Vuosi sitten ihastuin aiemmin tuntemaani naiseen niin voimakkaasti, että laitoin avioeron vireille ja aloin seurustella hänen kanssaan, asuimmekin yhdessä osan ajasta. Yritin jättää hänet sittemmin monta kertaa, mutta palasin aina takaisin, kun kotona olo tuntui ahdistavalta. Uudessa suhteessa oli hyvät puolensa, nainen oli rauhallisempi kuin vaimoni, ei puhunut koko ajan, oli läsnä hetkessä, aktiivisempi seksuaalisesti. Silti päädyin jättämään hänet lopullisesti pari kk sitten ja olen sittemmin asunut yksin. Koko vuoden olen kärsinyt masennuksesta. Nainen oli työpaikaltani, missä asia on vähitellen tullut yleisesti tietoon. Olen vaihtanut työpaikkaa tämän takia. Vaimoni on suhtautunut tilanteeseen vaihtelevasti, ollut välillä luonnollisesti raivoissaan, välillä ymmärtää. Toisinaan hän sanoo, ettei ikinä ottaisi minua takaisin, viime aikoina on kuitenkin ruvennut puhumaan yhteen palaamisesta, koska kuulemma rakastaa minua edelleen ja haluaa ajatella lasten parasta. Olemme tehneet osituksen ja sopineet lasten tapaamisesta. Ero pitäisi vahvistaa huhtikuuhun mennessä tai se raukeaa. Olemme käyneet pariterapiassa, sieltä pääasiallisena tuntemuksena on minulle jäänyt se, etten tunne mitään vaimoani kohtaan. Tuntuu, että suhde toiseen naiseen oli minulle vain syy lähteä kävelemään liitostamme. Olen yrittänyt keskustella vaimoni kanssa. Välillä hän tulee lähelle ja halaa, silloin minua alkaa ahdistaa. Kaipaan omaa tilaa ja viihdyn melko hyvin asunnossani. Meillä on neljä lasta ja kotona aika kova meininki, keskustelu ei aina ole helppoa. Meillä ei ole väkivaltaa tai alkoholiongelmaa. Vaimoni on hyvin kotisidonnainen ihminen ja viihtyy lasten parissa. Tiedän, ettei kukaan voi ratkaista asiaa puolestani, tuntuu lähinnä selkeyttävältä kirjoittaa tämä. Olen varmaan käyttäytynyt joidenkin mielestä "kunniattomasti" ja vaimoni on "pyhimys", jos suostuu jatkamaan kanssani. Tilanne on siis se, että koen nyt itseni ihan vieraaksi kotona ja tunteet ovat kuolleet. Jatkaminen avioliitossa vaatisi suuria ponnisteluja molemmilta. Onko tämä riittävä syy erota? Olemme olleet yhdessä 21 vuotta, josta naimisissa 15 v. Vaimoni ei aio hakea eron täytäntöönpanoa, joten itseni on se tehtävä, jos sitä haluan. Onneksi on vielä miettimisaikaa. En pelkää yksinjäämistä ja uskon vielä löytäväni hyvän naisen rinnalleni, jos siltä alkaa tuntua.
Ratkaisun paikka
Sika mieheksi
121686
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Et sinä ole mikään sika. Tunne elämäsi on vain vähän femiininen. Noin käyttäytyy yleensä nainen tässä 40 iässä. Lapsellisesti, lyhytnäköisesti ja vastuunsa unohtaen.
Mitä sinä oikein haet elämältäsi? Suuria tunteita? Jatkuvaa rakastumista? No, se tie on aika tyhjänpäiväinen. Uutta kumppania pitää olla kuuden kuukauden välin. Tässä iässä ei enään jaksa kauaa rakastumisen huumassa olla. Taisitpa huomata sen työkaverisi kanssa
Kotonasi on monta lasta jotka pitävät siis meteliä. Onko meteli se kotoa pois haluamisen syy? Älä naurata. Et vaan haluaisi kantaa vastuuta ja tehdä arkisia ratkaisua, jotka perheen isälle kuuluvat. Jatkuva kysymyksiin vastaaminen ja arjen monien pikkupäätölsten tekeminen ahdistaa monia meistä. Se on tyypillistä heikoille ihmisille. Sellaisiahan useat meistä ovat.
