Lopetin juuri toimimattoman seurustelu/tapailusuhteen, ja olo on todella ristiriitainen. Tunteita ja halua satsata tähän suhteeseen minulla olisi ollut vaikka kuinka, mutta valitettavasti mies ei tahdostaan huolimatta kyennyt sitoutumaan. Viisi kuukautta tapailua tai seurustelua, miten sen laskee. Ihania hetkiä yhdessä, mutta myös epätietoisuutta minun puoleltani missä mennään. Toiveita toiveiden perään, että nyt miehen sanaan on luottaminen.Hyvinkin avoimia keskusteluita. Mutta koskaan mikään ei muuttunut.
Ikää alkaa jo olla sen verran, että tulee sellaine olo, että miten voin koskaan löytää enää ketään. Satsasin ja yritin kaikkeni, mutta se ei riittänyt.Tuntuu niin, niin pahalta, että taas kävi näin. Oletin, että meillä olisi ollut yhteiset uudenvuoden suunnitelmat, mutta niin mies ei ollut ajatellut. Nó, nyt sitten olen aattona yksin kotona sydän sirpaleina. Kaverit pariutuneita tai tehneet muita suunnitelmia, johon mahdonta enää lyöttäytyä mukaan. Ja pahin ei tienkään ole juuri tuo uusivuosi. Sehän on vain yksi ilta. Mutta entä ne 364 muuta iltaa vuodessa? Mutta mistä koskaan tulen löytämään ketään? En saa itkua loppumaan. Mikä on sinänsä outoa, sillä luulisihan, että minä olisin jo harjaantunut tähän. Niin monta pieleen mennyttä suhdetta takana, että luulisi, ettei mikään tunnu enää missään. Mutta entä kun se tuntuu niin kovaa, että tuntuu tikahtuvansa.
Ikää alkaa jo olla sen verran, että tulee sellaine olo, että miten voin koskaan löytää enää ketään. Satsasin ja yritin kaikkeni, mutta se ei riittänyt.Tuntuu niin, niin pahalta, että taas kävi näin. Oletin, että meillä olisi ollut yhteiset uudenvuoden suunnitelmat, mutta niin mies ei ollut ajatellut. Nó, nyt sitten olen aattona yksin kotona sydän sirpaleina. Kaverit pariutuneita tai tehneet muita suunnitelmia, johon mahdonta enää lyöttäytyä mukaan. Ja pahin ei tienkään ole juuri tuo uusivuosi. Sehän on vain yksi ilta. Mutta entä ne 364 muuta iltaa vuodessa? Mutta mistä koskaan tulen löytämään ketään? En saa itkua loppumaan. Mikä on sinänsä outoa, sillä luulisihan, että minä olisin jo harjaantunut tähän. Niin monta pieleen mennyttä suhdetta takana, että luulisi, ettei mikään tunnu enää missään. Mutta entä kun se tuntuu niin kovaa, että tuntuu tikahtuvansa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei olen 40v M .Minun vaimo erosi ja jätti minua.Kun että minä ei kelvannut hänelle onko se rehellinen kun olen hänelle rehellinen, avustajana, tukena, töissä ,kotona ja perheasioissa mutta kun lapset isommaksi tulit hän tuli itse toimima ja lastenkansa olema ei kiinnostanut enää pätkääkö oma miestä (minä). Sitten tuli lopuksi vihamaa minua . Mutta minä olin tuhansia kertoja pyytänyt että olla yhteensä puhutaan ja ratsastaa perhe asioita yhteensä. En saa unohtaa perheessä toistaa ( mies )(naine)jos on koti lapset ja samassa työ.
Itselläni päättyi tänään myös sellainen "epämääräinen juttu". Mies sanoi, että ollaan vain kavereita. Tämä johtui siitä, että olen ollut hänen kaverinsa kanssa viime keväänä, ja siitähän soppa syntyi. Olen nyt 22-vuotias, ja pahoin pelkään että minunkaan onneni rakkaudessa ei käänny. Pian olen 25v, sitten 30, ja taatusti edelleen yksin. Tuntuu, että oikein kerjään ikävyyksiä. Sydän sirpaleina odotan seuraavaa iskua.
