miesystäväni kanssa olemme seurustelleet kohta kaksi vuotta ja kihloihin olemme menossa. Hän on asunut äitinsä kanssa kahden tähän saakka (on 36) ja nyt viettää meillä viikonloput ja vapaat. Muutto yhteen olisi edessä, mutta tuntuu, ettei siitä tule mitään koska:
Aina näinä pitkinä vapaina anoppi saa henkisen kohtauksen siitä, kuinka hänet jätetään yksin. Eilen mieheni oli äitinsä luona käymässä ja äiti heitti hänet ulos. Siis anoppi heitti mieheni ulos ja luonnollisesti mieheni tuli meille. No, kohta soi puhelin ja anoppi itkee omaa pahuuttaan. Kun en minä, eikä mieheni alettu häntä surkutella, vaan tocdettiin asiallisesti, että mieheni voi tulla tänään uudelleen, anoppi nosti sellaisen äläkän. Mieheni olisi pitänyt mennä HETI hänen luokseen (ilta klo 23). Vielä yhdeltä yöllä anoppi soitti ja huusi, että hän tilaa taksin ja tulee hakemaan mieheni pois meiltä, koska _minä_ olen hänet anopilta vienyt.
Suljimme puhelimet.
Tänään kävimme ystävien kanssa syömässä ja sinä aikana anoppi oli soittanut miehelleni 8 kertaa (puhelin äänetönnä). Mies lähti velvollisuudentunnosta anoppille kun palasimme kotiin ja minä v...tuunnun nyt täällä.
YMMÄRRÄN että anoppi on yksinäinen (muita lapsia ei ole ja välit muihin sukulaisiin aina poikki hänen käytöksensä takia). Mutta täytyy nyt mieheni saada oma elämä ja perhe. Anoppi torpedoi tehokkaasti nämä meidän yhdessäasumis-yritykset. Puhuin miehelleni palvelutalo-mahdollisuudesta ja olemme miettineet mitä tehdä. Olisiko hyviä neuvoja?
Aina näinä pitkinä vapaina anoppi saa henkisen kohtauksen siitä, kuinka hänet jätetään yksin. Eilen mieheni oli äitinsä luona käymässä ja äiti heitti hänet ulos. Siis anoppi heitti mieheni ulos ja luonnollisesti mieheni tuli meille. No, kohta soi puhelin ja anoppi itkee omaa pahuuttaan. Kun en minä, eikä mieheni alettu häntä surkutella, vaan tocdettiin asiallisesti, että mieheni voi tulla tänään uudelleen, anoppi nosti sellaisen äläkän. Mieheni olisi pitänyt mennä HETI hänen luokseen (ilta klo 23). Vielä yhdeltä yöllä anoppi soitti ja huusi, että hän tilaa taksin ja tulee hakemaan mieheni pois meiltä, koska _minä_ olen hänet anopilta vienyt.
Suljimme puhelimet.
Tänään kävimme ystävien kanssa syömässä ja sinä aikana anoppi oli soittanut miehelleni 8 kertaa (puhelin äänetönnä). Mies lähti velvollisuudentunnosta anoppille kun palasimme kotiin ja minä v...tuunnun nyt täällä.
YMMÄRRÄN että anoppi on yksinäinen (muita lapsia ei ole ja välit muihin sukulaisiin aina poikki hänen käytöksensä takia). Mutta täytyy nyt mieheni saada oma elämä ja perhe. Anoppi torpedoi tehokkaasti nämä meidän yhdessäasumis-yritykset. Puhuin miehelleni palvelutalo-mahdollisuudesta ja olemme miettineet mitä tehdä. Olisiko hyviä neuvoja?
Vastaukset 15
Vanhimmat
ei osaa muori olla ilman poikaansa. Ensin annetaan lapselle elämä, sitten ei anneta elää sitä!?
Varmaan tekee pojastaan perinnöttömän jos muutatte yhteen ja varmaan uhkaa tappaakkin itsensä...
Sano sille että entäs sitten kun se kuolee ja poikaparkahan jää ihan ypöyksin? Mitäs sitten?
Minunkin mieheni on vanhempiensa ainoa lapsi. Ja vanhemmat ovat miehelleni tärkeät. Onneksi mieheni on kuitenkin asunut ja elänyt omaakin elämää ennen minua. Että minä en ainakaan riistänyt lasta pesästä.
Oikeasti on ihan pirun hankalaa sanoa mitä pitäisi tehdä ja mitä ei.
Anoppisi kuulostaa lähinnä keskenkasvuiselta kakaralta joka kiukuttelee kiukuttelemisen ilosta.
