Kiinnostaisi tietää, mikä piirre puolisossasi (avio-,avo- tai seurustelukumppani) sai sinut ottamaan hänet vakavasti, eli todella sitoutumaan?
Oma aasialainen puolisoni vain kylmän viileästi totesi, että "nyt me olemme yhdessä loppuelämämme", ja siinä se. Tosin loppuelämä ei ole ollut niin kylmän viileää...hmmm...
Oma aasialainen puolisoni vain kylmän viileästi totesi, että "nyt me olemme yhdessä loppuelämämme", ja siinä se. Tosin loppuelämä ei ole ollut niin kylmän viileää...hmmm...
Vastaukset 13
Vanhimmat
..tulee mieleen luotettavuus. Lapsuuden taustoista johtuen en ole oikein pystynyt luottamaan koskaan ihmisiin, ja olin hyvin huonossa kunnossa kun tapasin mieheni ja hän jaksoi tsempata mut sen vaiheen yli ja odottaa että voin paremmin ja oli todella kärsivällinen ja kannustava. Tiesin että voin luottaa siihen että tämä ihminen seisoo rinnallani vastoinkäymisistä huolimatta ja haluaa tehdä töitä mun hyvinvoinnin eteen, yhteiselossa siis meidän perheemme hyvinvoinnin eteen. Hänelle olen myös voinut uskoutua, ja se on molemminpuolista, olemme toistemme parhaat ystävät.Ja rakkaus toisiamme ei huono syy ole sekään. Halu jakaa yhteinen tulevaisuus ja halu tehdä sen eteen töitä.
Ja kyllä mä voin myöntää rehellisesti, että aluksi mulla oli ennakkokäsityksiä enkä todella halunnut päästää häntä lähelleni tai en halunnut hänen tuntevan mua.. juuri sen takia että olin varsin tietoinen monien "ulkkisten" harrastamasta käytösmallista. Mutta tein oikean ratkaisun ja olen onnellinen :)
..hän on koiraihminen.
Edellinen inhosi koiria.
Sano oikea syy: hän oli ulkomaalainen, joka piti koirista.
Ja eksä oli ULKOMAALAINEN joka inhosi koiria.
Tutkimuksen mukaan lemmikkieläimiä omistavat ihmiset ovat useammin lihavia, huonommin koulutettuja ja huonommassa sosioekonomisessa asemassa, kuin sellaiset joilla niitä ei ole.
"Lemmikin omistajat kuuluvat usein siihen väestöryhmään, jolla on ikänsä ja matalan sosioekonomisen asemansa vuoksi runsaasti erilaisten sairauksien tai tautien riskitekijöitä kuten esim. suurempi Body Mass Index (BMI) kuin muilla ihmisillä. He tupakoivat jonkin verran muita useammin ja harrastavat liikuntaa tai urheilua harvemmin kuin lemmikkejä omistamattomat."
"Lemmikkejä pitävien joukossa koiran omistavat harrastivat liikuntaa koirattomia enemmän, mutta tällä ei ollut merkitystä BMI:n suhteen."
http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/61345dc704eae28ac22568bd00428706/7256fbab39444b58c225725200290167?OpenDocument
Tämä oli loistava.:D
"lemmikin pitäminen on tutkimuksen mukaan yleisintä 40 vuotta täyttäneiden ja elämässään monella tavalla vakiintuneiden ja paikalleen asettuneiden ihmisten keskuudessa"
Olen alle 30v., paikalleen asettuminenkin vähän vaiheessa vielä...
"Neljällä viidestä maataloudessa työskentelevällä ihmisellä on lemmikki, kun lemmikin omistavien osuus muita ammattialoja edustavien keskuudessa on vain 41 %."
Lemmikki-mansikki? En työskentele maataloudessa, asun suurkaupungissa. Eikä sitä koiraakaan ikävä kyllä vielä ole, ehkä sitten kun vanhenen ja raihnaistun ja muutan maalle. :P
"Erot muuhun väestöön selittyivät suurelta osin vastaajien sosiodemografisilla taustatekijöillä ja riskitekijöillä."
Niinpä niin....;)
Keskustelua monikulttuurisista suhteista parhaimmillaan. ;)
Mutta lemmikin omistajat ovat onnellisempia
sinänsä ihan yksilöllistähän se on.
Kun minulla oli kissa enkä ollut töissä,
olin laihempi nyt minulla ei ole kissaa olen töissä ja lihon pikavauhtia (aloittaessa työt painoin 58 kg nyt lähentelen 65kg parhaimpina työttömyys aikoinani painoin vain 56kg)
Melikeh kirjoitti ja tiivisti monta tärkeää asiaa ja paljon ei lisättävää jäänyt. Omassa miehessäni viehättää todellinen omistautuminen asioille ja minulle. Mieheni hyväksyi ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, olen kertonut miehelleni ne synkimmätkin salaisuudet, mitä kukaan muu ei minusta tiedä. Ja siitä huolimatta olen tärkeä. Minut sai sitoutumaan ja luottamaan juuri se luottamus ja usko toisiimme.
