Mieheni vanhemmat ja isovanhemmat ovat kerrassaan loistavia ja ovat ottaneet minut alusta asti todella perheensä jäseneksi ja osoittaneet luottavansa minuun.
Mieheni äidillä ja mummoilla on tapana kertoilla minulle asioita keskinäisistä väleistään ja suvun asioista yleensä. Asiat voivat tietenkin joskus olla monimutkaisia ja ikäviä ja on hienoa, että minuun luotetaan niin paljon, että nämäkin asiat koetaan mahdollisiksi jakaa kanssani mutta ongelma on, että poikkeuksetta tällaisen keskustelun jälkeen tulee: "Näistä ei sitten kannata puhua X:lle (miehelleni) mitään, kun se vaan pahoittaa mielensä/suuttuu/tms."
En haluaisi pitää mitään salassa mieheltäni varsinkaan asioita, jotka usein koskettavat häntäkin. Itse edellytän parisuhteelta avoimuutta, joten tämä on hankalaa.
Miten hoitaa tällainen ongelma? Olen yrittänyt hienovaraisesti sanoa appivanhemmilleni, ettei keskusteltaisi asioista, joista en sitten saa heidän pojalleen mainita kysyttäessäkään mutta se ei näytä toimivan... Alan jo itse vaivautua näistä tilanteista, kun huomaan jutun taas kääntyvän siihen suuntaan, että on tulossa jotain salassapidettävää.
Vastaavia kokemuksia? Asiallisia kommentteja? Neuvoja? Jotain?
Mieheni äidillä ja mummoilla on tapana kertoilla minulle asioita keskinäisistä väleistään ja suvun asioista yleensä. Asiat voivat tietenkin joskus olla monimutkaisia ja ikäviä ja on hienoa, että minuun luotetaan niin paljon, että nämäkin asiat koetaan mahdollisiksi jakaa kanssani mutta ongelma on, että poikkeuksetta tällaisen keskustelun jälkeen tulee: "Näistä ei sitten kannata puhua X:lle (miehelleni) mitään, kun se vaan pahoittaa mielensä/suuttuu/tms."
En haluaisi pitää mitään salassa mieheltäni varsinkaan asioita, jotka usein koskettavat häntäkin. Itse edellytän parisuhteelta avoimuutta, joten tämä on hankalaa.
Miten hoitaa tällainen ongelma? Olen yrittänyt hienovaraisesti sanoa appivanhemmilleni, ettei keskusteltaisi asioista, joista en sitten saa heidän pojalleen mainita kysyttäessäkään mutta se ei näytä toimivan... Alan jo itse vaivautua näistä tilanteista, kun huomaan jutun taas kääntyvän siihen suuntaan, että on tulossa jotain salassapidettävää.
Vastaavia kokemuksia? Asiallisia kommentteja? Neuvoja? Jotain?
Vastaukset 41
Vanhimmat
kuin että luulet päässeesi niin läheiseksi ja luotettavaksi henkilöksi, sinä saatat olla just sen verran etäinen, että sinulle voi kertoa asioita joista pyydetään vaikenemaan. Appivanhemmille ei ole selvä,millaiset välit sinulla ja miehelläsi on, vaan he kuvittelevat sinut joksikin tapauksen tietäväksi ulkopuoliseksi jolle voi avatua.
Se, etteivät he ota kuuleviin korviinsa pyyntöäsi on viite siitä, etteivät he edes halua tämän oman illuusionsa rikkomista.Se asettaisi heidät omituiseen välikäteen, siinä missä sinä nyt olet. Kukapa sellaiseen haluaisi.
Ilmoitat ettet halua kuunnella, ja kerro miehellesi rehellisesti miten tämä asia painaa mieltäsi. Älä pilaa liittoasi appivanhempien takia. Ei saa olla salaisuuksia, kun on toisen kanssa, minä olen sitä mieltä.
Onko suvussasi joku kenen kanssa voisit jutella, joka on Sinun ystäväsi tai ainakin toivoisit niin.
Kokeile. Ole rehellinen kaikille, se kannattaa.
Pitääkö kaikesta puhua? Miksi haluaisit kertoa puolisollesi joitakin suvun asioita? Juoruillaiksesi vai halutaksesi keventää omaa tietotaakkaasi? Mieti, mitä miehesi tekisi tiedoilla, joita sinulla on. Ei kaikkea ole pakko jakaa parisuhteessa, ja siitä huolimatta suhde voi olla avoin ja toimiva. Kun aikasi olet naimisissa, niin tulet sen huomaamaan.
Miehen puolen sukulaiset kertovat miniälle, aivan toisen suvun edustajalle miehen suvun asioista? Ja olettavat, käskevät, ettei tämä saa puhua siitä miehelleen? Mikä on niin kauheaa, ettei siitä voi kahvipöydässä jutella koko perheen kuullen? Että pelätään kertoa omalle sukulaiselle? Että mies ottaa aseen ja posauttaa sukulaiset kostoksi?
Ensi sijassa se on mies, jolle pitäisi kertoa oman suvun asioista, mitä tuo miniä niillä tiedoilla tekee?
