä itken ja paikkailen?
Perjantaina aiheutin itselleni ja muille pahaa mieltä. Kuppia tuli kallisteltua työpaikan pikkujouluissa liikaa. Ja vaikka mukavaa olikin, niin kun työkaveri lähti tuoreen miesystävänsä kainaloon nukkumaan, iski ahdistus. Tiesin, ettei mieheni koskaan ikävöisi minua niin, että kutsuisi luokseen ihan extempore. Jotain napsahti päässäni ja lähdin hänen luokseen kutsumatta. Nolasin itseni ja hänet huutamassa kadulla häntä avaamaan alaovea. Sisällä hän joutui katselemaan känninhuuruista olemustani, välillä olin raivon vallassa, välillä itkin hysteerisesti. Se oli varmaa, että annoin hänen kuulla kunniansa. Täysin epätyypillistä minulle, sillä "normaali" minä pelkää jatkuvasti sitä, että loukkaa toista. On aina varpaillaan, jotta ei vain aiheuttaisi toisessa ahdistusta.
Pahinta oli herätä aamulla, ja tajuta mitä oli tehnyt. Olin todellakin sanonut pahasti ja loukannut miestä syvästi. Aamun sitten tuhersin taas itkua ja pyytelin anteeksi. Mies sanoi, että kaikki on ihan hyvin, ja illalla vielä tekstaili kysyäkseen, olenko ok ja pyysi, etten murehtisi tapahtunutta liikaa. Mutta silti en voi olla ajattelematta, että kaikki on pilalla.
Miten voin olla tällainen ihminen, joka pilaa kaiken, mihin koskee? Ja vieläpä tajuamatta tekevänsä sen? Joutaisin täysin pois tästä maailmasta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuntui ottavan purkauksesi aika kivasti. Ehkä purkauksestasi ja sen jäkiselvittelystä on myös se hyöty, että sinulla ei ehkä sen jälkeen ole suhteessasi liiallisesti sellainen elefantti posliinikaupassa tunnelma. Ei suhteessa ole hyvä olla koko ajan sensuroimassa omia tuntemuksiaan. Jos sinusta tuntuu ettei nykyinen läheisyystaso riitä niin on selvä, että asialle pitää kaverisi kanssa tehdä jotain. Ehkä purkauksesi oli se tekijä, joka saa teidät oikeasti keskustelemaan toivoistanne ja odotuksistanne...tokihan asian olisi voinut ottaa puheeksi tyylikkääminkin:=)
Et mielestäni pilannut mitään. Tunnet tuskaa ja kaipuuta, etkä mielestäni ihan syyttä suotta. Miehesi on ihan hyvä tietää, miltä sinusta tuntuu. Tietenkin olisi ollut parempi, jos olisit kertonut asiasi selvinpäin, että edes itse muistat, mitä olet sanonut. Mutta varmasti miehesi ymmärtää, että olet hyvin onneton, ainakin jos häntä yhtään kiinnostaa ajatella muiden tunteita.
Ei ole hyvä pitää kaikkia murheita sisällään. Et halua loukata ihmisiä pahoilla sanoilla, mutta siinä ei ole mitään vikaa, jos kertoo rehellisesti, että on paha olla. Jos tuskan pitää sisällään, se saattaa räjähdellä lopulta pihalle juuri kuten nyt kävi.
Olisin itsekin onneton tuollaisessa suhteessa. Jos suhdetta on viisi kuukautta takana, eikä mies halua nähdä kuin kerran viikossa, ei se mielestäni osoita paljoakaan kiintymystä. Siitä tulee myös turvaton olo. Ja olo ettei kumppaniinsa voi tukeutua kaikissa ongelmissaan, vaan joutuu olemaan oman onnensa nojassa. Niin minä ainakin tuntisin.
Lähdin itse kylmästä suhteesta noin 3 kuukautta sitten. Rakkautta meillä oli ja asuimmekin hetken yhdessä, mutta lopulta kaipaukseni häntä kohtaan kasvoi niin suureksi, etten jaksanut sitä enää. Hänelle näytti riittävän, että olen paikalla, kuten huonekasvi. Nyt olen yksin ja aika murheellinenkin, mutta tiedän, etten voisi myöskään elää poissaolevan, kylmän miehen kanssa.