Sinulla on poika perhe. Lapsia, jotka olet ihan itse alulle pannut. Heidän turvallisesta elämästään on nyt kyse. Ei siitä, että sinua "kyllästyttää". Otahan nyt vähän vastuuta tekemisistäsi. Älä ole nainen.
Mene vaimosi luo ja kerro, että rakkautta ei juurikaan jäljellä ole. Tarvitset omaa aikaa ja tulet olemaan paljon poissa kotoa. Esimerkiksi joka kolmas viikonloppu. Sen lisäksi kuntosalilla ja lenkillä käynnit. Kotona kuitenkin asut ja pidät huola perheestäsi. Lisäksi sovit vaimosi kanssa parista ajan käyttöön liittyvästä asiasta:
1) sovitte milloin olette perheenä yhdessä ja mitä teette. Useamman kerran viikossa teette perheenä jotain yhdessä.
2) sovitte siitä, milloin sinä voit olla "metelistä" poissa ja tietenkin aikuisena miehenä tajuat, että vaimosi on vähintään saman verran omissa menoissaan.
Kyllä se siitä. Miehelle ei ole tärkeämpää asiaa kuin perhe ja omat lapset. Kyllä nämä sivusuhteet ja itsetunnon nostattaminen vierailla naisilla jäävät pitkässä juoksussa toiseksi.
Että näin.
No voi huh huh... Alkuperäiskirjoittajalla on ilmiselvä kriisi itsensä kanssa. Ei tiedä mitä haluaa vai haluaako mitään. Hyvin yleistä nimenomaan miehille 40-50 vuoden iässä.
Edellisen kommentoijan kommentti "Sinulla on poika perhe. Lapsia, jotka olet ihan itse alulle pannut. Heidän turvallisesta elämästään on nyt kyse. Ei siitä, että sinua "kyllästyttää". Otahan nyt vähän vastuuta tekemisistäsi. Älä ole nainen." on PÖYRISTYTTÄVÄ. Älä ole nainen.... huh huh... kyllähän se on niin, että kun ukkoparat tulevat ikäkriiseihinsä, niin se on NIMENOMAAN naiset, jotka kantavat sitten sen vastuun kaikesta, ukkopahat kun eivät tiedä missäpäin mitenpäin kenenkanssa ja milloin juoksisivat.
Näin ei todellakaan käyttäydy nainen 40 iässä!
miehet tekevät juuri noin, ei naiset. Miehet yrittävät päästä vastuustaan lasten ja kodinhoidosta kun alkavat lähestyä nelivitosta ja hakevat uuden elämän jonkun kakkosnaikkosen kanssa,jonka kanssa elämä vain hotelleissa tai tämän kotona makaamista.
kakaralaumasi kännissä, kun ei enää omat lapset ollenkaan kiinnosta vai ovatko koskaan kiinnostaneet.
Nykyisin on ehkäisy keksitty, et ehkä ole siitä tietoinen.
Olet jotenkin outo lintu. Ensin lapsia kuin liukuhihnalta ja sitten voi vaikka heittää jorpakkoon. Outoa??????
Olet ehkä väsynyt ja kriisi-iässä. Kyllä se siitä ohi menee ajan kanssa.
Huolehdi perheestäsi kuten miehen tulee tehdä, tykkäät tai et. Huolehdi myös itsestäsi, liiku, ulkoile, nuku tarpeeksi jne. ja ole huomaavainen vaimoasi kohtaan, joka kaikesta päätellen vaikuttaa fiksulta ja ymmärtäväiseltä henkilöltä.