Jos minä olisin tuo miniä, kertoisin miehelleni aivan kaiken, mitä nuo sukulaiset ovat miehen suvusta kertoneet, luottamuksen säilyttämiseksi. Miehen ja vaimon välisen luottamuksen säilyttämiseksi. Minkälainen avioliitto se on, että muut sukulaiset määräävät, mitä vaimo saa miehelleen tämän oman suvun asioista kertoa?
Olen minäkin ollut aikani naimisissa, eikä mieleenkään ole tullut pimittää tietoja mieheltäni. Kyllä ne jostakin, kuitenkin, jossakin muotoa tulevat aina ilmi, ja kuka joutuu ensinnä syytettyjen penkille? Vaimo. Ja uskooko mies enää, kun muut, ne kertojat, kieltävätkin, etteivät ole kieltäneet tätä kertomasta asioita miehelleen?
Avioliittoja on monenlaisia, sukuja on monenlaisia. Mieheni ja minun vanha sukuni eivät kerro minulle mitään salaisuuksia, mitä en voisi miehelleni kertoa. Emme ole sukua Uotille, tai Juhantaloille, tai Erkoille.
Tokikaan asiat, joita minulle kerrotaan eivät ole mitään sillä tavalla hirvittäviä tai kamalia, että niiden vuoksi ketään lähdettäisiin lahtaamaan :) Eikä mieheni ole sitä tyyppiä, joka sellaista tekisi muutenkaan - ei siis mikään varsinainen kuumakalle tämä puolisoni.
Kyse lähinnä harmillisista, ikävistä asioista. Asioista, joita sukulaisten välillä on tapahtunut, minkä vuoksi he eivät välttämättä enää tule keskenään toimeen niin hyvin jne. Näiltä asioilta halutaan jostain syystä säästää miestäni, jota kai pidetään tavallaan herkkänä. Häntä on tiettävästi kasvatettu samalla periaatteella - pumpulissa, minkä vuoksi hän saattaisi tosiaan pahoittaa mielensä, jos saisi tietää mistä tietyt asiantilat juontuvat. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, enkä tietenkään halua mieheni mieltä pahoittaa/pahoitettavan mutta asiat kuuluvat kuitenkin hänelle ennemmin kuin minulle, enkä haluaisi itse olla välikädessä jossa joudun välttelemään kertomasta keskusteluistani muiden hänen sukulaistensa kanssa. Kuitenkin hän sitä ystävällisyyttään aina kysyy...
Kuuntelet, ja pidät suusi kiinni. siinähän se on.
Aikuinen ihminen kyllä pystyy siihen.
Jokaisella pitää olla myös omia salaisia asioita elämässä, isovanhemmat tietävät jo sen elämänkokemuksensa kautta. Sinulla on nyt mahdollisuus se oppia.
Eikä se oikeasti ole edes vaikeata.
Nyt ei puhuta mistään sellaisesta, että älä kerro miehellesi, mitä hän saa tädiltään joululahjaksi. Ja mikä muu on niin hirveää, ettei siitä saisi kertoa? Onko naisten välinen lojaalisuus niin tärkeää, että kun on vihdoinkin päässyt esim. anopin suosioon, sitä venettä ei saisi millään tavalla keikuttaa? Eli kannatatte valehtelua avioliitossa, muut määräväät teillä? Kannustatte siihen?
Yli puolet avioliitoista päättyy eroon, useat miettivät pettämistä, ovat pettäneet, yh-äitejä on enemmän kuin tarpeeksi, ei, eihän se rehellisyys auta mitään, ei.
Valehdella sitä pitää, ja mitä enemmän ja kauemmin sitä parempi, sotketaan vielä toisen suvun edustaja kuvioon mukaan, kun näin on aina tehty.
Elämää on myös avioliiton ulkopuolella, väkisinkin.
Eikä avioliitto ole sitä että toiseen nojataan tukehduttamiseen asti.
Tasapainoiseen suhteeseen kuuluu myös yksityisyys.
Kukaan ei käskenyt valehtelemaan, en ainakaan minä.
Suunsa pitämään kiinni käskin. Sen pitäisi tasapainoiselle ihmiselle olla helppoa.
(ei lapsellekaan kaikkea kerrota, mikä mieleen tulee)
Ja totta on että, lojaalisuus kaikkien ihmisten kesken on tärkeää. Kyse tässä asiassa ei ole suosioon pääsemisestä, vaan pikemminkin toisen ihmisen (vanhuksen) luottamuksen rikkomisesta täysin tarpeettomasti, vain juoruilu mielessä.
Varmaankaan nämä asiat eivät siis pojalle millään tavalla kuulu, jos vanhus haluaa ne häneltä rajata.
Juoruilu avioliitossa kaataa monta liittoa, miehet huomaavat minkä Kanan ovat naineet, joka ei edes salaisuutta osaa säilyttää.
Toihan on miehen suvun puolelta miniän hyväksikäyttöä. Olen ihan samaa mieltä siinä että salaisuuksia ja omia asioita saa olla ja kaikesta ei tarvitse puhua. Niinpä miehen sukulaiset saavat olla aikuisia ja pitää asiansa omana tietonaan sen sijaan että rasittavat nuorta parisuhdetta mokomalla tempuloimisella.