Niin. Mikä tässä nyt meni pilalle?
Teillä on suhde, jossa et saa sitä mitä tarvitset. Olet kerännyt turhautumista kauan ja nyt avauduit. Keikutit venettä ilmaistessasi turhautumista, et mitään sen pahempaa. Se on inhimillistä, samoin se että tapa hävettää. Pelkäätkö nyt, ettei mies enää halua jatkaa tätä sinulle epätyydyttävää tapailua vai mitä?
Jos suhde ei alussa tunnu tyydyttävältä, niin ei se välttämättä koskaan muutukaan sellaiseksi. Tämä on ihan omasta kokemuksesta sanottua. Exän kanssa oli ihan sama juttu, epätyydyttävää tapailua, liian harvoin ja liian vähän. Odottelin, että kyllä se siitä. Ei se mihinkään muuttunut, kunpa olisin lopettanut ajoissa. Kiva mies mutta suhde oli enemmänkin odotuksia ja haaveita kuin mitään todellista. Sinulla on sama tilanne, olet yksin vaikka olettekin yhdessä. Symppaan sinua täysillä, on paskamaista elää eri todellisuudessa kuin se toinen osapuoli.
Summa summarum: mielestäni et ole pilannut mitään, koska ei ole ollut mitään pilattavaa. Ehkä nyt on hyvä aika jättää tämä mies historiaan ja tehdä jotain muuta.
En ole koskaan ymmärtänyt naisia tai muitakaan ihmisiä jotka vaativat sitä koko ajan yhdessä kiehnaamista.
Itsehän mies tavallaan on tuota kerjännyt ja sulla tuli humalassa ollessasi kaikki tunteet pintaan. Onhan toi aika tasapainottelua, kun ei tiedä mitä mies oikeasti haluaa ja lähteekö jossain kohtaa karkuun, jättäen sut ihan yksin. Ei se ole mikään selitys, että on ollut lähes koko elämänsä sinkku. Kyllä sitä silti voi toista tapailla ja näyttää että on oikeesti kiinnostunut. Mitäköhän ihmeen totuttelua se yhdessäolokin mahtaa vaatia? Musta se olisi vaan tosi mukavaa olla yhdessä enemmänkin kuin kerran viikossa-kahdessa. Etkä sä edes tiedä puhuuko mies totta siitä, onko sulle uskollinen vai ei.
Älä ole pahoillasi. Asia on varmasti nyt selvä ja keskusteluyhetys avoin, jos toinen haluaa siihen tarttua. KÄYTTÄKÄÄ se! Fight for it, jos koette suurta sielujen sympatiaa!!!
Itse kyselin aikoinani, että miten tästä jatketaan.. kaipasin juuri hänet elämääni ja olisin ollut valmis joustamaan paljon. Yksin ei asioita voi korjata. Yksin niitä ei saa toimimaan vaikka kuinka haluaisi, koska mukana on kahden ihmisen tunteet, joista vain omiisi voit todella vaikuttaa.
Luopuminen tärkeästä ihmisestä tekee kipeää. Olisin halunnut enemmän minäkin, mutta jos tahtominen ei ole tasapainossa, jompikumpi ahdistuu lopulta. Minä kyseenalaistin ja hän luovutti. Kaipaan edelleen, välillä ihan tajuttomasti, vaikka tiedän, että näin siinä olisi loppujen lopuksi käynyt.
Tsemppiä :) !
Siis mitä ihmettä kitkutat tuollaisessa suhteessa?! Jos olette viisi kuukautta tapailleet ja näette yhä vain kerran viikossa, mitä järkeä tuossa on? Todellakin haaskaat aikaasi, mikäli tavoitteenasi on yhteinen koti ja perhe. Jos mies ei viiden kuukauden jälkeen osoita mitään sitoutumisen merkkejä ja halua tiiviimpään seurusteluun, ei se siitä muuksi muutu. En voi käsittää naisia, jotka ovat niin epätoivoisia, että antavat miehen sanella suhteen ehdot. Miehesi on varmaan tyytyväinen järjestelyynne, mutta sinä et. Miksi siis jatkat? Itse olen todellakin paljon mieluummin sinkkuna kuin epätyydyttävässä suhteessa, joka toimii vain miehen ehdoilla.