Lapset pitää meteliä ja myös se vanhemmista, joka heille rajat asettaa. Miksi se sinun perheessäsi ilmeisesti on enemmän vaimon homma? Lapsiperheen elämä on sitä mitä se on ja sinun pitäisi se isänä myös ymmärtää ja osallistua perheen arkeen yhdessä vaimosi rinnalla.
Olet tosiaankin tehnyt lapset yhdessä vaimosi kanssa. Ei häntäkään aina huvita lasten takia valvominen, sairaiden lasten hoito jne. eikä hänkään kaiken keskellä välttämättä aina tunne kovin kummoisia tunteita sinua kohtaan.
En sinuna harkitsisi eroa vaan yrittäisin ymmärtää, ettei elämä aina ole sitä mitä sillä hetkellä toivoisi.
Minulle tuli viestistäsi jotenkin sellainen olo että parempi kaikille osapuolille, kun eroatte ja jatkatte omaa elämäänne. En ymmärrä mitä iloa sinusta olisi pidemmän päälle vaimollisekaan,kun kerran kavahdat hänen kosketustaankin. Se suru ja ahdistus tulee kyllä kasvaamaan vaimosi sisälle vuosien mittaan, jos vain "asustelet" kotona mutta sinulta puuttuu rakkaus! Muuta entisen kotisi lähistölle niin että voit olla mahdollisimman paljon lastesi kanssa, olla heille hyvä isä erosta huolimatta! Lapsetkin kyllä huomaavat, jos aito rakkaus vanhempien väliltä puuttuu, lapset vaistoavat ihmeellisen hyvin asioita! Niin, et ole sika, joskus vaan rakkaus loppuu! Isyyden ja elämän ei tarvitse silti loppua!
On mielestäni keskenkasvuista sanoa "rakkaus loppuu". Sellaisen sanoja on todennäköisesti katsellut televisiosta liian paljon ihmissuhdesarjoja. On jäänyt harha, että todellisuudessa pitäisi olla samoin.
Ei missään parisuhteessa rakkaus säily sellaisena kuin se liiton alkuvuosina on ollut. On lapsellista odottaa niin tapahtuvan ja sitten alkaa haeskeleen uutta tunnekuohua.
Rakkaus muuttuu ja kokee erilaisia vaiheita. Niitä ei kukaan aina tunnista ja tiedosta. Tahtoa pitää olla ja sen mukaan on hyvä myös käyttäytyä ja suhtautua. Opetella pitää monia asioita, ei kaikki ole helppoa ja ruusuilla tanssimista.
4 lapsen isälle suosittelen asioiden pohdintaa ja puntarointia sekä itsensä kehittämistä isänä ja aviomiehenä. Todelliset ongelmat alkavat usein vasta avioeron jälkeen, nyt hänellä sen sijaan olisi kasvun paikka.
Niin, olen varmasti keskenkasvuinen tunteitteni kanssa, vaikka ikääkin jo on... Tiedän myös että olen kovin ehdoton asioiden suhteen, kenties voisi sanoa että mustavalkoinen. Ei kiva! Mutta minkäs teet perusluonteelle! Olen kyllä koittanut kehittyä ja pyristellä irti liiasta ehdottomuudesta. Mutta SILTI... Itse samantapaisessa "roolissa" eläessäni kuin kirjoittajan vaimo, en tiedä KUINKA KAUAN pitää jaksaa sitä, että toinen kavahtaa kosketustakin, sanoo todella ilkeitä asioita päin naamaa haluamattakaan keskustella siitä tai kuulla myös toisen osapuolen mielipide, puhumattakaan että välillämme olisi helliä kosketuksia tai avioseksiä. Kai kaikella on rajansa!?
Kiitos vastaajille.