Alkuperäiselle tsemppiä! Pidä oma pääsi ja huoli omasta parisuhteestasi.
vieläkään..
juoruilu ei ole koskaan ollut suuressa suosiossa, enkä siksi siihen itsekään ole oppinut.
Tapauksessani kyse ei ole juoruista vaan todellisista tapahtumista suvun jäsenten välillä. Mieheni näkee kyllä itsekin, etteivät asiat ole ennallaan mutta hän ei tiedä eikä voi ymmärtää mistä tämä johtuu, koska hänen ei haluta saavan tietää näistä asioista. Jälleen: kyse on ikävistä ja harmillisista asioista, ymmärtääkseni monesti väärinkäsityksistäkin, ei siis mistään todella hirvittävistä maatakaatavista asioista. Asiat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne varmasti hämmentävät mieltä.
Ei minun tarvitse rauhoittua. Arvostan itse rehellisyyttä, sattumoisin. Ihmettelen, mikä on niin salaista, ettei siitä voisi miehelleen kertoa?
Mitä ihmettä tuo alkuper. vaimo tekee tiedoilla tyyliin, että nyt se Vilmatäti on hankkinut uuden miehen, ja serkkutyttö on saanut lapsen, eikä asu edes yhdessä miehen kanssa?
En ole tosin koskaan ollut tekemisissä juorutätien kanssa. Minusta tuntuisi aika oudolta olla mukana porukassa, joka puhuu pahaa toisten selän takana, vaikken itse osallistuisikaan. Tuskinpa nämä salaisuudet mitään positiivisia ovat.
Itse koettaisin välttää joutumasta tällaisiin tilanteisiin. Välttäisin tällaisia sukulaisia, juoruilkoon keskenään.
Miten tällaisten juttujen kertominen vahingoittaisi miestä, miten tällaisia juttuja ei voisi kertoa miesten kuullen? Ai niin, ehkä tälle suvun naisille on yritetty miesten taholta aiemmin viestiä, että se juoruilu on pahasta, ja siksi yrittävät näin peitellä jälkiä, kieltämällä kertomasta, jäisivät itse kiinni kaikki.
Juoruilu on minusta aika raukkamaista. Kuten olen täällä eri otteessa sanonut esim. suhteestani anoppiin ja avioliittooni, jokainen huolehtii omista asioistaan.
Mitä tämä juoruilu auttaa? Ei minua ainakaan kiinnostaisi kuulla mitäään, mitä se mieheni kumminkaimansiskontyttö sai taas aikaiseksi. Oloni olisi aika vaivautunut, jos tuon tytön joskus näkisin. Mutta kaikkihan me olemme erilaisia, kuten jo aiemmin sanoin, avioliittomme, ja sukumme ovat erilaisia. Kukin tekee miten parhaaksi näkee. Minun suvuissa, uudessa ja vanhassa, ei ole ollut tapana juoruilla, ennemminkin on pidetty asiat siinä perhepiirissä, eli siitä ei ole sen perheen ulkopuolelle juteltu.
Työelämä on avioliiton ulkopuolista elämää, ei vierailut sen Miehen puolen sukulaisten luo. Nämä sukulaiset ovat ensi sijassa sen Miehen sukulaisia, ei vaimon. Enkä todellakaan tukeudu mieheeni tukehduttamiseen asti, eikä varmaankaan kukaan muukaan normaali nainen/vaimo. Kyllä Miehen puolen sukuasioista pitää voida kertoa sille miehelle. Tosin ei mieheni tekisi mitään näillä tiedoilla, tosin ei niitä ole tapana ollut suvuissamme kertoakaan.
Yksityisyyden kunnioittamisella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Jos he kunnioittaisivat yksityisyyttä, he eivät kertoilisi tällaisia asioita toisilleen, ulkopuoliset, edes kaukaisemmat saman suvun jäsenet eivät tee mitään näillä tiedoilla.
Ette ole miettineet miten nämä tiedot ovat kulkeutuneet tuon alkuper. vaimon tietoon? Tämä on vain minun esimerkkini, alkuper. vaimo ei kertonut mitä oli saanut tietää.
Ehkä kaukainen sukulaistyttö on kertonut äidilleen olevansa raskaana, muttei halua koko suvun tietävän, että mitä on tapahtunut. No äiti sitten heti kertomaan, tyttärensä kiellosta välittämättä. Koska tapana on?
Lopulta koko suku tietäisi, koska kehenkään ei voi luottaa, mikään ei pysy salassa. Mutta lisätään luottamuksen puutetta, ja ulotetaan lonkerot toisenkin, uuden suvun puoleen, ja sitten tämän uuden, alkuper. vaimon tehtävä on tietenkin jossain vaiheessa kerrottava omia perhe/sukusalaisuuksia. Ja tämähän on vain hyvä juttu?
...tilanteessa anoppi tai mieheni mummot tai olipa kyseessä kuka muu kertoilija tahansa yleensä kertoo asioita, jotka liittyvät myös häneen itseensä. Toistan vielä, että kyse ei tosiaan ole mistään siskon-kummin-kaiman-veljenpojan tempauksista vaan heidän - lähisukulaisten välisistä suhteista jne. Jutun juoni ei siis kulje sitä rataa, että kylläpä se mökkinaapurin tyttö, joka muuten on kolmas serkku isän toisen mummon puolelta, tempun teki, kun pyöräytti kolmannen tenavan ja kaikki eri miehille...
