Miten koet? Onko pettämistä vain sänkyyn meneminen, vai jo henkisen yhteyden luominen, sellaisen, jota ei voi omalle puolisolle tunnustaa? Entä millaiset rajat on sinusta hyvä vetää pettämisen jälkeen? Saako ja onko yleensä enää tarpeen pitää juttuyhteyttä pettäjän ja kolmannen osapuolen välillä? Onko tarpeen vielä tuntea kadulla kulkiessa? Tuleeko pettäjän pyytää anteeksi, vai pyritäänkö vain jatkamaan, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Lukisin mielelläni jonkun selviytymistarinan petetyksitulemisesta. Millaista elämäsi on ollut selviytymisprosessissa ja sen jälkeen?
mikä on pettämistä?
kyselyiässä
41103
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minun mielestäni pettämistä on aina, kun vastakkaisen sukupuolen kanssa unohtuu oma vaimo (mies).
Ei lohduta yhtään vaikka varsinaista aktia ei tapahtuisikaann.
Rajat.. Ei yhteydenottoja ja tiukka varmistus missä ollaan ja mitä tehdään... Jos ei käy menköön...
Anteeksipyntö riippuu pettäjästä. Kun ne järjestelmällisesti kuitenkin valehtelevat liekö anteeksipyynnöllä merkitystä, enemmän on merkitystä jaksaako enää ko. tapahtuman jälkeen mitään.
Selviytysmistarina on kesken..
Jonakin päivänä ajattelen että onnistuuhan tämä jonakin päivänä taas ettei tule mitään...
Paljon itkua jne...
voi olla mikä vaan tai ei mikään ja kaikki siltä väliltä. Riippuu täysin ihmisestä. Sitten kun parisuhteessa ollaan, täytyy huomioida, että molemmilla on eri rajat, aina. On ihan höpöä väittää, että rajat "ovat sovittavissa" - tai voi ne ollakin, mutta ne ovat myös AINA ylitettävissä/rikottavissa. Mitä ideaa siis on tarkoin määritellä niitä, koska niitä ei voi kontrolloida. Parempi olisikin sopia mitä tehdään, jos tekee sellaista mistä kumppani ei tykkää. Haluaako olla tietämättä vai tulla turhaan loukatuksi.
Kumma sinänsä, mutta ihmiset luulevat voivansa parisuhteessa unohtaa kaikki käyttäytymistavat. Kovin usein kuulee "pettämistä on kaikki mitä ei puolisolle voi kertoa". Miten niin? Moni voisi kertoa, mutta ellei kertomisessa ole mitään järkeä ja siitä on paljon murhetta, niin miksi pitäisi kertoa? Ei kumppani ole mikään roskapönttö, johon heitellään huolimattomasti kaikki mahdolliset roskat.
Hyvä kirjoitus. Ja totta, että pettämistä on kaikki mitä salailee puolisoltaan. Se, että jättää kertomatta olisi todella fiksua, mutta kaippa tuo pettäjä puoliso pääsee "synnistään" /teoistaan /ajatuksistaan vasta kun on "tunnustanut" syntinsä puolisolle.
Mutta kuinka moni liitto jatkuisi onnellisena ja luottamus pysyisi, jos tuo pettäjä tajauaisi ajoissa katkaista ihastumisensa ja kärsiä omissa nahoissaan nuo pettämisen tunnontuskat.
Roskapöntöksi todella jouduin viime uutena vuotena ja taas lähestyy se aika kun nuo muistot tulevat mieleen.
Sain tänään juuri kauhean raivarin, kun mieheni puolusti, sitä naista jonka kanssa oli tapaillut salaa( vain tapailua ja läheisyyttä ei itse aktia), että minä en saisi kuulemma nimitellä tätä naista ja tuntea vihaa.
Kukahan tämän vihan häntä kohtaan aloitti, minä vissiin sillä, että "lainasi" mieheni tunteita.
Enää en aio olla roskasäkki vaan sanon suoraan, että tuossa on ovi ja siitä voi kävellä ulos jos minun raivarit ja käytös ei miellytä.
Mies kyselee, että kauanko tätä käytöstäni vielä jaktuu ja vastaan, että en minä tiedä niin kauan kun sattuu, mutta todella jos mies ei kestä niin ottakoon ja lähteköön, mitä lähti sooloilemaan pikkujouluissa jotka johti uuden vuoden kuherteluun vieraan kanssa.
Kärsiköön nyt puolestaan, itse kävin sellaisen "helvetin" läpi viime kevään ja kseän aikana etten soisi sitä kenellekkään, ammattiapua ja lääkitysta tarvittiin en olisi muuten selvinnyt.
Henkinen hylkääminen on kamalinta mitä voi joutua kokemaan.
Mitä jos ottaisit vähän rauhallisemmin, kyllähän sinullakin noita käytöstapoja voisi olla, vai mitä? Mitä tuo nyt on; vain jonkun toisen naisen tapailua; turha siitä on hernettä nenään vetään. Minunkin mieheni joutuisi alvariinsa tonkimaan herneitä nenästään, jos raivoaisi minun miespuolisista ystävistäni... ja niitähän riittää. Joihinkin olen joskus ollut ihastunut ja rakastunutkin (=yksityisasia; ei kuulu kenellekään, ei periaatteessa edes tunteiden kohteelle. Turhaan sitäpaitsi tuollaisista tunteistaan on puhua - viestinnästä kun vain 45% on sanallista...), mutta elämän reaaliteetit on hyvä muistaa.
Raivarin saisin kyllä myös minä, jos miehelläni olisi tapana raivota noista "poikakavereistani". Sinun puolisosi tuntuu olevan melko hyväkäytöksinen sen suhteen. Kyselee vain koska lopetat raivarisi... Tiukan paikan tullen (teoreettinen ajatus, mutta kuitenkin) muuten aivan varmasti valitsisin kaikki ystäväni mieluummin kuin mieheni. Ystävistäni vanhimmat olen tuntenut kohta 30 vuotta.... ja uusimmat ovat todella mielenkiintoisia ja ihastuttavia ihmisiä. Eli ts. hankihan itsellesi mukavia poikakavereita, niin saat elämäsi tasapainoon etkä muista motkottaa miehellesi :).