Ensimmäisen avioliittoni aikana (14v) en tuntenut mitään mustasukkaisuutta, enkä siis paljoa ajatellut että mies kävi vieraissa. Olin oppinut että se kuuluu miesten käytökseen ja puolisona pitää oppia elämään asian kanssa. Aviolittoa ei kaatanut uskottomuus, vaan keskinäisen rakkauden puute.
Minua arvosteltiin kovasti, kun hylkäsin hyvän miehen - ei juonut, ei polttanut, ei ollut väkivaltainen, huolehti lapsista.
Seurasi kaksi pitkäaikaista suhdetta (7v ja 4v) - toinen kaatui väkivaltaisuuteen ja toinen alkoholismiin. Molemmat olivat uskollisia. Eron jäkeen ei tuntunut miltään kun löysivät lohduttajat itselleen alta aikayksikön.
Jälleen seurasi arvostelua - mitä noista kun mies (Miehet) olivat sentään uskollisia!
Sitten kaikki muuttui. Seurasi lyhyt suhde jossa mies oli raitis mutta henkisesti väkivaltainen - ja petti rankemman puolesta. Silloin aloin ajatella, että uskottomuudella on tarkoitus vain nöyryyttää ja loukata toista. Alistaa vallan alle, tehdä toisesta naurettava koska uskoo, luottaa ja on "naiivi". Mies asettaa vastakkain naiset tappelemaan hänestä saadakseen jotain sairasta tyydytystä itsetunnolleen. Naiset sokeina taistelevat siitä kumpaa mies oikeasti arvostaa tai rakastaa, miettämättä miksi he oikeastaan ovat tukka nuottasilla.
Kyynisyttä kai pidetään nykyään hyvänä ja järkevänä ominaisuuutena. Uskollisuus sai tuon suhteen jälkeen uudenlaisen merkityksen. Se on toisen kuunnioittamista ja lähtee vain itsestä - ketään siihen ei voi velvoittaa tai pakottaa.
Monen vuoden tauon jälkeen tapasin miehen, johon taisin rakastua ihan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunsin viiltävää epävarmuutta, mustasukkaisuutta ja pelkäsin pari vuotta hylkäämistä. Erosin pari kertaa, koska en kestänyt ajatustakaan että hän pettäisi minua. Sisukkaasti on menty eteenpäin viisi vuotta - uskollisina toisillemme.
Nyt ymmärrän kuinka raastavaa voi uskottomuus olla. Ymmärrän myös sitä, mitkä tekijät voivat ajaa uskottomuuteen. Ehkä liian usein yritämme ratkoa sillä omia kasvukipujamme ja rakaisemattomia kriisejämme...
Minua arvosteltiin kovasti, kun hylkäsin hyvän miehen - ei juonut, ei polttanut, ei ollut väkivaltainen, huolehti lapsista.
Seurasi kaksi pitkäaikaista suhdetta (7v ja 4v) - toinen kaatui väkivaltaisuuteen ja toinen alkoholismiin. Molemmat olivat uskollisia. Eron jäkeen ei tuntunut miltään kun löysivät lohduttajat itselleen alta aikayksikön.
Jälleen seurasi arvostelua - mitä noista kun mies (Miehet) olivat sentään uskollisia!
Sitten kaikki muuttui. Seurasi lyhyt suhde jossa mies oli raitis mutta henkisesti väkivaltainen - ja petti rankemman puolesta. Silloin aloin ajatella, että uskottomuudella on tarkoitus vain nöyryyttää ja loukata toista. Alistaa vallan alle, tehdä toisesta naurettava koska uskoo, luottaa ja on "naiivi". Mies asettaa vastakkain naiset tappelemaan hänestä saadakseen jotain sairasta tyydytystä itsetunnolleen. Naiset sokeina taistelevat siitä kumpaa mies oikeasti arvostaa tai rakastaa, miettämättä miksi he oikeastaan ovat tukka nuottasilla.