Kuten sanoin, meilläkään ei juoruilua ole koskaan pidetty suuressa arvossa ja itse pyrin sitä välttämään viimeiseen asti.
Anteeksi, luin aiemmat täydentävät viestisi vasta nyt. Luin rivien välistä sitä mitä, mitä siinä ei ilmeisesti lukenut, ja tein päätelmäni sen pohjalta. Toivottavasti onnistut ratkomaan tämän ongelmasi.
oletko se anoppi tai täti joka kaataa keski-ikäisyyden tuskaansa nuoren miniäkandin päälle? meinaan kun noin otat hernettä nenään?
Olin nuorena naamavärkiltäni niin ymmärtäväinen ja käytökseltäni kuohkea, että päädyin juuri aloittajan kaltaiseen tilanteeseen: herkän miesolion erittäin tervetulleeksi vaimoehdokkaaksi jonka miehen suku otti riemusta repeillen vastaan ja näki minussa vahvan ja reippaan nuoren naisen joka pystyisi jatkamaan suvun perinnettä, että tätä herkkää miehen figuuria suojataan maailman (ja oman suvun) pahuudelta... Siinä sitten kuuntelin minäkin aikani anopin ja muiden sukulaisten uskoutumisia.
Väsyin ja tietämäni tieto rasitti myös parisuhdettamme. Kaikki me vanhenimme, mies, minä ja anoppi ja muutkin sukulaiset. Ymmärrettävää on että mokoma miehen suojaaminen ei voinut ikuisesti jatkua. Kyseinen avioliitto on päättynyt eroon jo vuosia sitten - kestettyään kaksikymmentä vuotta. En väitä että salaisuuksien taakka jota alkuvuosina suostuin kantamaan olisi suoraan johtanut eroomme. Mutta ei se parisuhteelle hyväksikään ollut, eikä meidän oman pienen perheen jaksamiselle.
Että ehkä olen, monella tavalla, kasvanut aikuisemmaksi kuin luuletkaan. Enää en välitä olla tukikeppinä ihmisille joille en halua sellainen olla. Loppujen lopuksi parasta välittämistä ei ole antaa toisen kaatua päällensä, vaan näyttää miten hän itse jaksaa olla pystyssä. Aikansa vaan vei ennen kuin löysi keinot SIIHEN.
Mitä nämä sinulle selvinneet keinot ovat? Mieheni itsessään ei mielestäni kaipaa pystyssä pitelemistä, vaikka näyttää siltä, että ihan koko muu luomakunta ei hänen kykyihinsä yhtä lujasti uskokkaan, kun on näin pitänyt paapoa ;). Haluaisin vain päästä tästä kiusallisesta tilanteesta kunnialla eroon. On erittäin harmillista, että ihmiset joista pidän ja joiden kanssa muuten tulen mainiosti juttuun alkavat ahdistaa minua, koska aina kun jäämme kahdenkesken odotettavissa on jotain pientä heitä ahdistavaa juttua, jota ei sitten saa kertoa miehelle tai jollekulle muulle lähes yhtä läheiselle, joka kuitenkin on hetken päästä kyselemässä mitä juteltiin...
vaikka ei tietysti yksin. Kun tuli omia lapsia, asioiden tärkeysjärjestys muuttui itsestäänkin niin että tuli hyvin luonnolliseksi pitää oman perheen rajat selkeinä vaikkapa se ei kaikkia sukulaisia aina niin miellyttäisikään. Rohkeus ja rehellisyys ovat olleet mulle sillä tavalla ohjenuorana, että jos joku asia tuntuu minusta pahalta ja tuntuu edelleen toisella ja kolmannellakin miettimisellä pahalta, niin olen sitten ottanut sen asian puheeksi. Se ehkä tuntuu pahalta toisesta, mutta sellaista se elämä on, täällä yritetään yhdessä elää. Vaatii kanttia sanoa anopille tmslle että sorry, minusta tuntuu kurjalta tietää asioita joita et halua minun kertovan sille ja sille, joten varmaan parempi että et kerro mullekaan. Vaatii taitoa ja nöyryyttä sanoa se niin että välit voivat vielä jatkua: toteamalla vain neutraalisti että tämä on näkökantani, näin on. Vaatii rakkautta ja ymmärrystä ja inhimillisyyttä sekä itseä että toisia kohtaan kestää seuraus: asianomainen loukkaantuu ensin kamalasti, mikä on tosi ymmärrettävää. Hän tuntee itsensä nolatuksi ja häväistyksi tullessaan torjutuksi, ja ehkä häntä hävettää sekin että ei itse ole tullut sellaista asiaa ajatelleeksi. Vaatii sitkeyttä ja huumorintajua jatkaa omaa ystävällistä linjaansa ja odottaa toisen loukkaantumisen lievenemistä kaikessa rauhassa itse siitä provosoitumatta. Loukkaantumiset häviävät, tilalle syntyy uudenlainen kunnioitus ja vuorovaikutus, ihan varmasti.