Ei Mehesi ole mikään esine jonka äitinsä omistaa. Rakas lapsi varmasti on, mutta jokaikisen äidin on osattava antaa lapsilleen VAPAUTTA ja se OMA ELÄMÄ. Muuten on ihan turha synnyttää yhtään ihmisen alkua tähän maailmaan...
Anoppisi pitäisi nyt vain vihdoinkin hankkia se oma elämä, oli se sitten vaikka palvelutalossa. Siellä ei ainakaan tarvitsisi ola yksin.
Jos ei sukulaiset tai kukaan muukaan ole anoppisi seurassa niin toki yksinäisyyttä tuntee. Joskus mietityttää kummalla se napanuora oikein on joskus jäänyt katkaisematta. Äidillävai lapsella...
En voi muuta kuin toivottaa teille molemmille tsemppiä ja onnea omalle yhteiselolle! Ja parempaa tulevaa uuttavuotta!
aina numero I
vaimo on numero II
Näin sen kuuluukin mennä. Miniä siihen tottukoon ja jos ei totu, pysyköön sinkkuna.
Lapsi on vietävä näytille anopille aina kun anoppi haluaa ja nopeasti.
Muut menot saa odottaa.
Anopin on saatava elää nuorenparin elämää, ettei jää yksin. ei siinä harrastukset auta, kun ei ole oma poika kotosalla.
Joka päivä on pojan käytävä äitiään katsomassa.
Kyllä ne naiset erittäin monet nykyisin elävät
90-95 ja ylikin, että voi poika heittää veivit ennen äitiä, joten kyllä äidin on oltava pojalle numero I.
Vaimo hoitakoon sillä välin vaikka lapsia tai kotitöitä. Mies saa tehdä äidin siivoustöitä tai käydä apteekissa ja kaupassa. Jos on paljon varaa voi tietysti käytännön hommiin hankkia
ulkopuolista apua, mutta äidin ja pojan yhteistä
elämää ei kukaan vaimoke saa häiritä.
katkaisee kätilö tai sairaanhoitaja....
silti. Mutta en osaa ottaa viestiäsi tarkoitettuna vakavaksi.
Sopikaa miehenne kanssa, että hän tekee äidille hyvin selväksi että ei hyväksy tuollaista käytöstä. Tätä voi tehostaa vaikka ilmaisemalla ettei yhteyttä pidetä ollenkaan, jos käytöstavat eivät löydy. Nimenomaan hänen täytyy laittaa rajat äidilleen, koska kyse on hänen äidistään. Näin ei anoppi voi syyttää sinua asiasta. Miehesi voi vaikka kertoa kuinka ikävältä tuntuu kun äiti häiritsee hänen elämäänsä käyttäymällä epänormaalisti. Yleensä tämä auttaa, jos anopilla ei ole vakavia mielenterveysongelmia.
Rehellisesti en ymmärrä näitä äitejä, jotka roikkuvat kiinni aikuisissa pojissaan (niin yleensä pojissa). Kyllä äidin ja lapsen suhteen pitäisi muuttua aikuisemmaksi kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Kumpikin elävät omia elämiään kuitenkin yhteyttä pitäen ja tarvittaessa apua antaen.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vaikeaa tulee sinulla olemaan, jos miehen äiti on tuollainen ripustautuja. Jos hän ei tule järkiinsä, niin hänen käyttäytymisensä rasittaa suhdettanne. Sanon tämän omasta kokemuksesta.
Minulla oli 12 vuotta tuon tapainen anoppi (itseasiassa pahempi vielä). Loppua kohti hän hiukan siisti käytöstään, mutta muisti kyllä selän takana pitää huolen haukkumisesta sukulaisille jne. En ole nähnyt häntä enää vuosiin eroni jälkeen, mutta sama käytös on jatkunut exäni uutta kohtaan.
Minusta tämä on surullista sillä hänhän olisi voinut ottaa oppia virheistään. Hänellä on myös välit poikki useaan sukulaiseen omaperäisen käytöksensä takia. Minulta on vierähtänyt iso kivi harteilta kun ei enää tarvitse varoa ja väistellä hänen ilkeitä kommenttejaan. Toivotan sinulle voimia! Painotan myös että miehesi on se, jonka pitää se napanuora katkaista ja laittaa äidille rajat.
Kun mieheni eilen lähti, jäi sille tielleen anoppilaan ja lupasi tänään soittaa.