Kyynisyttä kai pidetään nykyään hyvänä ja järkevänä ominaisuuutena. Uskollisuus sai tuon suhteen jälkeen uudenlaisen merkityksen. Se on toisen kuunnioittamista ja lähtee vain itsestä - ketään siihen ei voi velvoittaa tai pakottaa.
Monen vuoden tauon jälkeen tapasin miehen, johon taisin rakastua ihan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunsin viiltävää epävarmuutta, mustasukkaisuutta ja pelkäsin pari vuotta hylkäämistä. Erosin pari kertaa, koska en kestänyt ajatustakaan että hän pettäisi minua. Sisukkaasti on menty eteenpäin viisi vuotta - uskollisina toisillemme.
Nyt ymmärrän kuinka raastavaa voi uskottomuus olla. Ymmärrän myös sitä, mitkä tekijät voivat ajaa uskottomuuteen. Ehkä liian usein yritämme ratkoa sillä omia kasvukipujamme ja rakaisemattomia kriisejämme...
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja mieti miksi sinullekäy noin. Jos tutkisit omat
taustasi ja "kasvaisit", siis terapiassa, et enää joutuisi pasisuhteessa uhriksi, tavalla tai toisella.
ITSETUNTOA PELIIN!!
Olen tutkinut omat taustani varmaan perusteellisemmin kuin moni muu. En katso olleeni uhri - miksi ajattelet niin? Mielestäni olen ollut sairastunut vahvuuteen (Kyllä minä jaksan osaan pärjään selvitän kestän jne.). Nyt olen opetellut olemaan heikompi, eli normaali ihminen.
En ymmärtääkseni ole valittanut osaani. En ole koskaan ollutkaan etsimässä ns. normaalia elämää. Kerroin vain oman suhtatumiseni muuttuneen tähän uskottomuus asiaan aika tavalla.
Onko siis sinunkin mielestä hyvää itsetuntoa olla piittaamatta jos puoliso käy vieraissa? Vai se että potkii miehen pellolle, vaikka tietää ettei ehkä koskaan saa samanlaista suhdetta? Eikä tunnu missään.
Muista että täydellistä ihmistä tai miestä ei ole olemassakaan!! Mitä vikoja sinä olet valmis hyväksymään?
Jos yksilöt (ykkönen ja kakkonen) ovat niin, niin kammottavan ajattelemattomia, että käyvät kamppailemaan eli ostamaan kolmatta, on tilanne täysin järjetön. Yksikään itseään kunnioittava mies ei ole tuollaisessa kamppailusuhteessa 'kolmantena' pyöränä.
Mitä ihmeellistä mahtaa teidän yksilöiden päässä pyöriä, kun puhutte kamppailuista, taisteluista ykköstä, kakkosta, kolmosta jne vastaan? Tämä on minulle täysi arvoitus.
Jos mies joutuu vastaavasti petetyksi, hän usein luhistuu ainakin toviksi. Vaan harvemmin hän alkaa/ymmärtää alkaa/haluaa alkaa kilpailemaan.
Sehän olisi sama asia, että luottaisi kaukopartiossa sellaiseen kaveriin, joka on kerran osoittanut olevansa muuta kuin luottamuksen arvoinen.
Järjettömiähän nämä on, kuten voit useista kirjoituksista tälläkin palstalla lukea. Naiset kilpailevat siitä, kumpi on parempi miehen silmissä. sitten heittävät lokaa toistensa silmille.
Nämä pettäjämiehet kun toisiaan tuntuvat tekevän sitä vain saadakseen naisten huomion itseensä. Kait haluavat olla vaan haluttuja.
Naiset kai harvemmin haluavat saada miehet tappelemaan keskenään :) Vai olenko ymmärtänyt nämä kosiskelukuviot väärin? Tosi naisella on monta haluajaa - hän sitten valitsee sen parhaimman. Jotain luonnon valintaa??? Jos oma ukko ei oo hyvä, niin sitten etsitään se parempi.