En minä tätä nuorena osannut, myöhemmin ehkä paremmin mutta tuleehan niitä tilanteita kaikenlaisia eikä kaikki ole helpoksi kai tarkoitettukaan. Mahdottomia en kuitenkaan ehdota, kuviot on kyllä testattu ja havaittu toimiviksi. Perususkoni on että ihmiset pyrkivät hyvään, kukin omilla eväillään, virheitä tehdään ja tapahtuu ja niin se vain on. Mutta omasta puolesta en voi odottaan toisten puhuvan, vain minun asiani on kertoa toisille miltä minusta tuntuu.
Tsemppiä edelleen!
kysynyt mieheltäsi tuntuuko tästä koskaan että hän on perheessään jotenkin suojelukohde, miltä se hänestä tuntuu jne. Keskustelkaa.
Ethän?
Mutta se olen joka järkevästi kerron kyseisille ihmisille sen joka heidän on syytä tietää.
Kaikkea ei ole tarkoitettu jatko-juoruiluun.
Olenpa vain siinä onnellisessa asemassa että läheiseni ja ystäväni ajattelevat samoin, ja siksi myös minä kuulen enemmän tietoa kuin toiset juoruilevat kanssa sisaret.
Muodostuu tietynlainen päätöksiä tekevä sisäpiiri.
Siihen voi kuulua jos järki riittää, ja useimmin se on suvuissa se joka katsoo ja auttaa niitä suvun vähän huonommin menestyneitä jaloilleen.
Katsonkin että köyhä on se suku johon ei tätä muodostu, ja joka ei osaa täten toisiaan ryhmätyönä tukea. Meillä tämä toimii.
Mutta aikuisuuttahan se vaatii.
Jos ollaan heti kyselemässä toisten keskutelut? Se ei ole normaalia. Jonkinlaisesta mustasukkaisuudesta kyse?
Annatko sinä nyt sellaisen kuvan että sua viedään kuin pässiä narussa? eikö sinulla ole omaa harkintaa. ja kykyä vain kuunnella, jättää omaan arvoonsa, unohtaa, ja olla kuin et mitään olis kuullutkaan? Helppoa se on kun sen oppii...
Ja sopu säilyy, ja kaikki ovat onnellisia.
Mä vaikenen aina kuin muuri, en tiiä koskaan kenenkään asioista mittään, (enkä tuomitse kerrottaessa). vaikka tiiänki.
Siks kai ne mulle kertookin. kaikki ite.
Sit joskus voi auttaa jotain joka apua tarttee, ja senkin voi tehdä kertomatta silti toisille ongelman ydintä. Tää on osoittautunut hyväksi järjestelmäksi jopa työpaikalla, ja onneksi esim. juuri tästä syystä työnantajani (kohtuuttoman ison palkan muodossa) arvostaa kykyäni parantaa olosuhteita firman sisällä ilman sen kummenpaa hälinää. Koskaan en tiedä virallisesti mitään, ehdotan jotain, esimieheni toteuttavat ehdotukseni kyselemättä, ja jälkeenpäin huomaavat että olipas viksu temppu. (ja sit tulee taas lisää liksaa)
No minä olen tyytyväinen. Tietty.
Osaan säilyttää salaisuuden, mutta tästähän ei ollut kyse. Minulla ei ole muuten mikään tarve pitää jotain näin tärkeää salassa mieheltäni. Koettakaapa pysyä asiassa: vastatkaapa, jos osaatte: mitä miniä tekee miehen sukulaisia koskevilla tiedoilla? Eihän miniä tunne niitä joista puhutaan, ei hän tunne mikä asiassa on totta.
Ei miniän tarkoitus ole toimia likasankona miehen sukulaisille, jonka niskaan voi dumpata omia huoliaan. Ei miniä ole mikään terapeutti.
Ihmetyttäisi kuulua sukuun, joka sulkee oman sukunsa jäsenen tietoisesti ulkopuolelle, ja sanoo, että se on niin herkkä, ettei hän kestä tätä, että älä kerro tälle, kun se vaan käsittää sen väärin. Suuttuisin, jos joku sanoisi minun miehestäni tuollaista, ei mieheni ole holhouksenalainen.
ja siitä mitä hän tekee miehensä sukuun liittyvillä tiedoilla. Sen sijaan olen itse ollut käsittääkseni hieman vastaavassa tilanteessa alkuperäisen kanssa. Vietin teininä paljon aikaa silloisen parhaan kaverini kotona, käytännössä lähes asuin siellä, koska omat kotioloni olivat vaikeat. Samalla ystävystyin myös kaverini äidin kanssa. Aikamme tunnettuamme kaverini äiti alkoi kertoa minulle kaverini isästä ja siitä, miten huonosti tämä isä oli kaverini äitiä kohdellut. Kaverini vanhemmat olivat eronneet, kun kaverini oli vasta vauva, eikä tämä ollut kuullut isästään sen koomin. Tämä kaverini äiti vannotti minulle, etten koskaan kertoisi näitä isän tekosia kaverilleni, ettei hänen käsityksensä isästään huononisi entisestään.