Voimia sinulle, toivotaan että meillekin joskus osuisi parempi onni kohdalle. Sekin jo llohduttaa, etten ole ainoa, jolle "aina käy näin".
Onko se miehen saaminen ja parisuhde sulle siis onnen tae? Kerrohan millainen olet luonteeltasi ja ulkonäöltäsi? Nalkutatko paljon ja haastatko muuten riitaa? Mistä sä olet niitä miehiä löytänyt yleensä ja ihastutko johonkin tietynoloiseen, tyyppiseen ja näköiseen mieheen?
Tärkeintä on, että et nyt unohda itseäsi. Juuri nyt sinun on tehtävä kaikkea kivaa, mikä tuottaa iloista mieltä. (ostella vaatteita, kuunnella hyvää musiikkia, tavata ihmisiä ym.)
Tietenkin voi vähän itkeä tirauttaa, mutta ei mitään vesiputouksia kannata päästellä miesten tähden. Eivät miehetkään itkeskele kotona, vaan jos ero tulee, niin mies iskee nopeammin jonkun naisen ja hoitaa tavallaan tämän suhdeasian äkkiä pois päiväjärjestyksestä.
Jotkut löytävät parin helpommin kuin toiset. Jotkut taasen ajattelevat, että kunhan vaan jonkun kanssa saa olla yhdessä tyyliin: "Ei ole niin väliä kunhan vaan kulissit ovat pystyssä."
Liika yritteliäisyys on pahitteeksi. Ei saa olla epätoivoinen. Anna miesten juosta naisten perässä!
Miehiä tulee napauttaa takaisin, koska miehet ovat usein itsekeskeisiä ja he kuvittelevat usein itsestään liikoja. Miehet saavat olla kuinka rupuisen näköisiä ja oloisia tahansa ja naisen pitäisi olla joku napakymppinainen. Hah! Realismia kehiin. Kyllä ne äijätkin vanhenee ihan samaan tahtiin kuin me naisetkin.
Kun löydät itsestäsi kaunottaren ja saat esiin sen kaiken hunajaisuuden, mitä meissä jokaisessa naisessa on (sitä pitää vain vähän kaivella esiin), niin miehet alkavat pörräämään ympärillä ja rumempia saa potkia pois.
:-)
Just joo.. Vaaleanpunaiset lasit vaan nenälle siis? Edellinen kirjoitus taisi olla jonkun teini-ikäisen taiteilema? Sorry vaan, mutta tuollainen tekopyhä paskanjauhanta ei nyt auta ollenkaan. Vähän yhtä tekopyhää henkeä, kuin että toivoisin itse uudeksi vuodeksi maailmanrauhaa ja nälänhädän lopettamista.Ou pliis.
Vielä alleviivaisin sitä faktaa, etten ole tässä eilisen teeren poikia, vaan seurustellut useampaan kertaan, ja käynyt näitä erojakin siis läpi. Jos tätä tapahtuisi vaikka kerran parissa vuodessa, niin fine. Mutta kuka jaksaa kerätä kappaleensa maasta, ja tehdä "kivoja" asioita useita kertoja vuodessa, kun jokainen suhteenyritys päättyy näin. Asunto- ja opintovelkaisena ja joulun luottolkorttilaskuja ootellessa ei tule mieleen lähteä shoppailemaan. Ihmisiä tapaisin mielelläni, mutta valitettavasti ystäväni ovat niin vahvasti omien kumppaniensa ja perheidensä kanssa, ettei heitä saa kiskottua minnekään kuukautta lyhyemmällä varoitusajalla. Uskon kyllä, että olen ihan "kelpo pakkaus", mutta missäs niitä miehiä villitsisi? Yksin en baariin halua lähteä, ja niissä koko opiskeluajan viettäneenä en niissä muutenkaan viihdy.
Kerropa, miten olen ollut epätoivoisesti tämänkin miehen perässä? Hän halusi jatkaa, mutta minä en näin pystyynkuolleessa suhteessa. Sekö tekee minusta epätoivoisen? Realisti kyllä olen. On vaan tullut tässä vuosien mittaan hyvin selväksi, ettei tässä iässä olosuhteidenkaan vuoksi enää kovin helposti kumppania löydy. Tuo ohjeesi olisi varmaan pätenyt opiskeluaikoina, kun seuraelämä vielä oli vilkasta.