Puhuimme viikolla ja selvisi, että anoppi on terrorisoinut miestäni koko tämän elämän ajan (hyviä esimerkkejä löytyy narsisitien uhrien sivustoilta). Mies on esim. joutunut valvomaan neljään asti yöllä (töihin lähtö kuudeksi), kun anoppi on halunnut "keskustella" omista sisarussuhteistaan. Mies siis on joutunut olemaan "terapeuttina" vastoin tahtoaan toistuvasti. Ilmeisesti äidin ja pojan suhteessa on jotain muutakin uhkaa/kiristystä, kun mies ei uskalla tehdä asioita selväksi äidilleen.
Olen miettinyt koko vuorokauden, mitä itse tekisin. Mies on minulle rakas ja erittäin hyvä mies. Mutta tällaisessa anoppi-hullunmyllyssä suhteesta ei todellakaan tule mitään, ellei sitten haluta elää koko ajan varpaillamme seuraavaa "kohtausta" odotellessa tai toipuessa entisistä pahoista oloista. Olin pyytänyt anopin vuodenvaihdetta viettämään meille, mutta aion nyt perua kutsun. Miksi minun pitäisi sietää ihmistä, joka pilaa meidän yhteistä olemistamme?
Miehen pitäisi tehdä päätös. Säälin häntä kuitenkin sen verran, etten halua alkaa inhottavaksi ja vaativaksi omalta osaltani - aivan tarpeeksi kestämistä on anopissakin. Kuitenkin tuntuu, että minä tosiaan olen se joka jää kakkoseksi ja joka saa aina joustaa, ja se suututtaa.
Kihloihin piti mennä nyt vuoden vaihteessa. Tuskin siitä tässä tilanteessa tulee mitään *itkee*.
Minkä ikäinen miehen äiti on? Selvästi hän tarvitsee apua mielenterveyteensä, mutta haluatko sinä kuulua siihen tukirenkaaseen?
Riippuvuussuhde poikaan on selvä, etkä sitä poikki saa millään. Poika itse voi yrittää, mutta hän on ollut 36-vuotiaaksi, äidin tuki ja "terapeutti" niin yritykseksi se jää, koska riippuvuussuhde äitiin on niin vahva. Ne syyllisyyden, velvollisuuden tunteet on iskostettu jo lapsuudessa ja näinollen mies ei pysty äidistään irtaantumaan. Taas jos hän kieltäytyy äitinsä toiveista, pyynnöistä ja käskyistä silloin hän itse kokee syyllisyyttä ja pahaaoloa ja asia on koko ajan hänen mielessä, kunnes hän pääsee äitinsä toiveet toteuttamaan tai tarkistamaan voinnin.
Eriasia jos rakastat miestä ja haluat olla hänen tukena, mutta varaudu olemaan sitä äidin kuolemaan saakka. Palvelutaloon menokaan ei äidin käytöstä muuta, yksinäisiä ne on sielläkin. Onko hänellä hoitavaa lääkäriä, jonka kanssa voisi asian ottaa puheeksi ja yhdessä miettiä millä keinoilla häntä voi auttaa tai onko kyseessä sairaus, joka pahentaa hänen oloaan, turvattomuuttaan ja johon tarvitaan mahdolista lääkistystä??
Sinuna miettisin tarkkaan, haluaisinko alkaa miehen tueksi ko. asiassa. Jaksaisinko päivästä -toiseen terrorisoivaa äitiä, tai saisinko tähän ihmiseen mikäänlaista luottamusta, milloinkaan?
Siinä jos missä rakkaus punnitaan, mutta sinä tiedät itse onko mies sinulle se ainut ja oikea?
Mies tuli vuodenvaihteeksi taas meille ja niin paljon hän todisteli rakkauttaan. Kyllä minä uskonkin, että hän minua rakastaa, mutta mutta... Olen kuulema hänelle se ykkösnainen ja hän sanoi itsekin, että sairastahan se olisi, jos aikuiselle miehelle äiti on ykkönen, kun on "vaimokin". Hän on minut valinnut ja yrittää kaikkensa muuttaa tilannetta.
No, äidille sitten katsottiin netistä mm. SPR:n ystäväpalvelua.
Mutta tänä aamuna mies oli taas kovin allapäin ja sanoi, että kun kaikki on niin vaikeaa. Kyllähän minä olen huomannut, että vaikka hän kuinka pyhästi lupaa ja haluaakin olla minun kanssani, niin hän on myös koko ajan huolissaan äidistään. Sitten vasta mieskin on rentoutunut, kun molemmissa päissä asiat on kohdallaan.
Painostaminen ei auta, koska se aiheuttaa pahaa oloa ja mieltä joka tapauksessa miehelle (ja minulle, kun näen hänen kärsivän). Olen tajunnut taas kerran, että tämä risti on kannettava äidin kuolemaan saakka (ja vaikkei näin saa sanoa, niin sitä odotan hartaasti), jos tämän miehen kanssa aion elää. Kai jokaisella on ongelmansa ja tällä miehellä se on tämä. Harmittaa vain, kun mies on muuten todella hieno ihminen, hyvä mies, hellä rakastaja jne.