Toki olisin voinut sanoa kaverini äidille, etten suostu kuuntelemaan. Kuitenkin kyseessä oli erittäin yksinäisen ihmisen tarve uskoutua jollekin. Ei minulla ollut sydäntä kieltää häntä uskoutumasta minulle varsinkin, kun olin syvästi kiintynyt tähän äitiin ja koin vielä olevani kiitollisuuden velassakin. Olisin halunnut olla kaikessa rehellinen ystävälleni, mutta toisaalta, en tiedä, mitä hän oikeasti olisi kyseisillä tiedoilla tehnyt. Lisäksi kunnioitin äidin halua olla puhumatta pahaa lapsen isästä lapselleen. Niinpä en koskaan kertonut.
Näin ollen mielestäni voi hyvinkin olla tilanteita, joissa toisen ihmisen tarve kertoa omista kokemuksistaan on niin suuri, ettei sitä voi olla noteraamatta. Ja jossa kyseisten asioiden kertomisessa edes rehellisyysperiaatteen vuoksi ei ole mitään järkeä.
Alkuperäiselle sanoisin: jos miehesi ei tee kyseisillä tiedoilla mitään vaan ainoastaan pahottaisi mielensä, älä kerro hänelle. Jos taas miehesi itsekin on tosiaan jo huomannut, että suvussa jokin mättää ja kaipaisi vastauksia, kerro tämä miehesi vanhemmille/isovanhemmille ja sano heille, ettei aikuista miestä voi ikuisesti pitää pumpulissa ja että sinusta heidän pitäisi kertoa hänelle, koska tietämättömyys voi vaivata vieläkin pahemmin kuin ikävät tiedot.
En voisi kuvitellakaan, että suvuissani, omani ja miehen, olisi joku viisas mies, joka neuvoisi ja ohjaisi muita häntä heikompiosaisia oikeaan suuntaan? Eiköhän tämä ole tuon henkilön vanhemman, isän tai äidin tehtävä? Ei länsimaisessa kulttuurissa ole yleensä lapsia ja aikuisia kasvatettu ryhmätyönä.
Mikä on se suku, sen tietynlaisia päätöksiä tekevä sisäpiiri, joka suojelee omiaan ja ajattelee jäsenistönsä parasta? Ei Suomessa ole tiettävästi mitään marttahenkistä Cosa Nostraa, vai edustatko jotain uskonlahkoa muuta kuin ev.lut. henkisiä?
Mua sitten neuvottiin eka liittoon ryhtyissäni, että hyvältä mieheltä pimitetään yksi silmä ja pahalta molemmat.
Hyvä neuvo, mitä sille äijälle kaikkea kertomaan. Sen suvusta hankitaan sellaiset tiedot että tosi paikan tullen (avioero, rikos?) saa puolisoaan paremman ihmisen maineen. Miehen sukulaiset ovat omituisimpia maan päällä, uskon ma. Mutta ei mulla ole mitään näin hyvänä ihimisenäkään niiden kanssa asiaa..
ja mietteet erosta....
kukin vetäköön omat johtopäätöksensä, siitä minkä arvoista sanomisesi oli.
Minulla on erittäin ihanat appivanhemmat ja muitakin mieheni puolen sukulaisia joiden kanssa olen aika paljon tekemisessä kun olen kuntousalalla ja hieron aika paljon siis mieheni sukulaisia, he kun haluavat tukea suvun nuorta hoitajaa!
No uskotteko että siitä syntyy aika kiemuroita kun hoitotilanne on monasti sellainen että siinä asiakas rentoutuu ja alkaa jutella asioita jotka koskevat itseä ja lähimmäisiä eli tässä tapauksessa sukua jonka jäsenen kanssa olen naimisissa.
Tilanteen olen hoitanut itse niin koska minulla on vaitiolovelvollisuus vetoan aina hoitotilanteessa siihen enkä juoruile kenestäkään muusta sukulaisesta yhtään sanaa ja sanon aina että nämäkin jutut jäävät vain meidän kahdenkeskeisiksi. Enkä puhu miehellenikään kun en tosiaan ole muutenkaan mikään juoruileva ihminen minua ei muiden jutut kiinnosta omissakin ihan kyllin.
Ei se ole epäluottamuslause miestäsi kohtaan jos pidät jotain takanasi kyllä minäkin haluan välillä jutella luottamuksella vain naisten juttuja ja oletan että ne eivät mene kenenkään muun korviin. Silti liittomme on avoin ja hyvin toimiva.
Toinen vaihtoehto tietysti on että sanot ettei sinua kiinnosta sellaiset jutut ja poistut paikalta, siinä vaan se paha puoli että saatat suututtaa toiset.
En tietenkään tarkoita, että puolisoiden tulisi olla aivan kaikesta tilivelvollisia toisilleen. Tokihan molemmilla on esimerkiksi omia ystäviä, joiden kanssa keskustellaan asioista, jotka eivät kuulu puolisolle. Ystävien asioita ja niin edelleen... Nämä asiat koskevat kuitenkin usein suoraan miestänikin, kun ovat hänen perheensä ja lähipiirinsä asioita.
Vaihtoehto # 1
vieraillessasi miehesi perheessa varmista ettet KOSKAAN jaa heidan kanssaan ilman miehesi lasnaoloa.
vaihtoehto # 2
Tarpeksi kauna kuunneltuasi juoruja, kutsu miehesi paikalle ja kaikkien kuullen kysy mieheltasi tiesiko han etta hanen serkkunsa kummin kaima kuulema oli tehnyt.... ja etta heidan suvussaan sattui sellainenkin tapaus etta....... juuri kuulemani jonka tatisi/setasi/serkkusi.. kertoi.