Olen vähän vajaa nelikymppinen. Monta vuotta on tuntunut, ettei elämäni ole omaa, vaan vaimoni rakentamaa. Hän on halunnut olla kotona ja minä olen kantanut taloudellisen vastuun. Olisin toivonut, että hän menisi töihin, että minulle jäisi enemmän vapaa-aikaa. Minulla oli päätoimeni lisäksi useita sivutöitä. Vaimoni on halunnut paljon lapsia, olen ollut liian myötäilevä siinä asiassa. Hän oli todella onneton, kun sanoin aikanaan, ettei neljättä lasta tule. Jouduin sitten myöntymään. Olen koko ikäni kärsinyt liiallisesta kiltteydestä ja ikään kuin elänyt toisten todellisia tai kuviteltuja tarpeita myötäillen. En ole tuonut omaa tahtoani tarpeeksi voimakkaasti esille, vaan olen syyllistynyt rajusti niissä tilanteissa, jolloin olen joutunut sanomaan ei. Tuntuu, että oma minä pyrkii vasta nyt pintaan.
Rakastan kaikkia lapsia ja varsinkin tämä viimeisin (jota en olisi halunnut) on todella ihana. Olin ehkä väärässä, kun sanoin, etten tunne mitään vaimoani kohtaan. Todellisuudessa minä salaa VIHAAN häntä! Minä myös säälin häntä, jos hän joutuu tulemaan toimeen omillaan.
Olen ristiriitainen ihminen, tiedän sen. Kyllä minä aion vielä yrittää, keskustelen vaimoni kanssa, käymme pariterapiassa, tarkkailen tunteitani.
Ymmärrän tunteesi, olet aina asettanut muiden hyvinvoinnin edelle ennen omaa hyvinvointiasi. Olet tehnyt niinkuin muut ovat halunneet, loppuhan siitä joskus tulee.
Ei ihminen jaksa kaiken ikänsä "olla mieliksi" vaan alkaa etsiä omaa itseään ja kadotettua nuoruuttaan.
Itse olen joutunut kantamaan taloudellisen vastuun ja myös kasvattamaan lapset, ex-mieheni toteutti itseään ja omia haaveitaan. Oli kaverit, konsertit ja baarit.
Monen työn samanaikainen tekeminen syö voimavaroja, eikä kukaan jaksa loputtomiin elintason eteen raataa, jota on pakko ylläpitää. Mielestäni elannon hankkiminen on molempien tehtävä ja se jos mikä on vastuun kantoa.
Anna aikaa itsellesi, lepää ja pidä huolta
itsestäsi, vain sitä kautta on annettavaa lapsillesikin.
mitä tunnet itseäsi kohtaan? Säälitkö, vihaatko, rakastatko?
Nyt ymmärrän tilanteesi paremmin.
Saan sellaisen kuvan, että vaimosi ei ole kuullut sinua tarpeeksi ja hänen tahtonsa mukaan perheessä on asioista päätetty.
Tiedän miltä tuntuu kun puoliso ei ota huomioon toisen mielipidettä, jaksamista jne. Sellainen loukkaa ja pidemmän päälle syö suhdetta, sen pohjaa.
Toisaalta, vaimosi ei välttämättä aina tiedä mitä sinä mistäkin ajattelet jos et sitä selvästi hänelle sano. Jos olette jostakin asiasta eri mieltä, sinun ei ole pakko aina olla se joustavampi osapuoli. Sinun vastuullasi on saada omat ajatuksesi kuulluksi ja sinun tehtäväsi on tehdä omalle joustollesi rajat. Vaimosi ei voi tietää mitä pääsi sisällä liikkuu jos et sitä tarpeeksi ilmaise.
Opettele sanomaan, ilmaisemaan toiveitasi ja tahtoasi. Ilman syyllisyyttä. Lastesikin on hyvä nähdä, että myös sinun mielipiteesi on tärkeä.
Kirjoitustesi perusteella vaikutat väsyneeltä ja ehkä myös masentuneelta. Sinuna en tekisi mitään isoja ratkaisuja tässä tilanteessa. Ehkä sinulle tekisi myös terapia hyvää. Voisit rauhassa käydä läpi elämääsi ja kaikkea siihen liittyvää. Pidä kuitenkin mielessä, että tästä lähtien kuuntelet itseäsi tarpeeksi.