Olemme harkinneet lasta. Tietenkin sitä aina ajattelee, että lapsi viimeistään muuttaisi tilannetta siten, että miehen elämään tulee jotain todella tärkeää. Täällä olevia kirjoituksia kun lukee, niin taitaa kuitenkin olla, ettei se lapsikaan mitään pelasta - tulee vain minulle yksin lisää kannettavaa.
Tämä on tosi kakkamaista, kun kerrankin luulee löytäneensä onnen ja hyvän ihmissuhteen, niin sitten on joku anoppi pilaamassa elämää!
36-vuotias mies asuu äitinsä kanssa? Kuulehan, on toki poikkeuksiakin, mutta vähän tuntuu, ettei miehessäkään ole ihan kaikki kohdallaan - luulen, että säästyt paljolta jos samantien ryhdyt katsomaan uusia maisemia - -
on ainakin jo kolmas samaa lajia oleva. Mies ystäväsi EI YKSINKERTAISESTI USKALLA OTTAA RISKIÄ että hänen äitinsä OIKEASTI tekeekin itselleen JOTAIN. Jos haluat perheen, jätä mokoma tampio, jos ett halua lapsia, jatka samaa rataa.
Vaikuttaisi, että mieskaverisi on kuitenkin halukas muuttamaan suhdettaan äitiinsä ja osaa myös olla menemättä silloin kuin äiti käskee. Se on jo paljon se ja siitä on hyvä jatkaa vaikka pikkuisin askelin. Jaksatko sinä olla tukena?
Et kuitenkaan voi tehdä tilanteelle enempää kuin mieskaverisi itse tahtoo ja tiedostaa. Voit ehkä laajentaa aihetta puhumalla läheisriippuvuudesta sekä hankkia siitä luettavaa/uutta opittavaa, mutta et voi ottaa vastuuta asiasta ja odottaa asioiden edistyvän tavalla kuin sinä tahtoisit. Jaksatko odottaa?
Tärkeintä olisi, että tekisit itsellesi selväksi mihin asti olet valmis olemaan mukana ja uskotko mieskaverisi pääsevän irti äitinsä vaikutusvallasta? Osaatko puhua mieskaverillesi mitä itse tahdot ja odotat suhteeltanne? Ja kuten varmasti tiedät anoppisi ei tule muuttumaan miksikään, mutta sinä ja mieskaverisi voitte.
Olen seurstellut yli kome vuotta ihan kivan miehen, 45 v, kanssa. MUTTA
Hän myös asuu äitinsä kanssa, joka on hyvin määräilevä 85 vuotias nainen, jolle kaksi lasta, miesystäväni ja hänen sinkonsa ovat olleet aina juoksupoikia, hän on saanut tehdä niinkuin hänestä on oikein.
En ole käynyt heidän luona kuin muutaman kerran, en viitsi mennä kun en halua aiheuttaa riitatilanteita.
Mutta nyt suhteemme on todella katkolla, vain minun asiat ovat yhteisiä, jaamme vain kaiken mitä minun luona on ja hän saa jatkaa elämäänsä entiseen malliin siellä äidin luona.
Vietin uudenvuoden yön yksin, yläkerrassa, itkin ja mietin mitä tehdä. Aamulla yritin keskustella, mutta kun en kuulemma ymmärrä, niin pani tankin päälle ja lähti kotiin...
Niin jäin itkemään...
Eipä vuosi lähtenyt hyvin liikkeelle, tuntuu että pahkahdun pahaan olooni
On varmaan raskasta. Minä olen naimisissa ja mieheni äiti on hyvin dominoiva, häiritsee suhdettamme paljon. Mieheni on myös paljon äitinsä kanssa yhteydessä, mielestäni liikaa....
Mikä on liikaa? Olisiko parempi ettei lapset olisi ollenkaan yhteydessä äitiinsä? Kysyn siksi että olen itse äiti, joka haluaisi lastensa itsenäistyvän, mutta he tuovat edelleen ongelmansa minulle. Olisin valmis luopumaan, miksi he eivät ole? Ja sitten olen paha anoppi?
Mikä on liikaa? Olisiko parempi ettei lapset olisi ollenkaan yhteydessä äitiinsä? Kysyn siksi että olen itse äiti, joka haluaisi lastensa itsenäistyvän, mutta he tuovat edelleen ongelmansa minulle. Olisin valmis luopumaan, miksi he eivät ole? Ja sitten olen paha anoppi?