Tuossa toisessa vaihtoehdosa on ehdottoman tarkeaa etta toistat juorut sellaisina kuin kuulit kertojan ja kaikkien lasnaollessa ja reippaalla aanella. Siis ei mitenkaan "voi kamala, anteeksi kun minun taytyy julistaa.."
Voin vannoa etta lavertelu (josta kukaan ei hyody) loppuu siihen ja jokainen paasee vahemmalla.
Ennen vastaustasi sinun olisi kannattanut lukea nuo aikaisemmin kirjoittamani täydennysviestit muiden vastauksiin. Sinulle olisi selvinnyt, ettei kyse tosiaan ole mistään juoruilusta vaan ihan perheen/suvun keskinäisistä asioista - siis oikeista asioista. Homma ei siis ole niin yksinkertainen.
kanna ristisi.
Itte oot kivirekes valinnu, sen ku verät perässäs.
onpa tosiaan hankala tilanne. Etkö vaan voi vaihtaa puheenaihetta, kun aletaan mennä noihin "salaisiin asioihin"? Ja mitä jos kerrot miehellesi, osaatko miettiä miten hän reagoisi, olisiko tilanne oikeasti niin paha, kun appivanhemmat luulevat.
Voin nähdä, että asioiden kertominen miehelleni epäilemättä pahoittaisi mieheni mielen, kun kyse on kuitenkin hänelle läheisistä ja rakkaista henkilöistä. Epäilemättä hänen olisi vaikea ymmärtää näiden henkilöiden välisiä jännitteitä ja tilanne voisi jopa mennä siihen, että hän tuntisi ikään kuin joutuvansa valitsemaan puolen tai muuten joutuisi vastaavalla tavalla, joskin surullisemmin, hankalaan välikäteen kuin missä itse nyt olen... En tiedä... Erittäin ikävää ja harmillista se varmasti olisi kaikille osapuolille.
Ymmärrän, että koet kunniana, että nämä miehesi sukulaiset kertovat sinulle sukunsa asioita luottamuksella. Pelkään vain, että jos jatkat elämääsi tällä tavalla sinun ja miehesi väliin voi kasvaa kuilu. Tosin niin on jo varmaan kasvanutkin, pakosti, koska et ole kertonut hänelle näistä sukuasioista.
On erittäin tärkeää, että ihminen pystyy kertomaan jollekin itseään painavista asioista. En kiellä tätä. Minulle tämä henkilö, jolle kerron minua liikuttavista asioista, on sattumoisin aviomieheni. Mutta en dumppaa aivan kaikkea hänen niskaansa, esim. jos työpaikallani on jokin ongelma projektin kanssa. Miehenikin jättää työasiansa pääosin työpaikalleen, ellei jokin näistä vaivaa mieltämme. Mutta työasiat ovat eri luokan juttuja kuin tuttujamme koskevat asiat.
Sukuni, mieheni suku ja ystäväpiirimme eivät dumppaa ongelmia niskaamme, eivät ole koskaan dumpanneet. Olisi henkisesti erittäin raskasta joutua kuuntelemaan sivusta riitojen selvittelyä.
On mielestäni hieman epätervettä vatvoa samoja asioita tai muita vastaavia melkein joka mahdollisuuden, joka sukutilaisuuden turvin. Ei ole tervettä velloa surussa tai pohdiskella toisten ihmisten motiiveja.
Nämä alkuperäisen kirjoittajan kuvaamat puhujat, jotka kertovat huolistaan, vain *kertovat* niistä huolistaan? He eivät ilmeisesti yritäkään *tehdä* asioille mitään, auttaa henkilöitä, joista on puhe? Ikänsä tietenkin estää tämän.
Enpä haluaisi olla se puheenaihe tuossa suvussa. Kokisin sen aika suurena henkilökohtaisena loukkauksena, jos asioitamme vatvottaisiin selkämme takana. Koska tämä puhuminen ei kuitenkaan tuohon kyseessä olevaan asiaan, huolenaiheeseen, parannusta tuo. Ei ihminen voi lopun ikänsä olla aidosti huolissaan jostakin asiasta, niin lopen empaattinen, että pystyy kuuntelemaan toisten huolia, ilman että tämä alkaa vaikuttamaan myös siihen kuulijaan.
Tuli väkisinkin mieleeni aika tyypillinen naisryhmän tapa keskustella, ettei asioista saa puhua eteenpäin ja pyydetään vaikenemaan. Joskus "luottaminen" voi olla myös osoitus hyväksymisestä, ottamisesta sukuun ja kyse ei välttämättä ole maailmaa kaatavista salaisuuksista.Kielletään puhumasta eteenpäin sille joka on kuuntelijaa lähellä, jotta kuuntelija tajuaisi arvonsa keskusteluryhmässä (=olet nyt osa meitä ja osana meidän oikeuksia, tapoja). On myös sukuja, joissa naiset pitävät ns punaista lankaa ja "säästävät" suvun miehet totuuksilta. Se on jonkinmoinen perinne, iänikuinen suvun naisille hyväksytty tapa.He nostavat kissan pöydälle ja miehet ikäänkuin välttävät vaikeat asiat jättämällä ne naisille tai miehet sitten hoitavat taas puolestaan jotkut muut suvun asiat, joihin naiset eivät työnnä nokkaansa.