Sinänsä tämä on taas näitä suomalainen vastaan aasialainen-sota keskusteluja kuten aloittajan tekstistä huomaa, mutta omassa (suomalaisessa) naisessani arvostan hänen personallista luonnettaan, hän saa minut nauramaan, on ystävällinen, rehellinen ja hänen kanssaan voin keskustella aivan kaikesta.
Tärkeimpänä asiana meitä yhdistää se ns. kemia. Toisen kanssa on helppo olla. Miksi en siis viettäisi hänen kanssaan loppuelämääni? Nämä 7 vuotta ovat näyttäneet sen että sitoutuminen kannatti. Olemme onnellisia ja edelleen rakastuneita. Asiat voivat joskus mennä näinkin.
Miehessäni rakastan ehkä eniten kahta asiaa: hänen ystävällisiä kasvojaan ja niissä erityisesti naururyppyjä silmäkulmissa sekä eläinrakkautta(heippa sulle koiraihmiseen rakastunut, ymmärrän tunteen, en itse pystyisi olemaan ihmisen kanssa joka ei ole eläinrakas, erityisesti koirat).
Nuo herättivät huomioni, sittemmin rakastan luotettavuutta, huolehtivaisuutta, sitä kuinka hän tulee lasten kanssa toimeen ja kestää myös huonoimpia puoliani ja saa minut nauramaan kiukunkin keskellä. Kuinka hän on kärsivällisin tuntemani isä (ei ole kertaakaan korottanut ääntään kohta 3-vuotiaalle tyttärellemme) ja muistaa aina huolehtia myös kissastani jota inhoaa.
Mutta yhä eniten rakastan sitä, kun työpäivän jälkeen tapaamme kadulla ja näen nuo naururypyt silmäkulmissa ja saan illalla haudata pääni hänen kainaloonsa (onneksi hygieninen ja hyväntuoksuinen mies;) ja vaipua turvalliseen ja ajattomaan nirvanaan.
Eikö tuon takia jo kannata sitoutua?!
Minut saa sitoutumaan ulkomaalaiseen mieheen se, että hän on oikeasti parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan, osaksi koska olen kertonut hänelle kaiken itsestäni ja osaksi koska oikeasti välittää. Hän voi lukea esim.ihan tavallisesta tekstiviestistä, rivien välistä, että olen surullinen ja silmistäni hän näkee kaiken.Myös hän on minulle täysin rehellinen ja on kertonut pahojakin asioita elämästään. Minäkin tunnen hänet ja luen hänen silmistään paljon asioita.
Myös se, ettei hän jätä asioiden selvittämistä myöhemmäksi vaan ne selvitetään, kun ongelma on. En osaa olla kauaa hänelle vihainen, eikä hänkään minulle. Suomalaisten kanssa olen tottunut siihen, ettei millään puhuta vaikka toinen tekisi mitä pahaa. Sitä pahaa oloa vaan kerätään sisälle, ei päästetä ulos tai ainakaan puhuta asioita selväksi.
Hän saa minut nauramaan, tuntemaan itseni erityiseksi ja kauniiksi (vaikka olisin pukeutunut xl-kokoiseen koko vartaloni peittävään harmaaseen t-paitaan ja valkoisiin hansikkaisiin). Hän on huomaavainen, haluaa olla kanssani mahdollisimman paljon (jopa silloin, kun kaverit pyytäisivät jonnekin).
Hän on ihminen, jota kaipaan, ajatellen aina, yritän parhaani mukaan saada hänet iloiseksi ja jota ilman on kylmä.
Hänen perheensä tietää minusta, hän ei kuulemma kovasti muusta puhukaan ja hänen sisarensa rukoilee puolestani ja aina kyselee kuulumisiani. =)
tietysti on vaikea alkaa jäljittää sitä asiaa mikä sai minut ottamaan kumppanini vakavasti ehkä se on juuri se määrätietoisuus, jos toinen uskoo asiaansa on itsekin helpompi mennä siihen mukaan. Molemmat kirjoittelemme runoja tosin hän on julkaissutkin omia kirjoja ja hänen sanoittamiaan lauluja soitetaan hänen kotimaassaan.
Nauroin tietysti ensin että vanha temppu ruveta leikkimään jotain pikku julkkista jossain kaislamajalandiassa mutta kun hän näytti kustanteet ja kasetin, jossa oli hänen laulunsa (sen jälkeen kun olin oppinut tunnistamaan sanskriitit ja pystyin lukemaan hänen nimensä tekijä luettelosta) Tietysti hänen äitinsä ja muun perheensä tapaaminen ja pienoismatka Bangladeshiin vaikuttivat myönteisesti luottamuksen syntyyn.