On myös vaikea kuvitella, että miehesi ei tietäisi jo ne asiat jotka nyt sinulle luottamuksella kerrotaan. Joka suvussa kiertää omat tarinansa, kauhujuttunsa ja juorut ja mieleeni tulee lähinnä se onko anoppiasi tai suvun mummoja pyydetty miesten taholta pitämään pienempää suuta, kasvatettu aikoinaan pölöttämään hiljaa ja joskus niitä tapoja sitten koetetaan jatkaa nuoremmallakin polvelle. Tai sitten miehesi on ihan pihalla kaikesta muustakin,jota minun on aika vaikea uskoa jos itse olet kuitenkin noin pohdiskeleva ihminen.
Saatan vaikuttaa tylsältä, mutta minä huitaisisin anopin ja mummojen "salaisuuksille". Älä ota niitä liian vakavasti ja kysy joskus mitä varten miehesi ei saisi tietää asioista, joista kuitenkin suurin osa muuta sukua tietää? Ehkä siinä riittää keskustelemista myöskin :)
Koska meidänkin suvussa on salaisuuksia, joista ei mukamas kaikkien kanssa puhuta ja kuitenkin puhutaan osaan ihan tältä kokemukselta ottaa asiaan hieman humoristisenkin kannan :)
että jos miehesikin on jo huomannut, että kaikki ei ole kunnossa ja ihmettelee siihen syytä. Niin etkö voisi kertoa miehesi vanhemmille tai isovanhemmille sen, että tilanne vaivaa miestäsi, kun hän ei ymmärrä sitä ja ehdottaa, että joko he kertoisivat miehellesi jotain tai sinä kertoisit. Samalla voisit muistuttaa, että miehesi on jo iso poika, eikä häntä voi loputtomiin säästää elämältä.
Sina taidat todella haluta kuunnella kaikkea roskaa "tositarinoita ja tapahtumia" muista perheenjasenista koska keksit syita pilvin pimein olla innokkaana korvana tarinoille.
Mita ihmeen hyotya sinulle siita on? Hyodytko sina noista tarinoista ja tositiedoista? Rikastuttavatko ne sinun elamaasi positiivisella tavalla? Tunnetko olevasi erikoisasemassa imiessasi ja kuunnellessasi noita "tositapahtumia ja satuja"?
Jos vastaus on myonteinen, jatka samaan tahtiin, ja jatka myos ruikuttamista muille miten sinua kaytetaan verbaalisena kaatopaikkana.
Ellet taas halua kuulla moisia tarinoita, ilman mitaan mutkun mutkun mutkuja, ilmoita kertojalle etta et todellakaan haluaisi tietaa noin intiimeista , luottamuksellisista ja yksityisista tapahtumista. Ne eivat todellakaan kuulu sinulle. Mainitse myos etta mita tahaansa negatiigista mahtanee olla tapahtunut tai on tapahtumassa kenenkaan elamassa, toivot kovasti etta he saavat asiat kaantymaan positiiviseen suuntaan.
Sitten vain vaihdat puheenaihetta, vaikka viimekesan sateisiin ellet muuta keksi.
Silmäilin jutun kokonaisuudessaan läpi, mutta en silti tajunnut, miksi miehestäsi on tullut suvun suojelukohde. Onko hän jotenkin luonteeltaan heikko, joku parka, jonka henki tai terveys on huonoissa kantimissa tms. Ei kovin miehekkäältä tunnu eikä vaikuta.
Ehkä sun pitäisi lopettaa suvun luottamuksen arvoisena oleminen, etenkin jos haluat avioliittosi säilyvän. Pidätkö sä itse miestäsi täytenä miehenä vai onko hän sinullekin joku hoivaa ja turvaa tarvitseva polo, joka ei selviä rehellisessä reaalisessa maailmassa, vaan jonka ympärille sinunkin pitää sommitella vaaleanpunaista pumpulia.
En ymmärrä, mutta ei kerrota sitä hänelle.
Miehen suvussa on joku ihmeellinen "salaisuuksia-salaisuuksia"-syndrooma. Ihan kaikki asiat on salaisuuksia jollekin, tietoa käytetään ihab törkeenä vallankäytön välineenä.
Irmalle kerrotaan, että Jaakko on Ibizalla mutta Jaanallepa ei kerrotakaan - ihan huvikseen vaan! Ja Jaanalle kerrotaan, että Jaakko on ostanut uuden auton, mutta Irmallepa ei, lällää!
Minulle - miniälle - sitten kerroottiin innokkaasti kaikki nämä asiat; avioerot, sairaudet, rahavaikeudet, etelänmatkat, syntymäpäivät jne ja vannotettiin ettei miehelle vaan saa kertoa.
Hui hai! Kerroin kaikki, koska mielestäni miehelläni on oikeus tietää itseensä ja läheisiinsä liittyviä oleellisia tietoja! Ja kerron vastakin. Vituttaa tuollainen sälämähkäisyys ja salailu.